18.10.2022
Suomen itsenäisyyden juhlavuosi 2017 tuotti kirjan ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”, jonka johdanto ”Make Finland great again” sekä Paavo Haavikolle omistettu kiitoskirje olivat perinteisen esipuheen paikalla tai oikeammin sen jälkeen. Itse kirja käynnistyy esitellen kuninkaamme, keisarit ja presidentit. Kirja on sadas monografinen työni laskien mukaan myös vaikkapa väitöskirjanikin.
En nyt lainaa tuosta kirjasta ja sen kuvituksesta vaan siirryn huomattavasti vanhempaan tuotantooni. Kirjoitin kirjan ”Kansalainen Klasomenesta” 1970-luvulla Oulussa asuen ja se oli tarkoitus julkaista Kaleva lehden painossa.
Se ei onnistunut alan yrittäjän tehdessä vararikon. Näin käsikirjoitus jäi odottamaan tulemistaan ja julkaistiin lopulta Saksassa nimellä ”Arctic Babylon 2011”.
Oheinen teksti on tuosta kirjasta, sen johdannosta. Teksti on syntynyt hakemalla yhden kappaleen jokaisesta sen 27 sivua käsittävästä kirjan alun johdannosta. Näin siksi että oma kirjailijan työni käynnistyi juuri tuosta työstä noin puoli vuosisataa takaperin. Se on mielestäni sopiva johdanto myös sata vuotta täyttävälle kansakunnalle ja pohtien maamme asemaa lukien samalla sadas kirjani ja nyt ensimmäisen kirjani johdantoa. Kolmekymmentä sivua voi sanoa ja kirjoittaa myös kolmella tai neljällä sivulla menettämättä paljoakaan:
Olin juuri oppinut sanomaan tietoyhteiskunta, webyhteisö, blogosfääri ja osapuilleen ymmärsin mitä ne tarkoittavat, kun minulle kerrottiin tuon ajan olevan jo ohi. Aurinko oli laskemassa tietoyhteiskunnan yli, ja meitä oli odottamassa uusi haaveiden ja tarinankertojien maailma. Ihmiset olivat siirtymässä kovan tiedon ajasta pehmeän mielikuvituksen ja ajatuksenlennon aikaan.
Tunteet ja sydämen ääni kukistavat kirkkaan järjen, kertoivat jotkut ja toiset taas väittivät yhteiskunnan muuttuvan entistäkin kovemmaksi paikaksi elää ja asua. Oli oltava luova ja innovatiivinen ymmärtääkseen sekä niitä, jotka kuluttivat enemmän kuin tienasivat tai niitä, jotka halusivat säästää kuluttaakseen sen myöhemmin joko itse tai lastensa toimesta virtuaalimaailman turuilla, postmodernin yhteiskunnan globaalissa paikattomuudessa.
Usein väitettiin kuitenkin, kuinka tarinat ja kertomukset, faktat ja fiktiot, lomittuivat yksiin, ja lopulta oli vaikea erottaa, kuka tai ketkä olivat sen ensimmäiset lähettiläät. Innovaatio ja edellä kulkeminen, umpihangessa ladun avaaminen, valon sytyttäminen, oli eri asia kuin innovaation leviäminen, sosiaalisen muistin avautuminen ja sen hyväksikäyttö, perässä hiihtäminen tai valossa työskentely jonkun sytyttäessä ensin lyhdyn.
Vallankumouksen ja revoluution tai evolutionaarisen kehityksen avaajat ja käynnistäjät, usein taide, kirjallisuus, tiede sekä luova toiminta, olivat edelleenkin eri asia kuin niiden antamien merkkien lukeminen, väitettiin. Visioiva omaksuminen ja toteutus joko verisenä ja radikaalina toimintana tai luovana evolutionaarisena prosessina olivat eri asia, mutta evoluutio olikin revoluutiota reaaliaikaisempi ja nopeampi, kertoi moni tarinaansa ja se hämmensi.
Kun reaaliaikainen muuttui sekunnin tuhannesosien aikana historiaksi, joku veti välistä niitä, jotka eivät olleet riittävän nopeita tai keksineet itse. Oivaltamisesta ja luovuudesta, kyvystä nähdä pimeään ja innovoida, tuli kaiken avaava elämisen ehto. Oli nähtävä sanojen ja symboleiden taakse, joko kurkistaen vuosituhantiseen historiaan ja luottaen geneettiseen, sanattoman eläimen muistiin, tai kauas eteensä tuijottaen tähtien ja galaksien toiselle puolelle.
Yksi aikakausi päättyi, kun vaeltava paimentolainen tarttui auraan ja valjasti härkänsä, vakiintui paikalleen, loi uuden hallinnon ja kulttuurin, kielen, jolla kertoa siitä lapsilleen symboleja käyttäen, luottaen puhuvan eläimen muistiin ja sen tapaan jäsentää oikulliseksi käynyt aika yhden sukupolven ikäisenä. Seuraava päättyi, kun härkä vaihtui höyryveturin kautta nestemäiseen fossiiliseen tisleeseen, kartan paikka ja kellon aika muuttuivat vain mentaalisiksi kokemuksiksi ja illuusioksi, jota pitivät yllä vanhat geenimme ja niiden luomat harhat.
Uudessa fyysisessä ympäristössä geeniensä ja vanhan kollektiivisen muistinsa, patrioottisen isänmaansa ja maakuntansa, sosiaalisen pääomansa vankina ollut ihminen oli kuin lapsi vailla muistoja, tai muistikuvat alkoivat syntyä sattumanvaraisesti pirstaleisina, toinen toistaan tukematta ja oudon kulttuurin tuotteina.
Vanhassa ja eurooppalaisten luomassa lineaarisessa ja hierarkkisessa maailmassa paimentolainen oli huonompi kuin maanviljelijä ja teollisuus oli huonompi kuin jälkiteollinen palvelu. Kaikki kehittyi eurosentrisesti, lineaarisesti ja parempaan suuntaan, jossa sivistyskansa ja kulttuuri eivät voineet tarkoittaa muinaisia eurooppalaisten hävittämiä kulttuureja Amerikassa, Aasiassa tai Afrikassa.
Sivistyneitä olivat olleet vain kolonialismin mestarit ja keskiaikaisen Euroopan barbaarit. Kultarannikon, Andien ja Väli-Amerikan kulttuurit tuhonneet kansat, keskitysleirien rakentajat, uuden feodaaliajan imperialistit, kutsuivat itseään sofistikoiduiksi kulttuureiksi ja kieliään sivistyskieliksi, uskontoaan ainoaksi oikeaksi.
Niinpä eurooppalaisten vallatessa, hävittäessä ja orjuuttaessa sivilisaatiot Amerikassa, liki 50 miljoonaa ihmistä kulttuureineen, nämä pysyivät etäisinä ja alempina rotuina, vaikka oma tieteemme alkoi juuri tuolloin perustaa omia instituutioitaan.
Tietoa tuli niin valtavasti näiltä uusilta oudoilta ”planeetoilta” ja niiden ”humanoideilta”, että se järjestettiin tieteellisiksi seuroiksi Firenzen Accademia del Cimentoksi vuonna 1661, Lontoon kuninkaalliseksi seuraksi, Royal Society vuonna 1662, Pariisin tiedeakatemiaksi, Academie des Sciences ja Berliinin akatemiaksi vuonna 1700.
Ja samaan aikaan eurooppalaiset pohtivat myös sitä, olivatko nämä löydetyt uudet kansakunnat ja niiden tiede ihmisen luomaa vai olivatko he ihmistä alempi rotu. Paremman ihmisen, sivistyksen kohdatessaan, eurooppalainen malli oli hävittää ja varastaa, tuhota kuten osmanimogulit ja ryöstäjät merillä tekivät. Se oli hyvin eurooppalainen malli.
Toisena meihin vaikutti kollektiivinen muistimme ja taipumuksemme ottaa vastaan tietoa, joka oli ikään kuin ulkopuolella syntymämme ja geeniemme. Se syntyi yhteisön, kansakunnan, heimon, klaanin omana tuotteena, ja sai meidät käyttäytymään joskus tavalla, joka oli omituista emmekä tienneet aina sen syitä. Kaikki eläimet tekivät näin, ja ovat aina tehneet, ja eläinten käyttäytymistä tutkivat etologit tiesivät sen syyt.
Tätä me aloimme opiskella vasta viime vuosisadalla, ja senkin me opimme vierailta kulttuurikansoilta. Meiltä puuttui vain rohkeus sanoa se ääneen, hyväksyä totuus vähäisinä varkaina. Oletimme evoluution jumalaisena huippuna ja kruununa käyttäytyvämme toki paremmin kuin eläimet silloinkin, kun näiden aistit olivat meitä monin verroin paremmat, ja evoluutio oli vienyt kokonaan meistä poikkeavaan suuntaan.
Mutta paljon ennen geenejä ja kollektiivista muistiamme olivat sanat ottaneet vallan ja tiedottaminen muuttunut. Kommunikoinnista oli tullut ihmislajin, puhuvan eläimen, tunnusomaisin piirre, ja aloimme valehdella ja peitellä sanoilla, uusilla käsitteillä toisiamme ja itseämme pettäen. Näiden sanojen taakse me piilotimme eurooppalaisilta salatun totuuden varkaudesta barbaarien tekemänä.
Mitä pidemmälle valhe ihmisessä eteni ja sai kulttuurien tuoman kirjon kirokseen, sitä syvemmälle jäi vanha tallentunut tieto, ja ihminen alkoi uskoa omiin valheisiinsa. Valhe rakensi jo uutta valhetta, ja syntyi valheiden kierre kuin hegeliläinen spiraali tai evoluution tapa vastata saaliseläimelle peittääkseen totuuden etsijältään.
Jopa historia, itse kirjoittamamme, väärensi vanhaa sosiaalista pääomaamme, sen ikivanhaa muistia ja teki totuudesta oman kuvamme, peilistämme kulloinkin sopivan ja aikaansa tehdyn tuotteen. Oli mahdotonta luottaa historiaan, joka oli myyttinen ja täynnä valheita. Omat geenimme näyttivät saaliseläimelle, jollainen ihminen lajina lopulta oli, harhojaan.
Syntyi uusi yhteiskuntamalli ja ihminen sen tarpeisiin. Enää ei tarvittu eläintä, joka oppi moraalinsa metsästäen laumana mammuttia tunnistaen toisensa otsakaaren asennosta. Lojaalisuus ryhmään ei ollutkaan enää geneettisen ja perityn uskon tai yhteiselon ehto. Auktoriteetteja ei enää tarvittu, eikä siveys ollut pyhyyden ja puhtauden sääntö.
Itsekkyyttä ja individualismia ei enää pelätty eikä kauhistuttu osana ihmisen geneettistä muistia, elämää ihmisenä ja samalla eläimenä. Kohtalon ivana ja Nemesiksen leikkinä ihminen laiminlöi oman ekologisen tutkimuksensa, puuttui luonnon outoihin ilmiöihin niitä tuntematta.
Syntyi ilmiöitä, jotka olivat arvaamattomia ja turmiollisia. Ihmisen moraali oli lyhytkestoisen ja kielen tuomaa historiaa, ei geeneihin tallennettu ikuinen viesti. Olimme barbaareina itse hävittäneet globaalin viestin geneettisen perimän, ja tallella oli vain katkelmallisia palasia ja sen pirstaleinen todellisuus. Alkoi tuon yhteisen geneettisen muistin hillitön hakeminen.
Eurooppalaisessa opissa sivistys saattoi siirtyä vain diffuusisena sivistyskansalta toiselle. Tämä diffuusinen ilmiö oli kauan voimissaan vaikkapa Suomen maaseudulla, jossa tiedon kerrottiin leviävän vain juuri diffuusion kautta, eikä innovaatio voinut syntyä muualla kuin keskuksissa ja niiden metropolien yliopistoissa, osaamiskeskuksissa, Euroopan ytimestä lähtien.
Tieto diffuntoitui sieltä alaspäin ja hierarkkisesti viimeisenä maaseutukeskuksista kylätaajamiin. Näin väitettiin vielä 1980-luvulla, ja moni uskoo tähän hierarkiaan tänäänkin paikattomassa ja ajattomassa maailmassa saamatta tietokonettaan auki metropolinsa slummissa.
Tämä unilineaarinen ja hierarkkinen malli syntyi jo 1500-luvulla. Siinä David Humenin tapaan valkoinen rotu julistettiin muita ylivertaisemmaksi. Vasta paljon myöhemmin alettiin puhua kulttuurien säteittäisestä kehittymisestä (adaptive radiation) tai fraktioanaalisesta relativismista (fractional relativism).
Saaliseläimenä sapelihammastiikerin kynsissä ihminen syntyi lauman jäseneksi tai saalistaessaan mammuttia muuttuen saalistajaksi, mutta ei enää kielen syntymisen jälkeen. Se muutti ihmisen valehtelevaksi eläimeksi ja selviytyminen tapahtui petosten kautta.
Petokset ja petosten petokset tekivät ihmisestä uuden lajin. Tämä laji erosi geneettisestä veljestään ja syntyi pysyvä perisynti, Baabelin torni ja kaiken hukuttava tulva, uhrit niiden lepyttämiseksi ja jatkuva kierto hegeliläisessä helvetissä, Schopenhauerin kuvaamissa arjalaisilta perityissä hindujen Vega runoissa, Nooan ja Messiaan lupauksessa ja armossa, uuden tekomoraalin tuhansissa pelin välineissä, joiden ikä oli vain yhden sukupolven mittainen valhe.
Kunnes turvarakenteet pettivät ja ihminen oli saaliseläimenä turvaton jopa kodissaan, laitoshoidossa hyvien ihmisten käsissä. Aika kulki yhä syvemmäs taantumaan ja pysähtyi turvattomiin paikkoihin, traumojen pimeisiin solmukohtiin ja niille paikoille, jossa geenimme majailivat ja arkeeinen geneettinen muistimme palasi.
Sukelsimme syvemmälle kuin kielen kautta ihmistä tutkivat yhteisömme moraalifilosofit ja -psykologit, Freudin tapa tulkita omaa narsismiamme tai hänen oppilaittensa kuvaamaa kansojen kieliin sidottua kollektiivista muistiamme.
Ihmisestä oli syntynyt valehteleva ja uutta valhetta luova, yhteisöstään ja lajistaan irtautunut superihminen. Ei oivaltamisen tai teknologian kehityksen seurauksena, ei opittujen refleksien kautta, saati evoluution tuotteena, vaan tapana pysyä hengissä ja peittää itsensä ja jälkensä kuten ennekin ja ikiajoista alkaen, mutta nyt tietoisesti ja sanojen avulla, symbolimaailmaa laajentaen ja kaikki aistit ärsyttäen, hämäten, turruttaen tai huumaten, globaalissa todellisuudessa, webympäristön kasvottomassa, monikulttuurisessa, miljoonien totuuksien maailmassa.
Maailmassa, jota hallitsivat kuitenkin vain muutamien huippujen kyky tuottaa persoonattomaan kuvaruutuun fantasioita, nerokkaita viestejä, uusia pelejä ja viettejä ohjaavia elämyksiä, huolehtia niiden tarpeista, joita suurin osa maailmaa oli aina edustanut ja joka tyytyi osaansa ja kulki muiden jäljessä.
Tarinan kertojien ja illuusioiden yhteiskunta oli armeliaampi kuin kovan järjen ja talouden, bisnesihmisten ja globaalin tiedonvaihdon, alati muuttuvan prototalouden yhteiskunta. Siellä bitit ja maailmantalouden kylmät realiteetit korvautuivat haaveyhteiskunnan huumeilla ja näitä huumeita alettiin kaupata.
Tekniikka oli tulen jälkeen kehittynyt ja siitä oli tullut isäntäänsä oivallisempi renki. Syntyi automaatio, joka korvasi aivojen ja aistien tekemän työn aivan samalla tavalla kuin agraarin maailman muutos teolliseen toi mukanaan koneet, jotka korvasivat ensin käsityön ja lopulta tarpeen käyttää kädellisen rakentajan taitoja.
Nämä taidot alkoivat kadota ja korvautua uusilla, eikä ikä enää merkinnyt takuuta tiedon laadusta, saati käyttöarvosta. Kukaan ei edes tiennyt mistä tieto tuli, kenen lähettämää se oli ja oliko lähettäjä lapsi vai aikuinen, slummikulttuurin tuote vai Vatikaanin tuottama dogmi, yliopiston teoria vai pelkkä tarokorttien kudelma. Kaikki kävi kaupan ja niitä sai samanarvoisina ja samalta hyllyltä.
Ei ollut enää vanhempia tai yhteisöjä, jotka olisivat kertoneet tai suodattaneet normiston ja moraalin pelaajan tai kulkurin tajuntaan, teosofin oivallettavaksi tai fundamentalisti turistin oppaaksi. Oli vain kasvottomia telecity-bloggaajia ja monikulttuurisia teosofisia julistajia, joihin ei voinut luottaa tai sitoutua, mutta jotka veivät kehitystä haluamaansa suuntaan.
Valhe menetti merkityksensä silloin, kun sen tiesi valheeksi, eikä petos ollut enää keino suojautua uhalta, omalta sisäiseltä aggressiolta, traumoilta, turhaumilta ja lopulta taantumalta. Kenet olisi voinut osoittaa syntipukiksi, kun vastassa oli ei kukaan, eikä narsismi enää toiminut kuten Freud oli ennen kertonut ja ennustanut.
Metsään pakeneminen oli ollut luonnonkansan tapa aina kun vihollinen ahdisti. Luonto häviää ja kostaa, huudettiin, vaikka kasvava hiilidioksidimäärä lisäsi kasvua ja hapekasta ilmaa. Myrskyt ja taifuunit hävittävät, sanottiin, vaikka merivirrat olivat liki pysähtyä jäisen veden vähentyessä navoilla.
Kaikki nämä uudet teosofiset koulukunnat puhuivat uhasta, jolla hallita levotonta kulkuria ja moraalitonta peluria, mutta koko ajan maailmaa ohjasi evoluutio ja sen kärkiosaajat.
Siinä ikivanhan geneettisen moraalin nopein reaktio toteutui heti, ja noudatti globaalisti geneettistä koodia. Kun nopeus oli reaaliaikaisia prosesseja ohjaava ja ensimmäinen laki, tämä oli tärkein näkökulma myös ihmisen toiminnassa.
Syntyi talous ja työympäristö, joka alkoi läähättää, ja virheet kasvoivat. Geneettinen viesti tuli nyt väärään ympäristöön ihmisen luolana.
Nuoret alkoivat kouluttaa iäkkäämpiä, lapset vanhempiaan ja miehet itkeä ankarien naistensa hoivissa pahoitellen osaamattomuuttaan tai tunteittensa köyhyyttä, hakien lapsensa viikonlopuksi soittaen ja varoen entisen vaimonsa, perheensä, rakentamansa talon ovikelloa.
Lähiömiehen elämä oli muuttunut juopon elämäksi, eikä perheen ylläpito ja hoito sitä enää muuksi muuttanut lähestymiskiellon uhatessa entistä perheenpäätä. Sofistikoitu skandinaavinen mies nukkui kesät nurmikolla yhdessä katolisten latino veljiensä tapaan. Metropolit alkoivat tuoksua samalle ammoniakin löyhkälle Lontoossa, Pariisissa ja jo paljon aikaisemmin Moskovan ja Pietarin kolhoositoreilla.
Kuka enää muistaisi tehtaan piippuja tai kaskisavuja, kuka tarvitsisi aisteja, jotka ovat elämisen laadun mitta? Aikanaan sanat ja aistit rajasivat mitä ihminen näki, kuuli tai saattoi nautinnolla suuhunsa ottaa ja vatsansa täyttää.
Aluksi se oli elämistä kädestä suuhun, kiertäen ja hakien. Sitten paikallaan pysähtyen ja kasaten omaisuutta yli oman tarpeen. Se oli myymistä ja vaihtamista, rikastumista tekemättä mitään hyödyllistä, käsissä kosketeltavaa, syötävää.
Ja sitten tulivat koneet ja koneet korvaava automaatio ja teknologia, joka ohitti isäntänsä järjen ja laajensi aisteja. Näiden mukana rantautuivat uudet markkinat ja markkinoiden kertojat.
Narsistisissa ja egoistisissa vanhan maailman silmänkääntäjissä oli Gogolin kykyä muuttaa kuolleet sielut eläviksi. Tai nähdä auringon lasku, usvan nousu jäätyvältä järvensalmelta, ja kuinka se huurtuu valkoiseksi peitoksi pellon vielä vihreälle oraalle.
Miksi tyytyä väreihin, he kysyivät, jotka olivat vain sateenkaaren kirjon tai revontulten loimun veroiset? Miksi tyytyä aisteihin, he pauhasivat, jotka erottelevat vain niin vähäisen ja kalpean osan ympäristön miljoonista väreistä, äänistä, mauista tai tuoksuista?
Miksi rajata rakkaus vain runoilijoiden kuvaamaksi tai viha, kateus, kauna, mustankipeys ainoiksi suuriksi tummiksi tunteiksemme, he vetosivat suuriin turistilaumoihin.
Ja koko tämän kohinan takana oli altruististen nuorten kädet ja kyky ohjata tätä uutta ja uljasta yhteiskuntaa. Sen uudet symbolit ja kieli, jonka se itse tunnisti ja jota se itse loi ja siirsi vielä heitäkin nuoremmille lapsille, mielikuvituksesta rikkaille visioiville leikkiikäisille.
Oli täydellinen kuvaruudun pinnan rajoittama vapaus ja miljoonien yhteisten aivojen oivallus, jossa Einsteinin kaltaisia neroja oli enemmän kuin pienessä kansakunnassa. Luovia lahjakkuuksia jopa hukattavaksi, mutta ei heitettäväksi tyrmään toisinajattelijoina tai neroina palvottaviksi.
Ja heitä alettiin vihata ja vainota ja vain koska he tuottivat kaiken muita paremmin ja ilmaiseksi. Kun aiemmin tietoa tuotti kourallinen toimittajia, puoliluovan työn tekijöitä, nyt heitä oli miljoonia ja kaikkien ammattikuntien edustajina.
Tiedettä tuotettiin avoimiin verkostoihin miljoonien luettavaksi ja korjattavaksi, ei vain yhden tai kahden portinvartijan narsismin ja konvention pönkittäjäksi.
Reaaliaikaisesti ja toisiinsa tukeutuen, tuhlaamatta arkkiakaan paperia ympäristöä varjellen ja demokratiaa lisäten, sivistystä kohottaen. Kaikki oli nyt kiinni uutisen vastaanottajan ja omaksujan kyvyssä oivaltaa ja ottaa monikulttuurista tietoa käyttöönsä.
Oli syntynyt altruistinen, luova ja innovatiivinen evoluutiota palveleva vallankumous, jonka rinnalla egoistiset vallankumouksemme olivat aina olleet verisiä ja aiheuttaneet vain suurta kärsimystä. Universaali eurooppalainen lineaari kehitys ja hierarkkinen ”scala nature” oli kadonnut lopullisesti.
Syntyi uusi uljas maailma, jossa valta oli kielellisesti ensimmäisenä uuden oppivilla sukupolvilla, miljoonilla sellaisilla neroilla, jotka ennen pantiin kahleisiin, kiusattiin kouluissa ja kodeissa tai eristettiin poikkeavina yksin.
Nyt nämä miljoonat löysivät toisensa ja johdattivat koko muun lauman sinne, missä heitä ei ollut ennen nähty. Pelurit ja turistilaumat saivat itse kokea sen mitä heiltä kadehtivat. Se oli kuin Johanneksen ilmestyskirjan kauhut, mutta kaksi verroin pahempana. Se muistutti Hegelin spiraalia mutta ei päättynyt mihinkään. Se oli kuin runoilijan tapa kuvata hauen laulua.