Oman aikamme shakkitarina
Helsingin Sanomat on hakenut tänään 6.3. 2020 ilmiöitä, jotka liittyvät korona viruksen leviämiseen ja sen aiheuttamiin maailman laajuisiin vaikutuksiin. Toimittaja Elli-Alina Hiilamo on koonnut tällaisia vaikutuksia kaikkiaan kymmenen. Järjestyksessä luetellen ensimmäisenä hän mainitsee häiriöt tuotantoketjuissa, sitten laskut pörssikursseissa ja heijastuksina myös presidentinvaalien asetelmiin Yhdysvalloissa. Istuva presidentti Donald Trump on virusta vähätellyt ja haastajat taas moittivat häntä viivyttelystä ja sekasorrosta demokraattien toki muutenkin sekasortoisessa Trumpin vastaehdokkaan valinnassa.
Neljäntenä vitsauksena virus muutti Kiinan asemaa maailman taloudessa, kouluja on jouduttu sulkemaan ja karanteenit koskevat toki muitakin kuin vain kouluja, käsien hygienia on parantunut, matkailu on koetuksella, mutta samalla ilmastomuutos on saanut uuden ohjailijan ja päästöjen vähentäjän. Luonto tarttui itse ohjaksiin ja on siinä todella tarvittaessa pelottavan tehokaskin. Luonnossa lait ovat ankaria eikä niiden kanssa voi pelata, hakea kompromisseja. Ihmistiede ja politiikka ovat erikseen. Kun luonto puhuu, silloin ihmisen on omine lakeineen väistyttävä. Nyt näin on käynyt.
Työpaikoilla moni on jäänyt kotiin etätyöhön ja etenkin suuria urheilutapahtumia on peruttu. Jopa Tokion olympialaiset on uhattuna, ja se jos mikä kertoo, miten vakavasta ilmiöstä on kyse. Sen sijaan arkijärki ei sellaisenaan selitä markkinaheiluntaa ja sen mekanismejamme. Se kun tottelee luontoa ja sen lakeja sekin. Ei ole markkinoita ja sen lakeja, jotka eivät tottelisi luonnon lakejamme. Luontoa ei voi huijata.
Omalla kohdalla koronavirus tuo mieleen lapsuuden ajan pelin, joka muistutti biljardia. Moni muistaa koronan varmaan juuri tuosta pelistämme. Ja siitä ei ole pitkä loikka toiseen aiheeseen, shakkiin vaativana pelinä ja bestseller kirjaan ”Shakkitarina”.
Shakkitarinan kirjoitti Stefan Zweig ja kirja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1942 pienenä 300 kappaleen julkaisuna. Käsikirjoitus syntyi toisen maailmansodan kauhuissa ja maanpaossa ja sen julkaisi Gottfield Fischer. Oli kohtalon oikku, että myöhemmin vuonna 1972 muuan amerikkalainen Bobby Fischer kohtasi venäläisen Boris Spasskin Islannissa, Reykjavikissa shakin ehkä kuuluisimmassa mestaruusmittelössä. Osa meistä muistaa sen muustakin kuin siitä tehdystä dokumentista tai elokuvasta. Se oli aikansa suurin spektaakkeli seurattavaksi. Amerikkalainen nuorukainen ottamassa yhteen venäläisten suurten mestareitten kanssa.
Stefan Zweig teki myöhemmin, kuten varmaan muistamme elokuvastakin, itsemurhan vaimonsa kanssa ja Bobby Fischer eli maanpaossa Yhdysvaltoja ja itseään piinaten, antisemitistisiä juttujaan levitellen. Hänen elämä ja sen vaiheet eivät poikenneet juuri lainkaan shakkitarinan hauraan mestarin kertomuksesta.
Omalla kohdallani tämä aika ja sen tapahtumat tuovat mieleen kirjoista Giovanne Boccaccion Degameronen.
Tämä monen tuntema ja ehkä jo nuorena miehenä lukema kirja on italialaisen kirjailijan Giovanni Boccaccion teos, joka koostuu sadasta novellista. Boccaccio kirjoitti teoksen todennäköisesti vuosina 1350–1353. Decameronea pidetään nykyisen novellin esi-isänä. Miksei samalla myös blogien ja essee muotoisten hengentuotteittemme. Toki Boccaccio vaikutti myös omaan kirjoittamiseeni.
Teos on merkittävä paitsi kaunokirjallisen arvonsa vuoksi myös siksi, että se on tärkeä historiallinen dokumentti 1300-luvun elämästä. Nimi Decamerone on peräisin kreikan kielen sanoista δέκα (déka) eli kymmenen ja ἡμέρα (hēméra) eli päivä, Wikipediaa lainaten.
Se on samalla hyvin lähellä viimeisintä kirjaani ja sen novelleja, esseitä ja blogeja, otsikkona ”Anaxagoras de Clasomene – Arctic Babylon”. Anaxagoras kun oli näistä Kreikasta muistamistamme filosofeista ensimmäinen ja kirjani ”Kansalainen Clasomenesta” syntyi jo vuonna 1978. Sukuni, sen nimi (kloster/luostari) kun sai sekin alkunsa tuolta suunnalta Turkkia. Siitä on vain aikaa paljon enemmän kuin mitä Suomen historia ja sen lyhyt muistimme.
Sen jatko-osa kirjana oli ”Arctic Babylon 2011” vuonna 2005, eli samaan aikaan kuin luetuin kirjani ”Social media economy and strategy”. Tänään Googlaten nuo käsitteet, kirjani löytyy edelleen ensimmäisenä ja hakusanat tuottavat nyt noin 1000 miljoonaa löydöstä. Kymmenen vuotta sitten niitä oli kaksinkertainen määrä. Kustantajani kertoo kirjaa myydyn YHDEN kappaleen. Sen näyttäisi kuitenkin tuntevan liki jokainen lukutaitoinen Telluksella, sikäli kun tuntee sosiaalisen median ja sen käytön.
Kirja on siis kohtuullisen tunnettu muualla paitis kustantajani luetteloissa, Forssassa ja Suomen eliitin lukemana. Forssalaiset puolestaan kutsuvat kaupunkiaan jostakin syystä ”Helvetin tulirotkoksi”. Siihen ei ole mitään näkyvää syytä, päinvastoin. Kun lukee Forssan Lehteä, se kyllä riittää.
Decamerone kertoo kolmesta nuoresta miehestä ja seitsemästä nuoresta naisesta, jotka lähtevät Firenzestä maaseudulle Fiesoleen mustaa surmaa pakoon. En väitä tai vihjaile, että musta surma muistuttaisi mitenkään oman aikamme viruksia, mutta jotain yhteistä niissä kuitenkin voisi olla.
Nämä nuoret viipyvät maalla kaksi viikkoa, ja viihdyttääkseen toisiaan he ryhtyvät kertomaan tarinoita, oman aikamme tarinoiksi viattomia, pikkuilkeitä enintään. Nuorena poikana niitä luettiin salaa. Se oli kovin viatonta aikaa omaamme verrattuna.
Kirjassa jokainen nuori kertoo päivittäin yhden tarinan, jotka on löysästi ryhmitelty teemoittain päivien mukaan. Kaksi päivää kustakin viikosta on varattu muihin tarkoituksiin: yksi työpäivä ja yksi pyhäpäivä. Näin ollen ryhmä kertoo yhteensä sata tarinaa. Eli tarkalleen saman määrän, jonka itsekin kirjoitin ja kerroin kirjassani, jossa yhdistelin omia esseitäni Suomen historian sataan vuoteen ja sataan blogiini sekä sataan kirjaani. Ei se luonnollisesti sattuma ollut. Eivät viruksetkaan leviä sattumalta tai koronapeliä tai shakkia pelata miten sattuu.
Kukin kymmenestä kirjan henkilöhahmosta valitaan vuorollaan päivän kuninkaaksi tai kuningattareksi. Hän saa määrätä tarinoiden aihepiirin. Ainoastaan Dioneo, joka kertoo yleensä päivän viimeisen tarinan, vapautetaan velvoitteesta: hänen tarinoidensa aihe saa olla mikä tahansa. Decamerone sisältää lisäksi päivien tapahtumista lyhyet kuvaukset, jotka toimivat kehyksinä tarinankerronnalle.
Siis aivan samalla tavalla, jolla olen yhdistänyt kertomukseni ja sata kirjaa yhdeksi yhtenäiseksi oman aikamme tarinaksi. Vai kuvitteleeko joku, että kirjoitelen aikani kuluksi ja mitä sattuu sekä missä tahansa järjestyksessä ne julkaisten? Sehän olisi petos ja halpamaista niitä kohtaan, jotka ovat keränneet koko sarjan kirjojani. Täytyyhän heidät jotenkin palkita. Jos ei muuten niin tutkijoinamme.
Useat taidemaalarit ovat hyödyntäneet Decameronen tarinoita maalauksissaan. Kuuluisimpia Decameronen kuvittajia on italialainen Sandro Botticelli. Myös muun muassa brittiläinen John William Waterhouse, saksalainen Franz Xaver Winterhalter ja englantilainen Dante Gabriel Rossetti ovat maalanneet Decameroneen pohjautuvia teoksia, todistaa jopa oman aikamme Wikipedia. Johonkinhan oman aikamme lukijan on uskottava ja tietonsa perusteltavakin. Ei riitä, että esitämme vain omia mielipiteitämme. Ei niitä kukaan kuuntele enää koronan raivotessa, saati luota niihin lukiessaan medioittemme narratiivisia kertomuksia.
Ohjaaja Pier Paolo Pasolini teki vuonna 1970 elokuvan Il Decameron, joka perustui joihinkin kirjan tarinoista. Decameronen uusin elokuvaversio on David Lelandin ohjaama Virgin Territory, joka tuli elokuvateattereihin joulukuussa 2007. Tämänkin voi Wikipediasta vahvistaa.
Omat työni kun ovat löydettävissä myös taiteen kautta ja manifesti ”Cluster art tai Art of Clusters” on varmasti minun kirjoittama ja valtaosa kirjoistani sisältää myös osan juuri tätä tuotantoani. Missään muualla kun sitä ei ole lupa julkaista.
Näin kirjani lukijat ja omistajat ovat ainoita, jotka voivat omistaa myös taidettani. Siihen on varmaan jokin syy ja sähköinen julkaisu on taas kenen tahansa luettavissa ilmaiseksi. Elämme Decameronen aikaa, mutta samalla shakin ja sen mestareitten elämää.