Arpa on heitetty – Alea iacta est – Cha Cha Cha
Näkemänsä – kuulemansa – haistamansa – De visdu; de auditu; de olfactu
Tämä artikkeli esseenä on vuoden takaa. Nyt on syytä seurata, vanheniko se vuodessa. Olemme eläneet poikkeuksellisen vuoden ja historia tahtoo kadota siinä missä tulevaisuus muuttua hämäräksi. Vain tämä hetki, nyt elämämme, on arvokasta.
Näinkö meitä äidit kohdussaan ja rinnoillaan kouluttivat? Ei pidä paikkaansa, nyt kouluttajat tulevat muualta ja puhuvat omaan pussiinsa. Meitä huijataan ja hämätään uuden tiedotuksen ja mediamme kautta. Jopa äiti on saatu siirretyksi ulos kouluttajien joukosta. Robotikka ja tekoäly hoitakoot lapsemme.
Kun pyhin kaikesta kadotetaan, mitä meille sitten voisi jäädä geneettisestä perimästämme? Robotiikka ja tekoälykö ruokkiin meitä rinnoillaan vai ehkä etätyönä? Uusi maailmankuva ei ole vain pelottava, se on loppu ihmiskunnan laukalle.
Näin kirjoitin vuosi takaperin äideistämme. Tämä kirjoitus ei ole ehtinyt vielä vanhentua: ”Dum spiro, spero”. Niin kauan kuin hengitän, toivon.
Äitienpäivänä – kadonneen äidin jäljillä
Kun alat kirjoittaa äidistä, josta sinulla on enää vain muistot, olet ikään kuin kadonnen pyhän jäljillä. Liikut vesillä, jotka tuovat mieleen joko Nietzschen julistuksen kuolleesta Jumalasta, joka jätti meille perinnöksi geeninsä ja rintamaitonsa, lapsuuden opit, joissa riittää setvimistä. Olettaen, että muistutat uskontotieteilijää luonteeltasi, ja sinulla on Georges Bataillen lahjat tarkkailla tyhjää taivasta sekä kyky kirjoittaa rajusti ja samalla runollisesti.
Eikä kaikki tämäkään vielä riitä. Sinulla on oltava myös Hegelin tiedot ja kyky luennoida ihmiskäsityksen perusteista, sellaisen ihmisen taidot ja luonne, joka ei tyydy pelkkään ulkopuolelta annettuun todellisuuteen, vaan alkaa muokata ja työstää sitä äidin tavoin omakseen, lapselleen sopivaksi.
Hän, äiti, kun ei ole isän kaltainen ensinkään, joka tyytyy eksyttämään lapsensa toiseuden viidakkoon ja esittää asiansa mukamas informatiivisesti ja selkeästi pelkällä jo hänelle annetulla ulkomaailman kuvitteellisella todellisuudella. Muokkaa ja työstää sitä omilla ennakkoluuloillaan sekä työntää väkisten kouluttajiemme tapaan lapsen kurkusta alas.
Äidit ja äidinkieli on asioiden haltuunottoa, mutta ei samaan aikaan asioiden surmaamista, ikään kuin istuen Hegelin luennolla, jossa historia on tullut valmiiksi, kun sitä ohjanneen herran ja orjan kamppailu on lopulta saatu päätökseen. Äidin viisautta ei voi jäsennellä pelkästään informatiivisesti ja selkeästi, eikä sitä työnnetä lapselle väkisten kurkusta alas isän tapaan maailmaa eläen ja mallittaen.
Äidin paikka maailmassa ei ole kuitenkaan tyhjä paperi edessäsi. Äiti kun myös kirjoittaa ja maalaa, hän keskittyy tekstiinsä ja maalaustensa huolelliseen avaamiseen myös lastaan avustaen. Hän ei peittele ja huijaa omaa lastaan. Ei ole miehen kaltainen kukkoilija. Kielen ja värien haltuunotto on lapselle välttämätöntä, mutta ei nyt isän tapaan samaan aikaan niillä asiat ikään kuin surmaten, tehden valmiiksi herran ja orjan väliseksi kamppailuksi. Ala kertoa tarinoitaan sodasta ja sankaruudestaan. Kävikö mytomaanikko Putinillekin näin onnettomasti? Vai oliko kertojana isoisä tsaarin hovista?
Niinpä myös tänään me kysymme, mitä tälle Venäjälle tapahtuu, kun sille ei vaikuta olevan mitään muuta käyttöä, kuin kasvaa suuremmaksi hävittäen pienemmät kulttuurit ympäriltään, elleivät nyt liittoudu keskenään ja muutu Natoksi. Mihin jäivät äidin opit kalevalaiseen tapaan poikaansa itkien. Sotaan joutuvaa Joukahaista.
Sellaista ajattelua ei voi pitää erityisen omintakeisena raiskaamalla samalla sekä äiti että lapsi. Tällaiseen ajatteluun ei yliopistoja ja pappisseminaareja tarvita. Riittää kun on sellainen räjähde, joka tappaa elämän ympäriltään. Sellaista ei voi oikein kuvitella äiti maatuskan ihmeeksi. Mitä Venäjällä tapahtui maatuskoillenne? Koska he nousevat kapinaan?
Äidin ajattelussa lapsi keskittyy pelkästään kirjoittamaan ja maalaamaan. Opinnot pappisseminaareissa on nekin syytä jossain vaiheessa lopettaa. Kyky hankkia itselleen ammattifilosofin todistus ei ole järkevän ihmisen elämää ensinkään. Isälle sellainen varmasti riittäisikin, jos hän sellaiseen kykenisi. Ei hän kykene. Hänessä on ollut vain riittävää oveluutta selvitäkseen keskitysleiriltä hengissä. Sen hän kuvaa myöhemmin arvokkaalla kirjallaan, jatkaa suhdetta vanhan poikaystävänsä kanssa.
Äidin ajattelun tärkein teema on uhraus ja siihen liittyvä yhteisöllisyys, pysyväksi jäänyt hyötyajattelun kritiikki, pyhän muuttuminen arjeksi sekä erotiikka ja nauru. Juuri äiti on se meistä, jolle ihmisyys on rajaton ihme. Hän ei ole kiinnostunut vain sen rajoista ja niiden ylittämisestä, vaan hän elää uhrauksista, jotka ovat miehelle vieraita. Kun tyttäristämme, tulevista äideistä, kasvatetaan miehiä, loppu on lähellä.
Äidit ovat leimallisesti strukturaalisia ajattelijoita, kuvittelemme, kun muuta emme ymmärrä miehenä. Ei se totuus ole mutta valhetta parempi kuitenkin. Puhui äiti mistä tahansa, taustalla lymyää miehelle vieras kirjoittava ja maalaava henki. Miehen kokemana se on naisen sekä vahvuus että heikkous, ja hän alkaa näytellä kömpelösti kadonneen pyhän etsijää.
Siinä etsinnässä mies muuttuu lopulta liian kiihkeäksi, ja on samalla ikään kuin juopunut omasta elämästään, ei vähiten kirjoittamisesta tai maalaamisesta tai luodessaan musiikkia. Se on surullista seurattavaa, eskapistista pakoa. Hegelin teesi, antiteesi ja synteesi, vaihtui mytomaniaan, eskapismiin ja putinismiin Venäjällä. Sitä meille nyt myydään. Sokeille ostajille.
Samaan aikaan kun isästä tulee teoriafiilistelyn pinnallinen lapsi, päihteitä käyttävä reppana, äiti keskittyy tekstien ja ajatusten huolelliseen avaamiseen. Vaativinkin tutkimus onnistuu vaikeassa tehtävässään. Vaikka se käsittelisi koko ajan haltuunottoa pakenevaa toiseutta, äidit tekevät tämän tavalla, joka auttaa lasta pysymään kartalla. Lasta ei eksytetä tyhjien sanojen tekstiviidakkoon tai kehnosti maalatun taulu värien sekamelskaan, pakoon eskapistisena roskana.
Äidin tehtävä on pitää lapsensa hengissä siinä raiskaajien ja tappajien viidakossa, jossa mies on ollut aiemmin kukkona tunkiolla. Hän jäsentää teemat sotaisanakin aikana informatiivisesti ja selkeästi, ei jää ristille roikkumaan. Meillä tätä on koetettu nyt ensimmäistä kertaa voittaen näin pandemiakin. Seuraava askel on vain vaativampi. Sitä ei pidä pelätä.
Hän ei surmaa lastaan pelkällä kirjallispoliittisella aktivismilla, toisen maailmansodan intellektuellien ryhmissä rypien. Silloinkin hän keskittyi vain lapseensa, jolloin myös sodan jälkeisille sukupolville oli heillekin jätettävä sielu ja muisti sen tueksi. Natsien vainot ja holokaustin painajainen eli hänen geeneissään ikään kuin Anne Frankin muistelmissa. Mutta vain siellä eikä sieluaan sillä pilaten.
Jopa holokaustin helvetti ja Ukrainan raiskaukset äiti kuvaa barokkimaisen runsaalla tyylillä. Hän kuuntelee lastensa tarinat ja tallentaa ne ennen kuin nälkä, teloitus tai kaasukammio vievät hänen lastensa hengen. Kun näitä kohtaloita on koettu liian paljon, liian monen lapsen kokemina, ne tahtovat jäädä miesten tekoina etäisiksi. Vai ajatteliko ehkä joku, kuinka holokausti oli äitien työtä ja raiskaukset Ukrainassa naisten tekosia? Ei kai sentään? Erehtyminen on inhimillistä – ”Errare Humanum est”