Nec prece nec pretio – Ei rukouksella eikä rahalla
Verkostotalous on verkostoituvan yhteiskunnan sydän. Se miten ekoyrittäjät klustereineen sopeutuvat tähän sekä paikalliseen, alueelliseen että globaaliin käsitteeseen on seuraavan artikkelin aiheena ja liittyy myös väitöskirjaani vuodelta 2005. Kovin dramaattisia muutoksia siinä ei ole tapahtunut, mutta yksi on erityisen merkittävä eli klusterin suhde luovan teknologian renessanssin (Luostarinen 2024). Sen merkittävyyttä korostaa jopa kokonaisen kirjani omistaminen juuri tälle ilmiölle. Tämä kirja syntyi jatkona kirjalleni ”Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan”. Molemmat kirjat syntyivät vuonna 2024. Ne oli syytä koota eri kansien väliinkin. ”Natura nihil agit frustra” – Luonto ei tee mitään turhaan.
Edellä jo sivuttiinkin Enzenbergerin (1973) käsitettä ”ekoteollisesta kompleksista” ja viitattiin sen sukulaisuuteen sotateollisen kompleksin käsitteeseen. Samassa yhteydessä mainittiin käsite ”putkenpää” -teknologiasta edullisempana vaihtoehtona korporatiiviselle valtiolle kuin kovin radikaalit rakenteelliset muutokset elinkeinoelämän ja yritystoiminnan ympäristöpolitiikasta. Samassa yhteydessä todettiin siirtymä keynesiläisyydestä osin uusklassiseen taloustieteeseen ja sen kritiikkinä evolutionaariseen taloustutkimukseen, jonka eräänä edustajana myös Porter ja klusteritalous mainitaan. Se on eräänlainen äänetön sopimus – ”Pactum tacitum.”
Jääskeläisen (2001) mukaan porterilaisuus ja klusterirakenteet syntyivät Suomessa tavalla, jossa valtion tehtäväksi lopulta jää kommunikaatio sekä poliittisen keskusteluyhteyden luominen klusterin sisälle. Tämä uusi käytäntö tavallaan korvasi rationaalisen ja inkrementaalisen suunnittelun. Toki luovan teknologian renessanssi sitä vauhditti ja mukaan tunki myös hybridiyhteiskunnasta paremmin tuttu käsite illuusioyhteiskunnastamme. Tämä on kirjana oman uuden vuosikymmenemme tuotetta (Luostarinen 2024). Samalla ”putkenpää” -teknologia on korvautumassa niin ikään miltei pysyväksi jääneelle keskustelulle ”rakennemuutoksesta”, jota Juha Siltala (2004) on kuvannut jopa luonnonvoimiin verrattavaksi ilmiöksi tai oikeammin teknokraattiseksi kieleksi ja tavaksi ”piiloutua” julkiselta kansalaiskeskustelulta. Takavuosina nämä hoidettiin joko juhlapuheilla tai äänettömillä sopimuksilla. – ”Panegyricus” – ”Pactum tacitum.”
Castellsin (1998) kuvaamassa verkostoituvassa yhteiskunnassa syntyy monikeskuksia. Tämä viittaa aiemmin aluetaloutta luonnehtineisiin nodaaleihin (aluekeskuksiin) ja nyt eräänlaisen teknologian, tieteen ja talouden liittoumiin. Ekologinen yrittäjyys, osana kansallisen yrittäjyyden yhteistä innovaatio-ohjelmaa sekä ympäristöpolitiikan kudelmaa, ei voine kuitenkaan toteutua aivan samoilla ehdoilla kuin traditionaalinen klusterirakenne ja sen ideologiat ja tavoitteet. Taustalla on jälleen vuonna 2023 ja 2024 julkaisemani kirjat ja etenkin hybridiyhteiskunnan kouristelu (Luostarinen 2011) sekä illuusioyhteiskunnan kuvaus (Luostarinen 2024) osana luovan teknologian renessanssia (Luostarinen 2024).
Aiemmin ristiriitaa ympäristösuojelun ja ekologisen kestävyyden sekä perinteisen teollisuuden välillä oli nähty jopa luokkakonfliktisena (Enzenberger 1973, Elington & Burke 1989), jossa käytiin tuon ajan kamppailua yhteiskunnan kehityssunnasta ja arvopäämääristä. Kiistassa pääosapuolia olivat tuolloin ”hallitseva luokka” ja keskiluokan fraktio, jonka arvot poikkesivat muiden keskiluokan fraktioiden arvoista. Kolmesta eri valtiosta (Yhdysvallat, Englanti, Saksa) tehdyt tutkimukset osoittivat kuinka teollisuusjohtajat eivät juurikaan tunne luottamusta ympäristöliikettä kohtaan, eivätkä ympäristöaktivistit tunteneet hekään juurikaan luottamusta tieteellistekniseen kehitykseen osana ympäristönongelman lopullisena ratkaisua. Eniten tähän luottivat teollisuusjohtajat sekä alin keskiluokka, josta teollisuuden oletettiin myös hakevan eniten arvopohjaista tukea ympäristökonfliktinsa hoidossa (Fiethau 1988). Tänään kesällä 2024 luovan teknologian renessanssi on muuttanut tätä asetelmaa radikaalisti (Luostarinen 2024). Ilmiöt ja niiden tulkinta tapahtuu sekin liki reaaliaikaisesti. Näin perinteinen mediayhteiskunta on sekin osa muita jälkiomaksujia. Ajastaan raportoiva jumalallinen kostotar. – ”Nemesis divina.”
Ekoyrittäjyyden kohdalla tukea toiminnan laajentamiselle tuli aikanaan kaikista yhteiskuntaluokista, mutta selvintä se oli akateemisten naisten kohdalla ja etenkin pääkaupunkiseudulla sekä muissa suurimmissa kaupungeissamme. Ilmiö näkyi myöhemmin myös poliittisessa käyttäytymisessä ja luovan teknologian renessanssissa (Luostarinen 2024). Näin myös vaaleissamme ja niiden sisällön kohdistumisessa yhä näkyvämmin ekologisen klusterin painopisteiden syntymisessä. Tämä ilmiö ei noudattanut enää perinteistä, luokkarajoihin rakentuvaa diffuusiota. Niinpä ekologisen klusterin yrittäjyys ja sen keskeisimmät innovaattorit ovat olleet myös Suomessa yhteydessä mm. kansainväliseen feministiseen liikkeeseen ja ovat joutuneet hakemaan liittolaisensa myös sieltä (Chesler & Hughes 2004). Moni on pitänyt sitä välttämättömänä pahana. – ”Necessarium malum). Ilmiö ei etene niinkään rukouksella eikä rahalla. – ”Nec prece nec pretio).
Hughesia lainaten vanhat stereotypiat on hylättävä ja tämän vuosisadan feministien on etenkin akateemisina länsimaisina naisina kohdattava globaalit ongelmat omana ”solidaarisesti demokratiaa” puolustavien voimien kanssa (Chesler & Hughes 2004). Niinpä Chesler puhui sivistyneiden kansalaisyhteiskuntien puolesta ja liittoumista, joiden taustalla ovat selvät klusterirakenteet (Luostarinen 2011, 2013). Tässä yhteydessä Chesler ja Hughes käyttävät ilmaisua ”aikansa elänyt ja liian kapea-alainen feministinen sisaruus” sekä rohkaisevat perinteistä feminismiä kohti aktiivisempaa hakeutumista mm. ympäristöliikkeiden ja uusien syntyvien klusterirakenteiden suuntaan. Curtiusta lainaten välttämättömyys menee usein suunnitelmien edelle. ”Necessitas ante rationem est.” (Curtius). Ilmiö ei etene kenenkään sanomatta vastaan. – ”Nemine contradicente).
Kansallisessa osaamiskeskusverkostossamme ja innovaatioympäristössä klusterit ovat perinteisesti rakennettu liittämällä lähinnä tiedontuottajien tietoverkostot käyttäjälle pragmaattisella tavalla helpoimmin sopivaan muotoon tai kokonaisuudeksi. Alkujaan strategian takana oli helottaa yrityksiä saavuttamaan toisensa ja kansalliset tietoverkostot (Luostarinen 2004, 2010, 2020). Mitä tiiviimmät ja monipuolisemmat uudistuneen yrityksen sidokset ympäristöönsä olivat, sitä laajemmat olivat myös todennäköiset heijastusvaikutukset ja samalla myös koko alueen muutokset (esim. Aydalot 1984). Hallintoa, aluetaloutta, tiedeyhteisöä ja yrittäjiä koskevalla rajojen murtamisella haettiin samaan aikaan innovaatiotoimintaa, jossa uudet toimintamallit löytyivät synergiasta tai toiminnan yhteisiltä rajapinnoilta (Luostarinen 2004). ”Non est ad astra mollis e terris via” (Seneca). Maan päältä tie tähtiin ei ole helppo.
Niinpä ehkä eniten ilmiötä onkin tutkittu tiedepuistojen (science parks) yhteydessä kehitettäessä innovaatioita ja avustettaessa yritysten kykyä operoida samaan aikaan sekä tiedeyhteisöjen, tuotekehitysprosessien että talouden lukuisten vaikuttajien yhteistyössä (Luostarinen 2017, 2019). Samalle ne liittyvät läheisesti valtioiden sisäisiin innovaatio-ohjelmiin sekä kansallisiin ja kansainvälisiin tiedepolitiikan vaikuttajiin (esim. IASP, AURP) (Luostarinen 2021). Olen kirjoittanut tästä mm. muistelemissani sekä samalla maailmanjärjestöjen vuosittaisissa kokoontumisissa esitelmöiden. Tässä prosessissa ekoyrittäjyys ei juurikaan poikkea muusta yrittäjyydestä. Ekologinen innovatiivisuus ja ympäristöteknologia ovat hyväksytty osa kasvavaa teollista struktuuriamme, eivätkä ne aiheuta enää 1970-luvun tapaisia konflikteja eri intressiryhmien välillä globaalissa ympäristöpolitiikassamme. Konfliktien luonne on muuttunut. Plautusta lainaten ei kukaan yksin ole kyllin viisas. -”Nemo solus satis sapit. (Plautus). Kaiken ydin on kuitenkin edelleen raha. – ”Nervos rerum, pecuniam. (Cicero).
Moderni verkostoyritys on edelleenkin määriteltävissä lähinnä joukkona sopimuksia, jotka kertovat yrityksen toiminnan rajat ja liittymäpinnat verkoston muihin osiin. Verkosto voi jopa moninkertaistaa yrityksen voimavarat ilman, että yrityksen itsensä tarvitsisi investoida mittavasti liiketoiminnan kehittämiseksi tai koordinoimiseksi (Lahti & Stenlund 1998). Vielä takavuosinamme ekologisessa teknologiassa ja sen innovoinnissa tämä kytkeytyi perinteisen teollisuuden alihankintaketjuihimme (Luostarinen 2004). Ekoyrittäjyyden näkökulmasta tällainen kehitys suosi ainakin jossakin määrin tuotannon ja kulutuksen keskittymiä, tietovaltaisten tiedeyhteisöjen yhteyteen keskittyvää sijaintimallia sekä verkostosuhteita suurten osaamiskeskusten välillä. On luonnollista, että tämä löytyy myös aihetta lähestyttäessä robotiikan ja tekoälyn vastauksissakin. Sen sijaan huomaamatta jää kuinka osaamiskeskukset ja nodaalialueet eivät sovellu sellaisenaan ekoyrittäjyyden kehittämisen perustaksi. Etenkin luontoyrittäjyys ei voi olla ”piilaaksojen” tai teknologiakeskusten kriittistä massaa hakevaa yrittäjyyttä, eikä siihen liity välitöntä vaatimusta huipputeollisesta kasvu-urasta, kuten korkeaa osaamista hakeva ympäristöteknologia toki edellyttää. Sodan voima on raha – ”Nervus belli pecunia” (Cicero), mutta ei välttämättä rauhan ja ympäristöteknologian. Raha ei ole tehnyt ketään rikkaaksi – ”Neminem pecunia divitem fecit. (Seneca).
Sekä innovaatio tuotossa että sen diffuusiossa on ekologisen yrittäjyyden kohdalla mahdollista edetä toisin kuin perinteisen innovaatiopolitiikan kohdalla määrittelemättä kuitenkaan innovaatiota uudella tavalla. Tässä porterilainen ”intuitiivisuus” on eräs vaihtoehto, olkoonkin että se edellyttää laajalle leviävän analyysivälineistön ja konkreettisen soveltavan tutkimuksen. Niinpä myös Porterin saama kritiikki (vrt. Jääskeläinen 2001) on mahdollista nähdä juuri makro- ja mikrotalouden välisenä ristiriitana tai tänään, kaksi vuosikymmentä myöhemmin, Porterin tavalle tunkeutua aikanaan makroekonomistien reviirille. Nyt jälkeenpäin tämä sama ”ongelma” näkyi myös ekologisen klusterin globaalin toiminnan (teorian) ja alan pienyrittäjyyden taustalla. Mikrotalouden ja paikallisuuden verkostot sekä globaalit klusterit olivat aikanaan ”porterilaisuuden” heikkouksia. Näitä pyrittiin välttämään johtamissani ohjelmissa, joiden yhteydessä mukana oli eurooppalaisten jokivesistöjen rinnalla myös kiinalaisia (Susdev China / European rivers network). Mittakaavaerot olivat valtavia (Luostarinen 1998, Luostarinen ym. 1999, 2000). Kaiken ydin on raha – ”Nervos rerum, pecuniam (Cicero) eikä kukaan ole yksin kyllin viisas. – ”Nemo solus satis sapit” (Plautus).
Puhtaan osaamis- ja innovaatiokeskusajattelun sijasta toinen tapa lähestyä valittua strategiaa on tarkastella innovatiivisen tai uuden yritystoiminnan vaatimaa henkistä ilmapiiriä. Jo aiemmin pohdittiin ympäristöliikkeen ja elinkeinoelämän välisten arvojen ristiriitaa todeten mm. kuinka ekologinen yrittäjä toimii erilaisessa ympäristössä kuin perinteinen yrittäjä tai yritystoiminta innovaatioiden markkinoilla. Näin myös odotukset ovat erilaisia ja aika on sekin toinen tänään keväällä 2024 kuin mitä vuosituhannen vaihtuessa. Aiemmin on mainittu myös mm. luokkarajat ohittava feministinen liike sekä akateemiset naiset suurimpana ensiomaksujaryhmänämme. Tänään robotiikka ja tekoäly on sekin voinut kertoa oman näkemyksensä alan yrittäjyydestä ja laajemminkin luontoyrittäjyyden merkityksestä sekä toimialaa algoritmien avulla valaisten. Kaksi vuosikymmentä ovat todellakin tuoneet alan tutkijoille kokonaan uudenlaisen haasteen vastata vuonna 2005 julkaistun väitöskirjani asettamiin laajoihin kysymyksiin (Luostarinen 2005). Matkan varrella alan toimintaympäristö ja juuri sen tutkimus on kohotettu myös verkostotaloudessa jopa ohi aineellisten toimintaedellytysten. On unohtunut kuinka kukaan ei synny seppänä. – ”Nemo noscitur afrtifex.” Vahvat arvot eivät vielä sellaisenaan tee tutkijasta tai yrittäjästä sellaisen sodan voittajaa, jossa sodan voima on raha. – ”Nervus belli pecunia.” (Cicero).
Klustereiden taustalla korostetaan pääsääntöisesti paikallista identiteettiä, eräänlaista yhteisöllisyyttä korostavaa ja alueeseen (spatial/regional) sidottua jakautuvaa näkökulmaa alueelliselta rakenteeltaan ”mosaiikkimaisessa” yhdyskuntarakenteessa. Omakohtaisesti tämän havaitsi hakiessa yhtäläisyyksiä edellisen väitöskirjani aiheeseen ja sen tutkimuksen ideologisiin yhtymäkohtiin koskien yksilön alueeseen ja paikkaan sidottuna ilmiönä, spatiaalisena identiteettiin eli ”juurinamme” (Luostarinen 1984). Tämän ajattelusuunnan mukaan ei olisi olemassa esim. yhtenäistävää eurokulttuuria, vaan pikemminkin pieniä vähemmistöryhmiä, joiden elintila olisi yhdentymisen myötä kasvamassa (esim. Lahti & Stenlund). Vuoden 2024 kevään vaalit koskien EU:n omaa identiteettiä ja sen saamaa painoarvoa valittaessa edustajiamme Euroopan yhteiseen parlamenttiin, jätti tämän ilmiön myös monella tavalla särmikkäät aiheet medioissamme vähälle huomiolle. Nihil ultra – Nil admirari (Horatius). – Edempänä ei mitään – Olla ihmettelemättä mitään.
Tämä uusi aluerakenne (esim. Eurooppa) tulisi olla tulkinnoissamme sidoksissa alueen tai organisaation sosiaalisiin tai kulttuurisiin ominaisuuksiin, myös luonnon- ja kulttuurimaantieteeseen, poliittiseen maantieteeseen, vertikaaliseen historiaan ja horisontaaliseen maantieteeseen jne. sekä samalla parhaillaan syntyviin kokonaan uusiin ja samaan aikaan muuttuviin, dynaamisiin vuorovaikutusjärjestelmiinkin. Nämä vuorovaikutusjärjestelmät puolestaan eivät olisi sidottuja lainkaan aluerakenteessa perinteisiin hierarkkisiin nodaalialueisiin vaikutusalueineen tai perinteisiin keskus- ja vaikutusaluejärjestelmiin. Tämä kehityskulku tukisi jo aiemmin kuvattua alueiden ja ajan suhteellisuutta uudessa, koko ajan muuttuvassa informaatioyhteiskunnan globaalissa paikallisuudessamme. Viimeistään nyt vuonna 2024 on huomattava, kuinka osa suurista keskittymistämme ja metropolialueistamme tiedetään olevan ulkopuolella globaalin klusterijärjestelmän, samaan aikaan kun mukana voi olla suuriakin maaseutualueitamme (Luostarinen 2024). Etäisyydellä ja massalla ei sinänsä ole määräävää merkitystä globaalin klusterin toiminnalle. Globaali klusteri ei rakennu tämän tulkinnan mukaan hierarkkiselle perustalle (Luostarinen 2005). Juuri tähän ajatteluun perustuu myös Beckin (1998) ja Castellsin (1998) tulkinta, jossa molemmilla kilpailukyvyn lähde on lopulta innovointi ja tieto sekä kansainväliset verkostot. ”Nihil inimicius quam sibi ipse” (Ciceo) – ”Nihil nisi quad praeteriit certum est. (Seneca). Ihminen on itse pahin vihollisensa – Mikään ei ole varmaa paitsi menneisyys. ” Olla ihmettelemättä mitään – ”Nil admirari.” (Horatius).
Käytännön suunnittelussa ekoyrittäjyyden verkostosuhteet ja syntyvät klusterit on mahdollista nähdä lähinnä toimintaympäristön ja sen ulkoisten suhteiden näkökulmasta. Tässä oppiminen ja osallistuminen tapahtumaan on tärkeämpää kuin niissä tapauksissa verkostorakenteita, joissa verkostoitumisen tärkeimpiä resursseja ei tarvitse luoda itse. Näin syntyvässä prosessissa yrittäjien fyysisellä sijoittumisella ei ole enää niin suurta merkitystä kuin perinteisessä innovaatio-osaamisessa tai klusteriajattelussa. Näin mm. siksi, että suhteet ovat välitettyjä ja välittäjiä toimivat mm. pienet yritykset ja välittävät agentit, ei niinkään kriittisen massan vaatimat osaamisen keskittymät ja klusterin solmukohdat. Suomessa tällaista tapaa etenkin alueilla, joilla runsas vesistö ja liikkuminen on tapahtunut aina sisäkkäisten saarien sisällä ja ilman tarvetta hakea fyysistä suojaa vihollista linnoittautumalla paeten. Ilmiö on havaittavissa myös vaikkapa kielessä ja sen käytössä. Ensimmäisenä mieleen tulevat itämurteitten alueet. Ei ole mitään ihanampaa kuin totuuden valo. – ”Nihil est veritatis luce dulcius. (Cicero).
Niinpä makroekonomia ei ole erityisen hyvä lähestymistapa yrittäjäkeskeiselle ja kokonaan uudesta kulutuksesta syntyvälle toiminnalle. Samalla se selittää porterilaisen klusterin juuri tältä suunnalta saaman kritiikinkin (Luostarinen 2004). Sama pätee perinteiseen maantieteeseen ja sen rajoja ja makroekonomiaa tulkitsevalle tavalle tai ottaen tulkintaansa maankäytön lokalisaatioehdot (esim. Dunn 1954, Isardt 1960). Oleellista on edelleen, kuinka juuri pienelläkin välittäjällä on keskisin asema omassa avainhenkilöverkostossaan ja samalla riittävän syvät kytkennät yritysverkoston erin osiin. Tärkeitä ovat siten alan kasvuyritykset, kyky reagoida ympäristön muutoksiin sekä pitkät kumppanuussuhteet. Nil desperandum (Horatius) – Nil admirari (Horatius) – Ei pidä olla epätoivoinen mistään – Olla ihmettelemättä mitään.
Kokemus on monelle opettanut, kuinka toiminnan käynnistämisen kannalta on sinänsä yhdentekevää, ovatko välittävät agentit yliopistoista, tutkimuslaitoksista, hallinnosta, pankeista tai yrittäjiä (esim. Lahti & Stenlund 1998). Oleellista on, että kuluttajien aktiivisuus ko. hyödykkeiden kulutuksessa ja käytössä muodostaa tärkeimmän arvotekijän ja että verkosto rakentaa liki poikkeuksetta suoran vuorovaikutusyhteyden (siis verkostotalouden) tuotanto- ja kuluttajasektorin välille. Tämä ei ole robotiikkaa tai tekoälyä vaativaa algoritmien laulua. Tätä saattaa jopa helpottaa yhteiskunnan yleinen megatrendi yksilöitymisestä ja yhteisöllisten kollektiivien sekä instituutioiden häviämisestä (Beck 1998). ”Non cogitant, ergo non sunt” (G.C. Lichtenberg). En ajattele, en siis ole olemassa.
Tänään keväällä 2024 megatrendi ilmiönä on itsestään selvä. Tästä seuraa monelle meistä suurenmoinen havainto. Etenkin juuri osaamisympäristöissä ja taylorismissa usein suljettuna nähty hierarkkinen systeemi, jonka rattaiksi (kuluttaja) yleensä joutuu, onkin mahdollista nähdä ekoyrittäjyydessä avoimena verkkona, jossa kunkin palvelun tai tuotteen tuottamisprosessi on avattavissa suoraan ko. palvelun tai tuotteen käyttäjälle. Tällöin tapahtuu ihme, jossa ihmisen (kuluttajan) aktiivisuus hyödykkeen kulutuksessa ja käytössä muodostuu tärkeimmäksi arvotekijäksi. Samalla se kertoo myös alan yrittäjyyden luonteesta enemmän kuin varsinainen tuotanto ja sen prosessit. Raamattua lainaten: ”Nihil sub sole novum.” – Ei mitään uutta auringon alla.
Tämän oppiminen on vuosisadan uutinen. Luovan teknologian renessanssista siirrytään ikään kuin loikkana hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan (Luostarinen 2024). Molemmat kirjani löytyvät juuri näillä otsikoilla vuonna 2024 Saksassa julkaistuina. Ekoyrittäjyys määrittyy todellakin lähinnä kulutuksen kautta, liki kokonaan kuluttajan arvomaailmasta ja samalla verkostotalous takaa välittömän asiakassuhteen palvelun tuottajaan riippumatta fyysisestä tai tuotannollisesta (vrt. komponenttituottaja) etäisyydestä. Niinpä jälleen kerran sekä tuote että palvelu ovat kenen tahansa helposti ”läpivalaistavissa” nykyaikaisen verkostotalouden meillekin tuttujen periaatteiden edellyttämällä tavalla. Ilmiö liittyy läheisesti jo aiemmin kuvattuun ”paikattomuuden” tilaan sellaisessa ”avaruudessa” (spatial innovation), jossa aika on niin ikään suhteellinen parametri, eikä absoluuttinen, jossa innovaatioaallot olisivat tietystä pisteestä eteneviä ”sykloneja” tai aaltoja (Luostarinen 2004).
Vuosisadan ja -tuhannen vaihtuessa klusteritalous kuvattiin osaamisympäristöineen kansakunnan ja talousalueen kilpailukyvyn ytimeksi. OECD:n raportin (1999) mukaan ja tieteellisten aikakauskirjojen artikkeleiden perusteella kiinnostus klustereihin ei ole ollut Suomessa ainakaan suurempaa määrältään, kuin mitä muualla ulkomailla, jolloin konkreettisessa aluekehittämisessä sekä verkostoitumisen edistämisessä klustereiden käyttö on ollut Suomessa hyvinkin vähäistä. Niinpä alan tutkimuksen käynnistäminen oli perusteltua jo ilmiön avaamiseksi etenkin maaseudulla. Näin jo siksi, että juuri maaseudulla ja maaseudun yrittäjyydessä klustereilla ei ole ollut juurikaan merkitystä, olkoonkin että niistä on puhuttu ja ne tunnettiin ainakin luonnonvarojen käytön suunnittelussa (esim. metsä- ja elintarvikeklusteri sekä ympäristöklusteri). Onkin mahdollista, että klustereita ja klusteritaloutta on käytetty käsitteenä verkostotalouden rinnalla, joka hyödyntää kaikki alueet, joilla pieni mittakaava ja joustava toiminta ovat tehokkaampia kuin suuren klusterin mittakaavan toimintaympäristö. Raamattua lainaten, ei ole ihmisen hyvä olla yksin. (Moos 2:18). ”Non est bonum esse hominem solum.”
Etenkin ekoyrittäjyydessä pieni mittakaava ja paikallisuus ovat lisäksi kilpailuetuja tai toivottuja ominaisuuksia. Näin ainakin tutkimustemme mukaan vielä vuosituhannen vaihtuessa (Rutanen & Luostarinen 2000, Luostarinen & Vanhamäki 2001). Yhdyskuntarakenteellisesti tuolloin oli kyse toiminnasta, jossa luonnonvarojen käytössä (toimialarationalisoinnissa) jätettiin toki tutkimuksessa riittävästi tilaa myös pienimittakaavaiselle, innovatiiviselle sekä luovalle verkostotaloudellemme. Suomessa luonnonvarataloudessa suurten klustereiden on todettu hallitsevan liiankin suurta markkinakenttää, ja tämä on epäilemättä suurin ongelma myös ekoyrittäjyyden toiminnalle etenkin metsä- ja elintarviketeollisuudessamme (Katajamäki 1991, Lahti 1992). ”Nihil est virtute amabilius” (Cicero) – ”Nihil inimicius quam sibi ipse.” (Cicero). Mikään ei ole hyvettä rakastettavampaa – Ihminen on itse pahin vihollisensa.
Lahden (1992) mukaan globalisoituminen, volyymiltään mittava kansainvälinen markkinakenttä, merkitsee myös jatkossa sitä, että suurklusterin eri osat pyrkivät yhä selvemmin keskittymään perusliiketoimintaansa (=tarjoavat yleispätevät hyödykkeet), jolloin pienyrityspainotteiselle verkostotaloudelle jää runsaasti sellaista tilaa, johon suomalaisessa ekoyrittäjyydessä tulisi todennäköisesti pyrkiä. Tällöin työn ja yrittäjyyden ekonomia on paikallisella tasolla sidottu lokaaleihin markkinoihin eikä mielivaltaisiin yhdistettyihin markkinakokonaisuuksiin, joilla ei ole tulevaisuudessa mahdollisesti enää lainkaan reaalivastinetta. Tänään keväällä 2024 luovan teknologian renessanssi ja hybridiyhteiskunnan kouristelu sekä illuusioyhteiskunta tukevat kehitystä, jossa ekologinen kestävyys on myös oman aikamme verkostojen taustalla (Luostarinen 2023, 2024). Näin olettaen, että paikalliset markkinat ja verkostotalous yleistyvät myös kulutustottumuksissamme ja ympäristöarvot hyväksytään yhä yleisemmin myös globaalina ja alemman keskiluokan kulutuksen perustana. Tämä on ollut niin ikään keskeinen lähtökohta rakennettaessa luontoyrittäjyyden paikallisia ja alueellisia verkostoja osana paikallista kulutustakin. Sen liittäminen jopa ekologisen yrittäjyyden määritelmään olisi ollut mielekästä muutenkin kuin vain pohtien yrityskokoa ja kestävää tuotantotapaamme. Toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin sanoa – ”Nil est dictu facilius! (Terentius).
Ekoklusteri tulisi ehkä liittää ennen kaikkea kulutukseen ja sen juuri ”paikalliseen” luonteeseen. Me saamme toki ajatella globaalisti mutta toiminta tapahtuu paikallisesti. Näin mikä tahansa globaalin talouden alihankintatoiminta ei ole ekoyrittäjyyttä eikä kestävän kehityksen mukaista toimintaa ilman sidosta paikalliseen kulutukseen ja sen arvomaailmaan. Tässä tapauksessa ekoyrittäjyys määriteltäisiin lähinnä kuluttajan arvomaailmasta ja kulutustottumusten muutoksesta kestävän kehityksen suuntaan. Mikään ei ole niin helppoa kuin sanoa ja mikään ei ole totuudenrakkautta korkeampaa. ”Nil est dictu facilius – Nil est amore veritatis celsius.” (Prudentius).
Vuosituhannen alussa keskustelu kulki usein maaseudun ja kaupungin välisenä joko vuoropuheluna tai korostaen konflikteja sekä stereotypioitamme. Toki myös maaseudun ja kaupungin välistä vuorovaikutusta tutkittiin (Luostarinen & Vanhamäki 2001). Ekotuotteen määrittely lähensi luonnonmukaista maataloutta ja sen biologista tutkimusta, jolloin samalla tulevaisuuden maatalouden myönteiset trendit saivat vahvistusta myös kulutuksen muutosten kautta. Monessa tapauksessa maaseutu ja sen tuotteistaminen oli eräänlainen ”vieraantuneisuuden peili” (Heikkilä 1999) ja raaka-aineiden jalostus ”brysselisoitunut”. Tässä ajattelussa maaseutu jo sinänsä edusti museotehtävää ja etenkin matkailun kohdalla. Samalla takapajuisuutta ja perinteikkyyttä ja sen trendit olivat edelleen 1960-luvun nostalgiassa tai Durkheimin ja Tönniesin teollistuvan yhteiskunnan kuvauksen jo yli vuosisata sitten laaditussa kahtiajaossa (Gemeinschaft/Gesellschaft). Joko yhdessäolo-organisaatiossa tai sen vastakohtana asiaorganisaatiossa. Juuri Suomessa nämä käsiteparit käännettiin joko neutraalisti, jolloin edellinen kuvasi eräänlaista maaseudulle tyypillistä yhdessäolo-organisaatiota ja joita mm. suomalaiset agraariyhteisöstä kirjoittaneet kirjailijat ovat onnistuneesti kuvanneet (Linna, Haanpää, Päätalo jne.) tai Nevanlinnan tapaan tunnepohjaisemmin sekä tänään medioissamme ja televisioviihteessä hauskana huvinamme. Näin käsitepari liittyy sekä teollistumiseen, kaupungistumiseen ja näiden ihannointiin 1960-luvun hengessä. ”Nobis meminisse relictum.” (Statius). – ”Nocere facile est, prodesse difficile.” (Quintilianus). Meillä on jäljellä muistot – Helppo on vahingoittaa, vaikea hyödyttää.
Nevanlinnalle kaupunki edusti vapaamielisyyttä, kevyesti ja tilapäisesti organisoitunutta tai Allardin mukaan rationaalisesti järjestäytynyttä asiaorganisaatiota (Gesellschft), ei toki slummia tai maankäytöllisiä virheitä, maantieteen esittelemää ja ajallista, historiallista kehitystä kuvaavaa ilmiötä kartalle ne siirtäen. Allardt on kääntänyt termit suomeksi ja ne vastaavat liki tarkalleen englanninkielisiä käsitteitä (Communal Society / Associational Society) (Luostarinen 1993). Oleellista on, että Nevanlinnan ja Allardin ajoista uusien kuluttajien ja nuorten sukupolvien näkökulma maaseutuun on oleellisesti muuttunut ja kokonaan toinen kuin 1970-luvun myös suomalaisen rakennemuutoksen kokeneiden traumaattiset sekä maaseutuun usein kärjistyneet kaksijakoiset arvot ja asenteet, joita professori Hautamäki (1991) kuvaa jopa vihamielisiksi. Mallit kuvaavatkin onnistuneesti Tönniesin (1887) tarkoittamalla tavalla juuri ko. vaiheen yhteiskunnallista organisoitumistapaa siirryttäessä jälkiteolliseen vaiheeseen. Informaatioyhteiskunnassa niiden käyttöarvo oli jo vähäisempi yhteisöllisyyden purkautuessa myös maaseudulla. Tätä muuttuvaa prosessia on edelleen vauhdittamassa klusteroituminen ja maankäytölliset muutokset sekä maahanmuutto, monikulttuurisuus sekä etenkin juuri ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka (Luostarinen 2005). Tänään luovan teknologian renessanssi sekä hybridiyhteiskunnan kouristelu (Luostarinen 2011, 2024). Jälkiteollisen vaiheen historialliset arvot ovat kuitenkin osa urbaania ja samalla myös maaseudun kulttuuria, joskin uudessa informaatioyhteiskunnassa niiden käyttöarvo väheni nopeasti myös medioissamme, poliittisissa liikkeissä yhteisöllisyyden purkautuessa myös maaseudullamme. Samalla ekologisesti ja osana käsitettä ekoklusterista maaseutua on alettu kuvata myös edistyksellisenä, jolloin matkailun ja turismin merkitys on ollut erityisen voimakas muuttaja etenkin Suomen pohjoisimpien osien maakunnissamme ja saaristo Suomessa. ”Nocere facile est, prodesse difficile. (Quintilianus). Helppo on vahingoittaa, vaikea hyödyttää.
Alain Touraine kuvasi jo 50 vuotta sitten uudenlaisen jälkiteollisen yhteiskunnan, jota hän luonnehti ”ohjelmoiduksi”. Työelämän keskeiset päätökset olivat siirtyneet siinä työorganisaatiosta tuotannon johtoon ja informaatiota kontrolloivalle ryhmälle (Touraine 1971, 1981). Ohjelmoidun yhteiskunnan keskeisin ristiriita kehityksen ohjaamisessa oli ”teknokraattinen” ja toisaalla heidän vastustajien välinen. Nykyisessä informaatioteknologiassa (mediayhteiskunnassa) Tourainen teoretisointi on Beckiä (1995) mukaillen toteutunut ja teknokraattisen ajattelun vastapoolina nähdään usein juuri joko ekologinen tai sitä lähellä oleva myös globalismia vastustava liikehdintä. Ekologinen yrittäjyys liikkuu siten monessakin tarkastelussa yhteiskunnallisen vastakkainasettelun rajapinnalla, josta voi olla myös etua innovaatiotoiminnan toteutuksessa, olettaen että innovaatiorakenteita suosivat juuri tällaiset ”konfliktiset” rajapinnat (Ritzen 2003). Nolens volens – Noli turbare circulos meos! (Arkhimedes). Tahtomattaan tai tahtoen – Älä sotke ympyröitäni!
Ennen siirtymistä seuraavaan kappaleeseen vielä robotiikan antamat vastaukset koskien ekologista klusteria ja sen modernisaatiota, suhdetta innovaatioon ja sen leviämiseen sekä globaalin ilmiön avaaminen paikallisessa käytössä. Vastauksen saaminen edellytti tinkimistä sellaisista käsitteistä, joita poikkitieteisessä tutkimuksessa on käytetty jo useamman vuosikymmenen ajan. Käytännössä vastaukset on jouduttu hankkimaan lähinnä vain muutamista tutkimusta koskevista käsitteistämme. Ne ovat robotiikan antamia ja vain esimerkkeinä ko. teknologian taidoista ja vaiheesta tekoäly ilmiön kuvaajana keväällä 2024. Vielä vuonna 2004 tällaisia vastauksia ei luonnollisesti voitu hankkia algoritmisesti ja tietokoneen käyttö rajoittui jäljempänä esiteltäviin mm. haastateltujen vastausten käsittelyyn ja mm. faktoripisteiden klusterointiin sekä myöhemmin syntyvien ryhmien käsitteelliseen tulkintaan. Nämä menetelmät olivat käytössä jo edellisen väitöskirjani yhteydessä mutta eivät vielä 1980-luvun alussa yhtä vaivattomina kuin 2000-luvun alussa sekä keväällä 2024 tulkintoineen. Suomalaisista medioistamme digiaikaan siirtyi ensimmäisenä Itä-Savo 1980-luvun alussa ja mm. pääkaupunkisudun media huomattavasti myöhemmin. Koska ko. media Savonlinnassa oli tuolloin sukuni omistuksessa, sen seuraaminen oli luonnollisesti innovaatiorakenteiden leviämistä myös avustaen tuolloin helpompaa kuin vaikkapa Helsingin yliopistossa ja pääkaupunkiseudun mediassa ko. hetkellä työskennellen. Oulun yliopiston maantieteen laitos sijaitsi tuolloin Kalevan lehtipainon tiloissa ja oli ratkaisevan tärkeä avustaja sekä tekninen apu tutkimustyön etenemisessä, josta heille lämmin kiitos. Tutkimus eteni usein juuri aamun tunteina ja yhteistyössä tiedeyhteisön ja median kanssa samaan aikaan valvoen. Samalla reaaliaikaisuus ja sen merkitys tieteen ja mediatyön yhteistyössä tuli tutuksi ja osaksi omaa verkostotyöskentelyä ja mediataitojamme.
Ekologisen klusterin ja sen modernisaation suhde innovaation diffuusioon.
ChatGPT
Ekologisen klusterin ja sen modernisaation suhde innovaation diffuusioon on monimutkainen ja monitasoinen ilmiö, joka voidaan selittää useiden keskeisten käsitteiden avulla. Alla tarkastelen näitä käsitteitä ja niiden välistä vuorovaikutusta:
Ekologinen klusteri
Ekologinen klusteri viittaa maantieteellisesti rajattuun alueeseen, jossa keskittyy ekologisesti kestävään kehitykseen keskittyneitä yrityksiä, tutkimuslaitoksia ja muita organisaatioita. Näissä klustereissa yritykset ja muut toimijat tekevät yhteistyötä, jakavat tietoa ja resursseja sekä kehittävät yhdessä uusia innovaatioita ympäristöystävällisten teknologioiden ja käytäntöjen alalla.
Modernisaatio
Modernisaatiolla viitataan tässä yhteydessä prosesseihin, jotka uudistavat ja parantavat ekologisia klustereita. Tämä voi sisältää esimerkiksi uusien teknologioiden käyttöönoton, liiketoimintamallien päivittämisen, infrastruktuurin parantamisen ja sääntely-ympäristön kehittämisen, jotta kestävän kehityksen tavoitteet voidaan saavuttaa tehokkaammin.
Innovaatioiden diffuusio
Innovaatioiden diffuusiolla tarkoitetaan prosessia, jossa uusi teknologia, idea tai käytäntö leviää ajan myötä eri toimijoiden keskuudessa. Tämä leviämisprosessi voidaan jakaa useisiin vaiheisiin: tietoisuus, kiinnostus, arviointi, kokeilu ja omaksuminen.
Suhde ja vuorovaikutus
Tietoisuuden ja tiedon jakaminen: Ekologisessa klusterissa toimivat yritykset ja organisaatiot ovat usein läheisessä vuorovaikutuksessa keskenään, mikä edistää tiedon ja kokemusten jakamista. Modernisaatio voi tässä yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi parempia viestintäkanavia tai yhteisiä foorumeita, joissa innovaatioista voidaan keskustella.
Yhteistyö ja kumppanuudet: Klusterin toimijat voivat muodostaa erilaisia kumppanuuksia ja konsortioita kehittääkseen uusia teknologioita ja ratkaisuja. Modernisaatio voi tukea tätä luomalla rahoitusmalleja tai sääntelykehyksiä, jotka edistävät yhteishankkeita ja riskejä jakavia kumppanuuksia.
Resurssit ja infrastruktuuri: Modernisaation avulla voidaan parantaa klusterin infrastruktuuria, kuten laboratorioita, testialueita ja muita tarvittavia resursseja, jotka mahdollistavat innovaatioiden kehittämisen ja kokeilemisen. Parempi infrastruktuuri voi nopeuttaa innovaatioiden diffuusiota, koska se tekee kokeiluista ja pilotoinneista helpompia ja halvempia.
Markkinointi ja kaupallistaminen: Innovaatioiden onnistunut diffuusio vaatii myös tehokasta markkinointia ja kaupallistamisstrategioita. Klusterin modernisaatio voi tukea tätä tarjoamalla asiantuntija-apua, verkostoitumismahdollisuuksia ja pääsyä uusiin markkinoihin.
Sääntely ja standardit: Ekologisten klustereiden modernisaatio voi sisältää myös sääntely-ympäristön kehittämistä niin, että se tukee kestävien innovaatioiden käyttöönottoa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi standardien luomista tai ympäristöystävällisiä teknologioita suosivia säädöksiä, jotka nopeuttavat diffuusioprosessia.
Yhteenveto
Ekologisen klusterin ja sen modernisaation suhde innovaation diffuusioon on monivaiheinen prosessi, jossa tiedon jakaminen, yhteistyö, resurssit, markkinointi ja sääntely yhdessä vaikuttavat siihen, kuinka nopeasti ja tehokkaasti uudet innovaatiot leviävät ja tulevat käyttöön. Modernisaation avulla voidaan tehostaa näitä prosesseja ja varmistaa, että kestävän kehityksen tavoitteet saavutetaan tehokkaammin.
Globaalin innovaatiojärjestelmän avaaminen paikallisessa käytössä ja prosessissa. Paikallinen koodisto innovaatiojärjestelmälle.
ChatGPT
Globaalin innovaatiojärjestelmän avaaminen paikallisessa käytössä ja prosessissa sekä paikallisen koodiston kehittäminen innovaatiojärjestelmälle on keskeinen osa kestävää kehitystä ja taloudellista kilpailukykyä. Tällaisen järjestelmän avulla paikalliset yhteisöt voivat hyödyntää globaalisti saatavilla olevaa tietoa ja teknologiaa, mutta mukauttaa sen paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin. Alla käsitellään näitä käsitteitä ja niiden välistä vuorovaikutusta:
Globaalin innovaatiojärjestelmän avaaminen paikalliseen käyttöön
Tiedon ja teknologian siirto: Globaalissa innovaatiojärjestelmässä kehitetään jatkuvasti uusia teknologioita, ratkaisuja ja parhaita käytäntöjä. Paikallisten toimijoiden on oltava tietoisia näistä kehityksistä ja kyettävä soveltamaan niitä omiin tarpeisiinsa. Tämä edellyttää tehokkaita tiedonvälityskanavia ja yhteistyötä kansainvälisten kumppaneiden kanssa.
Kapasiteetin rakentaminen: Paikallisten toimijoiden on kehitettävä omia kyvykkyyksiään hyödyntääkseen globaaleja innovaatioita. Tämä voi tarkoittaa koulutusta, tutkimus- ja kehitystoiminnan vahvistamista ja infrastruktuurin parantamista.
Paikallisten tarpeiden huomioiminen: Globaalit innovaatiot eivät välttämättä sovi suoraan paikallisiin olosuhteisiin. Siksi on tärkeää, että paikalliset toimijat mukauttavat ja modifioivat globaaleja ratkaisuja paikallisten tarpeiden, kulttuurin ja resurssien mukaan.
Paikallinen koodisto innovaatiojärjestelmälle
Paikallinen koodisto viittaa sääntöihin, normeihin ja käytäntöihin, jotka ohjaavat innovaatioiden kehittämistä ja käyttöönottoa paikallisella tasolla. Tämä koodisto voi sisältää seuraavia elementtejä:
Sääntely-ympäristö: Paikalliset lait, säädökset ja standardit, jotka vaikuttavat siihen, miten innovaatiot voidaan kehittää ja ottaa käyttöön. Tämä voi sisältää ympäristölainsäädännön, turvallisuusstandardit ja immateriaalioikeudet.
Instituutiot ja organisaatiot: Paikalliset yliopistot, tutkimuslaitokset, kehitysyhtiöt ja muut organisaatiot, jotka tukevat innovaatiotoimintaa. Näiden instituutioiden roolit ja vastuut on määriteltävä selkeästi.
Yhteistyöverkostot: Paikalliset ja alueelliset yhteistyöverkostot, jotka mahdollistavat tiedon ja resurssien jakamisen toimijoiden kesken. Näihin verkostoihin voi kuulua yrityksiä, julkisia toimijoita, kansalaisjärjestöjä ja muita sidosryhmiä.
Kulttuuri ja asenteet: Paikallisen yhteisön innovaatioita koskevat asenteet ja arvot. Innovatiivisuutta ja riskinottoa edistävä kulttuuri voi merkittävästi nopeuttaa innovaation diffuusiota ja käyttöönottoa.
Rahoitusmekanismit: Paikalliset rahoituslähteet ja -mallit, jotka tukevat innovaatiotoimintaa. Tämä voi sisältää julkisen sektorin rahoituksen, yksityiset sijoitukset ja julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuudet.
Prosessi
Kartoitus ja analyysi: Aluksi on tarpeen kartoittaa paikallisen innovaatiojärjestelmän nykytila ja tunnistaa keskeiset vahvuudet ja heikkoudet. Tämä voi sisältää sidosryhmäanalyysin, SWOT-analyysin ja tarpeiden arvioinnin.
Strategian kehittäminen: Tämän jälkeen kehitetään strategia, joka määrittelee tavoitteet, toimenpiteet ja resurssit globaalin innovaatiojärjestelmän avaamiseksi ja paikallisen koodiston luomiseksi.
Käyttöönotto: Strategian toteuttaminen käytännössä edellyttää monialaista yhteistyötä ja jatkuvaa seurantaa. Tämä vaihe sisältää pilotointia, koulutusta ja kapasiteetin rakentamista.
Arviointi ja jatkuva parantaminen: Prosessin lopuksi on tärkeää arvioida saavutettuja tuloksia ja oppia kokemuksista. Jatkuva parantaminen ja sopeutuminen ovat keskeisiä elementtejä menestyvän innovaatiojärjestelmän ylläpitämisessä.
Yhteenveto
Globaalin innovaatiojärjestelmän avaaminen paikallisessa käytössä ja prosessissa sekä paikallisen koodiston kehittäminen ovat monimutkaisia, mutta välttämättömiä toimia paikallisen talouden ja kestävän kehityksen edistämiseksi. Tämä edellyttää strategista suunnittelua, monialaista yhteistyötä ja jatkuvaa oppimista ja sopeutumista. Paikallisen koodiston avulla voidaan varmistaa, että globaalit innovaatiot mukautetaan paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin, mikä maksimoi niiden hyödyt ja edistää kestävää kasvua.
”Non est ad astra mollis e terries via.” (Seneca) – Maan päältä tie tähtiin ei ole helppo.