Jäljittelyn, väkivallan ja uskonnon yhteydet
Omia praeclara rara – Kaikki erinomainen on harvinaista
04.06. 2023
Marcel Proust syntyi kymmenes heinäkuuta vuonna 1871. Saman päivänä kuin minäkin, mutta vain täsmälleen 80 vuotta aiemmin. Suomessa tuo päivä on nimetty kuvataiteitten päiväksi ja nyt meneillään oleva päivä puolustusvoimain lippujuhlan päiväksi. Miksi Helsingin Sanomat julkaisee juuri nyt lehden sivun mittaisen artikkelin Marcel Proustista ja samalla kirjailija Hannun Mäkelästä, lienee pelkkä sattuma. Otsikossa epäillään Prous Pandemian levinneen Suomeenkin? Kirjojen kirja – Liber Librorum.
Proustin päätyötä ”Kadonnutta aikaa etsimässä” on jokaisen itse lukuelämyksenä koettava ja kerrottava oma tarinansa, mitä lopulta tuli lukeneeksi. Olen joskus tuosta kokemuksesta kirjoittanut siinä missä monen muuna hänen aikalasistensa kirjoituksista. Tänään niitä lukee ikään kuin internettiä Mäkelää lainaten. Puheenomainen teksti purkaa hyvin sitä liiallista kunnioituksen auraa, joka Proustiin liian usein liitetään. Näin toteaa Mäkelä ja on oikeassa. Valoa pimeydessä – Lux in tenebris.
Proust sopii hyvin 1960-luvun ranskalaisen kulttuuriväen nostalgioihin sen vasemmalla siivellä. Sellaista siipeä on vaikea löytää tänään Suomesta. Nostalgian alta löytyy lähinnä oman aikansa modernisti, ironia taitava mestari ja aikansa kielen ja kerronnan uudistaja. Oman aikamme robotiikka tekisi siitä helposti uskottavaa tekstiä olettaen, että sille löytyisi kysyntääkin. Kirja on kuitenkin vain väline lukijan omalle sisäiselle etsinnälle, ei sen kummallisempaa Proustin tapauksessa. Susi sadussa – Lubus in fabula (Cicero).
Mäkelä ei anna merkittävää lisää Proustista oman aikamme kulttuurille. Hänen historiallinen taustansa on kuitattu lyhyesti ja löytyy vaikkapa suomenkielisestäkin Wikipediastamme. Olen hänet maininnut muutamaan kertaan omissa teksteissäni. Mäkelä purkaa sitä liiallista kunnioitusta, joka Proustiin usein liitetään. Hänet kannattaa lukea nyt tuorein silmin ja jokainen kohdallaan. Leikkiä pyhillä asioilla – Ludere cum sacris.
Astmaatikon kiemuraiset kirjoitukset tuottivat aikanaan harmia hänen palvellessaan Ranskan armeijan pääesikunnan kirjoitustöissä. Toki hän suoritti kirjallisuuden ja oikeustieteellisen lisensiaattitutkimukset.
Ei hän kuka tahansa kirjoittaja ollut päivälehden toimittajana, seurapiiri oli nimekäs ja hän oli homoseksuaali. Homoseksuaaliset tunteensa hän siirtää kirjoissan tuon ajan tyyliin heteroseksuaalisiksi. Pääteostaan kirjoittaessaan hän oli taloudellisesti riippumato varakkaan isänsä kuoleman jälkeen. On oletettu hänen tehneen sen kiitollisuuden velkana äidilleen. Vai oliko vain katumuksen paikka? Locus – paenitentiae
Kahden keskeytyneen yrityksen ja joidenkin sivuhankkeiden jälkeen Proust löysi teokselleen filosofisen perustan. Sen mukaan kirjailijan tehtävä on vapauttaa tiedostamattomiin muistoihin haudattu elävä todellisuus, jolle tottumus ihmisen sokeuttaa. Kirjaimet kun eivät punastele – Litterae non erubescunt.
Proustin ensimmäisen pääteoksen ensimmäinen luonnos valmistui syksyllä 1912.
Teoksen ensimmäinen luonnos valmistui syksyllä 1912. Aluksi moni tunnettu kustantaja torjui teoksen ensimmäisen osan Du côté de chez Swann (Swannin tie), mutta lopulta nuori kustantaja Bernard Grasset suostui julkaisemaan sen kirjailijan omalla kustannuksella.
Proust suunnitteli teoksestaan vain kolmiosaista, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana hän päätti kirjoittaa enemmän. Laajentamisen lisäksi hän muokkasi ja paranteli luonnosta ja lisäsi siihen realistisia ja satiirisia aineksia. Heikkenevä Proust omisti viimeisinä vuosinaan kaiken aikansa vuoteessaan kirjoittamiseen ja vedosten korjailuun. Näyttäytyessään kotinsa ulkopuolella hän vaikutti sairaalta ja huolittelemattomalta.
Kesällä 1919 julkaistu romaanin toinen osa À l’ombre des jounes filles en fleurs (Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa) sai Concourt-palkinnon ja tämä lopulta nosti Proustin maailmanmaineeseen. Proustin elinaikana romaanista ehdittiin julkaista vielä kaksi osaa. Proust kuoli 18. marraskuuta 1922 keuhkokuumeeseen. Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kolme viimeistä osaa julkaistiin postuumisti, vaikka ne jäivät Proustilta viimeistelemättä.
Teen loikan Prous-pandemiasta ilmiöön, joka palvelee ehkä paremmin oman aikamme ilmiöitä käynnistäen sen Homeroksen ajoista ja edeten vähäin erin oman aikamme tieteen ja taiteen demoneihin. Taustalla on lyhyt kertaus tieteestä ja arjesta demoneittemme kesyttäjänä kohti oman aikamme robotiikkaa ja teknistä älyämme. Samalla pyrin taustoittamaan sitä ilmiötä, jossa taustalla on latina, sen ikivanhat viisaudet, sekä samaan aikaan robotiikan kyky jäljittää tätä ilmiötämme. Pohjustan sillä näin seuraavaa kirjaani samalla sekä sen syntytapaa.
Vielä Homeroksen aikoihin demoni (daimon) esiintyi muodossa, jossa se vaikutti liki suojelusenkeliltä, olkoonkin että käsite enkeleistä oli toki tuolloin vielä vieras. Daimon antoi ihmisille neuvoja ja vasta antiikin loppupuolella länsimainen noituus lisäsi käsitteet riivaajista ja pahoista hengistä. Kristillisyys toi mukanaan luciferin ja langennet enkelit.
Noituus ja sen uhriksi joutuneet olivat pääsääntöisesti naisia ja mielettömyydet olivat kulttuurisidonnaisia. Demonisointi oli psykososiaalinen ilmiö ja siinä oli massapsykoosille tyypillisiä piirteitä. Suljetussa yhteisössä ja ympäristössä nämä piirteet korostuivat ja olivat osa rituaalista ja joskus myös traumaattista traditiota tai liki epigeneettistä perimää.
Tiede ja taide demonien kesyttäjänä
Toki läntisessä kulttuurissamme jo Platonin oppilas Ksenokrates kirjoitti pahoista henkiolennoista ja luonnonuskonnoissa niitä esiintyi hyvinä ja pahoina voimina niin esineissä kuin luontopaikoissakin. Kaikein hierarkkisesti järjestelevä järki löysi lopulta saatanan alaisuudessa toimiville myös persoonallisuuden, arvojärjestyksen ja tehtävät.
Syntyi demonologia, alan teologia ja okkultismi. Juutalaisessa Talmudissa demoneita kirjattiin 7 405 926 kappaletta ja japanilaiset löysivät hekin suuren määrän muiden kulttuurien tapaan pelkoja, jotka tunnetaan käsitteiden incubus, manaus, oni, piru, vampyyri ja etenkin nykyisin taiteen, kirjallisuuden ja luonnollisesti elokuviemme fiktiivisestä maailmasta.
Teknologia ja mielikuvitus on siirretty omalta planeetaltamme vieraille tähdille ja mitä rujompi otus, sitä menestyvämpi Hollywood -tuote demoneineen. Omassa taiteessamme pirujen ja hallan sekä kuoleman kesyttäjinä toimivat mm. monet symbolistit ja maailmalla surrealismin edustajat.
Hugo Simberg tuli heistä myös kirkkotaiteessa tunnetuksi ja aikanaan myös kiistellyksi henkilöksi. Se on kaukana oman aikamme Hollywood -tuotteistamme mutta aikanaan kauhisteltua. Se ketkä kauhistelivat ja miksi jää kuitenkin usein kertomatta.
Deduktiivisen tieteen ihanteen meille löytänyt Rene Descartes ei ollut hänkään vapaa enkeleistä ja paholaisista, demoneista ajattelussaan. Suuret ajatukset hän sai unessa enkelten antamina ja kolmekymmenvuotisen sodan rintamalla palellen, nälkiintyneenä.
”Genius malignus”, mahtava paha henki, ahdisteli myös filosofin mieltä. Se saattoi olla syynä niille epäilyille, joissa hän joutui epätoivoisesti pohtimaan, oliko tuote aito ja enkelten tuoma vaiko vain demoninen harha. Joskus oli järkevämpää kertoa narratiivinen tarina kuin arkinen totuus. Tämä pätee myös omaan aikaamme.
Rationaalista totuutta hakiessaan Descartes joutui epätoivoon siitä, oliko tieto ja sen harhat demonien kieltä vai oliko kaikki lopulta harhaa. ”Ajattelen siis olen” /Cognito ergo sum, sai hänet kuitenkin vakuuttuneeksi olevansa muutakin kuin kuvitteellinen demonien leikki ajatuksineen ja harhoineen.
Moni harhainen ajattelija lisäsi tätä käyttäen päihteitä ja huumaavia aineita, haki itselleen nirvanaa ja muistutti oman aikamme päihteitten tuomasta väkivallan ja demonisoidun yhteiskunnan yhteisistä pitkistä juuristamme. Päihteet ja demonisoitu yhteiskunta kulkevat käsi kädessä nekin.
Eksistentiaaliset harhat ja demonit
Pierre Simon de Laplacen oletti maailman olevan lopulta kellokoneiston tapainen osa universumia. Jos tuntisimme sen oikein ja kunnolla, kaikki osat täsmällisesti ja matemaatikon aivoitusten avulla digimediaan siirtäen, tuloksena olisi mahdollisuus nähdä niin menneeseen kuin tulevaan ilman enkelten tai paholaisten apua. Syntyi determinismi ja Laplacen demonin nimeä kantava maailmankuva.
Tämä maailmankuva on saanut nykyisin yhä enemmän ymmärrystä. Jos tietoa olisi enemmän eksistentiaaliset harhat häipyisivät ja pelot muuttuisivat rationaaliseksi tiedoksi. Ernesto Sabaton kaltaiset eivät enää harhailisi ensin Lenin-koulussa Moskovassa ja siihen petyttyään jatkaisi kouluaan Argentiinassa fyysikoksi, pettyen myöhemmin siihenkin.
Kun eksistentiaalinen kriisi seuraa toistaan, demoisoiva ihminen, Ernesto Sabaton tapaan, hakee uutta pakotietä demoneitaan järjestellen. Syntyy kreikkalaista tarustoa ja joko oidipaalisia kertomuksia, miesten harharetkiä, tai Freudin koulukuntaa lähellä olevia myyttisiä, unimaailman avaajia. Ihmisen harharetket sukupuoltaan ja itseään etsien jatkuvat edelleen ja hakien ratkaisua narratiivisen kerronnan välinein. Kaikkea ei ole vielä sanottu ja kirjoitettu likimainkaan. Robotiikka ottaa ensiaskeleitaan.
Kun Sabata pettyi myös natsi-Saksan laboratorioissa fyysikkona kyseenalaisiin tieteen päämääriin, pettymykset veivät miehen lopulta kirjailijaksi. Syntyi esseekokoelma ”Yksi ja maailmankaikkeus” ja myöhemmin pienoisromaani ”Tunneli”.
Kun Alberto Camus kääntää sen ranskaksi ja liittää mukaan ylistävän esipuheen, tulkittavana on monella tapa palkittu kirjallinen nero. Myös kuvataiteilijana työskennellyt Sabato alkoi johtaa kansallista kadonneiden komiteaa, joka tutki Argentiinan kadonneiden, kidutettujen ja tapettujen kohtaloita. ”Ihmiskunta ei voi elää ilman sankareita, marttyyreitä ja pyhimyksiä” kirjoitti Sabata ja siihen voisi lisätä enkelit ja perkeleet, paholaiset ja demonit, demonisoinnin pitkät juuret Etelä-Amerikassa.
Paholaisen teknologia
Ovatko älypuhelin ja tabletti, sosiaalisen median välineet, oman aikamme demonien välineitä? Kun jihadistit ja kristityt kohtaavat uskonsodassa toisensa, taustalla on jäljittelyn ja väkivallan sekä uskonnon pitkät demonisoivat traditiot. Mimeettisen teorian luojana tunnettu Rene Girard kuoli hetki takaperin. Demonisoiva ihminen on osa jäljittelevää kulttuuriamme, mimesistä. Me opimme kopioimalla, imitoimalla ja jäljitellen, emme niinkään oivaltaen. Oivaltaminen on lopulta harvojen herkkua.
Matkiminen ei ole taas niinkään esikuvan matkimista kuin tämän halun jäljittelyä. Nykyteknologia tarjoaa siihen valtavat mahdollisuudet kollektiivina. Vuoden 2011 arabi-islamilainen vallankumous oli näyttö tästä uudesta kollektiivisesta taipumuksestamme.
Kun kirjoitin tästä kirjan, etukäteen, sitä ei saanut Suomessa edes julkaista. Niin vaikea tämä asia oli suomalaiselle kustantajalle ja mediallemme. Kirjani loukkasi suomalaista, arkaaista ja luontoon juurensa rakentanutta ikivanhaa kulttia ja sen mimeettistä jäljittelytaipumustamme, onomatopoeettista kieltämme ja sen juuria, sanottiin.
Oikeammin se loukkasi vain yhtä toimittajaa ja kahta kirjailijaa. He kun halusivat tehdä samasta aiheesta viihdettä kopioimalla tekstin jäljittelytaipumuksenamme, mimesiksenä.
Onomatopoeettisen kulttuurin taustalla ovat sadat tai tuhannet kristittyjen omintakeiset ja usein arkaaiseen, pakanalliseen ja uhraavaan, demoneja metsästävään, uskontoon alun perin liitetyt lahkot. Toki sama pätee mitä tahansa luontoon vahvasti sidottua kieltä ja kulttuuria myös Aasiassa ja Afrikassa, Etelä- Amerikassa.
Tuloksena on demonisoituja rotuja, kansakuntia, heimoja, toisin ajattelevia, poliittisia liikkeitä, meistä (minusta) poikkeavia ja rajan takana asuvia, outoja ja torjuttavia. Kirjani ”Teesi, antiteesi ja synteesi – Mytomania, eskapismi ja putinismi” kuvasi ilmiön läsnäoloa myös omassa hybridiyhteiskunnan kouristelussa.
Kun suuret massat alkavat demonisoida toisiaan, syntyy kansanmurhia ja keskitysleirejä. Demonisoinnin kohde voi olla myös toisen ihmisen sukupuoli, väri, kieli, melkein mikä tahansa vallankäytön välineeksi sopiva ja oman aikamme mediaan istuva psykopaatin käsiin sopiva väline. Sitä ruokki ajalle tyypillinen egoismi, narsismin häiriöt ja altruismille vieras hedonismimme.
Kollektiivinen ja arkaainen pakanauskon raivo
Kahden ihmisen välinen kilpailu kohteesta synnyttää riidan, jossa kilpailijat tuhoavat lopulta toisensa. Kyse on arvovaltakiistasta, joka on paljon enemmän kuin itse riidan demonisen syyn ruokkiva takaraivomme geneettinen apinaihmisen raivo edellyttäisi.
Kollektiivisella tasolla tämä raivo, demoninen kiihko, synnyttää terrorismin, Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin ja Syyrian ja Irakin kautta leviävän nykyisen arktisen Babylonin myös meillä Suomessa. Olemme poikkeuksellisen arkoja tälle ilmiölle ja reagoimme siihen voimakkaasti. Liittyminen Natoon tuli viime hetkellä, ja tänään tätä myöhästelyä on näkyvästi Helsingin Sanomissa (HS 4.6.2023) kritisoitu Puolustusvoimiemme lippujuhlan päivänä. Presidenttimme vastaa tähän kritiikkiin.
Ranskalainen, juuri kuollut akateemikko ja kirjallisuuden tutkija Rene Girard, havaitsin saman kuin niin monet internet -yhteisöjen tutkijat ja niiden kanssa operoivat tiedemiehet tänään. Kun siitä rohkenee kirjoittaa, se siirtyy vääriin käsiin ja sen saat mitä pakenet. Turvallista on toimia Rene Girardin tapaan palaten takaisin kirjojensa pariin niiden tutkijana.
Sama päti aikanaan Marcel Proustin kerrontaa ja sen tyylin valintaa. On saatava myös elantonsa ja pysyttävä hengissäkin. On oltava myös hyvätapainen ja maksettava velkansa, lainansa ja kiitollisuutensa. Näkymä taiteilijan arkeen on usein lohduton. Elämme idän ja lännen välissä, kirjoittaa Helsingin Sanomat ja tutkiva journalismi. Uskomattoman hieno havainto geopolitiikoiltamme lehden toimituksessa.
Jälkiviisaus on se imelin viisauden laji, kirjoitti korpikirjailija Veikko Huovinen. Kuvaus Adolf Hitleristä ”veitikkana” oli häneltä odottamattoman rohkea nauru tuon ajan ”kekkoslandian” kasvateille.
Voit lainata Kunderaa ja Goetzeeta, Stendhalin, Flaubertin, Proustin tai Cervantesin ja Dostojevskin tuotteita. Lopputulos on sama kuin Rene Girardilla. Juutalaisuus ja kristinoppi käänsi kyllä arkaaisen uskonnon ja luonnonuskontojen uhraamisen päälaelleen, mutta maallistuminen palautti meidät takaisin arkaaiseen uhraamiseen.
Oman aikamme nomadit toivat taas pelon, jolla oli tilausta juuri tähän hetkeen. Pahimmillaan uudet pakanauskonnot ottavat paikan yhteisörauhan pönkittäjänä ja palaamme 1930-luvun lopun tunnelmiin.
Väkivallan ja uskonnon yhteys
Jotta ongelma avautuisi, Girardin oppi jäljittelystä on yhdistettävä toisen ranskalaisen neron havaintoon ihmiskunnan yhteisestä sinfoniasta ja antropologian strukturalismin oppiin osana Levi-Straussin neroutta. Tämäkään ei vielä riitä vain sinfonia, on myös sävellettävä ja vaihdettava kieli yhteiseen sähköiseen muistiimme ja digiaikamme teknologiaan, cluster art -kieleemme ja robotiikkaan.
Profeettojen marttyyrikuolemat ja Jeesuksen ristinkuolema käänsivät huomion uhrattavan kärsimyksiin ja pois uhraajien tuskasta ja kollektiivisesta tilasta hakea demoneja. Siis demonisoida toisiaan, kansakuntia, heimoja, uskontoja, puolueita, naapuria rajan takana. Se mitä Ukrainassa tapahtuu, oli toki ennustettavissa.
Kiusaava yhteisö, syntipukkeja hakeva työpaikka, sankareita palvova ihmisjoukko, on vailla sellaista johtajuutta, jossa olisi päästy ulos pakanauskontojen tavasta pitää yllä yhteisörauhaa uhraamalla omiaan tai vieraita.
Väkivallan ja anarkian annostelumekanismissa, ja sen nyt pettäessä, meillä on mahdollisuus joko hukkua vereen ja hyiseen mereen tai jäljitellä alkuperäisen väkivallattomuuden malliamme kollektiivisena yhteisönä, maakuntana, kansakuntana ja eurooppalaisina.
Se, että nobelisti Saul Bellow ei kelvannut aikanaan syntymänsä satavuotisjuhlaa viettävänä Frank Sinatran ja Edith Piafin rinnalle, on oire paljon suuremmasta, pahemmasta, kuin mistä Helsingin Sanomat ja Jukka Perälä (HS 9.1.) kulttuurisivulla muuten ansiokkaasti kirjoittaa.
Laplacen Demoni
Se, että Saul Bellow saavutti pääroolin kirjailijana, mutta ei ikinä saanut narrin rooleja elokuvissa, on oire Bellowin seksuaalisesta suuntautumisestaan ja kertoo paljon suuremmasta konfliktista lukijoihinsa kuin naisiin syntyneestä suhteesta.
Ei niitä, Bellowin ihmissuhteita, lukija seurannut, eikä seuraa koskaan lukiessaan romaania. Kirja on kustantajan tuote ja vain ani harva kirja jää elämään, saati sitten pitää meitä hengissä. Bellowin käyttämät akkumulaattorit ja henkilökohtainen elämä ei vaikuttanut millään tavalla siihen tehtävään, johon hänen kirjansa ja ne julkaisseet mediat myöhemmin ajautuivat, sivuraiteelle.
Se, että nihkeästi Bellowiin suhtautuva akateemikko Ruotsissa kuolee, on toki merkittävää sille, saatko kirjailija myöhemmin Nobelin. Se ei kuitenkaan ole osa sitä aikamme ilmiötä, jossa Donald Trump on saamassa rock-tähden vastaanoton, ja jossa köyhtyvä keskiluokka elää kohta myös Suomessa demoneita kollektiivisesti ruokkien.
Kollektiivinen käyttäytyminen ja sosiologian sekä antropologian strukturalismi kertoo, missä nyt mennään ja miksi se on niin käytettyä Googlen, Amazonin, Facebookin ja Applen sivustoilla ja robottien ohjelmien rakentelussa.
Se on nyt osaamisessaan hyvin lähellä Pierre Simon de Laplacean mekaanista maailmankuvaa ja sähköisen digikielen matematiikkaa, Laplacen Demonia ja Cluster Art kieltämme, mutta hakien vain taloudellista voittoa. Se että Cluster art tuottaa taidetta robotiikan avulla, ei varmankaan ole yllätys kenellekään? Se mihin tarkoitukseen, on kokonaan toinen ja suurempi kysymys muuallakin kuin klusteritaiteessamme.
Rene Girard jätti, tai hänet painostettiin jättämään, pohdintansa koko maailman mallittamisesta universumin mittaisena mekanismina puolitiehen, siihen mihin myös aikanaan Levi-Strauss jätti omansa. He palasivat oman demoninsa ohjaamina aina samaan alkuruutuun ja tässä Rene Descartes oli oikeassa, olkoonkin että piti ajatustaan demonista vain hypoteettisena mallina. Se malli oli oikea
Eksistentialistinen romaani
Vaikka Camus itse kiisti olevansa eksistentialisti, hänen tuotantonsa nostaa esiin keskeisiä eksistentialismin kysymyksiä elämän merkityksettömyydestä. Eksistentialistisessa kirjallisuudessa vallitsevan on yleensä niin sanottu eksistentialistinen angsti, ahdistus, jonka syytä ahdistunut ihminen ei osaa tai halua ymmärtää.
Myös epätoivo on tyypillinen tunne eksistentialistisissa teoksissa. Draamakirjallisuudessa, kuten Samuel Becketin ja Ionescon absurdeissa näytelmissä, ahdistus ja tunne olemassaolon perimmäisestä mielettömyydestä, synnyttää myös komiikkaa. Proosassa se nousee esiin pikemminkin kuivana ironiana tai sarkasmina, jonkin arvon kieltävinä repliikkeinä tai kertojan toteamuksina.
Tärkeimpiä eksistentialisteja oli Jean-Paul Sartre (1905–1980) ja hänen naisystävänsä, feministinen kulttihahmo Simon de Bevuoire (tunnettu teoksesta Toinen sukupuoli). Sartre kirjoitti aiheesta sekä romaaneissaan että filosofisissa esseissään ja teoksissaan.
Eksistentialistiseksi kirjallisuutta voi kutsua, jos se nostaa vahvasti esiin ihmisen olemassaoloon liittyvät kysymykset. Näin ymmärrettynä eksistentialistisen kirjallisuuden edustajia ovat esim. F. M. Dostojevski, Franz Kafka ja Rainer Maria Rilke.
Joidenkin mielestä eksistentialistiseksi voi ymmärtää vain kirjallisuutta, johon eksistentiaali filosofiana on vaikuttanut voimakkaasti. Juuri tuohon vedoten Camus kiisti teostensa eksistentiaalisuuden, koska hän halusi korostaa, ettei ollut ottanut teemojaan aikalaisiltaan, vaan ne olivat hänen romaaneissaan itsenäisesti syntyneitä.
Filosofisena suuntauksena (Karl Jaspers, Martin Hedegger, Sartre) eksistentialismiin vaikuttivat samat seikat kuin modernistiseen taidesuuntaukseen: maailmansodat, tieteen uudet näkökulmat, jotka murensivat kristinuskoon ja auktoriteetteihin perustuvaa kulttuuria. Eksistentialismi ei syntynyt filosofisenakaan suuntauksena tyhjästä, samoja ajatuksia oli jo Søren Kierkegaardin, Friedrich Nietzschen ja Dostojevskin teksteissä1800-luvulla. Toki paljon muuallakin.
Eksistentiaalifilosofian mukaan olemassaolo, eli eksistenssi, edeltää olemusta eli essentiaa. Ihmisellä on täysi vapaus valita, mutta myös täysi vastuu valinnoistaan. Sartre korostaa, että ihminen on maailmaan tullessaan ”ei-kukaan” ja hänen on itse luotava itsensä, tehtävä yksin valintansa, vailla kulttuurisia moraalisia tai uskonnollisia normeja ja opastusta.
Kaksi eksistentiaalista kuolemaa
05.05. 2011
Ihmisoikeusaktivisti ja kirjailija sekä eksistentialisti Ernesto Sabato kuoli liki sadan vuoden iässä vapunaattona keuhkokuumeeseen Argentiinassa, Buenos Airesissa. Uutinen ei yllättänyt, kun kyseessä on satavuotias. Sen sijaan hänen tunnetut sanansa, joissa hän toteaa ihmisten tarvitsevan sankareita, marttyyreita ja pyhimyksiä, jäivät ikään kuin leijailemaan enteenä seuraavan viikon tapahtumista ja eksistentialismin paluusta sekä samalla muistutuksena aikamme toistuvista ilmiöistä sosiaalisen median maailmassa. Voimme odottaa tältä vuosikymmeneltä ja tulevalta eksistentiaalista sisöltöä.
Kaksi uutta pyhimystä
Heti maailmankuulun argentiinalaisen eksistentialistin kuoleman jälkeen edellinen Paavi julistettiin autuaaksi ja odottamaan kanonisointia pyhimykseksi sekä heti perään Al-Quaida johtaja Osama bin Laden ammuttiin Pakistanissa Abboattabadin kaupungissa Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen iskussa. Näin myös hän kohosi suurten myyttien, sankareitten ja marttyyrien joukkoon. Bin Laden vain ehdittiin surmata kolmeen eri kertaan ja kerran hän kuoli lavantautiin.
Todella suuressa marttyyrissä on useampia henkiä ja niitä oli metsästettävä yhtä monta kuin näkyvimmän terrori-iskun päivänä 11. syyskuuta tuhottuja lentokoneita. Jokainen vaati yhden hengen ja juuri maailman nimekkäimmältä terroristilta sekä viimeinen niistä liki presidentti Barack Obaman itsensä metsästämänä. Abboattabadin kaupungista tuli hetkessä pyhiinvaelluskohde, vaikka Osaman kerrottiinkin haudatun mereen. Oliko hän nyt varmasti viimeisen henkensä menettänyt? Katosiko tuon hengen myötä hitunenkaan terrorismiin johtavista syistä?
Tora Boran vai Sierra Madren Geronimo?
Bin Laden on kuvattu Yhdysvalloissa Geronimoksi, Sierra Madren vuoristossa 1800-luvulla piilotelleen intiaanipäällikön mukaan. Geronimo kävi sotaansa Yhdysvaltoja ja Meksikoa vastaan. Villin lännen myytti elävänä tai kuolleena saatavasta Geronimosta, villistä ihmisestä Afganistanin luolissa tai Karachissa, pastuheimon parissa käyskentelevästä talibanin päälliköstä, oli tahallinen ja tarkoitettu lietsomaan vihaa yli järjen kohti ihmisen eksistentiaalista pelkoa ja traumaa. Tätä käsitettä käytti ensimmäisenä Georg W. Bush vedotessaan syyskuun 11. päivänä kansansa eksistentiaalisiin pelkoihin ja historiallisiin traumoihin.
Ernesto Sabato pettyi nuorena miehenä kommunismiin siinä missä Osaman bin Laden oman nuoruutensa kokemuksiin 50 sisaren joukossa ja miljoonien perijänä. Ernesto Sabado pettyi Stalinin puhdistuksiin, Osama bin Laden Yhdysvaltain ahneuteen. Argentiinan kommunistinen puolue ei kuitenkaan vähästä luovuttanut, vaan jatkoi nuoren ja lahjakkaan kommunistin koulutusta siirtäen nuorukaisen vielä Moskovaan Lenin opistoon ja aivopesun ahjoon, turhaan. Kipinä nuoren radikaalin sisäisessä eksistenssissä kohti kommunismia oli kadonnut.
Tarkoitus elämälle muuttui vuosi vuodelta mielettömämmäksi ja lopulta turhaksi ponnisteluksi. Ihmisyys elämäntapana alkoi vaivata niin bin Laden kuin Sabaton eksistenssiä, ja mielessä olivat niin Sören Kirkegaardin, Marxin kuin Nietzschen kirjoitukset.
Viides toukokuuta
Tänään, viides toukokuuta, vietämme Sören Kirkegaardin, mutta samalla myös Karl Marxin syntymäpäivää. Tämä päivä on eksistentialismin päivä. Tälle päivälle tulisi antaa nimi kuitenkin Jean-Paul Sartren mukaan, joka parhaiten kuvasi eksistentialismin ja myönsi myös olevansa itse oppinsa mukaan elävä ihminen ja puolusti eksistentialismia, kun sitä kritisoitiin rationalistien ja positivistien toimesta käyttäen metafyysisiä perusteluja, tai kääntäen ne toisikseen, hakien näin lantin toista puolta, Geronimon heimon hävittäjää rationaalisen maailmakuvan kautta ja sitä mallittaen ja muille tyrkyttäen.
Sartren mukaan metafyysinen teesi muuttamalla antiteesikseen pysyy edelleen metafyysisenä ja sen synteesi on lopulta kaoottinen ja absurdi maailma, johon ihminen on heitetty ilman sen suurempaa rationaalista tarkoitusta, täysin vapaana ja tästä vapaudesta ja sen vaatimasta valinnasta ahdistuneena.
Tässä maailmassa voi vapaasti valita, uskotko vai etkö usko, ja Jumala on henkilökohtainen valintasi siinä missä ateismisi. Monelle Jumala on olemassa ja hyvä, huolimatta epäilyistä, ja sen mukaan on myös silloin elettävä, mutta tyrkyttämättä tuota oppiaan muille sen enempää Geronimon tai taleban -sissien kuin Yhdysvaltain armeijan toimesta.
Elämme aikaa, jossa eksistentialismi filosofiana on monella elämän mallina, sen ahdistavasta vapauden vaatimuksesta huolimatta. Sen oivallus on kasvamassa ja se on keskeinen osa internetin, sosiaalisen median taloutta ja strategiaa.
Eksistentiaalinen kriisi
Ernesto Sabato alkoi opiskella fysiikkaa ja väitteli tohtoriksi 27-vuotiaana. Toinen eksistentiaalinen kriisi iski toisen maailmansodan aikaan, jolloin hän joutui työskentelemään kyseenalaisten päämäärien eteen tutkijana natsi-Saksan palvelussa Curie-instituutissa Pariisissa.
Hän tutustui kirjallisuuteen, jossa Thomas Mannin ja Albert Camusin tapaan kuvataan yhteiskuntaa, lähiympäristöä, uskontoa ja oppirakennelmia, jotka olivat tyrkyttäneet omaa järjestystään ja oppirakennelmiaan tieteen tapaan ja myrkyttäneet ihmisen oman vapaan tahdon.
Näiden kirjailijoiden aivoituksissa ei ollut sijaa järjestyksen maailmalle. Tarinoissa eli vain absurdi ihminen, jolle merkitystä ja kahleita ei tarjonnutkaan valmis kuvitteellinen ja ulkoa annettu järjestys, vaan pikemminkin puhdas sattuma ja kaaos.
Dostojevskin ja Kafkan tapaan nämä kuvasivat ihmisen henkilökohtaista vastuuta ja vapautta valita, myös agnostikkona vapautta valita oma asenteensa. Ihmisenä olemisen taustalla ei ollutkaan jotain suurempaa ja merkittävämpää suunnitelmaa, huono ja hyvä tieto tai usko eivät edustaneet moraalisia ajatuksia, ne olivat vain olemisemme tapoja kaoottisessa maailmassa.
Vapaa kirjailija
Ernesto Sabaton lupaava ura tieteilijänä ja fyysikkona päättyi näin toistamiseen ja jatkui vapaana kirjailijana. Kirjailijan uran aikana syntyi kaikkiaan kolme romaania, joista kaksi on käännetty suomeksi. Tunneli ilmestyi espanjan kielellä vuonna 1948 ja Sankareita haudoista vuonna 1961. Kääntämättä on vuonna 1974 julkaistu romaani Abaddon el exterminador. Se palkittiin aikanaan mm. parhaana ulkomaisena kirjana Ranskassa.
Sabato sai urastaan mm. espanjankielisen Cerventes -palkinnon. Toisin kuin vaikkapa Agatha Christie, maailman luetuin kirjailija, Sabaton tuotanto jäi määrältään vaatimattomaksi. Christie kirjoitti kolme kirjaa parhaimmillaan yhden vuoden aikana, ja jokainen niistä oli sivumäärältään koko Sabaton tuotannon ohittavia. Valitessamme nerojamme ja palkitessamme heidän töitään toimimme vailla rationaalista järkeä, olemme eksistentiaalisesti siinäkin vapaita ja kaukana rationaalisesta pohdinnasta.
Me palkitsemme Sabaton valinnan toisin kuin Osama bin Ladenin valinnan, olkoonkin että olemme tästä erimielisiä riippuen elämmekö Jemenissä, Saudi-Arabiassa, Afganistanissa, Malesiassa, Irakissa, Libyassa, Nigeriassa, Marokossa vaiko Euroopassa tai Yhdysvalloissa.
Sosiaalisen median paradigma
Olemme aikaan ja paikkaan heitettyjä silloinkin, kun maailmamme on muuttunut jo ajattomaksi ja paikattomaksi ja eksistentialismi maailmankuvana, paradigmana, leviää ja laajenee hyökyaallon tavoin ja Al-Quaida liikkeenä tai ideologiana on heikkenemässä, siinä missä hyökkäyksemme islamilaisiin arabiöljyvaltioihin on muuttunut sekin ja pelkäämme aiheuttamasta uusia Afganistanin kaltaisia valtioita.
Ihmisoikeusaktivisti Sabatosta tuli varsin myöhään 73-vuotiaana, jolloin hän palasi takaisin nuoruutensa lähteille yhteiskunnallisena vaikuttajana. Hän johti tutkimuksia “kadonneiden komiteassa” selvittäen Argentiinan sotilashallituksen tekemiä rikoksia vuosina 1976–1983. Kadonneiden, kidutettujen ja tapettujen kohtaloita selvitettiin yli 50 000 sivun verran ja yhdeksän sotilashallinnon aikaisista jäsenistä joutui tuomiolle.
Näin kolmen kirjan kirjoittajasta tuli lopulta hyvin tuottelias fiktiosta faktaan siirtyneenä oman aikansa eksistentialismin sankarina. Samalla hän alkoi tuottaa myös kuvataiteita ja piti näyttelyn mm. Pompidou -keskuksessa. Se on hyvin tyypillinen tapa pyrkiä vapautumaan eksistentialistisista traumoista.
Varhainen valinta
Olen itse kokenut yhteiskuntamme aiheuttamia eksistentiaalisia traumoja ja hoidan niitä maalaten ja veistäen, puutarhassa. Pakenen minua ahdistelevia byrokraatteja ja kiusaajia menemättä äärimmäisyyksiin, kirjoittamalla heille kiusaksi tai maalaamalla ja veistämällä silloin, kun nämä täyttävät työaikalomakkeitaan tai pitävät kokouksiaan.
Näin on jatkunut jo kohta 60 vuotta. Jos valinta on tehty oikein lapsena, sitä ei tarvitse myöhemmin katua ja vaihtaa, kääntää nuttua nurinperin. Eksistentialismin ja fenomenologian idea joko avautuu sisäisesti varhain, tai jättää avautuminen kokonaan suorittamatta.
Avoimuus on ainut keino eksistentialismissa tuottaa uutta ja luovaa joutumatta toisen ihmisen tai virheelliseen aikaan ja paikkaan rakennetun yhteiskunnan määrittämäksi tai vainoamaksi uhriksi.
Aseiden tai terrorin käyttö siinä on turhaa ja johtaa vain surulliseen elämään, siinä missä aggressiivinen tapa tyrkyttää omaa oppiaan ja “hallintoa” sellaisille, jotka eivät oman maailmankuvansa vuoksi voi sellaista hyväksyä, tai pitävät virheenä positivismin tai rationalismin oppeja, saati utilitaristista pragmatismia, suomalaisten omaa kirousta.
Varakkaita perheitä
Osama bin Ladenin ura kulki toiseen suuntaan Saudi-Arabian Jeddassa kuin Ernesto Sabaton tai vaikkapa omani. Vanhemmat erosivat pian pojan syntymän jälkeen, ja hän jäi äitinsä, syyrialaissyntyisen Alya Ghanim, kasvatettavaksi Saudi-Arabiaan.
Hän oli vanhempiensa ainoa poika, mutta hänellä oli yli 50 sisarpuolta isänsä avioliitoista 10–20 naisen kanssa. Sabaton juuret puolestaan olivat Italiassa tai Albaniassa, ja hän syntyi varakkaan perheen lapsena Buenos Airesin Rojasissa liittyen varhain kommunistisen puolueen nuorisojaostoon edeten sen johtajaksi.
Osaman isän, jemeniläissyntyisen Muhammad bin Ladin, kuoltua Osaman kerrottiin perineen useita satoja miljoonia Yhdysvaltain dollareita. Oikeampi summa lienee muutamia kymmeniä miljoonia. Hänen kerrotaan opiskelleen taloushallintoa mutta myös rakennusinsinööriksi.
Oleellista on, että hän tutustui varhain islamistiseen veljeskuntaan ja liittyi myöhemmin 22-vuotiaana muslimisissien riveihin Afganistanissa. Nuoruudessa kahden nuoren miehen elämä kulki liki samoja latuja vauraan suvun jälkeläisinä ja vapaana itse valitsemaan uransa sekä elämänsä tarkoitus että sisältö. Molemmat olivat turhautuneita ja epäilemättä myös narsistisia lapsia.
Symboliarvo ihmisenä
Neuvostoliiton vetäydyttyä Afganistanista MAK-järjestön (Maktab al-Khadamat) ja myöhemmin al-Qaida -ryhmän perustaneesta Osama bin-Ladenista tuli sankari Saudi-Arabiassa. Kirjojen kirjoittamisen sijaan bin-Laden alkoi kritisoida Saudi-Arabian riippuvuutta Yhdysvalloista ja hän joutui pakenemaan Sudaniin 1991, jossa alkoivat uudet operaatiot.
Länsimaiden tietoisuuteen bin Laden tuli järjestönsä kanssa Yhdysvaltojen Kenian ja Tansanian suurlähetystöihin tehtyjen iskujen jälkeen ja lopullisesti syyskuun 11. päivän New Yorkin WTC -hävityksen päivänä vuonna 2001. Terrorismista oli tullut näkyvä osa globaalia taloutta ja sen politiikkaa. Tora Boran vuoristo tuli meille tutuksi ja Osama bin Laden sai Geronimon kaltaisen symbolisen arvonsa.
Geronimo, bin Laden ja heidän käyttämänsä ihmiset, terrorin kohteet, ovat osa Ernesto Sabaton tapaa kuvata absurdi kohtalomme myös arjen byrokraattisessa ympäristössä tai monien valintojen ahdistuksessa, eksistentialististen traumojen ympäröimänä. Yhdysvallat ja sen liittolaiset joutuivat pohtimaan toimiaan uudessa globaalissa imperialismissaan, jossa globaali sissisota eli terrorin nimellä.
Ihmisyyden määrittelyn ongelma
Eksistentialismilla tarkoitetaan eurooppalaista filosofian tai kirjallisuuden suuntaa, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Tämän opin mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa ja on tähän valintaan myös pakotettu.
Oma aikamme korostaa ihmisen ensisijaista kokemusta yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolostaan (eksistenssistä) yksilönä ryhmän jäsenenä ja biologisena olentona. Tässä käsityksessä ihminen on ikään kuin heitetty maailmaan ja hän on täysin vapaa valitsemaan arvonsa ja olemuksensa. Näin ei ole toki aina ollut ja erot ovat nytkin kulttuurien välillä valtavia.
Kun tähän samalla pakotetaan, syntyy ahdistusta, joka on samalla elämän peruskokemus eksistentialismin ajatusmallissa. Syntyy ikään kuin vastuu luoda merkitys omalle elämälleen, kun perinteisemmät rationalismi ja empirismi hakivat selitystä jo havaitun maailman rakenteen kautta tai turvautuen metafyysisiin selityksiin tai periaatteisiin.
Olen aiemmin kirjoittanut Sören Kirkagaardista ja Friedrich Nietzschen filosofiasta sekä Arthur Schopenhauerista kisailemassa Hegelin kanssa, mutta ennen kaikkea Jean-Paul Sartresta, joka teki eksistentialismin tunnetuksi mannermaisessa filosofiassa.
Saksassa moneen suuntaan hajoava eksistentialismin ajattelutapa kuvataan usein käsitteellä “olemassaolon filosofia” (Existenzphilosophie). Edellä mainittujen ohella 1900-luvulla Martin Heidegger ja Karl Jasper kehittelivät ajatuksia ihmisenä olemisen tavasta, ahdistuksesta ja valinnanvapaudesta.
Autenttinen ja epäautenttinen ihminen
Martin Heidegger otti käyttöön erottelun autenttiseen ja epäautenttiseen olemiseen. Kun me määrittelemme itse itsemme ja tavoitteemme syntyy autenttinen oleminen ihmisenä, ja kun meidät määritellään muitten toimesta ja toteuttaen heidän tavoitteitaan, syntyy epäautenttinen oleminen.
Vanhat linjajohdetut organisaatiot ovat tyypillisiä menneen maailman ihmisten keinoja hallita muita, sekä näiden elämää ulkopuolelta ja puuttuen ihmisen sisäiseen vapauteen. Monelle sellainen oli turvallinen tapa elää ilman omia valintoja ja ahdistusta. Internet ja sosiaalinen media verkostoineen vapautti meidät lopullisesti tästä organisaatiomallistamme. Robotiikka ja tekoäly tuovat nämä valinnat uudelleen kohdallemme.
Kun Ernesto Sabato kirjoitti kirjansa “Tunneli” hän sai tunnustusta juuri aikansa eksistentialisteilta ja etenkin Thomas Mannilta ja Albert Camus’lta. Camus käänsi kirjan ranskaksi ja kirjoitti siihen ylistävän esipuheen. Kirja oli kuin jatkoa Camusin romaanille “Sivullinen”.
Näin Camusin valinta ja auktoriteetti valitsi Sabaton tien kirjailijana, joka tuotti vain kolme kirjaa eläen muutamaa kuukautta vaille sata vuotta. Sabatolla ei ollut sisäistä kirjoittamisen pakkoa.
Hän oli näin määritellen kaukana nerosta. Autenttinen ihminen ei ollut oikeasti “kirjailija” ja kirjailija syntyi pikemminkin epäautenttisen ympäristön painolastista. Moni elää elämänsä juuri näin. Robotiikka ja tekoäly asettaa meidät uusien kysymysten eteen.
Kaikki uskot tekevät autuaaksi – Robeottiusko
Kun ihmisellä ei ole ennalta määrättyä olemusta, joka määrittäisi vaikkapa hänen moraalinsa, tapansa ja ajattelunsa, ihminen on vapaa valitsemaan arvonsa ja heitä tulisi myös määrittää tai arvioida tekojensa ja valintojensa perusteella. Tässä ajettualussa Sartre oli ateisti eikä ajatus Jumalasta sopinut hänen eksistentialismiinsa.
Sen sijaan Karla Jasper, Gabriel Marcel ja monet muut filosofit kehittelivät tanskalaista kirkkoisää Sören Kirkegaardia seuraten erilaisia eksistentialismin kristillisiä muunnelmia, jossa juuri Heiddegerin ihmisen sisäinen autenttinen oleminen oli juuri kristillisen elämäntavan seuraamista.
Kirjallisuudessa tätä filosofiaa alkoivat kokeilla etenkin juuri Albert Camus (Sivullinen 1941), Herman Hesse (Arosusi 1928), Sartre (Inho 1938, Suljetut ovet 1944) sekä vaikkapa näytelmäkirjailijat Samuel Beckett, Eugene Ionesco, Jean Genet ja Arthur Adamaov. Kaikille oli yhteistä kokea ihminen absurdina ja irrallisena olentona maailmassa vailla erityistä merkitystä. Taustalla näkyy etenkin Fjodor Dostojevskin ja Franz Kafkan vaikutus, surrealismi ja vieraantuneet ihmishahmot. Nämä hahmot eivät sovellu robotiikkaan tekoälynämme.
Suomalaisten rakastama Linna
Suomessa eksistentialismia käytti jo Väinö Linna suurissa romaaneissaan ja ihmiskuvauksissaan sekä ihmiskohtaloissa, kuten myös ne kirjailijamme, jotka kokivat ihmisen elämänvoiman kumpuavan tietystä historiallisesta elämävaiheesta tai kehyksestä, jonka kuvaamiseen käytettiin runsaasti tilaa ja historiallisen romaanin tyypillisiä aineksia. Näissä kirjoissa ihmisen eksistentiaalinen kuvaaminen jää usein sivuun ja kirjailijan energia uupuu matkalle, historiallisen taustan maalaamiseen.
Tänään globaalissa mediayhteiskunnassa, sosiaalisten medioitten ristitulessa, ihminen joutuu kaikissa kulttuureissa määrittämään itse oman todellisuutensa ja elämänsä tarkoituksen. Oma aikamme on syvän eksistentialismin paluuta ja samaan aikaan taistelua sitä vastaan. Tässä ahdistuksessa ja taistelussa ihminen saa sen mitä pakenee. Ei niinkään sitä mistä luopuu. Väinö Linna kuvasi tämän taitavasti. Hän ei vain tuntenut lainkaan oman aikamme robotiikkaa ja sen vaatimuksia.
Cognito ergo sum
Olemme kadottaneet pääosan vanhan länsimaisen filosofian rationalistisesta perinteestä, jossa varmin ja ensisijainen todellisuus oli rationaalinen ja järkevänä pidetty kuviteltu tietoisuus. Juuri internet ja terrorismi herätti meidät uuteen todellisuuteen ja sen mielettömyyteen omana kokemuksenamme.
Tässä ajattelussa läntisen maailman oppihistorian ja tieteen deduktion kehittäjän Rene Descartesin oppi “cognito ergo sum” on heitetty pääosin ulos sosiaalisen median talouden ja strategian uutena paradigmaisena selitysmallina. Ihmisenä oleminen on sisäsyntyinen prosessi, ei kuviteltu varma ajateltava tietoisuus, vaan Heideggerin kuvaama “maailmassa oleminen “. Heidegger ei olisi osannut edes kuvitella tekoälyä, algoritmeja ja robotiikkaa.
Sosiaalisen median väittelyissä omaa maailmankuvaansa ja rationalismia tyrkyttävä kiihkoilija ja muut haukkuva positivisti jää aina vähemmistöön ja pitää lopulta muita tyhminä tai oppimattomina. Eksistentialismin vaatima väljyys ja suvaitsevuus puuttuvat ja peliteoreetikon maailma on ulkoa ohjattua, moraalitonta ja hänen edustamansa maailmankuvan mittainen ja näköinen, usein konfliktien täyttämä markkinatori. Kaikesta on siellä puutetta ja niistä käydään hillitöntä kilpailua, myös vallasta ja rakkaudesta, ei vain rahasta ja asemasta organisaatiossa. Robotiikan maailmassa algoritmit asettuvat toisin.
Niinpä juuri käydyissä vaaleissa puolue saattoi edustaa EU kiihkoilijaa ja todistaa Portugalin tukemisen olevan välttämätön omalle kansakunnalle ja sen selviytymiselle ja muiden, toisin ajattelevien, olevan epäisänmaallisia, jos eivät tähän äänestäjinä alistu tai tätä ymmärrä omana etunaan.
Kuitenkin jo seuraavassa hetkessä ja vaalien jälkeen tämä isänmaallisuus katosi ja sama puolue oli nyt valmis uhraamaan maansa ja kansansa pyhät vaatimukset EU tuesta Portugalille. Laskelmallinen robotiikka toimisi jälleen toisin ja arvaamattomasti.
Kaikki oli siis sittenkin pelkkää silmänlumetta ja peliä, jolla vain haettiin valtaa ja vaikuttavuutta. Arvot ja isänmaallisuus olivat nekin vain tyhjää puhetta. Oppositiossa voi äänestää toisin kuin mitä omat arvot näyttivät isänmaallisina edellyttävän; apua Portugalin kansalle ja samalla itsekkäästi myös pelastusta oman kansan köyhille ja työllisyydelle, talouden rattaille. Näin peliteoreetikon elämässä itse peli on päämäärä sinänsä, ja sillä ei ole moraalista sisältöä lainkaan. Se lähestyy robotiikan algoritmeja.
Eksistentialismin uusi nousu on tuonut esille ryhmiä, joille oleellista on vastustaa rationalismia ja positivismia sekä halu, toimintaa painotettaessa, vapautta päätöksentekoa koko ryhmälle ja lopulta tätä kautta yksilölle itselleen. Ihmiset eivät hae niinkään rationaalisia, tai sellaiseksi kuviteltuja malleja, kuin kääntävät katseensa sellaiseen todellisuuteen, jolla on heille itselleen sisäistä merkitystä. Tähän robotiikka ei taivu.
Näin vaalit voitti odotetusti puolue, joka korosti juuri tätä osaa sosiaalisen median uudessa taloudessa ja strategiassa sekä jätti vähemmälle peliteoreettiset ja rationaalisina esitetyt “totuudet”. Kun politiikka muuttui moraalittomaksi peliksi, se oli korvattava uudessa mediayhteiskunnassa eksistentialismin tarjoamalla uudella ihmisyydellä ja tämän sisäisillä tarpeilla. Juuri uuden ihmisyyden pohdinta tulee ajankohtaiseksi algoritmien ja robotiikan ohjailussa.
Soinin opit
Niinpä pohdittaessa vaikkapa mennyttä vaaliasetelmaa, vaalit voittanut perussuomalaisten suuri ryhmä vastusti kuvitteellista rationaalista tai positivistista ajattelua EU-tukien ja välimereisten maitten “rationaalisesta avustamisesta” osana oman talouden kuviteltua sidosta globaalitalouteen. Se oli etäinen ja epäuskottava uuden sosiaalisen median paradigmassa. Samoin robotiikan kohdalla.
Tämä eksistentiaalinen puolue ja ryhmä yksilöineen korosti sen sijaan sellaisia valintoja, joilla on merkitystä heille itselleen äänestäjinä. Timo Soini antoi blogeissaan kaiken aikaa eksistentiaalista oppia, kuinka politiikassa ja vaalitaistelussa tulisi toimia.
Oppi oli saatu oman maailmankuvan kautta ja toki myös Veikko Vennamon koulussa, jossa kommunismi ja sosialismi edusti samaa kuin käännetty sarterlainen metafyysinen oppi kapitalismista. Nuttu nurinpäin käännettynä oli edelleen metafyysinen ja ulkopuolelta annettu, ahdistava todellisuus ja kokemuksena kaikkea muuta kuin sisäsyntyinen merkitys ihmiselle itselleen. Tätä oppia robotiikka ei nielisi.
Fenomenologian opit
Fenomenologian ymmärtäminen ja kääntäminen kansan kielelle ei ole populismia vaan kyky oivaltaa sanoma ja siirtää se muille, kansalle, jota tarkkaillen filosofi on teoriansa rakentanut myös toimivaksi todellisuudeksi ja politiikaksi. Hyvästä teoriasta tulee myös hyvää käytäntöä ja käytännön filosofiaa.
Ihmiset eivät elä kuvitteellisen “järkevästi” vaan hakien sitä mikä on heille merkityksellistä. Tämä on eksistentialismin ensimmäinen laki ja tulee esille sosiaalisten medioitten yhteydessä yhtenään, oli kulttuuri ja kielialue mikä tahansa.
Samoin käsitteet autenttinen ja epäautenttinen korostuvat tavalla, jossa ihmiset haluavat määritellä sosiaalisen median yhteisöissä itse itsensä, eivät elää virtuaalitodellisuudessa muun maailman määrittäminä. Toki tämä koski myös ennen internet -aikaa toimineita verkostoja ja tätäkin näkyvämmin nykyisin uusia internetin määrittämiä työpaikkoja ja näissä työskenteleviä nuoria.
Nuorten ahdistus
Etenkin juuri nuoret eivät voi elää ahdistumatta ja sairastumatta vanhempien manipuloimina ja ohjaamina osana epäautenttista filosofiaa ja muiden tapaa määrittää heidät myös ihmisenä. Simone de Beauvoir tarkasteli eksistentialismissa itseään naisena ja kritisoi vanhan kulttuurin tapaa nähdä nainen “toisena sukupuolena”. Näin naisvaltaiset työpaikat ymmärtävät naista, mutta eivät välttämättä miestä. Robotiikka toimii sekin rationaalisesti.
Järjen hylkääminen merkityksen lähteenä on yleinen eksistentiaalisen ajattelun teema. Aikamme ahdistus, huoli, pelot ja levottomuus, syntyvät kohdatessamme täydellisen ja radikaalin vapauden, mutta myös kuolemanpelon.
Vapauden vuoksi ei tarvitse olla levoton, jos vain kaikki olisivat oikeasti rationaalisia, pohti aikanaan myös Kirkegaard. Kaikki eivät vain voi olla järkeviä ja rationaalisia. Näin tämä peliteoreetikkojen käyttämä näennäinen rationaalisuus poistui maailmankuvana ja paradigmana ensimmäisenä juuri sosiaalisen median taloudessa ja strategiassa sekä korvautui eksistentialismilla tai sitä lähellä olevilla maailmankuvilla. Robotiikan tapa toimia on pettymys monelle ”oikeasti” rationaaliselle vääräuskoiselle.
Sartre taas kuvasi järjen ja rationaalisuuden “huonona uskona”, jossa tyrkytetään omia malleja ja rakenteita ilmiöiden maailmaan, jossa vallitsee kaaosteorian tapainen sattumanvaraisuus. Robotiikka ei niele vääriä oppejamme.
Pelko on aseeni
Sosiaalisen median sisällä tyypillisin yhteentörmäys syntyy monitulkintaisen maailman mallittamisesta ja tyrkyttämisestä järjestyksen ja rakenteen maailmana sinne, missä vallitsee lopulta absurdi välinpitämätön, puolueeton, ilman luonnollista tai kuvitteellista järjestystä toimiva kaaos.
Järjestys voidaan luoda vain ihmisten itsensä toiminnalla tai tulkinnalla ja silloinkin tilapäisesti ja hetkellisesti. Elämme sosiaalisen median talouden ja strategian aikaa, jossa avainfilosofia liittyy joskus hyvin vaikeasti avautuvaan fenomenologiaan ja eksistentialismiin. Se mikä on ihmiselle mahdotonta, on robotiikalle helppoa.
Täydellinen vapauden tunne ja sen asettamat vaatimukset on ahdistava, ja pelon hallinta varmin tapa voittaa meihin kohdistettu alituinen manipuloiva tapa hyödyntää näitä pelkojamme. Ernesto Sabato pyrki vapauttamaan meidät näistä peloista, Osama bin Laden käytti niitä aseinaan. Robotiikka ei hyödy algoritmeineen pelon yhteiskunnastamme.