Elämme totuuden jälkeistä aikaa. Tällainen aika turhauttaa ihmiset, joiden työ on hakea totuutta tieteen kautta ja usein vielä empiiristä elämää suosien. Kun samaan aikaan siirryimme mediayhteiskuntaan, sanoista tuli käyttäytymistämme ohjaavia kuvien rinnalla.
Millaisia sanoja sitten käytämme tänään? Suuri yliopistojen yhteinen, miljoonia englannin- ja espanjankielisiä sanoja kirjojen kautta tutkinut ohjelma on viimein tulostanut löydöksensä. Mitä he sitten löysivät?
Tunteisiin ja intuitioon perustuvat sanat ovat valtavasti yleistyneet, mutta samalla faktoihin ja järkeen vetoavat sanat vähentyneet viimeisen 40 vuoden aikana. Kun tähän lisätään sosiaalisen median tunteisiin vetoavat kuvat, elokuvista nyt puhumattakaan, meistä on tullut tunne ihmisiä ja järjen käyttö on kadonnut jonnekin horisonttiin ja harvojen herkuksi.
Vielä 1850-1980 luvuilla kirjojemme teksteissä vilisi sellaisia sanoja kuin ”määrittää” ja ”päätellä”, kun taas sanat ”tuntea” tai ”uskoa” olivat erittäin harvinaisia. Asetelma kääntyi päälaelleen 1980-luvulla, kuten olen kirjoissani ja artikkeleissani pyrkinyt avaamaan ja lisäämään kirjoihin myös kuvituksenkin.
Yli 5000 tiedettä popularisoivaa artikkelia ja esseetä, 120 kirjaa, osa väitöskirjojakin, on ihan tyydyttävä suoritus yhdeltä henkilöltä, kun kirjat on itse kustannettavakin ja hoidettava useammalle kielelle, sähköisinä versioina ja keräilijöille omansa.
Samalla ”me” pronominin käyttö katosi sekin liki olemattomiin ja ”minä” -pronominin käyttö räjähti käsiin, tutkimusraportteja lukien. Yksilökeskeinen kerronta tuli liki ainoaksi ja yhteisö sekä kollektiivi katosivat taivaanrannan taakse. Syntyi oman aikamme itsekeskeinen ja omaan napaan tuijottava mediakin. Sosiaalinen media vielä populistisine painolasteineenkin.
Sama ilmiö esiintyy sekä viihdekirjoissa että kaunokirjallisuudessakin, tiede pyrkii vielä pysyttelemään tämän kehityksen ulkopuolella. Sellainen on virhe ja mahdotontakin se on, jos kukaan ei sitä kieltä enää omakseen ota, saati ymmärrä hänelle tarkoitetuksi. On siis muutettava sekin palvelemaan yhteisön sijaan yksilöä ja tämän narsistisia maailmankuviakin.
Vielä aiemmin, 1850-1980-luvuilla, elimme yhteiskunnallista suurta murrosta, jossa tiede- ja teknologia kehittyivät suurin harppauksin. Samalla koko yhteisö ja yhteiskunta hyödynsi tiedettä ja sen uusia saavutuksia. Tuloksista ei vain hyödytty yhteisesti, se oli ehdoton vaatimus menestymiselle, jopa selviämiselle. Kun höyryveturit ja rautatiet ilmestyivät, ne muuttivat kaiken siinä missä autotehtaat ja lasin vuotta (Glass Age) viettävän Euroopan kyky käyttää silmälaseja ja nähdä viruksia sekä galaksien tähtiä, kosmosta. Yliopistot alkoivat syntyä nekin lordien laboratorioistamme, luostarilaitokset valjastettiin verorahoin työhön, joka vaati kyvyn keskittyä, hiljentyä. Uuden hakemisesta ja löytämisestä tuli innovaatio ja myöhemmin innovaatio politiikkaa, tänään klusteripolitiikkaa (cluter policy).
Myöhemmin, 1980-luvun jälkeen, tiede ja sen voitot eivät jakautuneet enää tasan kaikille. Tiedettä oli myös vaikeampi esitellä etenkin medioissamme, jossa käytettiin kokonaan perinteistä ja tieteestä poikkeavaa kieltäkin. Tiedettä koko ikäni popularisoineena tiedän tämän suuren eron ja muutoksen. Poikkitieteisyys ja Mika Waltarilta opitut tavat kirjoittaa myös eri medioihimme helpotti sopeutumisessa uudelle vuosituhannellekin. Miesten ja naisten lehtiin ei kirjoiteta samalla tavalla.
Kaikesta tästä syntyi myös taloudellisia jännitteitä. Kun tiede ei kyennyt enää jakamaan edistystä tasapuolisesti, sen suosio kärsi ja media alkoi kilpailla sen kanssa juuri suosiosta ja kokea se osaksi valtaa ja vallankäyttöä. Vasemmalle laidalle oli kirjotettava eri tavalla kuin oikealle.
Näin etenkin sosiaalisen median sisällä, jossa minä -keskeisyys sekä tunteet ja uskomukset ohittivat mennen tullen määrittelyn ja päättelyn. Syntyi käsite kansa ja populismi myös demokratiassa, puoluelaitoksessammekin. Tunnepohjainen kielen ja kuvien käyttö ohitti mennen tullen järjen käytön.
Viihde ohitti raskaamman tieteen ja vaativamman kulttuurin, kirjailijat saapuivat kertomaan meille ”pitäisikö olla huolissaan” ja heistä tuli stand up -koomikkoja ja viihdettä medioihin jakavia kolumnistejamme. Ruma sana sanottiin niin kuin se on ja syntyi henkistä prostituutiota sanoilla leikkien.
Maailma jakautui kahtia. Se oli joko intuitioon ja tunteeseen perustuvaa puuhastelua tai sitten kaikki hyöty oli otettava irti järjestä ja sen käytöstä. Uskotaan siihen, kuinka sivistys luo sittenkin pohjan henkiselle huoltovarmuudellemme rinnan arvotuksen, ymmärtämisen ja suvaitsevaisuuden kanssa maailmankuvaamme rakentaen.
Millainen tulevaisuus meitä sitten odottaa siirryttäessä kohti 2030-2040 -lukuja?
Me voimme jatkaa joko kansallisen etuilun ja tunnesanojemme viljelyä, minä keskeistä maailmankuvaa, tunteita pyöritellen sosiaalisen median suosiota samalla kalastellen.
Syntyy hyvin valtiokeskinen maailmankuva, jolloin digiajassakin maailmantalouden yhteinen kasvu on hidasta. Joku eristää jopa itse itsensä, kuten Putin Venäjänsä, luottaen sen pinta-alaan ja kulttuurien kirjoon. Syntyy ilmiö, josta olen varoitellut 1980-luvun alusta alkaen ja pyrkinyt kiertämään sen rumaa päätä esitellen ”kurjuusindeksinä” stagflaationamme. Se syntyy sanoista ”stagnaatio” eli pysähtyneisyys ja ”inflaatio” ne yhdistäen. Sen rumempaa sanaa et enää voi keksiä.
Tässä kehityksessä Eurooppa hajoaa tai hajotetaan, Pohjoismaat hakevat nekin jokainen omaa etuaan ja ovat erimielisiä, puolustuskin on kansallinen ilmiö, ei yhteinen Nato. Käperrymme kunnissamme tapellen jälleen pitäjien rajalla kuin Aleksi Kiven veljekset konsanaan. Globaalit yritykset jyräävät markkinoita, kunnioittamatta moraalisista ja eettisistä ohjeista pätkääkään niistä piittaamatta.
Pienissä Pohjoismaissa pienillä teknologia yrityksillämme ei ole minkäänlaista mahdollisuutta kilpailla näiden jättien kanssa. Kotimaista huoltovarmuutta on kuitenkin hoidettava ja se rakennetaan julkisella rahoituksella. Kuten tiedämme, tämä on jo totisinta totta tänään, mutta jatkossa se vain syvenee ja kutsumme kriisiin ajautunutta demokratiaakin uudella nimellä populistiseksi. Jotkut ovat jalostaneet mukaan käsitteet hybridi- ja kyberiskut. Klusterit pyrkivät taistelemaan näitä ilmiöitä vastaan mutta ovat koko ajan alakynnessä.
On toinenkin mahdollisuus ja se on ikään kuin välimuoto EU:n integraation syvenemisestä, Pohjoismaiden Nato jäsenyydestä, Pohjoisen liitosta meillä Pohjolassa.
Tässä välimuodossa verkostojen ja klustereiden Pohjolassa vihreä siirtymä sekä yhteistyö jää taka-alalle ja sen korvaa markkinavetoinen globalisaatio. Maailman onnellisin maa säilyttää asemansa mutta Euroopassa, joka on edelleen etenkin kauppaan perustuva liittouma. Pohjoismaiden yhteinen identiteetti korvaa ainakin jossain määrin perinteisen kansallisen identiteetin ja saman mielisten kumppanuus lujittuu niin yritysten kuin kaupunkienkin välillä. Käsite klustereista tulee yleistymään entisestään.
Juuri innovoivuus ja klusterit johtavat ilmiöön, jossa vain kaikkein dynaamisimmat alat menestyvät äkillisten muutosten markkinaympäristössä. Klustereiden johtajat voivat vaikuttaa myös yhteiskunnan sääntelyyn ja Pohjoisen liiton menestymiseen.
Tästä on vain pieni askel ilmiöön, jossa Suomi ja Ruotsi, myös Viro, tekevät yhteistyötä, joka on nyt vielä vain oraalla. Tämä ei koske vain Natoa vaan EU:n integraatiota ylipäätään. Tällainen globalisoituva ja hallitusten välinen maailma takaa pandemia jälkeisen elpymisen hitaasti mutta tasaisesti ilman suuria takaiskujamme. Tämä puolestaan takaa kestävyyden silloinkin, kun maailmanlaajuinen kehitys ei ole aina paras mahdollinen. Ja sellainen se ei ole koskaan.
Pohjoismainen identiteetti ei ole uusi asia, mutta sen kuuleminen globaalisti ja EU:n sisällä on uusi ja merkittävä lisä Suomelle. Maailman onnellisimpien maiden ja kansakuntien yhteinen mentaliteetti tunnetaan toki jo Amerikassa mutta sen lisääminen julkisessa hallinnossa edistää talouskasvua. Hallinnot kun voivat säännellä jatkossa markkinoita tekoälyteknologian kautta nekin. Tässä Pohjola on muita vahvempi ja koskee myös Suomea.
Pohjoismainen brändi on globaalisti tunnettu, etenkin ruotsalaisena mutta eivät muutkaan Pohjolan maat ole siinä heikoilla, päinvastoin.
He, jotka tavoittelevat uutta Hansaa, ovat ymmärtäneet digiajan ajattoman ja paikattoman maailman väärin. Samoin vihreään kapitalismiin pyrkivät poliitikkomme. Historiallisesti vahvaa nousua tätä kautta hakevat unohtavat talouden realiteetit sekä kirjoitukseni alun dramaattiset muutoksemme kielessä ja sen käytössä.
Se, muuttunut kielemme käyttö, kun on kuitenkin pohja, jolle joudumme rakentamaan. Toki yhteinen kielellinen muutos tuo mukanaan myös Euroopan yhteismarkkinoiden toimivuuden edistymisen mutta vain poikkeavina kiintotähtinä maailman kartalla.
Kyseessä on todennäköisesti eräänlaisesta vihreästä kapitalismista sekä klusterirakenteiden kyvystä toimia reaaliaikaisessa maailmassa poikkeuksellisen joustavasti. Kyky hankkia brändi maailman kartalla kestävän kehityksen kärjessä ei ole erityisen merkittävä edes saavutuksena vaan maailman onnellisimpien maitten velvollisuus jo tänään.
Pohjolan teknologia- ja vähittäiskauppayritysten, rahoittajien, on toki oltavakin vihreän kapitalismin kärjessä ja Pohjola houkuttelee jatkossakin korkeasti koulutettua työperäistä maahanmuuttoa. Se vaatii vahvaa tiedettä ja tutkimusta, innovaatiopolitiikkaa. Vahva talouskasvu nostaa toki inflaatiota ja korotkin nousevat samalla mutta pelkoa stagflaatiosta, kurjuusindeksistä ei toki voi enää syntyä.