26.09.2022
Mitä tarkoitetaan geeneillä ja entäpä sitten epigenetiikalla. Kirjoitin aiheesta syksyllä 2008 useitakin artikkeleja ja samalla emeritusten vallankumouksesta kertoen. Elämme aikoja, jolloin traumaattiset kokemukset ovat lisääntyneet koskien niin lapsia ja vanhuksia mutta myös odottavia äitejä. Elämme aikaa, joka ravistelee meitä myös geenien tasolla ja traumatisoiden lapsemme. Seuraavat lainaukset ovat alansa ammattilaisten kirjoituksista poimittuja. Ne on syytä ottaa vakavasti.
Äidin raskauden aikainen stressi ja lapsen kasvuvuosien hyvin hankalat olot liittyvät lapsen myöhempiin psyykkisiin häiriöihin. Stressi ei ole mitään tavanomaista arkipäivän stressiä vaan perheen vakavia, isoja ristiriitoja, kaltoinkohtelua, esimerkiksi seksuaalista hyväksikäyttöä tai lähes täysin jäämistä ilmaa hoivaa. Lisäksi mukana on sotia ja julmuuksia, joiden kuvaaminen medioissamme on päivittäistä arkeamme. Sosiaalinen media ja pelit tuottavat nekin stressiä, eikä koulun alku sujukaan kuten kuuluisi.
Vuodesta 2008 vuoteen 2022 on tapahtunut pelätty traumaattisten tapahtumien samanaikainen laukeaminen koulujen käynnistyessä. Puutun niistä vain yhteen, epigenetiikan aiheuttamaan. Sotien traumat kokenut kansakunta saattaa ne jopa oivaltaa osana omaa sukupolvia jatkuvaa vammautumistamme, traumaattista historiaa. Nuoret ovat alttiita ikäihmisten tapaan oireilemaan tavalla, jonka juuret ovat ainakin osin genetiikassa tai pikemminkin epigenetiikassa.
Isälläkin on rooli lapsen terveyden kannalta, ei vain äidillä. Jopa isän kokemukset ja tekemiset ennen lapsen hankkimista saattavat periytyä lapselle. Muutkin kuin geneettiset. Tosin asiasta tiedetään aika niukasti vielä tällä hetkellä. Professori Tiina Paunion mielestä isän kannalta on tärkeintä, miten isä hoivaa äitiä raskausaikana ja syntymän jälkeen lasta – mikä on siis perheen hoivakokonaisuus. Tietysti isän perimä vaikuttaa myös.
Tunnettu esimerkki epigenetiikasta on Hollannin nälkätalvi toisen maailmansodan ajalta. Ihmiset näkivät nälkää, ruokaa ei ollut riittävästi. Naiset olivat sodan aikana raskaana kuten ennenkin, ja vauvat syntyivät usein pienipainoisina. Aikuisena nämä lapset saivat todennäköisemmin sydän- ja verisuonitauteja sekä diabetesta. Myös heidän riskinsä saada skitsofrenia oli kaksinkertainen.
–Näillä yksilöillä, jotka kärsivät sikiöaikanaan ravinnonpuutteesta ja stressistä, oli jopa kuusi vuosikymmentä myöhemmin tietyissä geeneissä epigeneettinen merkki jäljellä. Huomiota herätti näiden merkkien pysyvyys ja kuinka ne voivat ohjelmoitua jo raskausaikana, tietää integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson Turun yliopistosta.
Se mitä Ukrainasta saamme seurata, on pelkkää julmuutta, jollaista myös suomalaiset saivat kokea omien sotiansa aikana. Sen jäljet näkyivät lapsissa tavalla, jonka syntyä emme tienneet ja ymmärtäneet. Nyt olisi aika avata silmät ja varoa ravistelemasta medioinemme traumoja, joiden juuret ovat julmassa historiassamme.
Raskauden aikaiset olot äidin vatsassa, jopa isän tekemiset ennen lapsen siittämistä ja ihmisen omat elintavat saavat geenit toimimaan tai sammumaan. Geenien aktiivisuudella onkin merkitystä, minkälainen meistä kustakin tulee. Elämästä jää siis jälkiä – hyvässä ja pahassa, ja näitä jälkiä perimän tasolla ovat epigeneettiset merkit. Epigenomi on muuttuva dynaaminen kokonaisuus toisin kuin perimä eli genomi, joka pysyy samana ihmisen elämän ajan.
Psykiatristen sairauksien ja häiriöiden kehittymiseen vaikuttavat hyvin monenlaiset asiat. Siksi ympäristön vaikutuksesta muuttuva epigenetiikka on hyvä lisä pohdittaessa vaikkapa syitä masennuksen ja ahdistuneisuushäiriöiden kehittymiseen.
Helsingin yliopiston psykiatrian professorin Tiina Paunion mielestä epigenetiikkaa voi kutsua puuttuvaksi avaimeksi lukkoon pohdittaessa psykiatristen häiriöiden mekanismia. Epigeneettiset mekanismit ovat juuri niitä, jotka välittävät ympäristön vaikutusta geeneihin. Toisaalta kaikkea ei psyykkisessä oireilussa voi selittää epigenetiikalla, muistuttaa Paunio.
Professori Hasse Karlssonin mukaan selvin näyttö äidin raskausaikaisista kokemuksista on ahdistus- ja mielialahäiriöissä. Äidin ahdistuneisuus raskausaikana jollakin tavalla ohjelmoituu sikiön aivoihin, ja tämä saattaa lisätä psyykkisen häiriöiden riskiä elinkaaren aikana. Sikiölle äidin pelokkuus viestii maailman vaarallisuudesta. Ja nyt tämä maailma tiedetään olevan vaarallinen ja vaikea paikka synnyttäväksi.
Sodat ja ympäristöuhat ovat kuin maailman lopun enteitä ja mediamme muistuttaa niistä päivittäin. Tiedemiesten kertomana se on eri asia kuin takavuosien ennustajaeukkojen. Sota Euroopassa jättää taatusti jälkensä.
–Ole varuillasi. Lapsen aivot kehittyvät ylivirittyneisyyden tai ahdistuksen suuntaan. Lapsen pelkoherkkyys auttaisi selviytymään, jos maailma olisi sellainen. Suomalaisen hyvinvointivaltion vaarat ovat aika pieniä, ja hintana onkin suurempi riski ahdistus- ja mielialahäiriöille, sanoo psykiatrian professori Hasse Karlsson.
Toisaalta riski psykiatriselle sairaudelle voi olla pienempikin. Tästä epigenetiikan positiivisesta puolesta tiedetään vielä vähemmän. Toinen esimerkki epigenetiikan myönteisestä vaikutuksesta on psykologinen kimmoisuus eli resilienssi.
Epigeneettinen torjunta ja traumaattiset geenit
28.09.2008
Traumatisoitujen geenien muistin jäljillä
Epigenetiikalla tarkoitetaan uutta tulkintaa geeneistämme. Geenit eivät vain tallennat elämän koodia sukupolvesta toiseen muuttumattomana tai vain hyvin hitaasti muuntuvana ketjuna ja DNA-emäsjaksoina. Epigenetiikan mukaan geeneihimme näyttäisivätkin vaikuttavan ihmisen elinolot ja ympäristömme muutokset, kokemamme traumat hyvinkin läheisestä menneisyydestä.
Geenit menevät näiden kautta lukkoon ja tätä geenien epäaktiivista tai aktiivista tilaa jälkeläisemme jatkavat. Näin geneettiset muutokset perimässämme ovatkin nopeita ja kertovat epigeneettisestä torjunnasta tai geenien muistijäljestä, epigeenisestä traumasta.
Tiededokumenttina britti Marcus Pembrey ja ruotsalainen Lars-Olov Bygen esittelivät ilmiötä BBC:n tiededokumentissa ”The Ghost in Your Genes”. Ruotsalainen aineisto oli tutusta Överkalixin kylästä ja sen kirkonkirjoista. Siellä nälänhätä ja kirkonkirjojen isovanhempien kuolinsyyt sekä lasten ja lastenlasten kuolinsyyt ja elinajat näyttivät osoittavan epigeneettista perimää.
Itseäni kiinnosti itse webympäristö (blogosfääri) ja siinä toisensa löytäneet lääkärit. Havainnot eivät olleet tiedemaailman julkaisuista tai kongresseista. Lääkäreiden aineistot ja tutkimukset sekä mediaympäristö (BBC) olivat ohittaneet tieteen tavan operoida luovasti ja vertailla aineistoja myös laboratoriokokeisiin hiiren alkioilla.
Traumaattiset kokemukset näyttivät periytyvän myös hiirten kohdalla ja tukivat lääkäreiden tekemiä havaintoja. Eteneekö innovaatio jatkossa yhä näkyvämmin webympäristössä ja tiedeyhteisön ulkopuolella? Onko tiedeyhteisö ja kouluopetus jopa monen tutkijan ympäristönä traumaattinen? Onko nerous pimeiksi menneiden geenien tuotetta muiden lahjojen ja geenien korvatessa niiden valon? Ilmiön tulkinta tuli omalla kohdallani esille kiertäessäni Lapissa ja myös ympäri maailmaa haastatellen traumaattisten kokemusten kautta hengissä säilyneitä ihmispoloja. Joskus traumat olivat olleet lasten kohdalla uskomattomia edes kerrottavaksi. Helsingin Sanomat avasi niitä parin tekoaltaan kohdalta Afrikassa. Lapsia käytettiin siellä kalastuksessa syötteinä. Volta ja Kariba tekoaltaina olivat minulle tuttuja jo paljon ennen lehden toimittajien vierailua näillä seuduilla.
Samoja ilmiöitä sain seurata ja tutkia saamelaisten kohdalla ja kiertäen Kemijoen ja Iijoen latvoja. Väitöskirjan tekoa jouduin varomaan ja painostus uhkailuineen tuttu ilmiö koko tutkijaurani. Se kuului tuon ajan suomalaiseen hallintoon ja sotien jälkeiseen epigeneettiseen elämään. Sitä oli vain siedettävä.
Kun seuraa suomalaista keskustelua kuntien rakennemuutoksesta, syntyy vaikutelma epigeenisestä ilmiöstä. Aivan kuin joillakin geenit olisivat sulkeutuneet ja kieltäytyvät avautumasta uuden ajan sarastukselle. Sama näky tulee eteemme, kun alamme keskustella Euroopan Unionista ja maataloudesta.
Jälleen joillakin näyttäisi menevän geenit pimeäksi ja maaseudusta tulee suoranainen trauman ja joskus jopa vihan kohde. Poismuutto on ollut traumaattinen tapahtuma, ja monelle maalla asuvalle taas Unioni on kaiken pahan alkukoti.
Pimeitä geenejä voi käyttää populistisesti hyväksi, eikä omaa asiaansa tarvitse mitenkään perustella. Kovin pitkiin perusteluihin eksyvä poliitikko ei ole oikeassa ammatissa epigeenisen ihmisen herättelyssä. Me tunnemme tämän ilmiö hyvin, mutta emme sen tieteellistä syntytapaa. Me saamme aikaan pimeitä geenejä tarkoituksella. Jotkut suorastaan rakastavat pimeitä geenejämme. Toki moni Lapista tuleva uskaltaa jo avata hiven sielunsa syövereitä etenkin muusikkona, taiteilijana.
Ympäristö ja luonto on koettu Pohjolassa aina uhkana ja voitettavana esteenä. Innovaatio on meille kapea tekninen sovellus ja pääsääntöisesti luontoa muuttava ja valtaansa ottava konehirviö. Muualla valoisammassa maailmassa innovaatio käsitettään koko elämän kattavaksi (esprit) eikä sitä tarvitse rajoittaa tai kahlita teknologiaan. Selviytyminen hengissä ei ole ollut traumaattinen tapahtuma kehdosta hautaan ja sukupolvesta toiseen. Meillä on toisin, olemme alusmaa kahden kulttuurin puristuksessa. Ilmiö on siten sekä psykologinen, sosiologinen että biologinen, poikkitieteinen tutkittavaksi.
Nyt kun joudumme luontoamme suojelemaan keskellä ekokatastrofia, jälleen osalla meistä on pimeä aukko geneettisessä muistissamme. Traumaattinen luontosuhde ei anna epigeeniselle pimeälle DNA-pätkälle valoa. Hyväksymme pitkin hampain sellaisia muutoksia, joita terveen järjen mukaan olisi tullut hoitaa jo vuosikymmenet sitten. Luonnon kanssa kamppailevalle kansakunnalle epigeeninen trauma on vaikeasti poispyyhittävä virhetoiminta.
Filosofit ja psykologisoivat tieteet antavat tälle prosessille eri nimen kuin biologit, mutta tarkoittavat samaa asiaa. Synkkä kansakunta ja sen vähäpuheisuus selittyy siis opituilla ja pimeäksi menneillä geeneillämme, epigeenisellä torjunnalla.
Voisiko näitä pimeitä geenejä avata ja valaista sokean kansan luovaa ja innovatiivista torjuntaa psykologisoimatta? Pragmaattiselle älylle sellainen on välttämätöntä. Sen kohdalla konstruktiivinen tai kyberneettinen tiedon haku on pimeiden geenien puolella. Konvergoiva on hyväksyttyä mutta divergoiva siirtyy jälleen pimeään osaan traumaattista perimäämme. Meillä on ikävä tapa vältellä tieteen osoittama totuuttakin.
Innovaatioiden kohdalla kyse on avaamisesta ja löytämisestä, ei keksimisestä. Newton tai Einstein eivät keksineet vaan löysivät. Pimeä puoli DNA-emäsjaksosta ei avaa. Vain valoisa. Se ei ole satua ja kevyttä terapiaa vaan kovaa laboratoriotiedettä.
Ihmisten asuminen ja viihtyminen maaseudulla, kulku kirkonmäelle ja sosiaalisen muistin ydinalueille, on meille kesäisin paikkaleimautumisestamme tuttu ilmiö. Monelle se on valoisa kokemus ja kesäinen maaseutu kohokohta valoisille geeneille. Joku pimeämpikin on näkevinään valoa ja kokee tunnekuohun. Epigeneettisesti syntynyt trauma saa HOITOA.
Kunnat ja kuntien rajat ovat meille joko regionaalisia, kartalle piirrettäviä, tai sisäsyntyisiä ja vaikeammin rajattavia asuinympäristömme sielunmaisemia. Yhteistyötä tarvitaan, mutta kunnioittaen naapurikuntien vanhaa historiaa ja loukkaamatta sosiaalista pääomaa ja juuria, usein vielä avoinna olevia geenejä omaan lähiympäristöön ja sen tarjoamaan turvaan.
Tässäkin osalle meistä toinen geenipareista on mennyt pimeäksi ja vain toinen näyttää avautuvan. Puhumme joko taloudesta ja järjestä tai kotiseuturakkaudesta ja tunteesta. Geenit ovat takana silloinkin, kun puhumme tunteista tai niiden puuttumisesta, taloudesta ja sen kestävyydestä.
Epigeneettinen torjunta on tunnevammaa, jossa toinen emäspareista on pimeänä. Sukupuoleen se ei ole sidottu muuten kuin mahdollisen traumaattisen kasvatuksen kautta.
Kansallisesti sama epigeeninen trauma syntyy, kun joku avaa suunsa Natosta. Menemme vaaleihin kaikissa tärkeissä ja itsellemme traumaattisissa kokemuksissa sammutetuin lyhdyin. Aivan kuin geenimme olisivat menneet lukusissa sodissamme lukkoon ja haluamme selviytyä kaikessa yksin, kuten sukupolvet aikaisemmin.
Haemme mutkikkaita selityksiä ymmärtämättä aina itsekään niiden taustoja. Politiikan pimeä ja mitään sanomaton kieli tulee äänestäjän ja politiikan ammattilaisen välille. Tarvitaan työntekijäjärjestöjen ja mainostajien keinoja herättää äänestäjiä ja tehdä itsestään siten tarpeellisia. Vaalit ovat kuin pimeiden geenien herättelyä mutta samaan aikaan sitä ärsyttäen ja saaden aikaan lapsuudesta tuttuja aggressiivisia tuntemuksia muuten tervejärkisinä pitämissään aikuisissa. Vaalikiimasta puhuminenkin oli lapsena ahdistava kokemus joutuen samaan aikaan lausumaan näille ”kiimaisille” runoja. Se oli pelottava ilmiö.
Joudumme sukupolvesta toiseen samaan epäaktiiviseen tilaan aina, kun meidän tulisi tehdä sellaisia tärkeitä päätöksiä, joilla on merkitystä myös lastemme elämään. Moni nuori pitää tällaista epä-älyllisenä, eikä jaksa lähteä vaaleihin lainkaan. Monella on niistä vain kielteisiä kokemuksia sukupolvesta toiseen.
Verkostot ja webympäristö tarjoaa sellaisia kokemuksia, joiden sisältö ei avaudu heidän vanhemmillensa. Uuden oppimisessa ja poisoppimisessa joku geenipari on mennyt epigeeniseen tilaan. Koulu ei ole rohkaissut heitä oppimaan, vaan pikemminkin se oli sulkenut traumaattisesti luovan innovaatioprosessin sukupolvesta toiseen.
Hieman samaa mutta tapahtui vaikkapa seurakuntien sisällä, jolloin tänään Urjalan kaltaisen pienen hämäläisen maalaiskunnan oli liki mahdoton löytää riveistä poistuvien ehdokkaiden tilalle uutta kirkon ja seurakunnan asioita hoitavaa korvaavaa valtuutettua, kirjoittaa tänään tietokirjailija Seppo Pirhonen kolumnissaan Forssan Lehdessä (26.9.2022).
Ilmiö on sama sadoissa pienissä seurakunnissa mutta myös kuntien valtuustoissa, jolloin on outoa tulla valituksi luottamustehtävään ilman yhtäkään ääntä. Samaan aikaan nämä seurakunnat eivät ole halukkaita työskentelemään saman hallinnon alla Jumalaa palvellen.
Heillä on sama epigeneettinen pimeä jumala, pienellä se kirjoittaen, kaikilla ikiomansa ja raja railona aukeaa myös kunnallishallinnon kohdalla. Nuoria alle kolmekymppisiä Urjalassa asuu 262 äänestäjää ja yli 75-vuotiaita vajaa tuhat. Koko seurakunta ja samalla kunta hallintoineen elää omaa ”epigeneettistä” varjoelämäänsä.
Kirkkoherraa haetaan seurakunnan 3634 jäsenelle. Joka viides kuntalainen ei ole seurakunnan jäsen, jolloin tuo perinteinen suomalainen elämänmuoto on kadonnut. Kirkollisvaaleissa ehdokkaita oli Urjalassa 13 ja täytettäviä paikkoja 15. Koko maassa 14,4 % kävi kiskollisvaaleissa, Urjalassa sentään 24 %.
Kirkko osana seutukuntamme ja Forssa talousalueen elämää ei ole enää samalla tavalla tukemassa siinä psykososiaalisessa prosessissa, jossa mukana ovat myös sodissa vammautuneet tai hyvin nuoret lapset ja heidän elinkaarensa käynnistyminen.
Kulttuurin muutos ei seuraa lainkaan sitä muutosta, joka maassa vaikuttaa medioittemme ulkopuolella ja synnyttää epigeneettiset ilmiömme. Samaa on havaittavissa poliittisessa ja maallisessa vallankäytössä ja sen vieraantumisessa reaalimaailman menosta. Voin vakuutta tämän Forssan valtuustossa ja hallituksessa vaikuttaneena ja samalla myös alueen maakunnan ja sairaalan hallinnossa Hämeenlinnassa.
Länsimaissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa se tapahtuu toisin kuin Venäjällä ja sen satojen kielialueiden kulttuurissa. Sen seuraaminen tutkijana ei voi tapahtua perinteisten kulttuuristen rakenteiden ja medioittemme kautta niitä lukien. Ei niitä ole enää medioitten kuvaamalla tavalla olemassakaan. Sama pätee putinismia käsitteenä ja hänen toimintaansa henkilönä 1950-luvun alkupuolella syntyneenä ja heikohkon koulutuksen hankkineena vallankäyttäjänä. Suku ja sen geenit, kulttuurinen perintö, eivät häntä tukeneet. Siinäkin hän muistuttaa saksalaista Adolf Hitleriä.
Niinpä hänen kohdallaan ilmiselvän ongelman selitys on haettava Hegelin filosofiasta ja samalla mytomaniaa ja eskapismia lukijalle avaten. Ikäihmisten tapa hoitaa 2000-luvun teknologiaa tuntematta poliittisia ja taloudellisia, ympäristöllisiä ongelmiamme, taloutemme mutkikkaita rakenteita, on toivoton tehtävä ja paljon vaikeampi ongelma kuin täysin pimeät geenimme, epigeneettiset ilmiöt.
Historiantutkijat barrikadeilla
08.09. 2008
Tuskin muste ehti kuivua Ylikankaan esiintymisestä ja reippaista otteista kertoa rehellisesti mitä jatkosodan rintamalla tapahtui ja kuinka sodan viimeiset vaiheet elettiin, kun Osmo Jussila (s. 1938) julkaisi kirjansa ”Suomen historian suuret myytit”. Mirkka Lappalaisen (HS 28.11.2007) mukaan kirja on liian nopeasti kirjoitettu ja kiireellä toimitettu. Se ei poista sen avainteemoja ja niiden julkaisua.
Koulussa historian myyttejä opiskelleet historian harrastajat lukevat akateemista asiaproosaa ja pamfletteja veret pysäyttävänä ja havahduttavana lukukokemuksena. Edes Matti Klinge ei saa omilla kirjoituksillaan myyttien murtajana samanlaista kokemusta aikaan kuin emeritus professori Osmo Jussila nyt uusilla paljastuksillaan.
Se miten nämä tapahtumat ovat aikanaan vaikuttaneet traumoina geenistöömme, epigeneettisinä vaurioina, ovat jääneet nyt vain kovin vähälle pohdinnalle. Tehtäköön se siis nyt. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.
Jussilan näkemykset ovat rajuja ja kuvaukset myyttien synnystä oivaltavia. Valtio, autonomia ja sortokausien myytit ovat poliittisen historian tutkijalta maantieteilijän tai valtiotieteilijän maailmankuvaa ravistelevia. Siinä menivät epigeneettiset solmut mutta myös geneettisesti avatut ilmiöt uusiksi.
Kansallismieliset ja ”Ruotsi-Suomi” käsitteistöön rakennetut nationalistiset näkemykset olivat lopulta vain aikansa akateemista historiankirjoitusta ja myöhemmin kouluopetuksemme suurta harhautusta. Niitä lukiessa ja tenttiessä meni lapsuus ja nuoruus hukkaan. Tosin moni nukkui tunnilla ja jäi tältä pilanteolta paitsi.
Maantieteessä vastaavat pyrkimykset ja kirjoitukset tyrmättiin kriittisen maantieteen tulkintana armotta vielä 1980-luvulla. Maantiede oli ja on sidottu tiukemmin ihmisten fyysiseen kosketukseen kuvitteellisiin rajoihin sekä luonnonmaantieteen geopoliittiseen historiaan, ettei sen pyhiä auktoriteetteja voinut koskea joutumatta akateemisten noitavainojen kohteeksi.
Raja railona aukesi. Geopoliittiset rajat olivat lisäksi fyysisiä ja tukivat kansallista maakunta- ja kansallishenkien yhteistä psykofyysistä ja determinististä topeliaanista uskontoa. Sen synnyn traumaattiset vaiheet sivuutetiin. Rajojen siirtely on aikanaan aiheuttanut julmuuksia, joiden seurauksena syntyi liki mykkä kansa tai vaikeasti traumojaan kantavat lapset. Suomi oli rajamaa ja sotia käytiin liki vuosittain. Vainolaisten teot olivat näkyvin syy kansallisiin traumoihimme ja sairauksiin. Nyt sama vihollinen muokkaa ukrainalaisten epigeneettistä maisemaa ja samalla uusiksi menee geneettinenkin aines raiskauksineen.
Maan ja kansallisuuden menneisyyden rakentaminen myyttien varaan on ilmiönä vaarallinen. Historian ja maantieteen, geopolitiikan reaaliaikainen ymmärrys ja päivittäminen, on osa kansallista asettumistamme globaaliin yhteyteen ja oikean kompassin hakemista vaikkapa Nato -keskustelussamme ja EU-politiikassamme.
Me teimme aikanaan päätöksiä, myös sotaan ja rauhaan liittyviä, joiden taustalla oli myyttinen maailmankuva. Nyt on varottava, ettei meistä tehdä vain marginaalista maata ja kansakuntana alaviitettä kansainvälisessä politiikassa. Sellainen vaara kun on olemassa etenkin, kun itse väheksymme itseämme. Ei siihen ole mitään aihetta.
Siihen ei ole nyt samoja syitä kuin 1800-luvulla olisi toki ollut. Nyt ei tarvita enää myyttejä ja niiden varaan rakentavia aluepoliitikkoja. Matkailu on ainut elinkeino, jossa sadut ovat luvallisia, mutta sielläkin sepitteellä on oltava joku tolkku. Jonkun poliitikon tai aluetalouden etuja ajava aluepolitiikka on hylättävä rikollisena ja etsittävä ensin rajat, jotka palvelevat geneettistä terveyttämme. Tiede on otettava mukaan rajoja rustattaessa. Turhat ja vahingolliset rajat on poistettava. Nehän tukevat vain muutamaa seurakuntalaista tai poliitikkoa valtuustossa.
Maantiedon oppikirjoissa stereotyyppiset kansojen ja valtioiden kuvaukset olivat tavallisia vielä 1970-luvulla. Sotien aikaan ja ennen niitä kuvakset olivat äärimmäisen rasistisia. Julkaisin muutaman kirjoituksen koskien näitä kirjoja 1980-luvulla Turun Sanomissa ja Kalevassa mm. otsikolla ”Valkoisten mutakuonojen maa”. Ei niitä Hämeessä julkaistu ensinkään. Lahti ei huolinut alueelleen edes yliopistoa peläten poliittisen rakenteen muuttuvan. Se elää nytkin aivan omaa vuosikymmentään.
Tuolloin esimerkit oli otettu maantieteen oppikirjoista, joissa ihannoitiin skandinaavista ja saksalaista rotua, mutta vähäteltiin vaikkapa japanilaisia, kiinalaisia ja tietysti venäläisiä ja Itä-Euroopan valtioita ja kaikkia afrikkalaisia.
Se oli sotaan valmistautumista ja valmentautumista, jossa viha heikkoutta kohtaan oli hyvin suomalainen ilmiö ja kumpusi jo tuolloin kilpailuyhteiskunnan vietistä, sairaaksi viedystä oman kansan ja rodun ihannoinnista sekä aiemmin hankituista geneettisistä vammoistamme. Siis epigeneettisesti laadituista pimeistä uskomuksistamme satuineen. Myöhemmin ne korvattiin poliittisella lehdistöllä ja niiden saduillamme. Sen minkä Urho Kekkonen myllykirjeiltään salli.
Siinä mustat kuvattiin neekereinä, kerrottiin kuinka nämä oppivat jotain matkimalla ja ihossa on ”inhottaa neekerin haju”. Japanilaiset olivat lapsellisia ja kansainvälisen kauppaan sopimattomia, mutta saksalaiset Jumalan valittu kansa, tiede korkealla ja filosofit sitä samaa, jota on mahdollista nähdä jopa oma aikamme Nietzschen ihailussa ja siinä nationalismissa, jota Nietzche ja etenkin Schopenhauer aikanaan saksalaisissa pilkkasi. Näitä ei Suomessa julkaistu.
Elämme ajassa, jossa herooiset sankarit ja myytit kaatuvat, historia ja maantiede kirjoitetaan uudelleen ja oma paikkamme löytyy lopulta ajattoman ja paikattoman virtuaalimaailman uusien kompassien osoittamassa oikeassa yhteydessä. Joiltakin tämä käännös sujuu nopeasti ja helposti. Kaikilta se ei suju eikä ole toki tarpeenkaan.
Ohjauspyörien rattaissa ovat mukana tasauspyörästöt. Ilman näitä tasauspyörästöjä käännösten tekeminen näkyy ja näyttää kömpelöltä. Se on annettava emerituksille ja oman pesän sekä konventionsa vartijoille anteeksi. Vammat on hankittu sodissamme ja ne periytyvät aina kolmanteen ja neljänteen polveen myös epigeneettisinä traumoinamme.