Agatha Christien kuolemasta tulee tänään kuluneeksi tasan 35 vuotta. Koska ihmiset rakastavat murhia, mysteereitä ja ovat luonteeltaan usein eskapismiin taipuvaisia, Christie on maailman luetuin kirjailija yhdessä William Shakespearen kanssa. Eskapismi on todellisuudesta pakenemista unien, päihteitten, taiteen, mietiskelyn, matkustelun, fantasioiden ja ylipäätään tyhjänaikaisen kuljeskelun ja market-maailman menoon joko turistina tai fleneeraajana. Nämä sosioantropologian päätyypit ovat vallitsevia ja selittävät bulkkikirjallisuuden menestymisen.
Tuottelias hiirenloukku
Agatha Christie oli uskomattoman tuottelias kirjailija. Lähes sadan romaanin lisäksi hän tuotti myös näytelmiä ja Hiirenloukkua on esitetty Lontoossa vuodesta 1952 alkaen, ja näytökset sen kuin vain jatkuvat West Endissä. Jotkut näyttelijät voivat ottaa itselleen yhden ainokaisen roolin, kuten elämässä yleensäkin tahtoo käydä. Sellaisen näyttely on työlästä ja vaatii rinnalleen eskapismia.
Christien kirjoja on myyty noin kaksi miljardia kappaletta. Kun sitä vertaa suomalaisen kirjailijan muutamaan tuhanteen tai enintään satoihin tuhansiin kirjoihin, sen ymmärtäminen vaatii asioiden suhteuttamista. Niinpä jos joku meistä kuvittelee olevansa suuri menestyjä kansallisesti ja tätä kautta myös kansainvälisesti, siinä muutama tuhat tai miljoona ei paljon merkitse. Suomalaiset nimet, yritysten nimet, eivät googlatessa menesty. Jos onnistut pääsemään tuotemerkilläsi kärkeen useiden miljoonien, kymmenien miljoonien markkinoilla, onnittelut.
Vasta kun suomalainen eskapismi, joka usein on liki maailman tapahtumien ja lähiympäristön eskaloitumista piittaamattomuuden ja pettymysten kautta pessimismiin ja nihilismiin, yltää tuhatkertaisiin saavutuksiin, voimme vertailla sitä Agatha Christien menestykseen.
Optimismin ja mielenrauhan jako ei kuulu merkityksettömyyden ja turhuuden markkinoille. Tarvitaan mielen lujuutta, ja tällöin on viisasta vaihtaa kirjansa muuhun kuin kaikkien liiankin hyvin tuntemaan Christien parhaimmillaan, tai pahimmillaan, neljä hangentuotetta samalla rutiinilla tuottaneeseen, vanhempiensa kuolemasta ja avioerostaan koskaan toipuneen naisen hengentuotteisiin. Niistä väistämätön seuraus kun on lipuminen kohti onttoa tyhjyyttä, merkityksettömyyttä ja voimavarojen käyttöä väärällä tavalla.
Tyhjän ihmisen tarina
Virtansa uomassa kulkeva välinpitämättömyys, byrokraattinen persoonallisuus, yläluokan ympäristö, jota murhat hieman liikauttivat, olivat Christien hyvästä ja pahasta kertovia kudelmia perinteisen salapoliisitarinan “whodunit” -hengessä. Vain muutama kokeilu häneltä tunnetaan, jossa klassista dekkarilinjaa on hieman rikottu.
Christietä huomattavasti pidemmälle tyhjän elämän kuvaajana pääsi Gonzo -journalismin isä Hunter S. Thompson, jonka elämänkerran Sami Heino on suomentanut (Jann Werner & Corey Seymor: Hunter S. Thompson).
Thompson oli öykkäri, tölvi ihmisiä, kiusasi heitä kaikin keinoin ja kokeili heidän pinnan kestävyyttä, käytti päihteitä ja rikkoi kaikkia normeja ja moraalin rajoja, oli säännöistä piittaamaton anarkisti. Edes tehdessään itsemurhaa, hän ei ajatellut missä sen teki, leikkievien pienten lastensa keskellä.
Tyypillinen ääripään narsisti
Ja toisaalta gonzo tunnettiin narsistina, etenkin naiset hurmanneena hauskana seuramiehenä, anteliaana, rentulle tyypillisellä tavalla juopon sekakäyttäjän elämäänsä eläen ja taantuen jo nuorena miehenä lapsen tasolle. Jo varhain hän tarvitsi suuren avustajajoukon yhdistelemään ja editoimaan hajanaisia, sekavia, paikoin nerokkaiksi tulkittuja “oivalluksiaan“.
Thompsonia ihailtiin toki myös meillä Suomessa, moni oppi hänen elämäntapansa, mutta ei toki koskaan kirjoittamaan riviäkään. Ikuisen lapsen ja anarkistin lukeminen sujuu vielä lapsen tai murrosikäisen kokemuksena, paremmasta mitään tietämättä, mutta ei toki enää aikuisena. Hieman samanlaista kehitystä aikuistuva ihminen kokee salapoliisimysteereissä, Christien tuotannon kohdalla ja dekkareita lukien.
Terve aikuistuminen ja kypsyminen vierottaa eskapismista. Jotkut jäävät eskapismin koukkuun koko iäkseen. Sellaisia on syytä varoa ystäviään ja työtovereita valitessaan. Onnellisen elämän salaisuus ovat hyvät valinnat, kypsät ystävät ihmisinä ja työtovereina. Eskapismi näkyy ihmisessä siinä missä narsismin häiriöt. Molemmat ovat aikamme ilmiöitä.
Kymmenen pientä neekeripoikaa
Kymmenen pientä neekeripoikaa on ollut Christien luetuin kirja. Oikeammin kyse oli sarjasta kertomuksia ja pojat pieniä intiaanipoikia. Lapsena tuo loru jäi mieleen ja Christie harrasti usein lapsenomaisia runoja ja loruja kirjallisuudessaan. Hän pelkäsi kaiken aikaa jäävänsä yksin, äitinsä kuolemaa, miehensä uskottomuutta ja ahdistui helposti, katosi välillä tietymättömiin ja eli neuroottisen ihmisen erakon elämäänsä. Miten sellainen voisikaan kuvata ihmistä, antaa hänelle sielu ja psyyke.
Eskapismi, todellisuuden pako, liittyy läheisesti omaan aikaamme. Ihmiset ovat yhä vahvemmin kiinni yhtäällä huonojen aikojen ikuisuuskysymyksissä ja toisaalla hyvien aikojen muutoshaluissa. Kun maailma polarisoituu, kuten Yhdysvalloissa ennen vaaleja ja johtaen Arizonan laukauksiin, taustalla on tahallinen yhteiskunnan kahden ääripään korostaminen ja suoranaisen vihan lietsonta. Tällöin osa pitää huolta enää vain itsestään ja enintään perheestään, kun jotkut jaksavat puuhastella myös maailmanparantajina. Liberaalit ja äärikonservatiivit arvot kärjistyvät, keskiluokka on pelokas ja levoton, köyhien määrä alkaa kasvaa, turvarakenteet pettävät.
Ilmapiiri raaistuu
Tällaisessa ilmapiirissä keskusteluilmapiiri raaistuu ja siihen aletaan hakea syntipukkeja. Kun egyptiläinen isoäiti Eveline Fadayel kuoli voitettuaan juuri raskaan taistelun oleskeluluvastaan Suomessa perheensä parissä, Suomen ekumeenisen neuvoston puheenjohtaja Heikki Huttunen kertoo (Hs 12.1) pitkäaikaisen stressin vaikuttaneen koko perheen ja 65 -vuotiaan isoäidin terveyteen.
Se on helppo uskoa seuraten taistelua suomalaisista medioista. Joutuminen mediapersoonaksi, kiistellyksi hahmoksi vieraalla maalla ja kulttuurissa, on rankka kokemus.
Maamme on vauraampi kuin koskaan, mutta monelle vauraus on velalla ostettua. Kun katsoo budjettikirjastamme laadittua Helsingin Sanomien tämän vuoden pallomerta, suurin kasvava pallo on punainen velanotto. Sen suuruus on neljän keskikokoisen ministeriön koko budjetti. Saman aikaan Ruotsi kertoo tasapainoilevansa jo liki ilman velanlottoa ja kruunu vahvistuu. Kiinan talous on koko ajan kohoamassa ja näiden lukujen vertailu Suomeen, pallomeremme rinnalle tuoden, muuttaa oman budjettimme nuppineulan pään kokoiseksi, eikä Kiina esittele vielä kuin tulevan vuoden voittojaan.
Kolmas neekeripoika
Agatha Christien pienten intiaanipoikien pudotuspelissä on vuorossa Portugali, jonka väestöpallo on Irlantia kaksi kertaa suurempi, mutta bruttokansantuote liki samaa tasoa. Velkaa ja sen takaajia tarvitaan siis liki samalle summalle kuin aiemmin Irlanti. Apuun on tulossa Japani, jonka eläkeläisille tuottoisat ja varmat paperit sopivatkin. Mutta miten mukana ovat intiaanipojat Brasiliassa, Portugalin emämaaksi muuttuvassa tulevassa suurvallassa, jää nähtäväksi. Siellä kun osataan muutakin kuin pelata jalkapalloa ja tanssia sambaa. Brasiliaa on syytä seurata suomalaisten, meistä pidetään siellä.
Kun Suomessa tutut viisaat tietäjämme eivät enää vakuuta, puolueet ovat juuttuneet menneiden vuosien politiikkaan, on pakko turvautua eskapismiin. Kun kansa jakautuu kahtia, yhteen ottavat silloin myös arvoliberaalit ja arvokonservatiivit. Pelko perusturvallisuuden järkkymisestä vain pahentaa tätä odotettavaa vyöryä. Eskapismissa voi jo äänestää ketä tahansa ja vaaleista tulee arvaamattomat. Eskapismi on sumua ja huumetta kansalle.
Kun omat toimittajamme ja mediat kertovat tästä tapahtumasta, mukana on muutama tuhat tuttua sopulia. Se on jotain muuta kuin miljoonat tiedottajat netissä puhumattakaan miljardeista verkkokeskustelijoista sosiaalisen median sisällä. Sosiaalisen median luonteen ymmärtäminen on suomalaisille vielä mahdotonta. Sen puristaminen oman median kokoon ja kylätasolle, omien yhteisöllisten kokemusten rinnalle, on suomalaista arvopohjaa pahimmillaan. Uusia sosiaalisen median käyttäjiä kun syntyy joka viikko enemmän kuin oman kansakuntamme lukumäärä. Tätä lukumäärää ei pidä sotkea omiin toimittajiimme, ei edes maailman kaikkiin toimittajiin. Paradigmaisen ja miljoonia kulttuureja yhdistävän prosessin kuvaaminen ei ole mahdollista vanhan paradigman ehdoilla. Sen peittely on pyrkimys heittää eskapismia silmillemme.
Poirot poissa pelistä
Tämä ilmiö ei ole enää Agatha Christien ajassa ja hallinnassa, Hercule Poirot on idän pikajunassaan ilmiön kanssa ymmällään ja auttamatta ulkona. Vaikeasti vammainen gonzo -journalismin isä Hunter Thompson on tehnyt jo ratkaisunsa, lopettanut addiktioihin lopullisesti juuttuneen elämänsä lastensa keskellä. Hänestä se on yhdentekevää, elämä ja kuolema ovat hänen, eivät lasten. Itkekööt nyt väärin ymmärrettyä isäänsä, suurta hengenmiestä ja vaikeasti häiriintynyttä narsistia.
Verkkomaailmassa ihmisten määrän ja toiminnan ymmärtäminen on suomalaisille vaikeaa. Vertailtavat pallot ja niiden koot ovat liian suuria, lähiyhteisö pyörittää gonzon maailmaa ja Christien kaltaiset bulkin tuottajat tarjoavat helpon unen eskapismiin rinnan päihteitten kanssa. Antti Blåfieldin mukaan (HS 12.1) ihmiset huutavat verkossa pelkojaan ja pinttymiään, mutta verkossa kasvaa myös uudenlainen kokonaan omia teitään kulkeva ihmisten joukko, joka rakentaa maailmankuvansa eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet: palasina. Blåfield kirjoittaa juttunsa aina huolella ja osuu maaliin.
Sosiaalisen median paradigma
Maailmankuva ja sen muutos tarkoittaa uutta paradigmaa, sosiaalisen median paradigmaa. Antti Blåfiled on oikeassa, hän on lukenut viimeisimmän kirjani tai ehkä siitä laaditun tiivistelmän, tuhannet lainaukset. En puhu siinä omiani vaan analysoin suuria aineistoja. Me olemme nyt kokonaan uuden tilanteen edessä, jossa on tehtävä oikeat valinnat. Ne valinnat vain ovat nyt palasina maailmalla.
Blåfield kysyy onko politiikassa enää tietä yhteiseen pöytään? Ihmisten kiinnostusta ei tule yliarvioida, mutta ei myöskään aliarvioida heidän ymmärrystään. Kaikki eivät ole paenneet eskapismiin saati nihilismiin. Polrarisoituminen Suomessa ei ole vielä niin pitkällä kun oletamme ja velkojamme liioitellaan. Sosiaalisen median mahdollisuus on nähty nyt monella suunnalla eikä vähiten yrityselämässämme. Se on jo luonnollinen osa niiden strategiaa.
Julkisen hallinnon kohdalla tilanne on mutkikkaampi, ja ikääntyvä kansakunta ei voi hyötyä yhteisömedioista samalla tavalla kuin koko ajan nuoreneva yrityselämämme johto edellyttäisi ja odottaa. Ikääntyvää, Mannerheinin ja Paasikiven aikaan syntynyttä johtajaa ei voi taluttaa sosiaalisten medioitten huippuosaajaksi saati strategian rakentajaksi, tutkijaksi. Koulutuskin kun on haettu jo Kekkosen valtakauden alussa. Eskapismi siellä suunnalla on myrkkyä ja maksaa kansakunnalle maltaita.
Eriytyneen keskustelun eskapitalismia
Jos kokonaisuus on keskiluokan mielestä oikeudenmukainen, he ovat valmiina auttamaan heikompaan asemaan ajautunutta. Tällöin julkisista palveluista pidetään edelleen huolta, mutta vapaamatkustajia ei enää siedetä, eskapismista ei haluta enää maksaa ylimääräistä veroa. Kuva maan kaltaisesta ekoplaneetasta, Keplet teleskoopin löytämästä Kepler 10 B:stä, maata hieman suuremmasta, mutta ikävä kyllä 1300 astetta lämpimämmästä, ei anna meille toivoa ratkaista ongelmamme ulkoavaruudesta apua hakien.
Kansantalouden voimavirroista puhuvat, tulokertymämme jakajat, tasaveron ajajat, köyhimpien tukien leikkaajat erikseen asiansa esittäen, vievät vuosikymmenien takaiseen tilanteeseen. Siinä heikoimmassa asemassa olevien määrä lisääntyy ja nostaa vihan pintaan. Se on käyttövoimaa sellaiselle politiikalle, jossa kärjistetään, polarisoidaan, paetaan eskapismin saloihin ja keskustelun ilmapiiri raaistuu samalla kun se latistuu Thomsonin tarinaksi, Christien luomaksi bulkiksi.
Eksoplaneetta löytyy silloin lähempää kuin arvaammekaan ja eskapismi muuttuu eskapitalismiksi, uudeksi kapitalismin moraaliseksi malliksi toimivine kannustimineen tai sen kääntöpuoleksi, jota kukaan ei halua raottaa peläten neekeripojan kohtaloa.