Lapsuuden leikeistä mieleenpainuvimpia oli sanaleikki, jossa tuli vastata ensin ikään kuin teesinä esitettyyn kysymykseen kieltäen se jyrkästi, myöhemmin sen vastakohtaan myöntäen auliisti ja kolmanteen, edellisistä kohtuullisen synteesin rakentaneeseen yhteenvetoon, todeta vastauksen olevan “vaarinhousut“. Ja kaikki tämä ilman hymyn häivää.
Toimittajapoliitikon koulu
Savossa lapsia kasvatettiin poliitikoiksi tai toimittajiksi, oman aikamme tylsän talk-shown isänniksi jo varhain. Ei, juu ja vaarinhousut tavoitteli parhaimmillaan sellaista kliimaksia, jossa kahdesta totuudesta, molemmat väärin valittuina, koomisista, syntyi häpeämätön valhe, yleinen mielipide tai kuvitteellinen dogmi, typeryyksien typeryys ja tyhmyyskilpailun voittajalle ojennettu laakeriseppele. Parhaista naurattajista tuli ministereitä, koomikkoja, piispoja ja tiedemiehiä, kirjailijoitakin, mediayhteiskunnan päätoimittajia.
Pyylevä uusseelantilainen liikenneministeri Gerry Brownleen sai päähänsä vertailla Suomea ja saarivaltiota toisiinsa. Tarkoitus oli ivata oppositiosta tullutta David Shearerin kehotusta ottaa oppia etäisestä skandinaavisesta maasta toisella puolella maapalloa. Suomalaiset oppositiojohtajat Mauri Pekkarinen ja Timo Soini eivät moiseen temppuun olisi ikinä alentuneet. Suomi ei ole sulkeutunut saarivaltio. Suomalainen media ja hallitus olisi teilannut kansainvälisen konfliktin aiheuttaneet poliitikkomme ikuiseen häpeään.
Kuin kaksi marjaa
Uusi-Seelanti on väkiluvultaan Suomeakin hieman vaatimattomampi maatalousvaltainen valtio ja muistamme sen juuri naudoista ja lampaistaan, naisten äänioikeudesta hieman ennen Suomea. Naisia on korkeakouluissa liki sama määrä kuin Suomessa 55-60 %. Tosin Suomessa heitä valmistuu hieman enemmän pätkätöihin.
Koulumenot ovat 6-6,5 %:n kohdalla kummallakin ja henkirikoksia tehdään 100-120 vuosittain, BKT:n kasvu on Euroopassa ja myös Suomessa ollut hieman alle Uuden-Seelannin tason. Työttömiä Suomessa on yhden prosenttiyksikön verran enemmän, mutta on eroja kyllä sosiaalipolitiikassakin ja tavassamme laskea tilastojamme. Suomi nyt on näitä Euroopan kolmen A:n valtioita. Kohta ainut, valitettavasti.
Älykästä retoriikkaa
Gerry Brownleen puhe oli kokonaan muuta kuin italialaisen Silvio Berlusconin Suomi tölväisyt. Se oli kokonaisuudessaan älykäs ja hyvin kokoonpantu vertailu kahdesta maailman johtaviin kuuluvasta pienestä sivistysvaltiosta, jossa ensin tuli vastata ei, sitten juu ja loppuhuipennukseen vaarinhousut, nauramatta. Nyt se ei vaan Suomessa naurattanut ja totisia olivat myös Uudessa-Seelannissa. Suomi on heille etäinen ja vieras maa, jonka pilkkaaminen ei onnistunut samalla tavalla kuin jos vertailu olisi tapahtunut Ruotsiin.
Jos joku Suomessa nauroi, etenkin liikenneministeriössä, kutsuttakoon Gerry Brownleen vierailulle Suomeen, ei kuitenkaan Jutta Urpilaisen seuraksi Saariselälle enää. Ironian ja satiirin sekä puhtaan ilkeilyn välinen ero on selvä ja kirkas. Gerry Brownleen on selvästi retorisesti koulittu oppositiojohtaja ja älykäs ihminen. Hän odottaa sitä myös suomalaisilta. Suomessa vaarinhousut eivät naurata, päinvastoin. Juuri tällä kohden Suomessa on opittu olemaan naama peruslukemilla. Se jos mikä on suomalainen vahvuus.
Euroopan löytäjät etsinnässä
Petri Mäenpää pohtii Helsingin Sanomissa (27.3) kuka on löytänyt Amerikan ensimmäisenä. Kolumbus on saanut kaiken kunnian kun ymmärsi pitää ääntä löydöstään. Viikingit eivät pitäneet ääntä olkoonkin että islantilaisten saagoissa aihe on esillä ja Newfoundlandista löytyy myös viikinkisiirtokuntien asutuksen perustuksia.
Oikeammin maapallo on ollut vuosituhansien ja vuosisatojen aikana monessakin asennossa ja etenkin jääkausien aikana eurooppalaisilla oli taipumusta edetä jäitä myöten ja veneineen Siperiasta jo noin 20 000 vuotta sitten Amerikan puolelle. Käsite Eurooppa on sekin tuolta ajalta ongelmallinen ja olisi parempi puhua Euraasiasta, jään reunan mukana vaeltelevista kansoista ja näiden kulttuureista ja koko valtaisan pohjoisen pallonpuoliskon peittäneestä yhteisestä mantereesta, kilometrien vahvuisesta manner- ja merijäästä myös Amerikan suuntaan.
Oikeammin napa-alueilla asutus oli samaa asutusta ja kartta vain tahtoo tänään valehdella. Historia tulisi tuntea ja kartat, mutta elää silti tässä ajassa, ei patentoida historiaa. Matkoja tehdään nyt sulan veden aikaan ja käyttäen mahdottoman pitkiä reittejä. Vielä tänäänkin napa-alueet ja kalotti ovat vaikeasti ymmärrettäviä yhteisten kulttuurien aluetta ja etenkin liki 30 000 vuotta sitten, jolta ajalta löytyy pohjoisen kalotin alueelta yhteistä niin vanhoissa työkaluissa kuin puheen parressa, ehkä hivenen kivikauden geeneissäkin. Elämää on ollut jo ennen meitä ja eutanasiaa, jota sitäkin viikingit pohtivat omalla kohdallaan kovin suorasukaisella tavalla.
Kuka sitten lopulta löysi ja kenet on sekin pohdittava erikseen. Kun Aasian ja Amerikan välinen yhteys on aina ollut olemassa, on ehkä viisaampi pohtia kulttuurien vaihdosta moneen suuntaan kuin viedä se väittelyyn, jossa kysymykset on asetettu Euroopasta ja oletettu muun maailman olleen kadoksissa. Siinä on mukana eristetyn Uuden-Seelannin kaltaista maailmakuvaa, saarella syntyneen retorista ajattelua ja sille naurua. Suomessa tällainen tulisi ymmärtää hyväntahtoisesti ja hauskasti rakenneltuna älykkäänä puheenvuorona markkinoida molempia maita.
Suljettujen kulttuurien kirosanojen rikkaus
Suljetussa kulttuurissa loukataan tahtomatta ja huomataan vasta myöhemmin kuinka suomalaiset kaukana maailman toisella laidalla reagoivat uusseelantilaisten selittelyyn vaarinhousuistaan ja paikallinen pääministeri pyytää sitä anteeksi suomalaiselta presidentiltä Pohjois-Koreassa. Siinä on jotain samaa kuin suomalaisen kielipoliitikon tavassa taiteilla maassa, jossa ei ole kieliongelmaa, on vain parlamentarismiin liittyviä sääntöjä ja tapa puhua totta, jättää vaarinhousut lapsuuden leikkeihin.
Suljetusta kielipolitiikasta olisi tultava rohkeasti ulos ja kerrottava käyttävänsä poliittista valtaa, jossa ei jäädä historian vangiksi. Rkp vallankäyttäjänä ja puolueena on eri asia kuin kielipolitiikka ja piiloutuminen sen suojiin oli hallitus mikä tahansa. Sellainen on vain vahingoksi kaikkien vähemmistöryhmien käytössä ja kärjistää kaikkien vähemmistöjen asiaa provosoimalla medioitten avustamana tai talk-shown isännän epätoivolla kerätä muutamia katsojia seuraamaan aina samojen vaarinhousujen esittelyä, samojen julkimoiden esittelemänä.
Australiassa käydessä voi hankkia yksistään kirosanoista tehdyn kirjan, jonka vahvuus on kolmen Raamatun vahvuinen kertoen vankilasaaren historiasta ja sen kielellisestä rikkaudesta. Ei sellaisen hankkiminen ole tarpeen Suomessa, jossa selvitään muutamalla todella vahvalla ärräpäällä. Niitäkin voisi vielä vähentää, vähemmälläkin uskoo kuinka lopussa on odottamassa vaarinhousut ja kyky pidätellä nauruaan tyhmyyskilpailun finaalissa.
Opastettu naurun paikka
On mahdollista, että aasialaiset tuhosivat Euroopan Aasiasta erottuvana niemenä välillä liki kokonaan ja oma kulttuurimmekin on muualta tuotua ja siinä on mukana amerikkalainen siemen jo kaukaa vuosituhansia ennen viimeisimpiä jääkauden jälkiä. Eurosentrinen ajattelu on vain viemässä kysymykset suuntaan, jossa vastaus annetaan joko ensin kieltäen, sitten myöntäen ja päätyen lopulta vaarinhousuihin, jossa pääasia on pystyä pidättelemää nauruaan, on oltava vakava eurooppalainen. Röhönaurun päästäminen ennen tätä huipennusta purkaa koko retorisen tilanteen ja tekee siitä koomisen ennen aikojaan. Sellaisesta tyhjän naurajasta ei tullut koskaan miestä.
Piti malttaa mielensä ja nauraa vasta kun siihen sai kulttuurin tuoman luvan tai autoritaarisen ohjeen. Yhdysvalloista tuotetut ja valmiiksi nauretut 1950-luvun alun elämän muuttaneet tuotteet veivät vaarinhousuilta paikan suomalaisessa kulttuurissakin. On hyvä että kerrotaan koska on naurun paikka.
Ruotsin demarit ovat omineet juupas eipäs keskustelussa vaarinhousut, jossa hyvinvointivaltiolle on hankittu merkkisuoja ruotsalaisen hegemonian hengessä, kirjoittaa Odensessa Tanskassa professorina maailmaa tutkaileva Olli Kangas.
Sosialidemokratiaa on kaikissa maissa ja hyvinvointivaltio on rakennettu myös Tanskaan ja Suomeen kovin eri tavalla ja kaukana ruotsalaisten historiasta, sosiaalisen pääoman kuvitteellisesta muistista. Merkkisuojan hankkiminen on jäämistä elämään historialliseen aikaan, jossa emme tänään enää elä, voimme vain siitä jotain oppia. Reaaliaikaisessa ja ajattomassa, paikattomassa virtuaalisessa maailmassa sekin on käytännössä mahdotonta. Sellaista maailmaa kun ei ole ennen omaa aikaamme tunnettu. Kamerakännykkä muuttaa maailmaa myös Kiinassa ja Syyriassa, kirjoittaa toimittaja Olli Kivinen (HS 27.3).
Diktaattorien pönkitys alkaa käydä kalliiksi omassa virtuaaliajassamme ja demokratiaa on vahvistettava kaikkialla. Näin siitäkin huolimatta, että Kofi Annan on nyt mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä. Vallanpitäjä ja kapinallinen taistelevat joka tapauksessa aina henkensä edestä ja interventiosodat ovat kaikille osapuolille ikävä lopputulos. Historiaa voi oppia, mutta juuri nyt sitä ei kannata patentoida, eikä siinä tule koskaan elää etenkään Euroopassa, jossa Saksa on nostamassa jalkansa jarrulta.
Väliaikainen mutta pysyvä
Eurooppalaisia rahastoja on kiireellä koottu ja lennossa soviteltu ehtimättä pohtia niiden yhteensovittamista. Nyt siihen on hieman aikaa. Kytkentämallien ideat voidaan jakaa pohtien etenkin niiden saamaa vastausta G20 -mailta.
Väliaikainen tahtoo muuttua pysyväksi EU:n sisällä, viisasteli Olli Rehn Saariselällä. Jos Saksaa miellyttää tämä väliaikaisuus, vanhat väliaikaiset eivät vastuina väistyisikään, kun uuden järjestelmän vastuut alkavat. Näin kriisin jatkohoito voisi myös kasvattaa Suomen vastuita, aprikoi Helsingin Sanomat pääkirjoituksessa 27.3. 2012 ja tuo esille ne vaihtoehdot, joissa oppositio vastaa odotetulla tavalla ja demarijohtomme istuu nyt kahdella tuolilla kuntavaaleihin valmistautuen.
Siinä ei ole mahdollisuutta hakea hyvinvointivaltion merkkisuojaa kokoomuksen julistautuessa myös Ruotsissa ainoaksi työväenpuolueeksi vaan varauduttava koko ajan muuttuvaan tilanteeseen, virtuaalisen maailman ajattomaan ja paikattomaan, jossa konflikteihin olisi tullut varautua jo paljon aikaisemmin Helmut Kohlin aikana.
Siinä ajassa eläminen olisi kuitenkin historiassa elämistä ja se muistelijoita tikulla silmään. Se aika ja sen olosuhteet eivät toimi tässä ajassa millään tavalla ja tämä selittää osaltaan miksi Jutta Urpilainen ei ollut paikalla Saariselällä. Miksi olisi ollut?
On hyvä ettei kaikkea tiedä. Joskus on viisasta olla poissa ja äänestää kuten Tammelassa liittymisestä kuntareformissa Hämeenlinnaan Forssan sijasta jo selvitysvaiheessa, ennen kuin mitään on tapahtunut.
Sellainen vastuukanto on lounaishämäläistä ja kertoo kuinka lounaishämäläisessä kuntayhteistyössä toimivat samat lapselliset leikit kuin Savossa 1950-luvun puolella, ei juu ja vaarinhousut aikana, jolloin Iisalmen kaupunki liitettiin lopulta vauraaseen maalaiskuntaan ja vastaavasti Rovaniemellä kaupunki Kanta-Hämettä reippaasti laajempaan maalaiskuntaan. Mikko Jokela oli sentään Rovaniemen maalaiskunnan kunnanjohtajana keskustalainen sisäministerikin, kuntaministeri.
Olen ollut molempia kaavoittamassa, niin Iisalmen kuin Rovaniemen suurkuntia, hoitamassa maalaiskunnan kyläkaavat ja runkokylät eläviksi kyliksi myös vuosikymmeniksi eteenpäin. Historiaa ei pidä patentoida eikä siihen saa jäädä elämään. Uusi tilanne antaa aina uusia mahdollisuuksia jossa tulevaisuutta tehdään, ja konflikti on aina mukana silloin, kun siirrytään seisovasta vedestä innovaatiopolitiikkaan.