Paluu juurillemme
Maanantaiaamun, YK:n päivän ja Rukouspäivän 24.10. 2022, uutispläjäys televisiota seuraten oli kaoottinen kokemus asiantuntijoineen. Samalla käy sääliksi toimittajaa, joka pyrkii loikkimaan kymmenkunta valitsemaansa aihetta ja studioon kutsutut asiantuntijat parin minuutin vierailulle kukin. Olen itsekin ollut joskus kutsuttujen joukossa, olkoonkin että asiantuntijat haetaan pääsääntöisesti Helsingin alueelta. Parin minuutin piipahdus on sekin kutsutullekin kiusallinen kokemus.
Television avanneelle viikonlopun uutislähetys maanantaiaamuna on painajainen. Minuutti käyden Ukrainassa ja luennoiden kahden asian tuntijan kanssa Ukrainan sodasta, sen vaiheista ja uusimpina uhkailut likaisesta pommista tai tekoaltaan padon räjäyttämisestä voimalan yläjuoksulla osapuolten tästä toisiaan syytellen, siirtymä tästä katuväkivaltaan Helsingin kaduilla ja jenginuoriin, nyt uusien asiantuntijoiden esittelemänä, tästä pianoa soittaviin kulttuuri-ihmisiin ja Maj Lind -pianokilpailun kisan järjestäjiä kuunnellen, minuutin luento osallistujista, pois jääneistä ja muistaen samalla, kuinka edellisenä aamuna oli lukenut medioistamme kuinka pianoja huutokaupataan ja kannetaan kaatopaikoille. Ne eivät mahdu enää oman aikamme nuorten kotien kalustoon ensinkään ja kannetaan kirjojen ja kirjahyllyjen ohella roskiin. Se ei voi olla vaikuttamatta tämän kirjan kirjoittajaan.
Kymmenen aiheen viimeisimmät ovat sitten sää ja urheilu. Viikonlopun tapahtumat ja pohdinta ympäristökysymyksistä ja liian varhaisesta talvisen urheilun ja kausien avauksista kilpalaulantana useamman tutun asiantuntijan omina henkilökohtaisina mielipiteinään sekä samalla kertoen koripalloilija Markkasen kolmesta pelistä uudessa seurassaan sekä häntä odottavasta tulevaisuudesta Yhdysvalloissa oman aikamme gladiaattoreita siirreltäessä maanosasta toiseen. Oman aikamme gladiaattoreiden palkat ovat kuitenkin orjamarkkinoilla kohtuulliset.
Kun teemoja on näiden lisäksi puolenkymmentä lisää asiantuntijoineen voit rauhoittua lukemaan aamun lehdet. Ensin paikalliset ja sitten kansalliset, Hesari ennen siirtymistä nettiin ja maailman tapahtumiin sieltä niitä sähköisesti hakien.
Maanatain avaus on aina tämä sama ja säälittävä etenkin alan toimittajia kohtaan seuraten heidän unisia sameita silmiänsä ennen säätiedotusten tarkistusta ja oman ohjelman aprikointia tälle alkavalle viikolle. Rokotusten tilaus soittopalveluineen on hoidettava ensin ja viikkoja aiemmin varattu terveysasemalla käynti varmistettava.
Pakkasyön jälkeen odottaa etelässä liki lämpöaalto ja se ohjaa ohjelmaa. Postin mukana on vihkonen koottuna kahdestatoista presidentistämme. Sen mukaan Urho Kekkosella oli suuri suunnitelma, Risto Ryti uhrasi itsensä, Ståhlberg oli ihailtu ja Relander epävarma, Tarja Halonen nosti valtaan nykyiset naisemme ministereinä,
Kaiken viisauden alku on tosiasian tunnistaminen tiesi Juho Kusti Paasikivi, Kyösti Kallio oli ainut ei akateeminen presidenttimme ja Mannerheim nyt ei ollut presidentti lainkaan vaan vallan muuta suomalaisille. Mauno Koivisto muistetaan kuinka asiat nyt tahtovat lutviutua ”kyllä se siitä” tyyliin ja Ahtisaari sai Nobelin kaikesta muusta mutta ei presidentin kaudestaan, Sauli Niinistö vei Suomen lopulta Natoon.
Liki parituhatvuotisen historian aikana Suomella on ollut liki sata kuningasta, keisaria tai presidenttiä hoitamassa asioitamme. Olen heistä jokaisesta jotain kirjoittanut ja joku on saanut liki satamäärin sivuja osakseen, valtaosa vain sivun tai parin verran, mutta kaikkia voi luonnehti yhdellä sanallakin.
Kun tieteen tekijät käyvät keskenään keskustelua he käyttävät omaa ”slangiaan” jota ulkopuolinen ei ymmärrä lainkaan. Luonnontieteissä mukana on myös määrätön määrä käsitteitä, jotka eivät avaudu maallikolle. Lääkärit käyttävät myös usein tätä kieltä mutta toki myös vaikka meteorologit työssään.
Ihmistieteet eivät tee poikkeusta luonnontieteistä ja filosofien pohdinnat ovat nekin maallikolle käsittämätöntä jargonia.
Kun näin on, monitieteinen ja tieteidenvälinen ei tahdo oikein onnistua, kun puhujat eivät edes ymmärrä toisiaan. Poikkitieteisyys on aivan muuta kuin tieteiden välinen työskentely ja monitieteiset keskustelut.
Poikkitieteisyys tarkoittaa, kuinka sama onneton henkilö on käynyt alusta alkaen läpi sen piinaavan käsitteistön, joita useamman tieteenalan taidot viimeistään väitöskirjavaiheessa edustavat ja vaativat hallittaviksi. Jos noita väittelyitä kirjoineen on useammasta ja kaukana tosistaan olevista tiedekunnista, poikkitieteinen ihminen on käsitteineen usein erakko jo pelkästään sen kielen kautta, jota hän edustaa.
Usein hyvin hiljainen tapaus silloin, kun ilmiön avaaminen arjen elämässä, mutta myös yhden kielen ja käsitteiden kongressissa on mahdotonta, jos alan ihmiset ovat erikoistiedettä kapea-alaisesti edustavia. Arjen kielessä fakki-idiootteja. Ratkaisun esittely kokonaan vieraan tiedekunnan käsitteistöllä on mahdoton väärässä seurassa useamman tieteenalan yhteisenä oivalluksena.
Näin myös tieteen popularisointi on usein käytännössä mahdotonta poikkitieteisenä mutta yrittää sitä voi ja jos ei muuten niin ainakin puolittaisen viihteen keinoin ja välineillä. Likimääräinen totuus ei kuitenkaan palvele tiedettä, eikä sellaista ratkaisua, jonka tietää jo kirjoittaessaan tai sanoessaan olevan ”likimääräinen” totuus.
Elämme aikoja, jolloin tietoa tulee joka tuutista, mutta tiedettä ja todellista sekä oikeaa hyvin vähän kaikesta tuosta tiedoksi nimeämästämme massasta. Sen seulominen olisi syytä jättää henkilöille, jotka sen kykenevät tekemään lähtemättä popularisoimaan medioihimme ja uutisiin, jonne kutsutaan eri alojen asiantuntijoita sanomaan minuutin tai parin aikana ”ei yhtään mitään”.
Kirjoittaessani sadasta monografisesta kirjastani vuodeksi 2017 satavuotiaalle Suomelle kirjaa otsikolla ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” (100 short essays on the 100 selected works – Sata esseetä sadasta teoksesta) yritin parhaani mukaan löytää sopivia sanoja myös a) esipuheelle b) englanninkieliselle abstraktille c) suomenkieliselle abstraktille kertoen lyhyesti myös käsiteellisistä ongelmista, paradigman määrittelystä, vanhan paradigman verkostoista sekä itse tiedon tulkinnasta ja strukturalismista. Make Finland Great Again ja kiitossivu Paavo Haavikolle olivat tuota samaa kirjani alun johdantoa.
Vasta tämän jälkeen rohkenin käynnistää kirjani ja aloittaen kuninkaista, keisareista ja presidenteistämme. Kirjan loppuosassa elämme jo ajattoman ajan alkua, paluuseen ikivanhoihin, sosiaalisen pääomamme syviin traumoihin, rapautuneeseen Ukrainaan, Kyberajan strategiseen käyttöön ja globalisaatioon, joka suosii myös Venäjää, kirjaan kohtaamispaikkana, aatteiden kriisiin, taantuvaan totuuden kieleen sekä käsitteeseen ”puer aerternus – ikuinen lapsi”, mitä innovaatiopolitiikalla tarkoitetaan, Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa sekä lopulta palaten omille juurilleni.
Finland’s big history – Suomi 100
Matti luostarinen 2017-2022
Esipuhe
Sata vuotta täyttävä kansakunta kokee sellaista, jossa maailmankuvat muuttuvat moneen kertaan ja syntyy paradigmaisia vaiheita. Se on enemmän kuin teorian tai mallin muuttuminen. Siinä muuttuu koko maailmankuvamme ja Suomessa liki yhden sukupolven aika. Omat vanhempani syntyivät, kun Suomi itsenäistyi. Itse synnyin heti sotiemme jälkeen ja lapseni informaatioyhteiskunnan aikakaudelle. Olen välisukupolvea ja pystyn ymmärtämään hyvin vanhempieni elämää mutta myös isoisänä lastenlasteni sukupolven nykyistä kasvuympäristöä, sitä jopa ammattini puolesta parhaani mukaan vielä hetken rakentaen.
Se on aivan eri maailma kuin vanhempieni kokemukset lapsina, nuorina aikuisina ja keski-iän kautta vanhuuteensa siirtyen. Harva kansakunta on kokenut näin valtavaa muutosprosessia ja näin lyhyen ajan sisällä. Liki keräilytaloudesta nykyiseen hybridi- ja mediayhteiskunnan globaaliin ja reaaliaikaiseen vaiheeseen siirtyen.
Näiden muutosten kollektiivinen kokeminen ja ymmärtäminen sekä kuvaaminen on mahdollista vain katkelmallisten tapahtumien kautta, ei perinteisen narratiivisen historiankirjoittamisen työnäytteenä. Se ei ole yhteinen kokemuksemme, kronologisesti tai korologisesti, ajallisesti tai alueellisesti siististi etenevää kerrontaa vaan mukana on päällekkäisiä kokemuksia, ajan ja paikan limittymistä ikään kuin muistisairaan mielessä osaksi nykyisen sirpaleisen ja lukemattomien palasten hektisten elämysten kokoelmaa.
Jo kokeneena tieteen tekijänä, tutkijana, sen popularisoijana ja kirjailijana, tämä tapahtuu hakemalla sellaiset lukijan omaa maailmankuvaa mahdollisesti koskettavat lyhyet ja katkelmalliset narratiiviset kertomukset, jotka samalla avaavat vuosisataisen historiamme muistikuvia ja elämyksiä. Eivät toki kaikki kertomukset ja kaikille vaan joku tapahtuma sieltä täältä muistiamme koskettaen, emotionaalisen kokemuksen herättäen. Eikä tämä vielä riitä.
Tämän rinnalla kertomusten on myös hieman raotettava sitä edeltävää aikaa ja valtaisan yhteisen kokemusmaailmamme solmukohtia, henkilöitä, tapahtumia ja niiden verkottumista yhteiseen kollektiiviseen muistiimme. Eikä vain muistiimme vaan myös geneettiseen perimäämme vuosimiljoonien takaa meitä päivittäin ravistellen.
Aluksi kuitenkin lyhyt artikkeli siitä, mikä on tällaisen korporatiivisen valtiorakenteen ja oman aikamme sosiaalisen median yhteinen muuttuva maailmankuva, sen paradigmainen teoria ja käsitteistö. Siis ikivanhan korporatiivisen maailman ja valtion suhde nykyiseen sosiaaliseen mediaan, sen pradigmaan.
Se kun on nyt luettavan kirjan rakenteellisena taustana ja osana oman aikamme sosiaalisen median blogeja ja niiden valintaa kirjan kirjoittajan yli sadasta monografisesta julkaisusta (120), tuhansista artikkeleista (6000), joista valtaosa on blogeina luettavia ja miljoonien myös jo lukemia. Ne ovat ikään kuin Juhani Ahon aikanaan kirjoittamia lastuja mutta lentäen nyt reaaliaikaisesti globaalin maailman turuille ja toreille.
Abstract Matti Luostarinen 2011. Corporations and Social Media Paradigm. In Autio, Akihiro,Juuti (eds.)
Contemporary coroporate culture under globalization The paradigm of social media stands for the change in our view of the world brought about by all community media. This change is different from the more traditional scientific paradigm, by which we mean the change in “normal science” that is bigger than merely change in the theories or models.
For social media, this change of paradigm also includes the acquisition and use of information, already an interactive real-time operation of thousands of millions in a way that includes our western view of the world, based on natural sciences, only as one option, but at the same important part of corporations.
The research program on the nature of social community media, its influence on traditional science and especially on the creation and diffusion of its innovations and on the change of organization structures and institutions, as a part of corporations, was launched in 2005.
The instigator at that time was my second thesis on ecological entrepreneurship, its clusters and their interaction with customer segments of the internet (English summary: Ecological cluster and innovation processes). This article is near the summary of the fourth publication (English Summary: Social media paradigm) in the sequence and analyses the concepts of social media as a part of the concept analysis, symbol structures and the new social media paradigm, its relation to the rest of the evolving local, regional, national and globally vast change process.
In the previous publications (English Summary: Web environment and innovation processes, 2007 English summary: New and social media as a production of cluster and network economy in innovation policy, 2009 and English Summary: New media society, 2010) the starting point was to follow the global phenomenon as a new organizational and network structure and to compare this change to earlier processes spatially and temporally bound as well as to innovation and diffusion processes.
The methods have been both empirical cross-disciplinary analyses, statistical factor and cluster analyses of large batches of data and dynamic simulation tasks required by the social construction, models where Delphi analytics have been used for the insides of social media. Initially, the approach was macroeconomic, social scientific and at the same time geographically global. Now in the newest publication the analysis has been transferred to become interactive while monitoring the change micro economically and socially in a grass-root follow-up study spanning several years.
The social media paradigm changes the traditional paradigm of science regarding data collection and processing and the real-time and placeless method of operating through new information and its innovations. Innovation is both social and cultural and its recipients differ markedly from the description and diffusion of traditional technical innovation, but also from the emerging cluster structures and networks.
This also explains the vast spreading of information and the rapid leaps in the real-time development of its symbol structures. Symbol innovations as well as concepts and organizational innovations are directing the process, whereas its recipients use information differently from what is presented in the more traditional classification of technical innovations and their diffusion, also inside old corporations.
One of the reasons for this is the Einsteinian relativity and the phenomena of non-Euclidean geometry in spatial structures and as a social or communal phenomenon. The main reasons are the users of social media, the quality of the recipients and the way of the near community to influence the shaping of the paradigm.
Social media is only at the beginning of the road as the builder of a new paradigm. Its changes are visible first in the new symbol structures and in the traditional methods, also in research as 6 well as in our way of perceiving social, economic, and spatial structures. The virtually described paradigm of social media is truer as a scientific view of the world than the image shared by the traditional community when comparing the changing view of the world and its paradigm to the earlier “it is as you see it” view of the world of the near community, but also in old corporations.
The differences between the clusters of the main groups (typologies) of social media are great and they have both cultural and spatial differences. The changes in the scientific paradigm are mostly focused on temporal and spatial sciences as well as social and economic sciences but also on many applications of natural sciences.
The most urgent requirement for the future is method research, also into the study of science and into the introduction of new research equipment. On this sense, we are facing a paradigmatic change also in the drafting of the theory of science, its multidisciplinary research, data collection and processing as well as its information theory hut also cluster, cluster economy, cluster policy, cluster articles, cluster art etc (see Matti Luostarinen Cluster art and art of clusters 70 years, Cluster politics, economy and art- part I and II.)
Keywords: social media, paradigm, corporation, innovation, networks, clusters, Facebook, blogs, blogosphere, media society
Abstrakti
Paradigma ja sen muutos on käsitteenä laaja ja liitetään arkikielessä oikeana pidetyn ja yleisesti hyväksytyn maailmankuvan muutokseen. Tieteessä tämä tarkoittaa usein auktoriteettiasemassa olevan teorian tai muun viitekehyksen vaihtumista uuteen. Thomas Kuhn käytti teoksessaan “Tieteellisten vallankumousten rakenne” tiettyjä toiminnan tapoja kuvaamaan vakiintunutta käytäntöä läntisessä tieteessämme.
Nämä suuret linjaukset liittyvät siihen mitä meidän tulisi tutkia ja tarkkailla, millaisia kysymyksiä meidän tulisi asettaan tutkimustilanteessa, kuinka nämä kysymykset olisi esitettävä ja miten saatuja tuloksia, niiden analyysiä ja menetelmiä, tulisi tulkita.
Tiede kuvataan usein ikään kuin tiiliseinänä, johon tutkijat tuovat omat tiilensä ja säännöt rakentamiseen ovat kohtuullisen tiukat, eikä uuden tiilen löytäminen ole aina helppoa. Kokonaan uusi tiili, uusi malli tai teoria, on harvinaista herkkua. Jos seinä alkaa olla vino ja uudet menetelmät oikeita, joudutaan tarkentamaan vanhempien rakenteiden paikkaa.
Jos siellä on paljon virheitä tai likimääräisiä ratkaisuja, seinä on korjattava. Marxismis-Leninismi ideologiana ja tieteen paradigmana, maailmankatsomuksel-lisena oppina, kaatui takavuosina ja samalla valtava määrä inhimillistä työtä ja pääomaa sen mukana. Maailmankuvien ja ideologioiden korjaus on usein paradigmainen ilmiö, mutta ei välttämättä.
Tällainen paradigmainen prosessi syntyy vaikkapa silloin, kun maailmakuvaa muuttavat teoriat, kuten kvantti- tai suhteellisuusteoria, darwinilainen evolutionismi, alkavat muuttaa hitaasti koko maailmankuvaamme. Kuhnin mukaan tiede ei esiinnykään yksittäisten teorioiden ja tiilien tapaan seinää rakentaen vaan juuri paradigmaisina vaihdoksina.
Paradigman määrittelystä
Kuhnilaisessa ajattelussa paradigman on oltava selvä muutos hankkia tietoa. Usein hän käyttikin paradigman asemasta käsitettä “normaalitiede” välttääkseen käsitteelliset virheet. Tällaisessa tieteessä sen juuret olivat läntisen kulttuurin laboratorioissa, osien tutkimisessa ja aluksi sellaisen maailman tulkinnassa, jossa kysymykset syntyivät pienen yhteisön sisältä.
Myöhemmin tämä yläluokan aatelin harrastama tiede institutionalisoitui yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Uusi vaihe tuli internetin ja tietokoneitten myötä sekä lopullisesti sosiaalisten yhteisömedioitten tuotteena. Kun tuhannet miljoonat ihmiset alkoivat koota tietoa, jakaa sitä ja käsitellä yhdessä reaaliaikaisesti ja vuorovaikutteisesti piittaamatta vanhoista privilegioista, suurin osa heistä vailla läntistä tiedeuskovan maailmankuvaa, syntyi uusi paradigmainen tapa ottaa käyttöön myös einsteinilainen suhteellisuus sekä sen vaatima ajaton ja paikaton maailmankuva todellisena tietona ja arkielämän kokemuksena.
Samalla alkoivat murtua perinteiset tekniset innovaatiot ja niiden diffuusiset paradigmat innovaatioprosessin kärjessä sekä korvautua sosiaalisilla, symbolisilla ja niitä parhaiten taitavien ihmisten kyvyllä operoida uudessa virtuaalisessa ympäristössään monikulttuurisesti uusia organisaatioita rakentaen.
Käytännössä webympäristö ja sen sivustot ottivat vastaan ja lähettivät informaatiota kolmen median kautta. Tutkimuksessa näitä kutsuttiin joko tiedon alueeksi tai tiedon intressiksi, joskus myös tiedon hankinnan järjestelmiksi ja menetelmiksi.
Yhteisösivut kuten Facebook, Myspace ja suomalainen IRC-galleria sekä blogit olivat osa tätä laajenevaa, yhteisö- tai kansalaismediaksi kutsuttua kasvavaa prosessia. Tutkija ja toimittaja, mutta toki myös poliitikko tai yrittäjä, ovat sen sisällä toimivia agentteja ja tutkimusohjelmassa olikin syytä “jalkauttaa” oma työ osaksi tätä tutkittavaa ilmiötä noudattaen sosiologisen tutkimuksen parhaita perinteitä.
Tässä oma työ saatetaan osaksi tutkittavaa ilmiötä, aineistot kerätään osana itse tutkittavaa prosessia, ei ulkopuolisena sitä tutkijan “norsunluutornista” tarkkaillen. Syntyivät käsitteet klustereista, klusterista osana taloutta, sosiaalista elämää, politiikkaa, analyysiä ja etenkin oman aikamme algoritmeja, robotiikkaa (katso Matti Luostarinen ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka. Klusteri politikan, talouden ja taiteen välineenä, Cluster art and art of clusters 70-years, Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti jne.) .
Käsitteelliset ongelmat
Uusi paradigma sisältää kauan vanhan erikoistapauksena olkoonkin, että uusi tapa hankkia ja levittää tietoa on oleellisesti aiempaa laajempi. Teoriatasolla kvanttimekaniikka sopii maailmankuvaamme nyt paremmin kuin klassinen mekaniikka, mutta paradigmainen tuo muutos ei sittenkään ole verrattaessa sitä internetin ja sosiaalisten medioitten tapaan muokata uutta ja levittää sitä (diffusion) ohittaen läntisen tieteen institutionaalinen asema käyttää myös valtaa ja vaikuttaa ajatteluumme tai vahvistaa juuri sen asemaa, mutta nyt uuden paradigman avulla.
Uudesta maailmankatsomuksesta tai teoriasta sen selittäjänä tulee paradigmainen vasta, kun sen merkitys alkaa näkyä tieteellisessä selityksessämme, sen tavassa muuttaa laajemmin koko kuvaamme arkielämässä ja sen ajattelussa, käytännön toteutuksessa myös symbolijärjestelmien muutoksen kautta.
Poliittinen järjestelmä, jossa lainsäädäntövaltaa käyttivät työnantajien ja työntekijöiden muodostamat ammattikunnat, puolueet tai korporaatiot, oli ongelmallinen uuden sosiaalisen paradigman mallissa. Näin Suomessa jopa käsitteet menivät vaikeasti ymmärrettäviksi ja suositeltiin siirtymistä “sosiaalisesta” mediasta “yhteisöllisen” median käyttöön.
Sosiaalinen media koettiin jo käsitteenä joko monimerkityksellisenä tai uusi ilmiö, paradigma, pyrittiin “kesyttämään” osaksi vanhaa korporatiivista yhteiskunnallista hitaan ja pienten osittaisten muutosten maailmaa.
Vanhan paradigman verkostot
Tämä muutos, uuden paradigman, organisaatioiden ja instituutioiden sisäänmarssi, on vaikea vanhan paradigman sisällä toimiville organisaatiolle ja instituutiolle sekä taloudelliselle ja kulttuuriselle jo vakiintuneelle käytännölle.
Vanhan paradigman kohdalla on aina mukana runsaasti yhteiskunnallista valtaa ja suhteita, verkostojen ja klustereiden pysyviä rakenteita, joiden olemassaolo on juuri tuon vanhan paradigman varassa.
Käsite ”establisment” tai ”eliitti” liittyy tähän kehitysvaiheeseen ja usein myös käsite ”populismi” (popula=kansa). Suomessa todellisuutta pyrittiin webkielessä avaamaan liki empiiristen lainalaisuuksien kautta ja pragmaattisesti.
Näin abstrakti uusi käsitteistö jäi tiedon käsittelyssä, tulevaisuuden ennustamisessa, ulkopuolelle. Tämä koski niin politiikan tekijöitä, ekokatastrofia ilmastomuutoksena, sosiaalipolitiikkaa tai vaikkapa kemikalisoitunutta lääketiedettämme ja ohjeitamme muille EU-valtioille talouskriisin globaalissa ja finanssi-innovaatioiden reaaliaikaisissa prosesseissa.
Käsite mediayhteiskunnasta syntyi internetin, webympäristön ja sosiaalisen median tuotteena mutta erillisenä siitä. Mediayhteiskunta ja sen kriisiytyvät rakenteet pukeutuivat sosiaalisen median asuun ja pyrkivät tekemään siitä osan pragmaattista, utilitaristista korporaatiota, tavan tehdä taloudellista tulosta.
Muuttuvassa webympäristössä laajemman kulttuurin ohjaava oma viitejärjestelmä, uudet symboli-innovaatiot, antavat lopulta säännöt havaintojemme teolle sekä yksilöiden tekemille yleistäville teorioille ja niiden todentamiselle.
Tieto kulkee läpi monia meille vieraita tiedon käsittelyn ja vastaanoton järjestelmiä, eikä avaa korporatiivisessa organisaatiossa alkuunkaan kaikkia webympäristön symboliikan miljoonia moniulotteisia edes avainkäsitteitä tai niiden tulkintaa “väärässä” viitekehyksessä.
Tässä eri medioitten kilpailussa on suurta vaihtelua siinä missä tietoja tuottavien ja kuluttavien ryhmienkin välillä. Ryhmien innovaatioasteessa voi olla suuria eroja ja etenkin symboli-innovaatioiden avaaminen on kokonaan erilainen prosessi kuin perinteisen teknisen innovaation yhteydessä tai sen diffuusiossa.
Ongelman avain ei ollut nyt niinkään tieteen ja teknologian kuin sosiologian ja ihmistieteiden suunnalla, olkoonkin että kyseessä oli poikkitieteisesti lähestyttävä tutkimustehtävä.
Tiedon tulkinta ja strukturalismi
Kun agraari tai teollinen yhteiskunta muuttui osana uusia teollisia innovaatioita tai yhteiskunnallisia revoluutioita, niiden muutokset olivat osa tieteen ja teknologian vähittäisiä muutoksia. Sähkö ja raideliikenne muuttivat tapaamme elää ja asettua maapallolle siinä missä teoria evoluutiosta, ihmisen tai maapallon asemasta maailmankaikkeudessa suhteessamme kirkkoon ja Jumalaan.
Nämä muutokset olivat joko nopeita tai hitaita, mutta lopulta paradigmaisia ja näkyivät ihmisten arkielämän askareissa, tavassa muuttaa elämäänsä ja sen usein yhteisöllistä arkiajattelua, sitä miltä maailma näytti lähiympäristöstä sen kokien ja rajallisten aistien viestimänä.
Webympäristön blogien kohdalla esiintyvät uusmedioitten juuri näkyvimmät tiedon tulkinnan kulttuurien väliset erot. Juuri tämä tulkinta antaa uudelle, sosiaalisen median digikielen ilmiöille merkityksen, joka taas mahdollistaa toiminnan suuntaamisen olettamamme yhteisen ymmärryksen pohjalta.
Tämä ymmärrys ei ole niinkään kollektiivista muistia tai sosiaalista pääomaa tarkoittava, eikä siis viittaa perinteiseen yhteisöllisyyteen, vaan pikemminkin lähempänä eräänlaista “geneettistä” koodia ja oppimiseen liittyvää yhteistä osaamistamme, kulttuurien yhteistä sinfoniaa.
Tässä sosiaalisen median paradigma lähestyy modernin antropologian isän Claude Levi-Straussin päätelmiä strukturalismista globaalien ajatusmalliemme yhteisenä taustana. Puhekielen mukana menetämme tätä yhteistä taustaamme ja digikielen kohdalla lasten ja nuorten tapa ottaa viestejä vastaan poikkeaa oleellisesti heidän vanhemmistaan. Uudessa paradigmassa kuitenkin juuri nämä symboliset järjestelmät ohjaavat toimintaa aina kaupankäynnistä taiteen ja tieteen merkkiteoksiin sekä myyttisiin uskomusjärjestelmiimme ja tieteen saavutuksiin
Make Finland great again
Johdanto
Vuoden 2008 blogini (Kirjana: Uusmedia ja kansalaismedia verkosto- ja klusteritalouden tuotteina innovaatiopolitiikassa) alkavat artikkelilla ”Nekrologi – elämää pienempi tarina.”
Kirjoituksessani vertaillaan kahta minulle läheisen henkilön nekrologia ja jatketaan myöhemmin blogilla, joka kertoo Sakari ”Zacharias” Topeliuksesta hänen päivänään. Topelius oli valtiomies, kirjailija, toimittaja mutta minulle etenkin lapsuuteni ajan satusetä ja myöhemmin maantiedettä opiskellessani etenkin maantieteilijä.
Hän antoi kasvot suomalaisuudelle luonnonmaantieteen kautta ja aluemaantieteeseen edeten yhdistäen myös sosiaali- ja talousmaantieteen elementtejä toisiinsa kulttuurimaantieteilijänä. Suomi sai Topeliuksen ”Maamme kirjassa” ja lukusissa artikkeleissa lapsuuden aikaisen sadun kautta syntyvät maakunnalliset ja heimoihin liitetyt stereotyyppiset rajansa.
Topeliuksen ansioita on pitkälle kykymme hahmottaa luonnonmaantieteellisiä, geo- ja biosfääriin liittyviä elementtejä, ekono- ja sosiosfäärisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin, olematta kuitenkaan kohtuuttoman ankara deterministi, luonnon ankaraa osuutta korostava ohi ihmisen oman tahdon ja oivalluksen rakentaa aluetaloutta, yhteisöllisyyttä ja kulttuurimaantieteen kuvaamia paikallisia, maakunnallisia ja lopulta kansallista identiteettiämme.
Syntyi sekä sisäsyntyinen, lapselle tarkoitettu juurtuminen lähiyhteisöön ja sen luonnonoloihin, sekä rinnan tämän ympäristöpsykologisen identiteetin kanssa koko ajan laajeneva sepitteellinen alueidentiteetti. Suomessa etenkin kouluopetuksen, maakunnallisen lehdistön, kirjallisuuden sekä kasvavan sivistyksen ruokkimana ja johon tuon ajan henkinen ilmapiiri oli otollinen.
Snellmanin ja monien muiden riitapukareittensa rinnalle Topelius olisi ansainnut kuvansa korostaen Suomen itsenäistymisen oikeaa vuotta ja irtautumistamme Ruotsista. Tämän Topelius ymmärsi jo tuolloin ja hän sai pyhän svekomaanipiirien vihan ylleen.
Häntä syytettiin Krimin sodan aikoihin hallituksen käsikassaraksi maltillisena suomalaismielisenä kielitaistelun kiihtyessä. Samalla tuolloin puhjennut materialistinen ja luonnontieteellinen sekä sokean positivistinen maailmankuva oli jyrkässä ristiriidassa Topeliuksen idealistisen tuotannon ja maailmankuvan kanssa, joka sai tuolloin myös syvän kristillisiä korostuksia.
Tässäkin Topelius oli edellä aikaansa ja visiot tulevasta olivat oikeita. Tänään oman aikamme Topelius olisi luova ja innovatiivinen bloggaaja, kirjoittaisi monikansallisesta filosofisesta yksituumaisuudesta, tekisi satunsa globaalille yhteisölle, mutta myös vakavassa ja syvästi luonnosta huolta kantavassa vastuullisessa hengessä.
Hän saisi vastaansa aivan samat voimat kuin pari vuosisataa takaperin. Hedonistiset materialistit ja fundamentalisti pelurit sekä näiden populistiset taidot, retoriikan ja pelottelun.
Niinpä Topeliusta tarvitaan tänään vielä enemmän kuin omana aikanaan. Peli on nyt vain monin verroin kovempaa ja vastustajat viekkaampia. Mutta ovat avustajatkin nettiympäristön parhaimmasta päästä ja altruistisia nuoria satusedän joukoissa.
Heidän hartioillansa on nyt ahneen sukupolven konkurssipesän pelastus ja hoito. Nyt kaivataan topeliaanisen viisaita hengenheimolaisia arktisen Babylonian tueksi ja ymmärtäen, mitä on olla asialleen uskollinen lapsi.
Paavo Haavikko 1931–2008
Matti Luostarinen 2008: Uusmedia ja kansalaismedia verkosto- ja klusteritalouden tuotteina innovaatiopolitiikassa. Blogi 7. lokakuuta 2008 www.clusterart.org
Lämmin kiitos Paavo Haavikolle Synnyin samana vuonna 1951, jolloin muuan nuori ja vihainen mies, Paavo Haavikko kirjoitti ensimmäisen paradoksisen esikoiskokoelmansa “Tiet etäisyyksiin”. Täytin kolme vuotta kun “Tuuliöinä” julkaistiin ja nelivuotiaana tavailinkin jo hänen kolmatta kirjaansa “Synnyinmaasta “.
Vasta kaksi seuraavaa kuuluivat lapsena runoja lausuneen ja koulussa kiusatun pojan ohjelmistoon. Silloin kiusaaminen ja runous kulkivat käsi kädessä suomalaisessa maaseutukoulussa ja niin kulkevat varmaan vieläkin. Tytöt olivat kiusaajina poikia paljon taitavampia. Niin kuulemma ovat myös tänään.
Se on hyvin suomalainen ilmiö ja takana murheellisissa kodin ja koulun niissä näytelmissä, jossa osallisena on nyt muuttuneen yhteiskunnan uudet luokkarajat ja arvot, uusi teknologia ja äidin kasvattamien poikien tunnemaailman köyhyys, päihteitten turruttamat aivot, faktan ja fiktion päällekkäisyys.
Paavo Haavikko oli kiusattu ihminen, joka vastasi sanalla ja hakien sellaista todellisuutta, jonka sanat tahtoivat kadottaa. “Lehdet lehtiä” ja “Talvipalatsi” olivat lapsuuteni rakkaimmat kirjat. Niissä iskettiin kiinni maailman omalaatuiseen arvoituksellisuuteen, tuon ajan kaksinaiseen luonteeseen ja ihmisen vihan sekä vallanhalun yhdistelmään, häiriintyneen narsismin ytimeen.
Sana ei saanut runoilijalla kiertää totuutta, palvella valhetta, vakuutti Haavikko. Rakastin Haavikkoa kuin isääni lapsena. Elin ja kasvoin Haavikon tuotannon mukana ja tulkitsin maailmaa hänen kauttaan. Surin hänen vanhenemistaan, sairauttaan ja nyt olen helpottunut hänen kuolemastaan. Olen vapaa isäni taakasta, oidipaalisesta julmasta ja ankarasta isähahmostani.
Haavikon henkilöä ymmärtää vain hänen lyriikkansa, sanojen kautta, ei sanoman. Siinä Haavikko pamfleteissaan sortui valheisiin hänkin. Paavo Haavikko on ylivertaisesti tunnetuin ja samalla tuotteliain suomalainen runoilija. Hän sai Nestadt -palkinnon vuonna 1984, joka jo enteili Nobelia.
Olin tuolloin nuori tohtori ja professori Oulun yliopistossa. Jännitin kuinka Haavikko ohitti Jorg Luis Borgesin, Jorge Amadon, Mohammed Didin, Ernesto Sabaton ja oli juuri Octavio Pazin kannoilla kohti kirjallisuuden suurinta tunnustusta. Oma runokokoelmani oli kustannettavana Kalevan kirjapainon kustantamossa.
Pieni kustantaja meni nurin ja runot ovat pöytälaatikossani. Lainailen niitä joskus. Itseään saa lainata mainitsematta. Haavikko oli sukulaissieluni, kilpailuhenkinen ja lausunnoissaan uskomattoman omalaatuinen innovaattori, oppositiohenkinen toisinajattelija, suorapuheinen ja rehellisyydessään liiankin terävä.
Joskus kieroutuneen suora. Sanat oli kesytetty eikä niillä ollut Haavikolle tunnesisältöä. Hän manipuloi niiden avulla ilman vaaraa joutua itse niiden koukkuun. Se on hyvän runoilijan, kirjoittajan ominta osaamista ja perusasia. Ei saa jäädä itse omien sanojensa emotionaaliseen ansaan, ei etsiä luita, jotka on itse joskus narsistisesti haudannut.
Haavikko uudisti runoutta, mutta samalla hän kertoi tarinaa yllättävistä näkökulmista politiikasta, taloudesta, kapitalismista, yrittämisen ideologiasta. Hän oli liiankin näkyvästi keskiluokkaisen suomalaisen kauppahuoneen perillinen ja taloudelliseen vallankäyttöön sitä kautta vihkiytynyt kiinteistöalan tuleva kustantaja, monialainen nero ja itsensä hajottaja.
Haavikko ei tavoitellut poliittista valtaa Vaclav Havelin tai Lennart Meren tapaan eikä olisi siinä menestynytkään. Hän oli siihen liian älykäs, liian impulsiivinen ja tulokulma visionäärinä oli joskus aivan väärä.
Hän kirjoitti pamfletteja Suomen talouden tuhosta juuri, kun kuka tahansa kykeni Oulussa näkemään Nokian ja telekommunikaation läpimurron. Olisiko nuori Haavikko nähnyt mitä nyt tapahtuu taloudessamme?
Haavikon vahvuus oli hänen lyyrinen kielensä, runoutensa. Ei sittenkään tutuksi tulleet kertomukset ajankohdan politiikan ja talouden ahdingosta. Niiden kertojana hänestä tehtiin lausuntoautomaatti ja julkisuus pilasi paljon hyvää. Rakkaus, metafysiikka ja kuolema olivat aina osa erotiikka ja “musta herbaario” matka kohti tuonelaa, jonne runouttaan ei voinut ottaa mukaansa edes Haavikko.
Kun ylioppilasjuhlassa lausuin Haavikon “Talvipalatsista” ja “Neljästätoista hallitsijasta “, tein sinne liittymän suoraan lapsuuteni “Tuuliöihin” ja “Synnyinmaahan “. Ei sitä kukaan toki huomannut.
Sieltä löytyi sama poljento ja sama sanoma, lapsen muistamana ajoilta, jolloin muisti ei petä eivätkä sanat valehtele. “Puut, kaikki heidän vihreytensä” saivat hyvälle tuulelle, mutta aina uusi runo ei alkanutkaan automaattisesti edellisestä. Se alkoikin kauempaa, liki kahden vuosikymmenen takaa, mutta jatkui uudessa ajassa ja eläen tuoreena siinäkin.
Haavikon tapa leikkiä kielellä ja käyttää sitä tarkasti, oli oivallista, mutta ei erehtymätöntä. Olen kuullut monen ihastuneen jo lapsena juuri Talvipalatsiin. Kun haluan saada masennuksen ärsytettyä äärimmilleen, valitsen tietyt runot juuri Talvipalatsista ja palaan lapsuuden ahdistukseen ja olen valmis taas kirjoittamaan.
Lapsen provosointi piilotajunnasta sujuu helpoimmin hankkiutumalla kipeäksi, lapsuuteni Haavikkoa lukien. Poikkeuksellisen monipuolinen runoilija on harvoin loistava yhteiskunnallinen toimija, yhteiskuntaa, taloutta ja historiaa pohtiva olemassaolon perusteiden oivaltaja.
Juuri näkemyksellisyys on Haavikon tuotannon leimallisin piirre myöhemmältä ajalta. Julkisessa keskustelussa Haavikko oli aina omalaatuisen nöyrä ja julman vakava. Valta kiehtoi Haavikkoa, mutta sen hän myös ymmärsi kirota.
Juuri politiikan tulkinnassa hän oli ironiassaan onnistunut, mutta ei se hänen lyriikkaansa voittanut tai peittänyt alleen. Paavo Haavikon tuotanto jäi pysyväksi kansakunnan pääomaksi mutta ei virheettömäksi, ei täydelliseksi sekään. Pystymme parempaankin. Vuosisata on eletty yhdessä ja itsenäisenä. Nyt alkaa olla tekojen aika. Eurooppa elää tekojen vuosikymmentä. Menetetty vuosikymmen on takana, pandemia voitettu ja Venäjä käy turhaa sotaansa veljeskansaansa vastaan. Suomi ja Pohjola on löytänyt paikkansa Itämeren ja Arktisen alueen mutta myös idän ja lännen välissä ja viimeinkin yhtenäisenä.