“Järvi oli kuin suunnaton valkea marmorilevy, jonka päälle oli asetettu sadoittain hevosenpäitä. Ne näyttivät leikkautuneen pyövelikirveen terävästä iskusta. Vain päät pistivät esiin jääkuoresta. Ne kaikki olivat kääntyneet rantaan päin. Ammottavista silmistä paloi vielä kauhun valkea tuli.”
Lainaus on sunnuntain (25.9) Helsingin Sanomista, Jari Paavonheimon kirjoituksesta italialaisesta Curzio Malaparten raportista Suomesta sodan aikana, Laatokan rannalta katsottuna. Laatokka on Euroopan suurin järvi. Se on vain vajaan viisi metriä meren pinnan tasosta. Valuma-alue on mittava, 258 460 neliökilometriä. Liki 70 jokea laskee vetensä Laatokkaan mutta 90 % vedestä tulee Syvärin, Vuoksen ja Olhovan jokien kautta. Ainoa laskujoki Neva on 70 km pitkä. Kalalajeja laatokassa on 48. Olen niitä pyytänyt kesällä 1990. Samalla hankimme vesinäytteitä. Sitä Laatokassa riittää neljä kertaa Suomen järvien tilavuus. Italialainen Malparte tuskin kiinnostui Laatokasta ja sen seitsemästä merestä, ihmisistä ja norpista, kuten Juha Taskinen, Karjalanmeren intohimoinen kulkija ja kuvaaja.
Malaparte oli gonzojournalisti, pienten asioiden havainnoija ja sivuraiteitten kulkija, Italian armeijan upseeri, diplomaatti, journalisti ja kirjailija. Karjalan ja Laatokan omaehtoinen löytäminen edellyttävät muuta, vuosien uurastusta, ei läpijuoksua tutustumatta järvierämaahan, armottomiin myrskyihin.
Hänen romaaneista “Kaputt” kohosi aikanaan kulttimaineeseen ja tyypillisen gonzon kerronnan tavalle, kukaan ei voi olla varma asioiden todenperäisyydestä, absurdista maailmasta ja sen komiikasta myös lehtijuttujen yhteydessä. Malaparten teoksista on Kaputt’in ohella suomennettu “Edessä palaa Leningrad”, “La pelle 1949” ja “Iho“. Joku aikansa poliitikko ja vallankäyttäjä niitä paheksui, jolloin suosio syntyi usein juuri tästä paheksunnasta, sensuurin uhasta. Gonzo ilman paheksuntaa ei ole oikein kunnon gonzoa. Hymy-lehden Veikko Ennala oli taitava kirjoittamaan aikanaan monen paheksumalla tavalla ja sai gonzon maineen WSOY:n Harri Haanpään lanseeraamana alkoholistina. Gonzon kirjoitukset syntyvät tyhjästä. Sillä pilataan muiden vuosien, vuosikymmenten uurastus ja usein vielä palkiten. Oma aikamme suosii näitä kevyitä ihmisiä, hattaratarinaa.
Christianian unelma
Samassa lehdessä John Raven, kuvanveistäjä, kertoo toimittajalle, mahdollisesti gonzojournalistille, kuinka he ovat edelleen täällä, Christianian ite-arkkitehtuurin omaleimaisessa maisemassa, yhdyskunnassa, jota kutsutaan myös vaikkapa vapaakaupungiksi, tai paremmin se ehkä tunnetaan sodan jälkeisen hippiyhteisön kannabiksesta, talonvaltaajien konsensusdemokratiasta, anarkistien unelmasta, jossa poliisi ottaa yhteen huumediilereiden kanssa. Se, että kuvanveistäjä Raven on edelleen elossa, on ihme, ei toki muu kertomuksessa.
Oscar Rossin pieni tarina on uskottava ja hyvin kirjoitettu kertomuksena, gonzona. Sellainen kiinnostava tarina on ”tosi”, ei huonosti kirjoitettu mutta oikea, todellisen elämän ja tapahtumien tylsä kuvaus, vuosien uurastuksen tulos.
Rossin kertomuksessa vanhan polven kaipaama idealismi ei täysin katoa. Christianian henki elää siinä missä Laatokan teurastettujen hevosten päät, tuijottaen kohti rantaviivaa kauhun valkaisemilla sokeilla silmillään jatkosodan päättyessä. Sellaista näkyä ei oikeasti ole muualla kuin Salvador Dalin maalauksissa, surrealistisissa kuvissa. Usein gonzo on surrealistista kerrontaa. Matka surrealismista surkealismiin on lyhyt. Kun siltä matkalta palaat, sinulla ei ole lainkaan muistoja.
Karjalan surrealistisia näkyjä
Sunnuntain (25.9) Helsingin sanomat on idän, Karjalan ja Venäjän numero. Lehti kertoo kuinka jatkosodan takavuosien tantereilla taistellaan nyt venäläisten turistien rahoista. Bisnes on mittakaavaltaan miljardiluokkaa ja rakennetut hotellit ja asuinalueet kaikkea muuta kuin köyhälle kansalle tarkoitettuja.
Luvut ovat surrealistisia. Pienten maaseutupitäjien sisällä ei pyöritellä tuhansia miljoonia euroja. Jo kymmenen miljoonan panostus seutukunnan valtatien korjaukseen Forssasta Helsinkiin 2-tienä vaatii Hämeessä 30 vuoden panostuksen tuhansien siihen uurastukseen osallistuessa. Tätä työtä kutsutaan Hämeessä lobbaukseksi. Sitä ei ole johdettu käsitteestä lobotomia. Lobbauksen taitajina savolaiset ovat muita heimojamme kyvykkäämpiä. Se on arvokas taito, jossa oikoteitä ei löydy siinäkään.
Pietarin vaikutusalueen laajuus ulottuu kauas sisämaahan, aina köyhään Etelä-Savoon saakka, ja pääkaupunkiseutu saa siitä toki osansa siinä missä Turun talousalue ja kaikki satamakaupunkimme. Pietari ja sen miljoonat varakkaat tuovat mukanaan muutakin kuin turistivirtoja. Vaikka Suomi ja sen maaseutu autioituisi, asumatta se ei toki jää. Ketkä maata asuttavat tulevaisuudessa, idässä ja pohjoisessa, on kokonaan eri asia.
Se mitä rannikolla tapahtuu, ei näy mitenkään Etelä-Hämeessä. Miljardit ovat gonzojournalismin tuotetta. Lounais-Hämeessä väki vähenee tasaisesti ja kuntajohtajat ovat huolissaan työpaikoistaan liki tuhat vuotta vanhoissa kunnissaan. Tuhat vuotta vanha ei voi muuttua parissa vuodessa, on menty persus edellä puuhun, kertoo Forssan Lehti (25.9) kuntajohtajia haastatellen. Olisiko matka kepu edellä sitten tuloksellisempi? Oppositio ei ole matkan teosta yksimielinen. Pisteiden keruu ei ole vakavasti otettavaa laman alkaessa ja epävarmuuden syvetessä eurooppalaisten elämässä.
Kaiken tämän tuskan kuvaamiseen gonzo ei ole kuitenkaan journalismina mahdollista ja kertomuksesta tulee tylsää luettavaa. Jääköön se talousmaantieteilijöitten ja alan tutkijoitten, ekonomistien ja rajaviranomaisten tehtäväksi, poliisin arjeksi. Juha Taskisen kirjan saa kirpputorilta kahdella eurolla.
Gonzon siirtyminen historian lehdille on kuitenkin välttämätön paha kuvattaessa aikamme journalismia ja sen parhaita kertomuksiamme 2000-luvun alusta ja sen ensimmäisistä vuosikymmenistämme. Uusi mediayhteiskuntamme on surrealistinen ja etenkin sen kansalaisjournalismin suunnalla ja epärationaalisessa elämänkuvauksessa, historian vääristelyssä.
Visitkarelia.fi
Pohjois-Karjala oli panostanut lehteen (HS 25.9) valtaisan ilmoituksen, jonka mitta oli liki kymmenen sivua. Tuon kertomuksen laadinnassa kuntapäättäjät ja yrittäjät, elinkeinoista vastaavat ja matkailusta huolehtivat, olivat kokoontuneet Joensuussa kymmeniä kertoja kinastellen, kuka saa esitellä ja mitä, mikä on kertomuksen punainen lanka.
Kun itse vielä asuin Karjalassa, yhteinen brändi oli 1980-luvun puolella “Ilo elää Karjalassa”. Nyt se näyttäisi kiteytyvän sodankyläläisen malmikuumeen tapaan rajaseudun investointeihin, mökkien ja myymälöiden rakentamiseen rajan pintaan.
Siinä on samaa henkeä kuin 1990-luvun alun vapaakauppa-alueiden rakentamisessa, jossa vilisee käsitteet “maailman suurin Prisma”, “St Peterburg West”, “Easyholiday -lomakeskus”, kymmenet uudet kylpylä- ja kauppakeskukset. Lapland -market on tarkoitettu todella vain venäläisille asiakkaille ja nämä marketit alkavat Kouvolasta, Kotkasta, Vainikkalasta ja Nuijamaalta, Lappeenrannasta sekä jatkuvat Imatralle, Mikkeliin, Savitaipaleelle, Punkaharjulle, Savonlinnaan, Rantasalmelle ja Savonrantaan. Savitaipaleen, Rantasalmen ja Savonrannan miljardit ovat kokematta niiden läpi ajaessani.
Miljardilla saisi hämäläisten häräkätietä paikattunan ja levennettynä Helsinkiin satakertaisen määrän. Se olisi yli 10 000 kilometriä. Suomen tiet sillä kunnostaisi Hangosta Petsamoon liki kymmeneen kertaan. Joku liioittelee miljardejaan. Suomelta odotetut uusimmat taloudelliset uhraukset Euroopan tukemiseksi lähestyvät budjettimme loppusummaa. Yhteensä on puhuttu jo 2000 miljardista eurosta. Sillä Suomi eläisi ilman turhia veroja liki puoli vuosisataa. Jossakin on rahaa kätkössä. Kreikan velat voidaan hyvinkin antaa anteeksi. Miksi ne olisi puolitettava?
Uusi työ – uusi elämä
Uusi työ, uusi elämä on ”visitkarelia.fi” ja se kertoo, miten koko Karjala on muuttumassa, se on jo toki muuttunutkin, karjalaisesta on tullut taas kerran karjalainen, ei pelkkä “laukkuryssä” takavuosien tapaan. Idea on upea, nyt maakunta on oikealla tavalla liikkeellä.
Karjala on Euroopan Karjala siinä missä Ruotsi on Euroopan Ruotsi. Niiden omalaatuisuutta ei voi matkia. Ruotsi hoitaa talouttaan nyt toisin kuin Suomi. Ruotsin menestyminen on myös Suomen vientiteollisuuden onni, Ruotsin asia on omamme, pilailee Helsingin Sanomien pääkirjoitus kiertäen puukkoa avoimessa haavassa.
Osaamiselle on nyt kysyntää, ei vain Joensuussa vaan myös Kiteellä, Tohmajärvellä, Suomen komeimmat koulukiinteistöt myydään Keski-Karjalassa. Jatkossa komein kunnantalo on myynnissä Rääkkylässä. Se valmistui 1990-luvun alussa. Olin sen vihkiäisissä ja muistan hyvin sisäministerin puheen. Hän oletti investoinnin takaavan juuri kunnan itsenäisyyden vuosiksi eteenpäin.
Nyt ne vuodet ovat ohi. Sisäministerinä oli tuolloin Rovaniemen maalaiskunnan kunnajohtaja Mikko Jokela. Kirjoitin hänestä pari vuotta takaperin nekrologia. Karjalaiset eivät ehkä ymmärtäneet Mikon ironiaa.
Rääkkylän kunnantalo muistuttaa sisämaahan rantautunutta Saimaan risteilijää, Ruotsin laivan takakannen siluettia sen lipuessa pois johonkin tuntemattomaan, gonzojournalismille tyypilliseen usvaiseen ja hieman anarkistiseen tulevaan, surrealistiseen maailmaan. Välillä sen otti hoitoonsa paikallinen maakuntalehden toimittaja. Pienissä maalaiskunnissa luottamustehtävissä istuu kunnajohtajaa paimentaen hänen virkamiesalaisiaan ja tietysti myös toimittajia. Jokainen huolehtii siellä omasta edustaan, marinadi on harvinaisen sakeaa.
Peijonniemen ja Ruppovaaran koulut ovat kuin Raaseporin kartanoita ja kertovat, mistä on kyse, kun kunta menettää lapsensa ja muuttuu vanhusten saattokodiksi. Kunnanjohtajaksi vaihdetaan kunnan ainut lääkäri, Moskovassa opiskellut. Medvedev on hänkin lähellä tätä osaamista. Paasikivi kehotti meitä toimimaan lääkäreinä, ei niinkään tuomareina. Nuo opit tahtovat välillä unohtua.
Venäjän tandem
Visitkarelia ei ole vitsi vaan vakavasti otettava. Sen taustajutuksi sopii juuri Etelä-Karjalan muuttuva talouden rakenne ja kertomus Venäjän tandem-hallinnosta, jossa Putin jatkaa nyt presidenttinä mahdollisesti 12 seuraavaa vuotta ja Dimitri Medvedev siirtyy hänen aisaparinaan pääministeriksi.
Suomen pragmaattiseen reaalitalouteen ja karjalaisten elämänuskoon tällainen kahden lautasen politiikka sopii parhaiten. Putinilla on edelleen kansansa luottamus ja gonzojournalismin tuoma karsima. Hän vaikuttaa edelleenkin samalta mieheltä, joka aikanaan vieraili usein Turussa. Taidoissa on jotain yhteistä Urho Kekkosen aikaiseen osaamiseen, urhouteen.
Oikeammin hän ei olekaan enää kaikkivoipa tsaari, vaan taitavasti tasapainoileva poliitikko, jolle suuren maan ja globaalin maailman voimaryhmittymät ovat osa elämää. Strategiasta kaksi päämiestä ovat yksimielisiä ja kemiat pelaavat yhteen toisin, kuin Venäjän perinteiset kovemman linjan kommunistien tarjoamat ehdokkaat. Yhtenäisen Venäjän puoluekokous oli ulospäin yksituumainen. Se oli hyvä merkki meille, karjalaisille.
Maisterisjätkän haaste heitetty
Lehden pääuutinen kertoi, kuinka Suomi valitsee presidenttinsä toisin kuin Venäjä ja että Timo Soini on mukana pelissä, jossa on tulevana talvena niin vauhtia kuin vaaratilanteitakin.
Otsikko oli valittu korostaen perussuomalaisiin kohdistuneita hyökkäyksiä ja gonzo kulki kertomuksessa, jossa mukana on ehdokkaan aiemmat kokemukset vaaleissa sekä sairastumiset, kunnon vastuksen antaminen tavoitteena presidenttiys. Se on nyt myös oikea tavoite, ei vain keino pitää puolue kurissa ja johtajansa käsissä keskityttäessä syksyn kuntavaaleihin. Timo Soinin puheita on vaikea tulkita väärin.
Soini on ehdokkaista poliittisesti jopa ehkä kokenein, lukien lehden pohdintaa, sekä kykyä aistia koko laajan äänestäjäjoukon tuntoja, tehdä asiansa selväksi ja yksiselitteiseksi, olla äänestäjänsä näköinen ja mittainen mies, jolle puku ei ole oikea työhaalari. Sellainen mies on äänestäjiensä oloinen ja näköinen, brändi kulkee mukana. Heitto lähteä mukaan ”Jurassic Parkiin” oli jo Soinille tyypillistä, siinä missä huomio siitä, kuinka mukana ei ole vielä yhtään ”turistia”. Nyt turisti saattaisi menestyä paremmin kuin takavuosina, Jurassic Parkin kertomusten tapaan. Ellei tulisi syödyksi heti gonzon tarinan alussa.
Kertomus Soinista, “maisterisjätkästä”, on hyvää journalismia ja varoo loukkaamasta lisää lehden lukijoita, joiden sympatiat tulevat yli puoluerajojen kiistellylle Timo Soinille, vuoden jytkyn järjestäjälle ja maamme tunnetuimmalle poliitikolle, lehteä suoraan siteeraten.
Se ei ole vähän se poliittisen historiamme kentässä tulevina vuosina, oli Soinin paikka siinä mikä tahansa presidentin ja pääministerin väliltä. Nyt hänet on otettava vakavasti, ei kuoleman vakavasti. Se pilaisi brändin katolisesta ja hyväntuulisesta, joviaalista miehestä, luotettavasta asiansa osaajasta. Henkilövaaleissa painottuvat nyt muut asiat kuin kuntavaaleissa.
Nainen paholaisena
Lehden omituisin valinta on sunnuntain erikoisteemana nainen paholaisena, pahana ihmisenä. Siihen on uhrattu yli kaksi sivua kallista ilmoitustilaa ja päivitelty, kuinka myytti hyvästä äidistä ja madonnasta on niin vahva, ettei gonzo journalistina uskalla siihen puuttua edes silloin, kun kyseessä on lehden esittelemiä naisia paloittelusurmaajina, uhoavina gladiaattoreina, kuljettaen miestensä ruumiita paloiteltuina säkkeihin.
Mukana ovat myös ampumaratasurmaaja hiljaisena nörttinä teurastamassa miehet ympäriltään sekä lähihoitaja sarjamurhaajana piikittäen vanhuksia hengiltä. Anneli Auer on tuorein tapaus, jossa naisten pahuutta ja henkirikoksia käsitellään pahuuden teemalla.
Naisen pimeyttä ja pahuutta ei oikein uskota siinä missä miesten vastaavaa synkkää ilmiötä, pohtii toimittaja. Naisessa on vaikeampi nähdä pahuutta, kertoo puolestaan dekkarikirjoittaja Leena Lehtolainen. Erityisesti tämä koskee arkipäivän elämää, sadismia kodeissa ja kouluissa, työpaikkojen henkistä kiusaamista osana naisten työympäristöä ja miesten savustamista ulos näistä yhteisöistä.
Pahiten äitimyytin rikkoo kuitenkin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kun teko menee yli ymmärryksen, tausta alkaa vinoutua, kuulijan tai lukijan ahdistus muutetaan muuksi kuin naisen psyykkiseksi häiriöksi ja lehti puhuukin absoluuttisen pahuuden ja hyvyyden poissulkevasta maailmankuvasta käyttäen oikeuspsykiatrian ammattilaisen Hanna Putkosen mielipiteitä. Paha nainen on pahan miehen tuote naratiivisessa kerronnassa.
Mukaan tulevat rikollisten sepittämät tarinat, jolloin narratiivinen kertomus alkaa elää ja muotoutuu yhteiskunnan normien ja arvojen, odotusten kautta. Naisten syyllisyydentunteet ovat vähäisempiä kuin miesten kohdalla vastaavien rikosten peittelyssä, kertoo oikeuspsykologian dosentti Ghitta Weismann-Henelius. On mahdollista, että dosentti on joutunut myöhemmin oikomaan lausuntojaan naisvaltaisen psykologijoukon keskuudessa. Tyypillisintä on silloin kertoa, kuinka gonzo on kirjoitellut omiaan.
Lehden kertomus korostaa naisen julmuutta miehen rinnalla myös selvänä, ilman päihteitä rikoksia tehden, ja naisten pohtiessa näennäisen järkevinä ja tasapainoisina rikollisia tekojaan. Miehen julmuus ei tähän riitä, ellei hän ole samalla psykopaatti. Gonzo käyttää kevyesti käsitteitä, jotka ovat lopulta harvinaisia kuvatessaan ihmisen mielenterveyttä. Näin narsismi häiriönä tahtoo olla liki jokaisen miehen ongelmana.
Kasvot pahuuden puolustukselle
Suomessa pahuuden puolustus sai kasvot asianajaja Aarno Arvelalta. Arvelan nekrologissa kerrotaan kuinka pahinkin ihminen ansaitsee avun. Arvelan hankkima julkisuu ei ollut hienointa mahdollista, ja sen sietäminen on ollut varmaan raskasta myös hänen perheelleen.
Arvela kun ajoi pääosin normaaleja riitajuttuja ja oli samalla erityisen arvostettu asianajaja, kunniatohtoriksi promovoitu, ja etenkin ansioistaan asianajotyön käytännön linjaajana sekä ulkopuolella oikeussalin tekemästään mittavasta urasta.
Vihassa ja väkivallassa ei ole koskaan muita kuin onnettomia osapuolia ja kodin vastuu lapsista on suuri, saarnasi rauhallinen ja Irlannissa mökillään lomaileva Arvela.
Jostakin syystä Irlanti vie monen suomalaisen sydämen, niin Arvelan kuin Soininkin ohella vihreään ja sumuiseen saareen rakastuen muutenkin kuin vain Samuel Beckettiä tai James Joycea lukien, yhdessä Guinness-pullojen kokoelman kanssa niitä punniten.
Gonzo eksyy joskus sellaiseen sivujuonteeseen, jonka ainakin lyhyestä nekrologista voisi jättää mainitsematta.
Irlannissa viihtyvät ovat aina oluen ystäviä ja rakastavat myös sellaista pubia, joka on suomalaisittain meluinen paikka huudettaessa kilpaa pauhaavan meren kanssa viskibassoisella äänellä, usein juuri naisen hieman korkeamman poltetun diskantin ultraäänen ylittäessä miesten mölinän. Sitä ei ole syytä erikseen nekrologissa mainita. Tyypilliset stereotypiat kun kuuluvat gonzon kirjoitustyylissä oletetuun, kansan jo omaksumaan vihapuheeseen. Sen ruokkiminen on viihteenä lukijoiden vähättelyä.