Matti Luostarinen
Keskustan veteraani poliitikot löytävät lukuisia syitä sille,miksi maalaisliitto-keskusta on romahtanut, siinä missä toki myös SDP puolueenamme. En käy niitä nyt luettelemaan. Lukekaa medioistamme Seppo Kääriäisen ja monen muun kokeneen poliitikon purkaukset. Ne vaikuttavat hyviltä, mutta pitävät sisällä vain puolitotuuksia. Ne ovat oireita kun tulisi löytää oikea taudin kuvan antama syykin ja hoitaa sitä, ei oirehtimista. Ilmiö kun on päässyt pahaksi ilman oikeaa hoitoa.
Entäpä jos keskustan veteraanipoliitikkojen pohdinnat ovat vain osin oikeita ja pääosin menneen maailman peilaamista 2020-luvun Suomeen. Entäpä jos Suomen poliittista liikehdintää ei voi seurata katsomatta lainkaan maamme rajojen ulkopuolelle. Siis mitä maailmalla tapahtuu ja samalla tunnistaen sosiaalisen median viestit, talouden ja strategian? Perinteinen media kun ei ole muuta kuin kehno kuva tästä päivästä raportoiden ilman minkään maailman uskottavaa analyysiä. Analyysinä esiintyvät ovat nekin pelkkää toimittajien mielipiteistä syntyvää sopuleitten liikehdintää. Urheilutoimittajien jutut ovat erityisen vinoja oman asian esittelyä ja sokean pisteen piilottelua.
Entäpä jos punamullalla ja kansanrintamalla on liian vanha kaiku pohdittaessa tämän ajan ilmiöitämme? Entäpä jos puusuksilla ja diagonaalia hiihdellen ei enää pärjää tämän päivän vapaalle tyylille ja sprinttimiesten menolle? Entäpä jos suomalaista huippu-urheilua vaivaavat samat taudit kuin suomalaista puoluetta ja poliitikkojamme? Entäpä jos Suomen vaatimatonta huippu-urheilun menestystä tutkiva ministeri Lauri Tarasti löysin aikanaan juuri keskustan ja demareitten kohdalla ”ongelmia”, jotka oli korjattava lailla.
Ja myöhemmin vielä uudelleen sitä korjaillen, kun keskustassa kerrottiin, kuinka pelkkä laki ei auta. On oltava myös seuraukset ja rangaistuksetkin.
Lauri Tarasti on henkilö, joka tunnetaan lahjomattomana. Nytkin hän tutkii vain lain haitat ja hyödyt huippu-urheilulle ja vertailee Tanskan malliin (HS 17.2). Heillä kun on erillinen huippu-urheilulaki. Toisin kuin Suomella, Ruotsilla ja Norjalla. Norja menestyy jo pelkästään ammattiurheilun rahoituksella. Ammattina urheilu ei ole harrastelua, puuhastelua.
Tarasti ei tutki kuitenkaan vain sitä, mitä Olympiakomitea tai urheilun lajiliitot haluavat, kuten ei aikanaan vain sitä, mitä puolueet ja poliitikot haluavat. Tarasti ei vielä osaa vastata syntyykö meille kaksi lakia, erikseen huippu-urheilulle ja liikunnalle.
Heikko Rion menestys kuitenkin pani meidät pohtimaan, mikä meitä oikein vaivaa? Saimme yhden vaivaisen pronssin kun Tanska toistakymmentä mitalia. Nyt ei kannata edes vertailla talvisia lajejamme ja norjalaisia hiihtäjiä, hyppääjiä, ampumahiihtäjiä jne. Yhden vieremäläisen miehen varassa oleva hiihtomenestys on noloa seurattavaa. Kiteeltä tulee yksi mäkihyppääjä vuosikymmenien jälkeen kymmenen joukkoon. Sitä juhlitaan viikonloppu. Yksinäinen nainen on pitänyt yllä ampumahiihtoamme. Vuoden urheilija taitaa olla taas kerran sama vammaisurheilija. On hyvä että he menestyvät. Siihenkin on jokin syy. He ovat varmasti ammattilaisia.
Ainakin se on Tarastin nyt määriteltävä, mikä on huippu-urheilua ja mikä vain muuta puuhastelua, sekä kuka on huippu-urheilija ammattilaisena ja kuka ei sitä ole. Olisiko mahdollista, että käsite politics ja policy olisi tullut myös Suomessa määritellä, ja sopia myös siitä, ketkä ovat ammattilaisia ja ketkä amatöörejä politiikassakin? Sama pätee tieteeseen ja taiteeseen. Harrastelija ei ole ammattilainen vaan puuhastelija. Ero näkyy kansainvälisillä kentillä. Ei paikallisessa mediassa. Se ei edes tunnista ammattilaista amatööristä tieteessä ja taiteessa. Urheilussa paremminkin, silloin kun se on peräpalloa Kiteellä asuen.
Tieteen ammattilaiset on syytä määritellä myös laissa, siinä missä taiteilijatkin erona alan harrastajista. Sillä kun on varmasti vaikutusta ammatissa menestymiseen. Puuhastelu ja harrastelu kun on eri asia kuin ammattilaisuus. On hyvinkin mahdollista, että elämme vaihetta, jossa vanhat puolueet ajautuivat kriisiin juuri vanhan ja perinteisen harrastelijapohjaisen puuhastelunsa kanssa.
Urheilijalta ja valmentajalta odotetaan tänään maailmalla täysiaikaista ammattilaisuutta, ei harrastelijamaista puuhastelua. Sama pätee tieteeseen ja taiteisiimme. Sosiaalinen media toi esille ”toimittajia”, joiden harrastelijamaisuus alkoi näkyä erona ammattilaisten työstä toimittajinamme. Meillä ei voi olla tuhatmäärin kirjailijoita ja kuvataiteilijoita, joilla ei ole minkään maailman koulutusta ja ammattitaitoa, vain harrastelijan into tehdä taidetta ja kirjoitella medioihimme.
Meillä oli vielä puoli vuosisataa sitten amatöörejä urheilijoinamme, 1970-luvun mestarit viimeisinä, mutta ei nyt enää huippu-urheilijoinamme jääkiekkoa pelaten tai kyeten menestymään olympialaisten tapaisissa kisoissa ilman huippu-urheilulle tarkoitettua lakia. Meillä jaetaan tieteelle ja taiteelle apurahoja, ikään kuin kyseessä olisi puuhastelu ja harrastelu, joka vaatii kaiken ajan ammattilaiselta lahjojen rinnalle.
Ei se, harrastelu ja puuhastelu, vie maatamme maailmalla kilpaillen muuhun kuin keräilyeriin, oli laji sitten mikä tahansa ja politiikka sekä tiede ovat ne kaikkein kilpailluimmat ammatit innovaatio- ja kilpailuyhteiskunnassamme. Tarasti tehtävänä ei ole tänään ottaa kantaa huippu-urheilun tarpeellisuuteen. Sama koski aiemmin hänen pohtiessa poliitikkojen vaalirahoitusta. Demokratia ja kilpailuyhteiskuntamme kuitenkin antaa siihen vastauksen kysymättäkin.
Me tarvitsemme huippu-urheilijoita siinä missä huippupoliitikkojakin. Tieteen ja taiteen huiput ovat itsestään selvyys, jos aiomme pitää itsemme kilpailukykyisinä maailman turuilla ja toreilla tulevaisuudessakin. Toki Norja panostaa monin verroin meitä enemmän ja se varmasti näkyy. Tarastia lainaten ”kyynisesti voi sanoa, että huippu-urheilu ei ratkea lakipykälillä. Suomessa on tosin aina ollut käsitys, että voi. Kenttätyö ratkaisee.”
Sama vastaus pätee politiikkaan ja tieteeseen, taiteeseen sekä menestymiseemme kansakuntana koko ajan kiristyvässä kilpailussa. Tarastin selvitys ei kuitenkaan kerro, mitkä ovat huippu-urheilun eritystarpeet. Sama pätee aiemmin hänen pohtiessa poliitikkojen valintaa ja vaalejamme, niiden rahoitustamme. Lepsu laki oli silloin korjattava.
Keskusta ja siis vanha maalaisliitto menestyivät liian helpolla ja vasta kisojen avautuessa myös EU:n kautta eurooppalaiseksi, sen ongelmat alkoivat avautua suomalaisille poliitikoillemme. Samalla avautui lukuisia sosioekonomisia kysymyksiä, jotka koskevat etenkin kuntatason poliitikkojamme. Palkkiot, eläkkeet, sopimusluonteiset asiat on jätetty retuperälle silloinkin, kun moni tekee työtä liki päätoimisesti.
Jokaisen kunnan sisällä luottamisjohdon tulisi hoitaa liki tuhat lakia ja asetusta ja löytää vielä koko ajan uutta toimintaa kiristyvässä kilpailussakin. He jotka luistelevat tästä yhdyskuntapalvelusta kokonaan ulos, elävät muitten työstä ja pitävät jatkuvaa meteliä medioitten sivuilla haukkuen heitä, jotka kantavat vastuu näidenkin poliittisen vastuunsa kiertävien työvelvoitteista kuntansa alueella. Poliitikkojen haukkumisesta ja pilkkaamisesta on tullut liki ammatti joillekin suomalaisille tyhjäntoimittajille. Siitä tulisi heitä rangaista.
Se on hyvin suomalainen käytäntö ja moni nauraa myös urheilijoille ja taiteilijoille, tiedettä pidettiin hassahtaneitten ammattina niin pitkään, kun siitä tuli jokaisen ammatin välttämätön edellytys. Ei vähiten maa- ja metsätaloudessa, teknologiassa, lääketieteessä. Soveltava tiede ei ole perustiedettä lainkaan. Ilman perustiedettä kaivo kuivuu ja maa sen mukana.
Kaikki ympärillämme kun on tieteen tulosta, siinä missä terveytemme ylläpito ja lastemme koulutus, ne joihin yhteisiä verovarojamme käytämme. Tämän päivän Helsingin Sanomat näyttää dramaattisella tavalla, kuinka vielä silloin, kun hankin autooni ajokortin, Helsingissä kuoli liikenteessä liki joka päivä joku, ja parhaana kaksi.
Joko autossaan tai suojatietä ylittäen 1960-luvulla. Viime vuonna jalankulkijoita ei kuollut yhtään ja autoilijoitakin vain pari henkilöä. Samaan aikaan autojen ja jalankulkijoitten määrä on Helsingissä moninkertaistunut.
Liikennekuolemien dramaattinen väheneminen ei selity katujen kunnolla ja autojen turvallisuudella, suojateillä valoineen, vaan korvien välissä tapahtuneella dramaattisella positiivisella kehityksellä ja lainsäädännöllä. Sama pätee lainsäädäntöön ja ihmisen muuttumiseen koskien huippu-urheilua, tieteitä ja taiteita sekä kilpailua maailman markkinoilla.
Tämä selittää keskustan ja vanhan maalaisliiton heikomman menestyksen, siinä missä työväenpuolueittenkin ikääntyvän äänestäjän käyttäytymisen vaaleissa toisin kuin nuorempien. On oltava rehellinen itselleen ja peilille, nostettava hattua ministeri Lauri Tarastille, jälleen kerran.
Hän on ainut lahjomaton ikäluokkansa edustaja. Lakipykälät eivät ratkaise, mutta niiden noudattamatta jättäminen kyllä ratkaisee. Rakenteellinen korruptio osana pääsyä olympialaisiin tai poliitikoksi eduskuntaan sekä ministerin avustajaksi, vihreälle oksalle, herrahissin kautta sivuraiteen löytäen poliitikkonamme, on suomalainen tauti, joka on myös uskallettava ensin myöntää ja sitten karsia pois lainsäädännön ja rangaistusten kautta osana heikkoa menestystämme kansainvälisessä kilpailussa.
Pitäjän ja kuntien kilpailuja kun ei lasketa miksikään oman aikamme medioissa. Sekin muuttui ja keskittyi, kirjat on myytävä siellä missä ovat lukijatkin. Harrastelijamainen puuhastelu ei kuulu ammattiin ja sen osaamiseen.