Ihminen kuuluu biologisen ravintoketjun siihen viimeiseen lenkkiin, josta löytyy vaikka sisä- ja rannikkovesissämme kalastava petokala hauki (Exos lucius). Hauen väritys vastaa vesikasvillisuuden suojissa piileksivän pedon väritystä ja sopii saaliin vaanimiseen. Lisäksi ahvenen tapaan hauki kykenee muuttamaan tummuusastettaan veden väriin paremmin sopivaksi. Elämäntavoiltaan hauki muistuttaa opportunisti ihmistä.
Sopeutunut saalistaja
Ihmisen tapaan hauki on luonteeltaan kotiseutu-uskollinen ja pysyy mieluusti syntymäseuduillaan vain enintään kilometrin parin vaellusmatkoja tehden. Sen ravinnoksi käyvät liki kaikki sellainen saaliskala, jota on lähistöllä saatavilla. Käytännössä se on usein merialueilla parvikalaa, myös ihmisen ravinnoksi sopivaa, mutta toki muun puutteessa myös muut petokalat ja oman lajin edustajat kelpaavat. Hauki on ihmisen tapaan hyvinkin kaikkiruokainen ja ympäristöönsä sopeutunut saalistaja.
Risto E.J. Penttilä kirjoittaa Howard Gardnerin kirjasta “Truth, Beauty and Goodness Reframed, Educating for the Virtues in the Twenty-First Century” Helsingin Sanomissa (HS 14.10). Harvardin yliostossa opettava professori vieraili vuosi sitten Suomessa ja kirjoittaa kirjassaan kuinka digitaalinen media ja postmoderni kulttuuri yhdessä ovat kadottamassa meiltä totuuden ja terveen järjen äänen, normiston ja moraalin. Vihapuheet ja ilkeily lisääntyvät ja kaikki on suhteellista, relatiivista. Hän olettaa meidän kykenevän tekemään kyllä analyysiä siitä, miksi ihmiset ovat vaikkapa pahoja, hirmuhallitsijat petoja, mutta emme kykene enää itse tekemään moraalisia valintoja. Siinäkin me alamme muistuttaa saalistavaa haukea.
Tosin pedon vaistot eivät ole vielä sitä luokkaa kuin Yhdysvalloissa, kirjoittaa lauantain lehti ja lainaa jälleen meille läheistä Yhdysvaltain yliopistokulttuurin professoria ja piilaakson kasvattia (HS 15.10). Riskinotto puuttuu ja yrittäjyys on kehnoa, palavereissa ei kerrota oleellista informaatiota, jos ylipäätään puhutaan mitään, saarnaa lehden guru. Suomalaiset nuoret vieroksuvat yrittäjyyttä ja sen riskinottoa, uutta yrittäjää koskevat samat säännöt kuin jo pitkällä olevaa korporaatioiden tuotetta, hän tietää. Suomalainen yhteisö tuottaa erilaista yrittäjyyttä kuin Yhdysvaltain kulttuuri ja etenkin Kalifornia.
Suomessa yhteisvastuu on ollut hallitseva ja turvajärjestelmät tärkeitä. Professorin mukaan Suomi on loistava paikka lasten kasvattamiselle, perheelle, jopa liiankin loistava. Yhdysvaltain näkökulmasta me hoivaamme ja hyysäämme liikaakin ja se vie pedon tappajan vaistoja, kertoo professori, jolle Yhdysvallat ja sen syvä länsi on tuntematon paikka siinä missä suurten järvien maaseutukaupungit. Kaipaisiko hän Suomeen ehkä terroristeja, sparraajia lapsillemme ikääntyvään yhteiskuntaan? Italialaisen tai venäläisen mafian, jonka kanssa ei neuvotella tuposta ja vakuuksista, vanhuspalveluista?
Normit ja moraali kadoksissa
Hauki on peto, joka toimii vaistojensa varassa, ilman normeja ja moraalia. Sitä ohjaavat vuosimiljoonaiset vaistot ja se on petona kone, jolla ei ole muuta mahdollisuutta. Sillä ei ole naapurimoraalia, lähiyhteisöjen ohjeita ja sen asettamia rajoja, roolietiikkaa, joka tulee haukena olemisesta. Se ei pohdi, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei yhteisössä tai joutuessaan vastaamaan teoistaan tuttujen haukien joukossa. Pienempi hauki joutuu kavahtamaan suurempaansa. Se voi joutua sen saaliiksi.
Roolietiikka on osa ihmisen opittua käyttäytymistä ja syntyy koulutuksen, kotikasvatuksen sekä ennen kaikkea ammattietiikan mukana. Lääkäriltä, opettajalta, talonpojalta, juristilta odotetaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä. Kaikilla ammattikunnilla ei ole samankaltaista tappajan vaistoa täyttää vatsansa kuin hauella ja myös tapa lisääntyä poikkeaa noudattaen kulttuurisia eroja. Vanhemman rooli eroaa koululaisen roolista eikä pieni hauki ole kuin pieni ihmisen lapsi.
Lapsen varttuminen aikuiseksi vie paljon aikaa ja eri aivojen osat kehittyvät eri aikoina. Aikuisen aktiivi läsnäolo ja osaaminen ovat tässä kehityksessä vältämättömiä. Lajikehityksensä aikana ihminen on ollut myös kömpelö saaliseläin ja helppoa ruokaa savannien pedoille. Sen huomaa ihmisen käyttäytymisessä. Syntyy virheellistä reagointia vaikkapa liikennevaloissa ja työympäristössä, turhaa stressiä, jota voi myös vähentää ymmärtämällä ihmisen geneettistä evoluutiota ja aivojamme.
Roolipelit
Julkiseen depattiin joutuvan intellektuellin tapa kertoa mielipiteensä eroaa vaikkapa lätkäfanien huutosakkien käyttäytymisestä tai slummikulttuurin tuotteesta. Lehtikirjoitukset ovat maltillisia, harkittuja, eikä niissä kiroilla tai muuten pilkata muita ihmisiä saati ihmisryhmiä. Nyt ne kuitenkin näyttävät menevän päällekkäin, eikä kukaan ota selvää onko kirjoittaja netissä tai lehtikirjoitteluissaan slummista vaiko yliopiston kampusalueelta, väittää taas professori Howard Gardner, ja on siinä omien tutkimusteni mukaan ehdottoman oikeassa. Näin todellakin tapahtuu eikä sen sanomiseen tarvita suurtakaan pohdintaa ja tutkimusaineistoja.
Nettiyhteisöön, media-ajan postmoderniin ihmiseen, ei päde sama vanha rooliajattelu ja suhde naapureihin, lähiyhteisöön tai rooliyhteisöön kuin mihin olemme oppineet. Ihminen muuttaa digiajan sähköisessä kulttuurissa värinsä hauen tapaan ja alkaa saalistaa sameissa vesissä ja opportunistin luonteella, armotta ja vihapuheita pelkäämättä, säästelemättä ilkeyksiään. Siinä kaikki on sopivaa ja käy laatuun, jolloin ainoa vastapooli onkin enää relativismin rinnalla absolutismi: Fanaattinen usko oman näkökannan oikeutukseen millä hinnalla tahansa. Silmätysten keskustellen tällainen fanaatikko pohtisi mitä sanoa loukkaamatta typeryyksillään, absoluuttisella totuudella, yhteisöä ja nolaamalla samalla itsensä. Nimimerkin suojissa on helppo olla oma itsensä.
Tämän fanaattisen käyttäytymisen avulla samankaltaiset ihmiset ja samankokoiset hauet parveutuvat ja löytävät toisensa. Suurten saalistajien parvi netissä on pelottava ilmiö jos pedon vaistot on viety äärimmilleen ja kaihtamatta riskejä.
Pimeitten vesien saalistaja
Hauen koon kasvaessa nämä alkavat saalistaa myös syvemmissä vesissä ja ilman rantakasvuston antamaa suojaa. Tällöin nämä valitsevat syvänteissä yleensä keskiveden virtaukset ja syöksyvät saaliinsa kimppuun pystysuunnassa pimeästä syvyydestä kohti pintaa syöksähdellen. Postmoderni ihminen saalistajana toimii samalla metodiikalla ja kasvaa kokoa herrahississään ja oman yhteisönsä suojissa. Paras riskejä kaihtamaton saalistaja päästetään vaikkapa vaaleissa irti. Moraaliton ja ilman normeja toimiva kovanahkainen, eläimen vaistoille toimiva, kilpailija on helposti myös alistava ja nöyryyttävä peluri. Pelurin maailmankuvalla varustettuja persoonallisuuksia meistä on noin viidennes, ei toki kaikki. Kaikissa on toki hitunen pelurin moraalitonta ja lohdutonta maailmaa ja me ymmärrämme mistä on kysymys.
Kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Kuinka suureksi hauki tai ihminen voi kasvaa ennen kuin jää saalistajan verkkoon tai vieheeseen, ura umpeutuu omaan mahdottomuuteensa? Epäonnistumisen päivän aattona 12.10 onnistuimme saaman verkosta liki 120 senttisen pedon, jonka paino olisi voinut olla täyteen ruokakalaa lastattuna hyvinkin parikymmentä kiloa. Se lähestyy jo maksimia.
Koiraan kohdalla tuo koko alkaa olla ehdoton yläraja, naaras voi toki kasvaa suuremmaksikin meressä. Tämän vuosituhannen puolella suurin sisävesistämme saatu hauki painoi runsaan 18 kiloa. Merestä voi toki saada hieman suurempiakin ja ratkaisevaa painon kohdalla on sisään ahdetun saaliskalan määrä, ahneus.
Yhteinen käsitys moraalista puuttuu
Gardnerin mukaan ainut ratkaisu postmodernin yhteiskunnan ja sähköisen median tuomaan yhteiseen ongelmaan on kansalaisuus ja tapamme kasvattaa itseämme ja lapsiamme, yhteiskunnallamme on oltava yhteinen käsitys hyvästä. Hän uskoo kauneuden ja totuuden säilyvän myös nykyisessä myllerryksessä, mutta epäilee eettisiä ja moraalisia, normistoon rakentuvia elementtejämme ja niiden menestymistä. Näin peluri menestyisi persoonallisuustyyppinä muita paremmin niin kauan kun saalista riittää. Nyt näyttäisi olevan jo oireita globaalista nälästä, elämme juuri kansainvälistä ruokapäivää.
Me voimme ahnehtia naamakirjassa ennätysmäärän yhteisiä ystäviä ja kavereita, joista kukaan ei meitä tunnista ja olemme kuin itsenä turvoksiin syönyt hauki ymmärtämättä miksi näin menettelemme. Sillä on ikivanha geneettinen tausta. Sen hyötysuhde on kuitenkin myöhemmin kehno, eikä sillä ole postmodernissa yhteiskunnassa meille enää samaa käyttöä kuin luolissa asuessamme.
Mikä tahansa käy ja kaikki on suhteellista
Hauki kasvaa kilon parhaimmillaan syötyään liki 5-10 kiloa saaliskaloja ja iän ja koon myötä kasvu voi lakata kokonaan tai hyötysuhde on 30 kiloa saaliskalaa jokaista uutta pituutta kasvavaa kiloa kohden. Sellainen peto alkaa olla rasite muulle vesistön kyvylle tarjota pedolle syötävää ja saalistettavaa. Se alkaa saalistaa omiaan, muuttuu kannibaaliksi. Mikä tahansa liikkuva käy, sanoja ei valita, suodatin puuttuu. Saalistamisesta tulee tarpeetonta, mutta muun puuhan puutteessa peto jatkaa saalistustaan ja työyhteisö muuttuu ahdistavaksi suurimman pedon pelossa ja varjossa eläen. Ihmisyhteisö ei siedä oman yhteisönsä uhkaa ja korjaa kyllä virhekäyttäytymisen, kannibalismin.
Moraalinen ja eettinen ulottuvuus kuuluvat normeineen jokaiseen inhimilliseen yhteisöön ja sen toimintaan, tai olivat aiemmin kuuluneet. Tämä koskee myös postmodernin yhteiskunnan rajatonta kaiken suhteellistamista ja vihapuheita, ilkeilyä, sylkemistä sähköisen median eri välineillämme, työyhteisön kiusaamista, pedon sadismia.
Kansakunnalla on oltava yhteinen normisto, jonka perustana on myös yhteinen hyvä ja käsitys kauneudesta, yhteinen moraali, joka tekee lainsäädännöstä mielekkään ja kaikkien hyväksymän. Kehittyneessä yhteiskunnassa korjausliike tehdään yleensä vaaleissa ja demokratian välinein, ei menemällä kaduille rettelöimään. Tästä on meillä tuoreita esimerkkejä niin etelästä kuin pohjoisesta, läheltä ja kaukaa.
Yksi normi ja yksi moraali sekä laki ja sanktiot
Otan esimerkin. En tällä kertaa aroista ihmisen sukupuolisuuteen liittyvistä aiheista vaan mahdollisimman pragmaattisen ja kansakunnan omaan filosofiseen ja käytännön läheiseen ajatteluun sopivan.
Meillä on normina liikenteessä pyrkiä täysin rikkeettömään ja vaille kuolematapauksia johtavaan yhteiseen liikkumiseemme, liikennekulttuuriin teillämme, jolla perustelemme myös reittiemme kuntoa, moottoriteitten leveyttä, nopeusrajoituksia, raittiutta juuri liikenteessä, sanktioita niiden rikkomuksista. Yhteinen normi säätelee siinä moraalisia oikeuksiamme sekä laki ja sen sanktiot, peltipoliisit ja liikkuva poliisi käyttäytymistämme. Käräjäoikeus huolehtii lopusta.
Entäpä jos se rinnalle tulisi toinen normi? Entäpä jos suuria kontteja ja tavaralasteja kuljettavat rekat ja näiden logistiikka edellyttäisi näiltä vaikkapa markkinatalouteen ja kansalliseen hyvinvointiimme, tuoreen ruuan saantiin tai osakkeiden hintoihin vedoten, kuinka näillä tulee olla oma norminsa, oikeus ajaa sata kilometriä puolen tunnin aikana muusta liikenteestä piittaamatta.
Kun kasi normia rakentaa samalle tielle omaa moraalia, eettisiä ohjeita ja tapaa selviytyä liikenteessä, toinen vie niistä lopulta voiton ja niin tulemme sellaiseen liikennekulttuuriin, jossa peltipoliisit ovat turhia, rajoitukset teitten vierustoilla vain koristeita ja taksi kuljettaa asiakastaan 80 kilometrin rajoitusalueella 160 kilometrin tuntinopeutta Turkin, Italia, Kreikan, Espanjan jne. malliin. Sitäkö me haluamme postmoderin kulttuurin vapauksilla ja suhteellisuudella, internetin moraalittomalla menolla uudessa mediayhteiskunnassamme?
Hauki on kala mutta ihmisen kuului olla Jumalan kuva. Jos Jumala alkaa olla ihmisen kuva tai sitä ei ole lainkaan, tärkeimmät moraaliset perustamme alkavat rapistua ja normien rakentama institutionaalinen yhteisöllinen perusta alkaa kadota, rapautua. Kenen etu se on ja ketkä sitä ajavat? Suurimmat ja ahneimmat pedotko? Onko saalis yhteisessä vedessä vähenemässä? Kenen etuna on rapauttaa suuren enemmistön instituutiot, normit ja moraalinen selkäranka uudessa mediayhteiskunnassamme?
Myyttinen hauki
Hauen ravinto ja saalistuskäyttäytyminen on tehnyt siitä myyttisen eläimen ikivanhassa kulttuurissamme, jossa “silakkahauki” on vaikkapa oma alalajinsa. Mytologiassamme hauki liittyi Tuonelaan, kuolleiden maailmaan. Hauki kykeni kulkemaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä etsien järven syvänteissä olevia onkaloita manalaan. Joillekin kuolleille joutuminen “hauen suoleen” merkitsi helvetin kohtaloita eikä sellaista vainajaa voinut enää tavoittaa. Edelleen haukea käytettiin erilaisissa uskonnollisissa menoissa ja pääsääntöisesti vahingoittamaan, viemään ihminen mukanaan tuonelaan tai tuottamaan hänelle vakavia sairauksia.
Kaivohauki pyydysti taas juomaveteen joutuneet pienet nisäkkäät ja sammakot. Se piti veden puhtaana. Lapissa haukea ei oikein ruokakalana arvostettu, se oli pelätty ja väheksitty, vältelty jänkäkoira. Vastaavasti vaikkapa ranskalaisille hauki oli ja on arvokkain ruokakala, lohen ohittava saalis.
Taantuma ja sen kirot
Digimediassa kulttuurien ja myös ihmisten roolit menevät auttamatta sekaisin ja sen tapa koetella meitä muistuttaa meitä vanhoista myyttisistä geneettisistä perimämme ajoista, jolloin yhteisöllisyys, lähiympäristö, roolit ja etiikka, normit ja moraali eivät riittäneet, vaan mukana oli taantumaa noituuteen ja keskiaikaista kirousta, taikauskoa ja myyttisiä menoja. Nyt nämä menot ovat lisääntyneet, salaiittoteoriat rehottavat ja taikausko, magia, elää uutta taantuvan yhteiskunnan kukoistustaan.
Uusi postmoderni kulttuuri ja sen “kaikki on suhteellista ja sallittua” on yhdessä rajattoman meremme kanssa saanut hauen taas kerran irti, olemme uineet sen suoleen, ja nyt vaadittaisiin Väinämöisen kannel, hauen leukaluista tehty soitin ja yhteinen ratkaisu, jolla postmoderni kulttuuri ja sen nettikeskustelu, mediayhteiskunnan ja illuusiotalouden ahneus ei karkaisi lopullisesti käsistämme, pimeät voimat pääse irti ihmisessä.