Yhdysvalloissa ajetaan Teksasissa aamuyöstä formulakisat. Yksi kuljettajista on ylivertainen karismaltaan. Me tiedämme kuka. Hän saa valtavat suosionosoitukset ja lähtee nyt eturivistä. Hän ei ole voittanut tänä vuonna yhtään kisaa mutta se ei vaikuta lainkaan hänen karismaansa. Me kyllä tiedämme, kuka tämä jäämies on, mutta emme oikein ole varmoja, mistä tämä karsimaksi kutsuttu ilmiö syntyy. Seuraava teksti on lainattu Wikipediasta.
Aiheesta väitellyt Tuomo Takala on arvioinut vaikeasti kuvailtavan karisman viittaavan erityisesti ihmisiin, jotka saavat helposti huomiota ja ihailua; niin sanotun negatiivisen karisman kyseessä ollessa tällainen persoona saattaa kuitenkin vetää puoleensa jopa vihaa. Takala liittää karismaan sellaisia ominaisuuksia kuin ”viehkeys, ylenpalttisuus, mielentyyneys, mystiikka, positiivinen energia, viehätysvoima ja sähköisyys”.
Karisma voi ilmetä henkilön kykynä vaikuttaa toisiin ihmisiin myönteisesti luomalla yhteys niin fyysisesti, tunnetasolla, älyllisesti kuin henkisestikin. Tällöin esimerkiksi karismaattisen esiintyjän ja hänen yleisönsä välille syntyy täydellinen ja hyvin vahva yhteys.
Karismaa on kuvailtu myös magnetismiksi, auraksi, valovoimaksi tai luontaiseksi auktoriteetiksi.
Yhteiskuntatieteilijä Max Weber on todennut karisman olevan tunteen asia, jota ei voi pohjimmiltaan järjellä selittää. Karisma on hänen mukaansa lahja, jolla joku erottautuu muista yksilöistä.
Wikipediassa on oletettu kuinka karisma perustuu ihmissuhteisiin. Karismaattinen ihminen pystyy ulkoisilla käyttäytymistavoillaan ja sisäisellä hehkullaan luomaan henkisiä ja tunnepohjaisia, erityislaatuisia siteitä.
Monia karismaattisia ihmisiä yhdistää se, että heillä on vakaa usko johonkin. Karismaattisella ihmisellä on usein myös kyky viestiä houkuttelevalla tavalla ja vangitsevasti, niin sanallisesti kuin sanattomastikin. Karisma riippuu myös henkilön lahjakkuudesta, energisyydestä, intensiivisyydestä ja rohkeudesta, kuten myös ulkonäöstä, kehonkielestä ja liikkeistä, ilmeistä ja äänenkäytöstä. Monella karismaattisena pidetyllä ihmisellä on ollut poikkeuksellisen selkeä kehonkieli, jonka kautta he ovat pystyneet välittämään lukuisia tunteita ja luomaan itsestään erittäin elävän ja puoleensavetävän kuvan.
Wikipediassa haetaan esimerkkejä, mutta ne ovat kovin näkyviä ja ilmiselviä tapauksia. Maailmankuulut karismaattiset henkilöt eivät kuvaa oikein oman aikamme elämää, jossa karismaattisia ihmisiä on miljoonia ja jokainen on sellaisen myös kohdannut. Maailmaa mullistaneet henkilöt ovat kuitenkin esillä ja usein poliitikoina, kansanjohtajina, näyttelijöinä. Näyttelijä tai poliitikko ilman minkään maailman karsimaa olisi erikoinen ilmiö. Toki heitäkin löytyy. Väärin valittu ammatti johtajana on nykyisin hyvinkin mahdollista.
Poikkeukselliset johtajat ovat usein muuttaneet politiikkaa henkilökohtaisella karismallaan. Useat poliittiset, uskonnolliset tai yhteiskunnalliset johtajat ovat olleet hyvin karismaattisia ja saaneet karismansa avulla osakseen ihailua ja luottamusta. Karismastaan tunnettuja johtajia ovat esimerkiksi John F. Kennedy, Winston Churchill, Martin Luther King, Mahatma Gandhi ja Nelson Mandela. Karismaattiset keulahahmot nousevat valtaan etenkin levottomina aikoina, jolloin ihmiset kaipaavat muutosta. Karismansa avulla johtaja pystyy vakuuttamaan ihmiset siitä, miten asiat voisivat olla paremmin. Viihdetaiteilijoista erityisen karismaattisina on pidetty esimerkiksi Elvis Presleyä ja Marilyn Monroeta. Karismaattisia ihmisiä on paljon myös yrittäjien, keksijöiden ja urheilijoiden joukossa.
Karismaattisina on pidetty niin ”hyviä” kuin ”pahojakin” ihmisiä. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat karismansa avulla seuraajia keränneet rikolliset, kuten Charles Manson, ja poliittisista johtajista esimerkiksi Adolf Hitler.
Karismaattisen hahmon ja persoonallisuuden tunnistaa HETI. Se on kuin ylivertainen tuoksu kirjasta ”Parfyymi”, ylivertainen ominaisuus Patric Syskinden kirjoittamana. Voi sen määritellä mutta todennäköisesti väärin. Se on joko yksi ominaisuus tai ominaisuuksien summa. Ei pelkkä ylivertainen tuoksu.
Teki Kimi Räikkönen tai Tiger Woods mitä tahansa, Matti Nykänen tahollaan, karisma ei siitä katoa. Suomestakin löytyy joku karismattisesti ylivertainen, kiitelty ja haukuttu menneen maailman poliitikkomme. Urho Kekkonen ja Veikko Vennamo olivat sellaisia. Kuinka kauan maalla on varaa vain kahteen poliitikkoon, kysyi toimittaja Seppo Tikka. Hän oli oikeassa. Karismaltaan vahvat olivat silloin vähissä myös urheilussamme. Samoin nyt heitä on vähemmän, johtuen politiikan kyvystä karkottaa huiput muihin tehtäviin.
Poliittisen liikkeen johtoon on vaikea valita henkilöä tekemään tulosta, jos tavoite on miellyttää kaikkia ja ilman karismaa. Karisman puute kun näkyy ja tuntuu sekä välittyy ongelmana hankkia kannatusta, saada aikaan keskustelua puolesta ja vastaan. Karisma ei synny pelkästään skandaaleista ja tavasta päästä otsikoihin. Media voi markkinoida ja rahalla voi tehdä julkisuutta mutta ei karismaa.
Poliittinen kiima on eroottinen ilmiö ja vaalien lähestyessä vaadittaisiin oikeita karismaattisia sytyttäjiä. Sören Kirkegaard on kuvannut tämän ilmiön ja henkilön upeasti käyttämättä käsitettä ”karsima”. Sen hän teki jo 1800-luvulla filosofina ja teologina. Sen voi lukea kirjani ”Innovaatiostrategia ja -kapasiteetti. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka.” Sen viimeiseltä sivulta kursiivilla ennen kirjallisuusluetteloa.
Tiivistän sitä lopuksi tähän Kirkegaardin tekstinä: ”Kun vihdoin se oikea tulee, se jolla sanan täydessä merkityksessä on tehtävä, se joka ehkä jo varhain on valittu ja kasvatettu tehtävän suorittajaksi, valon tuojaksi, sytyttämään tuleen tämä viidakko, kaiken roskapuheen, harhakuvien ja konnankoukkujen tyyssija – kun hän tulee, hän taatusti löytää lörpöttelevän seurueen, joka leppoisan sydämellisesti arvelee, että jokin on vinossa, että pitäisi tehdä jotakin, tai on valmistunut keskustelemaan siitä, kuinka väärin kaikki todella onkaan, tunteakseen itsensä tärkeäksi.
Jos hän, tuo valittu, näkee värin ja hetkeäkään kuvittelee, että tämä on se joukko, jonka apuun hänen tulee turvautua, hän ei ole se oikea. Jos hän arvioi väärin ja ryhtyy tekemisiin tuon joukon kanssa, hylkää Kaitselmus välittömästi hänet käyttökelvottomana.
Mutta se oikea, hän näkee puolella silmäyksellä sen, minkä palopäällikkökin: Sama joukko, joka hyvää tarkoittaen tahtoi auttaa tulipalon sammuttamisessa kiuluineen ja peräruiskuineen, kiirehtii taas, nyt kun kyseessä ei ole tulen sammuttaminen vaan sytyttäminen, hyväntahtoisesti apuun varustautuneena rikittömin tulitikuin ja märin sytykkein. Ja että tuon joukon on häivyttävä, että hänellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä, että hänen on käytettävä sitä kohtaan niin karkeaa kieltä kuin mahdollista, vaikka sellainen olisi hänelle kuinka vierasta.
Tuosta porukasta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä, sillä se näivettää sydämellisellä osallistumisellaan asia vakavuuden. Tietenkin seurue raivostuu hänen käytöksestään, tuosta hirvittävästä ylimielisyydestä jne. Mutta siitä hänen ei sovi piitata. Kaikkialla, missä on tosi kysymyksessä, kuuluu laki: joko – tai : joko minä olen se, jolla on asian kanssa jotain tekemistä, olen kutsuttu ja valmis ehdottomiin ratkaisuihin: tai jos en ole, vaatii asian vakavasti ottaminen, etten lainkaan sekaannu siihen.
Mikään ei ole inhottavampaa, alhaisempaa, petollisempaa ja turmelusta tuottavampaa kuin halu olla hiukan mukana silloin kun vaaditaan ratkaisua: aut – aut Caesar nihil, halu olla hiukan mukana, pikkuriikkisen mukana, ja laverrella siitä osoittaakseen olevansa parempi kuin ne, jotka eivät lainkaan osallistu – pöyhistellä paremmuudella ja vaikeuttaa sen asemaa, jolla todella on tehtävä.
(Sören Kirkegaard/ karismaattinen 1800-luvun filosofi ja teologi ja ehkä yksi onnistuneimpia innovaattorin persoonallisuuden ja samalla johtajan kuvauksessa myös oman aikamme sekavan mediamaailman ja hybridiyhteiskuntamme kuvaajana aikamme ihmisille: Alex (1996). Luostarinen Matti 2004: Innovaatiostrategia ja -kapasiteetti. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka. www.mtt.fi/met/pdf/met45.pdf (Innovaatiokirja nyt!)