Tuttu Nobelisti Saksasta
Kirjoittaessani romaania Arctic Babylon jouduin hakemaan joillekin saksalaisille avainhenkilöille nimeä, pyrkien avaamaan samalla niiden kautta lukijalle kertomuksen henkilöiden taustaa, historiallista rasitetta, kansakuntien sosiaalista muistia. Niinpä David L.G. Becker sai nimensä Englannin 1920-luvun alun pääministerin David Lloyd Georgen mukaan, joka oli vuonna 1919 mukana neljän suuren kanssa rakentamassa Euroopan uudet rajat yhdessä Vittorio Orlandon, Georges Clemenceaun ja Woodrow Wilsonin kanssa. Se oli isän kosto pojalle, jota hän ei pitänyt omanaan ja joka oli kuin häpeärauhan kautta syntynyt masentuneen isän tulevan aggression kohde, oman itsetuhonsa ja halveksunnan kautta syntyvä onneton läsnäolija.
“Sinussa on oleva Versailles’n rauha ja sen vääryys” toisti pojan isä juopon iskuilla säestäen ja äidin niihin yhtyen. Vanhemmat sisaret käyttivät tätä samaa oikeutta hamaan hautaan saakka, olkoonkin että äidin pilkka ja lyönnit olivat omassa nimessä, sen identiteetissä kaikkein kipeimmät, kuten poikalasten kohdalla tahtoo aina olla. Ja se mikä ei tapa, vahvistaa.
Mistä nimi paholaiselle?
Ruotsalaisen Södergranin nimen hakeminen oli helpompaa, mutta miten kuvata itse helvetin juurille hankkiutuvaa päähenkilöä, joka oli ikään kuin eläin kyeten samaan aikaan kehittelemään, muuntamaan, kuuntelemaan, yhdistämään mikroelementtejä ja kesyttämään symboleiden tunnesisällön, muuttamaan esineitä, tarinoita, aistimuksia toisikseen Jumalaa leikkien ja jonka tunne-elämä oli narsistisesti kadonnut, vain toisen ihmisen kautta peilautuva, älykkään ihmisen tapa manipuloida ympäristöään.
Tämän nimen täytyi edustaa seinään ajettua, tuppeen saatettua, kotimaastaan karkotettua kapinallista, sellaista joka voi aistia SS-miehen läsnäolon. Nimessä oli oltava mukana kafkamaista suurempi syyllisyys, joka saattoi tarttua vain stalinistisessa maassa lapsena sen ilmaa hengittäessään, ei toki keskitysleirillä eläen. Siellä lapsesta kasvoi aivan erilainen kuin stalinistisessa vainossa ja joutumatta häväistyksi pelaten niillä korteilla, joita Luoja oli lapsella antanut täysin mahdottomassa maailmassa aikuisen kuvattavaksi.
Verta imevät vampyyrit
Romania ja “vihreiden luumujen maa” täytti nuo ehdot. Enää oli vain löydettävä henkilö, joka olisi parhaiten kuvannut tämän Nicolae Ceausescun luoman helvetin runoudeksi, proosaksi, jonka syvin sanoma on sittenkin lohdullinen, sydäneläimen patologisen pahan ymmärtävä, sen runoudeksi muuttava.
Kun kirjoitin päähenkilön taustaa, Peter Mullerin syntyä, valinta nimelle ei ollut vaikea. Omassa kirjahyllyssäni oli Tammen kustantamia, kultaisen kirjaston takavuosien tuotteita, Herta Mullerin romaaneja. “Sydäneläin“, “Ihminen on iso fasaani” ja “Matala maa” ovat suomennettuinakin kenen tahansa nyt saatavilla. Eikä kustantajaakaan ollut vaikea hakea. Suomalainen se ei vonut olla ja digiaika oli jo alkanut kirjallisuudessakin, kustannustoiminnassa.
Hyljeksittyjen ihmisten kuvaaja, Romaniassa 1953 syntynyt ja vuonna 1987 Saksaan muuttanut Herta Muller on kirjailijana läheinen etenkin silloin, kun ihmisen viimeinenkin moraalinen ja eettinen oikeus katoaa, se riistetään pois, ja hän alkaa elää omaa maailmaansa, kadottaa minuutensa ja alkaa kritisoida hyvin syvältä omaa yhteiskuntaansa, josta hän on juurettomana karkotettu tai sen sisälle teljetty, kiusattu vanki.
Saksassa asuvan romanialaisen, hyljeksittyjen sielunmaisemaa kuvaavan Mullerin teksti ei ole ehkä aivan helppoa. On oikeastaan yllätys että sitä on ylipäätään käännetty suomeksi. Se on niin kaukana suomalaisten korpikirjailijoiden, Haanpään ja juuri kuolleen Huovisen teksteistä kuin WSOY:n kustantamien Remeksen, Paasilinnan tai Tervon vain voi olla. Se ei edes sivua näitä suomalaisen yleisön luettavaksi tarkoitettuja prosaistejamme. Kun näitä teoksia joulumyyntiin otetaan uusia painoksia, niitä ei lueta kuten bulkiksi tarkoitettua kirjallisuutta luetaan. Näitä kirjoja ei kouluissamme lueta, arvioida ja analysoida.
Syrjäytetyn kohtalo Suomessa
Jos romanialainen Herta Muller olisi muuttanut vuonna 1987 Suomeen tuntemattomana pakolaisena, tai ehkä muutaman vuosikymmenen aiemmin paeten Securitaten turvallisuuspoliisia, jos hän olisi ollut suomalainen syntyperältään, Suomussalmella syntynyt tai Tammelassa Etelä-Hämeessä, yhtään hänen hengentöitään ei olisi ikinä julkaistu. Ja jos olisikin, niiden painos olisi ollut vain perinteisen runokirjan luokkaa tuntemattomalta kirjailijaltamme. Niiden myynti olisi jäänyt pienellä kieli- ja kulttuurialueellamme hänen oman jakelunsa mittaiseksi ja sukulaisten hankkimiin kappaleisiin. Tuskin hänestä olisi Suomessa asuen Nobelistia kasvanut.
Meillä on edelleen yksi sota-ajan lahjana saatu kirjallisuuden Nobelisti, ikuinen Bo Carpelan ehdokkaanamme, Ahtisaari Nobelinsa voittaen saatekirjeellä, jossa nimekäs suomalainen vallankäyttäjä ja vaikuttaja pyrki moitteillaan estämään tämän myös kansallemme kohdistuneen kunnianosoituksen. Samaan aikaan Ruotsilla ja Norjalla on yli kymmenen kirjallisuuden Nobelistia. Tämä on hyvin suomalainen ilmiö ja kuvaa kustannustoimintaamme, ei toki kansamme makua, kykyämme ja halua lukea hyvää, vaativaa kaunokirjallisuutta, jonka raja vaikkapa tieteisiin on joskus vain häilyvä, eikä niitä tulisi aina edes punnita luokitellen ja karsinoiden ajassa, jossa faktan ja fiktion rajat hämärtyvät siinä missä ajan ja paikan rajat ovat jo kadonneet.
Moniulotteinen symboliikka
Se mitä Peter Muller omassa romaanissani edustaa ja miten hänelle lopulta käy, se mitä hän romaanihenkilönä kuvaa, ei ole toki yhdistettävissä nobelistiin, ainoastaan hänen kuvaamaansa maailmaan ja sen kohtaloihin, tässä tapauksessa saksalaisena vähemmistökansakuntana eläen ja juuriltaan lopulta reväisten. Se miten romaani syntyy, on aina tulosta kaikesta siitä kirjailijan omakohtaisesta kokemuksesta, joista kaunokirjallisuuden, tieteen ja taiteen osuus ovat omalla kohdallani oleellisesti toiset kuin vaikkapa Kalle Päätalon kerronnassa, korpi- tai työläiskirjailijoiksi kuvatun suomalaisen kertomakirjallisuuden taitajien tyylissä.
Kirjallisuus ja tiede eivät poikkea toisistaan juurikaan silloin, kun kyseessä on aiemmin tehdyt löydökset ja niiden käyttö sekä assosiaatio, jossa jo kirjoitettua liitetään uuteen löydökseen ja lukijan oletetaan, hieman saatellen, tuntevan jo aiemmin kirjoitettu. Tieteessä tämä on vain helpompaa silloin, kun viitteiden ja lähteiden kirjaaminen on mahdollista. Kaunokirjallisuudessa on haettava välineitä, joissa uusi aika, digitekniikka ja sisään kirjoittaminen helpottavat oleellisesti aiempaa tapaamme työstää tekstiä ja tehdä siitä myös moniulotteisempaa, lukijalta enemmän vaativaa “uuden median” ja “uuden romaanin” tavoin.
Peter Mullerin “äiti”
Herta Mullerin tekstin ehkä tärkein elementti on juuri tämä sisään rakennetussa ja “piilotetussa” todellisuudessa, Stefan Sweigin shakkitarinassa, jonka ainakin itse koin vahvimpana “Matala Maa” romaanissa ja “Sydäneläimen” kerronnassa. Peter Muller oli ilman muuta se henkilö, jonka kokemukset olivat samaan aikaan sekä vaikeita narsistisia häiriöitä synnyttäviä että vallantäyteisiä, manipuloivaan ja tunteitaan vain muiden kuvaamana erittelevän älykkään ihmisen kokemaa, Herta Mullerin kirjaamaa elämää eläen ja muissa sen tuskan projisoiden, sydäneläimen tavoin kuolemaa uhmaten raakojen luumujen syöjänä.
Parhaat onnittelut Ruotsin Akatemialle loistavasta valinnasta. Peter Englund sen uutena johtajana ei ole muuttanut Nobel-komitean linjaa.