Otsikko on kirjoituksestani 2000-luvuna alusta. Ei ole olemassa hyvää käytäntöä ilman hyvää teoriaa ja 1970-luvun jokien rakentaminen ja koskisodat päättyi Lapissa ottamalla selvää, mitä kansa jokilaaksoissa ajattelee omista päättäjistään. Tulos oli hätkähdyttävä ja paikalliset suuret maakunnalliset mediat julkaisivat sen näkyvästi ja vielä kylä kylältä erikseen. Järjestettiin kyläkokoukset, perustettiin kylätoimikunnat. Vain kolmasosa jokivarsien vastaajista oli hyväksymässä omat paikkalliset päättäjät ratkaisemaan jokensa kohtalot. Kun sen esittää karttoina ja graafisesti kylä kylältä, päätöksenteko siirtyi sinne missä vielä oli uskoa suomalaiseen päätöksentekoon.
Tänään päätökset tehdään toisin kuin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Homo retis saa tietoa ympäri maailmaa ja luottaa myös itseensä sen tulkitsijana, vertailee myös tutkimuksia ja on valistunut tiedon valikoinnissakin. Jos kuntavaaleissa tai maakuntavaaleissa ei äänestetä, syy on sama kuin jokilaaksoissa liki puoli vuosisataa sitten. Omiin päättäjiin ei luoteta.
”Kukkivat roudanmaat saivat EU:n möhköfantilta jatkoluvan” ja ”Euroopan ydin on kolonialismin taitava oppimestari” sekä ”Vaihtoehtona ekologinen yrittäjyys” ovat taas otsikkoja kirjoituksistani medioihimme ja etenkin Maaseudun Tulevaisuuten 1990-luvulta. ”Kukkivat roudanmaat” on kansakoulunaikaisen opettajamme romaanisarjasta Iisalmessa ja Ylä-Savossa eläen.
Se oli jatkoa kirjailijaksi ryhtyneeltä opettajaltamme Eino Säisältä ”Täällä Pohjantähden alla” henkiseen kirjalliseen narraatioon Väinö Linnan kynästä sitä aiemmin tuottaen. Kun iisalmelainen ja yläsavolainen elokuvan tekijä muuttaa ne vielä kansan hyvin tuntemien nimekkäiden näyttelijöittemme kautta sotakuvaksi ja maaseudun sekä agraarin Suomen historian kehystarinoiksemme, joita viljellään edelleenkin, siihen on mahdotonta hakea toista näkökulmaa (Edvin Laine). Niin ikään saman koulun kasvatti, Pertti ”Spede” Pasanen jatkoi siitä mihin Edvin Laine oli lopettanut. Kilpailu Eino Säisän kanssa päättyi Speden voittoon ja Uuno Turhapuro sai jopa selkävoiton. Uusi sukupolvi muutti tyylilajia ja samalla myös mediamme muuttuivat nekin. Viihde tuli mukaan myös politiikkaan ja sen sisältöön.
Uusi sukupolvi ja 2000-luvulla syntyneet eivät voi mitenkään samaistua tähän menneen vuosisadan nostalgiaan eikä valmistautumista globaaliin ilmastomuutokseen voi rakennella sellaisen sosiaalisen pääoman ja maailmankuvan varaan, jossa taustalla on vaatimus muuttaa ajattelumme vastaamaan tämän ajan välineiden kautta muuttuvaksi maailmankuvaksikin. Niiden ruotiminen ja pilkkaaminen kun on miltei koomista, siinä missä niiden käyttökin 1990-luvun tai 1970-luvun hengessä, nuorison eläessä ekologisen katastrofin esittelyssä ja pandemian raivotessa myös maaseudulla, ei vain pääkaupunkiseutujen tai maakuntakeskusten riesana.
”Eurouskovaisuudesta on tullut hengenhaistelua” ja ”Humpuukiin on helppo hurahtaa” otsikoin kirjoitukseni samoihin medioihimme 2000-luvun alussa ja ennustaen jo silloin menetetyn vuosikymmenen synnyn sekä populististen liikkeiden välttämättömyyden ja väistämättömyyden.
”Homo retis” verkostoihmisenä ei ole sama asia kuin menneen maailman hupsut huiputettavat edes niissä jokilaaksojen kylissä, joissa tutkimukset tehtiin ja samalla myös korjausliikeetkin, koskien paikallisia päättäjiämme ja syntynyttä syvää luottamuspulaa, demokratian kriisiä puoluelaitoksineen.
Vuonna 2013, elokuussa vaadin kirjoituksessani, kuinka tutkimus- ja kehittämisvälineet on päivitettävä omaa aikaamme vastaaviksi. Mitään ei tapahtunut. Hallitukset vaihtuivat vuosittain ja menetimme kokonaisen vuosikymmenen. Tänään ihmettelemme, miten meillä on vain yksi uskottava pronssimitalin olympialaisissa taisteleva keski-ikäinen nainen nyrkkeineen. Samaan aikaan kun muut Pohjolan valtiot kahmivat mitaleja kymmenittäin ja loistavin suorituksinkin. Jossakin on jotain pahasti vialla ja sen korjaaminen ei onnistu sellaisin voimin, joihin oman aikamme ”homo retis” ei luota alkuunkaan. Kun liki puolet jättää kuntavaaleissa äänestämättä, ”homo retis” on puhunut paikallishallinnon oman kuntansa edustajana harvinaisen selväsanaisesti.
perjantai 16. elokuuta 2013
Tutkimus- ja kehittämisvälineet päivitettävä
Viimeisimmän tutkimuksen mukaan erot maakuntiemme välillä ovat kasvamassa yhdyskuntiemme ylläpidossa. Vielä suurempia erot näyttäisivät olevan kaupunkiemme sisällä mm. kansalaistemme terveydessä. Erot ovat jopa dramaattisia. On tapahtunut sellaista segregaatiota, joka lisää eriarvoisuutta, köyhyyttä ja vähäosaisuutta sekä kasaa rikkautta ja hyväosaisuutta juuri tietyille alueille epätoivottavalla tavalla.
Aluesuunnittelu laiminlyöty
Sosiaalimaantiede, terveysmaantiede sen osana, on toki tiennyt tämän ongelman olemassaolon, olkoonkin ettei sen harrastus ole ollut hyvinvointiyhteiskunnassa erityisen vahvaa. On syntynyt käsite hyvinkin homogeenisista kaupungeista ja maaseutukunnistamme. Oletamme, että ongelmia ei ole tai niihin ei kyetä puuttumaan. Näin ei kuitenkaan ole ollut koskaan ja erot myös maaseutukylien välillä ovat suuria. Etenkin kylätutkimuksen kultaisina vuosina 1970-luvulla näitä eroja tutkittiin paljon ja niitä myös kyettiin korjaamaan aktiivisella yhdyskuntatyöllä ja kyläsuunnittelulla. Saimme niistä kansainvälistä tunnustusta, jopa ns. pikku Nobelin. Oliko oman aikamme ”homo retis” mukana tässä toiminnassa?
Oulu oli edelläkävijänä
Oulun yliopistossa otimme käyttöön tuolloin Sveitsistä lainatun suunnittelukartaston, jota edelleen kehitimme pohjaksi myös laajemmalle GIS -pohjaiselle (Geographical Information System) suunnittelukäytännölle ja tulokset olivat rohkaisevia. Olimme vuosikymmeniä edellä muuta maatamme. Oulun teknopolis tarjosi meille apua, jota muualla ei ollut käytettävissä vielä 1970-luvulla. Insinöörityö ja maantiede, aluesuunnittelun poikkitieteiset ongelmat, kyettiin yhdistämään käytännön suunnitteluvälineistöksi. Tutkimusta tehtiin etenkin suurten jokilaaksojen tutkimusten yhteydessä, Rovaniemen maalaiskunnassa, Pudasjärvellä, Ylä-Savossa ja rajun muutoksen kokeneissa kaupunkikunnissa, joissa sosiaaliset ongelmat olivat jo karkeista tilastoistammekin havaittavia.
Tällaisia olivat mm. Raahe tai Tornio suuren sisäänmuuttonsa jälkeen Raahe Rautaruukin takapihana. Tutkimuksemme saivat tuolloin myös runsasta kansainvälistä huomiota. Oulun yliopisto tunnettiin yhdyskunta- ja aluesuunnittelun kansainvälisenä huippuyksikkönä. Olkoonkin, ettei näitä nimityksiä tuolloin vielä käytetty.
Loimijokiohjelmasta maailmalle
Loimijokiohjelman yhteydessä Hämeessä esitin vastaavien selvitysten ja kehittämisohjelmien käynnistämistä myös Lounais-Hämeen, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan savialueille yhteistyössä alueen tuolloin perusteilla olleen ammattikorkeakoulun, MTT:n (nykyinen Luke) ja yliopistojen yhteistyönä 1990-luvun alussa. Rahoitus ohjelmaan olisi hankittu EU-kauden alkaessa kansanvälisenä rahana, kuten Susagri (Sustainable agriculture), ERNIE (European Rivers Network) tai Susdev (Susdainable Development) China olivat jo osoittaneet johtaminani pilot-hankkeinamme.
Tällä työllä olisi voitu välttää hallitsematon yhdyskuntarakenteiden rapautuminen tulevan, täysin hallitsemattoman metropolipolitiikan tuloksena, sekä seurata talouksittain kehitystä myös koko laajan talousalueen (talousalueiden) sisällä. Osana kansainvälisiä ohjelmia talouden vakauttaminen olisi onnistunut yhteistyössä mm. yrittäjien ja alueen kouluttajien kanssa. Pilot ohjelmista syntyi mm. toinen väitöskirjani (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka).
Tuolloin, 1990-luvun alussa, ohjelma kuitenkin vielä tyrmättiin heikon kansainvälistymisen seurauksena ja 1960-luvun hengessä eläen, paikkallisten päättäjien toimesta. Heillä ei ollut harmainta aavistustakaan mistä nyt oli kyse. Heitä ei saanut edes vierailemaan yliopistoissamme ja teknopoliksissa. Agropolis strategiana (Agropolis strategy) käynnistyi sekin nilkuttaen projektina vastatessani lounaishämäläisten kuntien ideakilpailuun. Kuntien johto ei ollut Hämeessä likimainkaan Oulun talousalueen tasolla 1990-luvun käynnistyessä maassamme traumaattisella tavalla vuonna 1991. Esko Ahon hallitus ja tuon vuoden taloutemme traumat, omalaatuiset päätökset, ovat vieläkin monen mielissä.
Vielä 1990-luvulle tultaessa Suomessa aluetalouden erot olivat suuria ja suunnitteluvälineet vaihtelivat valtavasti. Erot eivät ole syntyneet 2000-luvulla vaan paljon aikaisemmin. Innovaatiotutkimuksissa erot eivät syntyneet kuitenkaan esim. kuntakoon seurauksena professori Risto Harisalon väitöskirjaa lukien. Sen sijaan esim. yliopiston läsnäolo varmasti vaikutti Oulun talousalueella. Yliopistoon oli opittu luottamaan. Oulu ei ollut vain puolen Suomen vaan Pohjolan pääkaupunki. Oulusta siirtyminen Hämeeseen 1990-luvun alussa oli kuin siirtyminen rajan taakse Karjalaan. Maailman suurimpaan museoon.
Reaaliaikaiseen mediatalouteen
Uudella tutkimus- ja kehitysvälineistöllä oli Oululle dramaattista etua. Muutosten tulkinta oli tullut reaaliaikaiseksi, poliittinen päätöksenteko tukeutui “salattuun” tietoon. Alueen taloudelliset, sosiaaliset ja myös kulttuuriset erot ja niiden syyt ennakoitiin siinä missä toimenpiteiden vaikutukset myös maaseudulla. Loimijokiohjelmassa Hämeessä pyrittiin samaan, toimimaan pilot -alueena sekä kansallisille että myös kansainvälisille alue- ja yhdyskuntasuunnittelun ohjelmille ja niiden nopeasti kehittyville sähköisille välineille. Vuoden 1991 aikana se oli poikkeuksellisen vaikeaa.
Tämän onnistuminen olisi tuonut talousalueelle sen nyt kaipaamaa kansainvälistä näkyvyyttä. Osin siinä onnistuttiinkin. Ongelmana olivat kuitenkin perustiedon puutteet sekä armottoman hidas reagointikyky ja epäluuloisuus kuntien välillä, täydellinen verkostojen osaamattomuus. Vielä tuolloin 1990-luvulla aihe koettiin hämäläisissä kunnissa vieraaksi, jolloin tutkimus- ja kehitysohjelma jäi toteuttamatta koko laajuudessaan. Vuosi 1991 ei olisi voinut olla kehnompi ohjelman sisäänajolle Suomessa.
Samalla kunnat isineen jopa irtautuivat kokonaan ohjelmasta, sen kansainvälisestä osasta, jolla hoidettiin alueelle EU:n ensimmäiset suomalaiset Life -rahaston tutkimus- ja kehittämisvarat sekä Recite rahoitus maakunnan kehitysrahana. Niillä toteutettiin tuolloin mm. nykyinen MTT:n yhteyteen rakennettu Elonkierto opastaen ihmisiä ymmärtämään laajemmin luontosuhteemme kytkentöjä talouden reaaliteetteihin ja biologiseen tutkimukseen. Oli käynnistettävä aivan alkeista, aapisesta aloittaen. Samaan aikaan maailmalla tärkein oppi oli kuitenkin välineissä ja infrastruktuurin nopea kohoaminen myös uusille tutkimusalueille. Seuraavan vuosikymmenen aikana tämä kuitenkin menetettiin koko maatakin seuraten. Tuli menetetty vuosikymmen ja jälleen ohjelma toteutui muualla mutta ei Suomessa saati Hämeessä. Se juuri selittää toki myös vaikkapa huippu-urheilumme kehnoa tilaa. Sitä on vain helpompi vertailla yhteisten mittareiden ja suoritusten kautta globaalisti. Ero muuhun Pohjolaan on pelottavan suuri.
Kaksi vuosikymmentä etuajassa
Tänään, seurattaessa vaikkapa kansallisia tutkimusohjelmiamme tai Forssan työpaikkamenetyksiä, sotesotkuja ja kuntien avuttomuutta yhteistyönsä järjestelyissä, tuon ohjelman toteutus olisi ollut varmasti paikallaan etuajassa ja tuntien myös ne tarpeet, joita vaikkapa Koijärven koulun ympärillä on käyty ilman yhteisöllisesti kaikkien tuntemaa maaseutukyliemme yhteistä kehittämisohjelmaa. Tammela kylien kuntana on tästä kouriintuntuva esimerkki juuri Kanta-Hämeessä. Yhdessäolo-organisaatiota talkoineen ei hoideta kuten byrokraattista asiaorganiaatiota (Associational organization, Communal society, Gemeinschaft – Gesellschaft). Edes aakkoset on osattava ja tunnettava yhteistyötä hoidettaessa seutukunnissamme.
Ongelmien kohtaaminen odottamatta, päätösten teko vailla kunnon sitoutumista ja aluesuunnittelun välineistöä, niiden tuntemusta, on pahinta mitä Koijärvellä saattoi tapahtua yhteisöjä lujitettaessa ja tuettaessa lasten ja koulun sekä kodin välistä yhteistyötä. Olin itse kokenut tämän saman epävarmuuden lapsena Iisalmessa, jossa kylälle luvattu koulu ei koskaan valmistunut. Olin ainut joka siirtyi koulustamme jatkamaan kohti lukiota ja yliopistoa.
Se, että sain rakentaa maaseudun runkokylille myöhemmin puoliväkisten, Oulun yliopiston tukemana, suunnittelukartaston ja yleiskaavan, oli sisäinen tarve ja pakko korjata jatkuvat yhdyskuntasuunnittelun virheet Iisalmessa yhdessä ideoimamme Ylä-Savon Instituutin kassa.
Poliitikot vaihtuvat, päätöksiä tehdään lyhyen aikavälin poukkoiluna ja alamme muistuttaa myös kansallisesti jojoa, jonka kohdalla pitkäjänteinen sosiaalinen pääoma ja muisti eivät ole sidottuna sellaiseen tutkimus- ja suunnitteluvälineistöön, jota oman aikamme epävarmuus ja etenkin nuorten vieraantuminen ja monet psykososiaaliset ongelmat hoitaakseen meiltä edellyttäisivät. Näiden välineiden sisäänajoa ei tulisi ainakaan enää tietoisesti vaikeuttaa. Elämme syvässä kriisissä luontomme ja ilmastomuutoksen kanssa rinnan virusten, jotka nekin ovat osa samaa ilmiötämme.
Lähettänyt Matti Luostarinen klo 13.00, 16.8. 2013