Huipputeollinen vai humanistisekologinen kasvu-ura?

Huipputeollinen vai humanistisekologinen kasvu-ura?

Sancte et sapienter – Pyhyydellä ja viisaasti

Otsikko on vuodelta 2005, jolloin käytin sitä yhtenä monista alaotsikoista toisessa väitöskirjassani. Yhteiskuntakehityksemme eli tuolloin murrosvaihetta ja niin elää nytkin. Tämä on yksi syy monista palata tuolloin kirjoittamaani tekstiin. Tuolloin futurologinen tutkimus oli keskeisessä tehtävässä sekä integroijana että metodisena kehittäjänä (Niiniluoto 1993, Mannermaa 1993). Wileniusta (2004) tuolloin lainaten tulevaisuuden menestystekijät olivat lähellä verkostoituvaa luovuutta, jossa kulttuuriosaaminen oli yksi avainteemoista. Tämä pätee toki myös kevääseen 2024, olkoonkin että painopisteet ovat muuttuneet. Ciceroa lainaten: ”Salus populi suprema lex esto.” – ”Kansan hyvinvointi olkoon korkein laki.”

Wilenius jakoi kaksi vuosikymmentä sitten osaamisen kolmioon, jonka yhtenä kärkenä oli taito tuotteistaa osana kykyä ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja asiakkaita, toisena kärkenä kyky ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja asiakkaita, konteksteja ja metaforia sekä kolmantena kyky rakentaa organisaatioita, joissa työntekijöiden parhaat voimavarat tulivat esille. Wileniusta edelleen lainaten keskusteleva toimintakulttuuri on viimekädessä argumentoiva parhaan argumentin voittaessa (Wilenius 2004). Omani voisi olla vaikkapa kansainvälisen Pelastakaa lapset -järjestön tunnuslause: ”Salvate parvulos!” – ”Pelastakaa pikkulapset!”

Wileniuksen luova talous oli vuonna 2004 lähellä sellaista innovaatioprosessia, jossa organisaatiot osana verkostoituvaa taloutta kykenevät ”avaamaan” myös kokonaan vieraan kulttuurin symboleja, jolloin syntyvät rakenteet palvelevat pikemminkin kykyä vastaanottaa ja lähettää ”signaaleja” kuin pyrkiä löytämään, saati ”keksimään” ympäröivälle yhteiskunnalle usein myös täysin vieraita tuotteita, palveluja, symbolijärjestelmiä tai organisaatioita (Mintzberg 1981, 1989). Näin siis vielä kaksi vuosikymmentä takaperin aikana, jolloin robotiikka ja tekoäly eivät olleet ensimmäinen asia pohdittaessa, ei vain ”signaaleja”, mutta myös niiden käsittelyä ja käsittelijää toimintojemme ja päätöksenteon taustalla. Latinasta jälleen lainaten elettiin: ”Sancte et sapienter” – ”Pyhyydellä ja viisaasti.”

Jo tuolloin, vuosituhannen vaihtuessa, teollisen yhteiskunnan medioistamme ja informaatioyhteiskunnan muutoksen suunnasta vallitsi toisistaan jyrkästi eroavia näkemyksiä. Vielä tuolloin ehkä suurin vedenjakaja kulki huipputieteen ja -teknologian materiaaliseen kehitykseen uskovien ja ekologista tasapainoa sekä humanismia painottavien näkemysten välillä. Ei siis mitään uutta auringon alla. Tämä kahtiajako, kun syntyi jo 1970-luvulla, jolloin tein luonnontieteiseen tiedekuntaan ensimmäistä väitöskirjaani (Kosonen 1974, Aario 1979). Ilmari Hustich kuvasi ilmiön tuolloin eräänlaisten toistuvien historiallisten aaltojen seurauksena (Hustich 1979). Tuo sukupolvelta seuraavalle siirtyvä aaltoilu oli helppo hyväksyä. Vielä tuolloin nämä ”aallot” oli mahdollista tulkita etääntyvinä eikä reaaliajassa, saati algoritmien kautta ennustettavina internetin ja digiajan tapaan maailmankuvaamme mullistaen (Luostarinen 2001, 2004, 2024). Tuo aika pulppusi elämänviisauksia: ”Sapientias edulliens.”

Vielä tuolloin nämä ”aallot” oli mahdollista tulkita etääntyviksi eikä reaaliajassa ja globaalina paikallisuutena klusteroituen, joka muutti myös maaseutututkimuksen ja sen valitsemat teemat ja näiden aikaansa sidotut ilmiömme (Siiskonen 2003). Ajasta poikkeavaa, saati innovatiivista ja luovaa, ei etenkään 1980-luvun aikana haettu ja vallalla oli hyvinkin säilyttävä ja konventionaalinen metafora. Väitöstilaisuudessa vastaväittäjänäni toiminut olisi toivonut, ja samalla helpottanut työtäni, niputtamalla lukuisat julkaisuni nippuväitökseksi, sen sijaan että tein vuosia töitä monografisen työn kimpussa, kaiken aikaa muuttuvassa reaaliaikaisessa, ensin luonnontieteissä (natural science) ja myöhemmin ihmistieteissämme (human science). Vielä tuolloin vallalla oli käsite, jossa ennen puhumistaan viisas harkitsee huolellisesti mitä hän sanoo, kenelle sanoo, missä ja milloin. – ”Sapiens, ut loquatur multa prius considerat, quid dicat, aut cui dicat, qui in loco, et tempora.” (Ambrosius). Tänään kun näin ei enää tahdo tapahtua.

Tämä kaikki oli toki nähtävissä etenkin maaseutututkimuksessa eikä ajasta poikkeavaa, saati innovatiivista sekä luovaa edes haettu ja vallalla oli hyvinkin säilyttävä ja konventionaalinen metafora. Taustalla vaikutti mm. ajalle tyypillinen huipputeollinen kasvu-ura (hightech- ja teknopoliskulttuuri; kirjallisuus esim. Tatsuno 1985). Tämä aika korosti määrällisiä arvoja ja tavoitteita, taloudellista kasvua sekä klustereissa organisaatiokeskeisiä ratkaisuja. Sen jäykkyys näkyy nyt vaikkapa Yhdysvalloissa, jossa tarve tälle tiedolle on tänään horjuvaa ja kiinnostus akateemisista opinnoista on suorastaan romahtanut. Syitä ilmiölle on luonnollisesti lukuisia muitakin. ”Satis superque.” – ”Kylliksi ja ylikin.”

Samaan aikaan humanistisekologinen näkökulma korosti laadullisia arvojamme ja tavoitteita, inhimillistä kehitystä sekä klustereissa organisaatioiden ihmissuhteita (kirjallisuus esim. Luostarinen 1992, 2001). Edellisessä korostettiin taloudellisia arvoja, sopimusvaraisia suhteita sekä organisaatiokulttuureissa tiettyä irrallisuutta ja rationaalisuutta jälkiteollisen yhteiskunnan perinteisenä toimintamallina. Siinä talous ja valtio koettiin ohjattavina koneina, mutta talouden ”koneelle” pyrittiin antamaan inkrementalismista syntyvää pienten uudistusten autonomiaa. On ymmärrettävää, ettei tällainen voi edustaa enää robotiikan ja tekoälyn algoritmien tulkintaa vuonna 2024 (Luostarinen 2023, 2024). Jääskeläinen kuvasi aikanaan (2001) edellä kuvatun kaltaisena juuri 1980-luvun alun suunnittelun sekä tiede- ja teknologiapolitiikan kautemme. Tuolloin riitti, kun voitti vastustajan, tuhoaminen oli jo liikaa. – ”Satis est superare inimicum, nimium est perdere.” (Publius Syrus).

Vastaavasti jälkimmäisessä (humanistisekologisessa) taloudelliset arvot korvautuivat tosiasiallisina pidetyillä ihmisen tarpeilla ja haluilla, keskinäisellä vaihdolla ja irrallisuus instituutiolla, kokemuksella ja empatialla. Ero koettiin lähinnä tuon ajan modernin yhteiskunnan asettamissa toimintatavoissa ja prosessin kuvaus lähestyi traditionaalista tapaa luonnehtia verkostotalouden ja fordismin välistä vastakkainasettelua. Tuon ajan ekologinen klusteri oli näistä epäilemättä lähempänä humanistisekologista kasvu-uraa. Tänään vuonna 2024 sen rajaaminen olisi kuitenkin sekä innovaatiorakenteita kahlitseva että alkuperinkin ”fordistinen” ja nykyisin ekologiseen tuotantoon pyrkivän prosessin kokonaan poissulkeva vaihtoehtomme. Muutoksen suuruus näkyy myös myöhemmin pyydettäessä tekoälyä kuvaamaan erikseen ekoyrittäjyyttä ja ekoyrittäjyysklusteriamme. Tuo kuvaus tulee myöhemmin muutaman sivun luettuasi. Se pulppuaa elämänviisauksia. – ”Sapientias ebulliens.”

Vuosituhannen alun uusi kasvuteoria (innovaatio ja luovuus sekä osaaminen) alkoi lähestyä verkostoteorioita ja lopulta myös klusteritaloutta. Kilpailevista modernisaatiokuvauksistamme kärjen tuntumassa oli myös saksalaisen sosiologi Beckin käsite riskiyhteiskunnasta. Politiikan ja tieteen erittelyssä se kaipasi tieteen argumentaatiota. Castellsin kaltaisen tutkijan globaalit verkostoteemat sopivat taas etenkin tuolloin Suomen kaltaisen valtion verkostoon perustuvien klusterimallien ja kansainvälistyvän teollisuuspolitiikan erittelyyn. Jääskeläinen (2001) käytti käsitettä refleksiivisestä riskiyhteiskunnasta, jossa informationaalinen ja globalisoituva verkostoyhteiskunta sekä monikeskuksinen yhteiskunta kilpailevat keskenään, kuvatessaan politiikan ja valtion kykyä ohjata talouttaan sekä tieteen suhdetta politiikkaan. Verkostoyhteiskunnassa ja sen analyysissä teoreettinen lähtökohta ja metodinen perusta olivat osin toiset kuin klusterianalyysissä esittelevissä malleissa (Mattila ym. 1993, 1999). Elettiin ikään kuin Saturnuksen valtakautta. – ”Saturnia regna.”

Vielä tuolloin hybridiyhteiskunnan kouristelu (Luostarinen 2011), tai ekologinen klusteri, sekä vuoden 2013 enteet, utopiat ja dystopiat (Luostarinen 2013) eivät kohdanneet robotiikkaa ja algoritmeja, sekä samalla siirtymää pandemiasta taantumaan (2021) suomalaisena kokemuksenamme, mutta samalla Yhdysvalloissa nuorten valintoina pohtiessaan joko akateemista uraa tai liki perinteisiä käsityöläisammatteja omalla kohdallaan tulevaisuuttaan suunnittelen. Muutos oli dramaattinen ja kuvasi kriisiin ajautuneen korkeakoulutetun kansakunnan tilaa ja sen nuorten rationaalista ajattelua ottaa riskejä velkoineen, hakiessaan epävarman akateemisen uran tavoitteekseen. Romahdus tuli 90 prosentin tasolta jonnekin 50 prosentin tietämiin ja näkyi ihanneammattien kuvauksissakin. Kaukana kärjestä majailivat perinteiset korkeakoulutusta vaativat akateemiset uramme. Velalla kouluttautuminen ja työttömyys ei houkuttele oman aikamme nuoria. Meillä riittää kyllä kaunopuheisuutta kylliksi, mutta viisautta liian vähän. – ”Satis eloquentiae, sapientia parum. Tämä viisauden olen toistanut liiankin usein.

Tämä vastakkainasettelu näkyi jo laajempana filosofisten koulukuntienkin synnyssä vuosituhannen alussa (deskriptiivinen metafysiikka/ moraalifilosofia) ja myöhemmässä juuri sosiologien tekemissä rajanvedoissa.  Edellisessä (huipputeollinen kasvu-ura) luotettiin kapeaan erikoistumiseen, teknokratiaan, keskittymiseen, nodaalialueisiin, eurooppalaisuuteen ja edelleen myös kasvukeskuskeskeiseen aktiviteettiin. Jälkimmäisessä, humanistisekologisessa ajattelussamme, taas luotettiin monitaitoisuuteen, paikallisuuteen, globaaleihin rakenteisiin paikallisina sekä ekologiseen ja ihmiskeskeiseen ajatteluun yleisemminkin. Innovaatiokeskuksissa (”aaltojen” klusterissa) nämä menivät kuitenkin päällekkäin, jolloin samat ihmiset ja rakenteet omaksuivat täysin vastakkaisten rakenteiden ominaisuuksia eikä kokonaisuus hahmottunut lainkaan. Muutoksen vaihemallia tuolloin kuvatessaan Jääskeläinen (2001) totesikin, etteivät uudet ismit ole totuusväittämiä. Toisaalta ilman niitä esim. politiikan ja tieteen suhteen kuvaus leijui kokonaan ilmassa. Puputettiin elämänviisauksia – ”Sapientias edulliens.” Kun hyväksi puhujaksi olisi riittänyt pelkkä totuuden puhuminen. – ”Sat est disertius, e quo loquitur veritas.” (Publius Syrus). 

Tai oikeammin teknologia ja sen uusi aalto renessanssina ottaisi omasta ajastaan kopin (Luostarinen 2024). Samoin teki aikanaan australialainen politiikan tutkija Linda Weiss (1998) tyypitellessään valtiot liberaaleiksi, kehitys- ja muutoshakuisiksi sekä jakovaltioiksi ja kahden viimeisen epämääräiseksi yhdistelmäksi. Toki tämä sama pätee myös ekologisen klusterin käsitteelliseen problematiikkaan silloin, kun sen tehtävänä on läpäistä innovaatiokuvauksessaan hyvin eri vaiheessa olevia alueita ja yhteiskuntiamme (Luostarinen 2005). Tässä merkityksessä sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma ei ole muuttunut miksikään (Luostarinen 2023). Elämme edelleen luovan teknologian renessanssia, jossa kulttuurinen kehitys kuvataan teknologian valossa (Luostarinen 2024). Edellisen kerran näin kävi digiajan ja internetin yhteydessä. Tänään medioissamme mennään suoraan henkilökohtaisuuksiin ja moni masentuu maailman tilanteesta. On vaikea pysyä toiveikkaana, kun niin monet asiat menevät mielestämme huonompaan suuntaan. Nykyisin viisaalle riittää pelkkä lempeä viisaus. – ”Sapientia mitis.”

Luontokato ja jo kuudes sukupuuttoaalto masentaa mieliämme, vanhojen metsien biodiversiteettistrategia on valumassa tyhjiin, eikä Etelä-Suomesta löydy kohta mitään suojeltavaa. Ilmastokriisi syvenee, sodat leviävät, eriarvoisuus kasvaa ja paljon parjattu polarisaatio sen kuin kukoistaa Suomessakin. Herkimmät meistä kokevat pysyvää syyllisyyttä ja olisi vaikutettava asioihin, joille ei voi mitään. Toivottomuudesta on tullut ikään kuin osa ihmiskunnan yhteisestä kokemuksestamme vuonna 2024 (Luostarinen 2024; Sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma). Herkimmän yksilön kokema syyllisyys on tapana siirtyä myöhemmin kollektiiviseksi kokemukseksi. Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Ei se sen vaikeampaa ole. – ”Scribendo disces scribere”. Kirjoitetut pysyvät. – ”Scripta manet.” Ja pimeässä loistaa pienkin kipinä. – ”Scintilla etiam exiqua in tenebris micat.” (Grynaeus).

Kollektiivinen kokemus on mahdollista havaita ihmisten käyttäytymisessä ja kielenkäytössämme. Tutkija havaitsee sen kiertäen syvä haastatellen tuhansia ihmisiä. Kielestä on tullut entistäkin negatiivisempaa, yleistävää ja samalla epätarkkaa. Kun puhuja ei tiedä mitä tarkoittaa, loogisuus katoaa myös tutkijan analyysien tuloksista. Ilmiötä on tutkittu informaatio-, aivo- ja kielentutkijoiden toimesta ja päädytty samaan tulokseen kuin omissa tutkimuksissani algoritmien ja robotiikan avustaessa. Tällöin mukana ovat myös kielen tulkinnat ja kielen kuvitus sekä kuvataiteilijoiden työt (Luostarinen 2024; Luovan teknologian renessanssi). Kuvataiteilijoiden työt tulkitsemassa oman aikamme kieltä ja sen sisältöä rakenteineen kertoo kollektiivisesta psykologisesta muutoksesta. Tulkittavana ovat omat kirjamme. Myös ne, joita itse tuotan. Rinnalla sadat miljoonat robotiikan tulkitsemat kirjat, joiden kohdalla historiallinen muutos ulottuu yli vuosisata sitten tuotettuihin teksteihimme. Toki sama pätee myös kuvataiteisiimme näiden rinnalla (Luostarinen 2023, 2024). Koko sukuni on lopulta luostarikoulun tuotetta. – ”Schola monastica.”Sinne veronsa maksaneina.

Kollektiivinen tekstimassa (Johan Bollen 2021) kertoo saman kuin kuvien massatkin niitä robotiikan töinä avaten ja tulkiten. Miksi tulokset eivät mene perille? Olemme alkaneet kärsiä läntisen maailman masennuksesta. Tiina Raevaara on havainnut saman tutkimuksen Suomen Kuvalehdessä siitä kirjoittaen (SK 21/2024).  Edes maailmasotien aikana ei mennyt yhtä kehnosti kuin tänään. Englanninkielisessä kirjallisuudessa jyrkin hyppäys tapahtui 1999 tienoilla, saksan- ja espanjankielisessä vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Sama pätee kuvataiteisiinkin. Siis nyt tulkitsemani toisen väitöskirjani kirjottamisen jälkeen (Luostarinen 2004). Tätä muutosta en voinut tuolloin vielä havaita. Se on oman aikamme ja vuosikymmenen tuotetta. Hybridiyhteiskunnan kouristelun (Luostarinen 2011) ja menetetyn vuosikymmenen välistä tuotettamme (Luostarinen 2019). Olemme samassa junassa, mutta sen perävaunuissa, eikä raiteitten suunnasta ole tänään epäilystä. Kun tämän tietää, ainut keino on kirjailijana ja tutkijana oivaltaa oma roolinsa, sekä kertoa se taustalla aiempi junan kulkusuunta ja esitellä myös väitöskirjani vuodelta 2004. Ilmiö kun oli käynnistymässä juuri noihin samoihin aikoihin englanninkielisessä kirjallisuudessamme. Eikä vain kirjallisuudessa vaan myös kuvataiteissa (Luostarinen: Cluster art and Art of clusters). Kun kirjoitettu ei riitä, kuvataiteisiin on jo ymmärrettävä luottaa. Rikoksen jäljet näkyvät. – ”Sceleris vestigia.”

Uutta ei voi hakea palaamatta lähihistoriaan. Takavuosinamme fordismi ja siinä toimiva oman aikamme ihminen historiallisena prosessina tuli kuvata ensin vanhan liukuhihnateollisuuden ja bulkkituotannon jatkeena klusteritalouden rinnalla. Tämän vanhan (fordistinen) vastakohtana esiteltiin verkostotaloudessa käsitteet monituote-eduista, tietotyöläisten joustavista työsuhteista, piilaaksojen ja osaamiskeskusten yhteisökulttuurista, JIT (just in time) -organisaatioista jne. Jo tuolloin kuitenkin esiteltiin kuitenkin fordismin uudistunut universaalikulttuuri, tarkkaan rajatut työt ammattiliittoineen sekä keynesiläisen hyvinvointivaltion sosiaaliset järjestelmät tuotantomallinaan klusteroitu suurtuotanto. Luetellen järjestyksen mukaankin. – ”Secundum ordinem.” Käytön ja totuuden mukaan. – ”Secundum usum” – ”Secundum veritatem.”

Kiintoisaa oli toki jo silloin ja myös nyt, kuinka molemmissa huipputeollisen sekä humanistisekologisen ajattelun malleissamme korostettiin talouden perustana juuri klustereita (Luostarinen: Cluster art and art of clusters; Botrus Art – Arte clusters 2023). Ekologisen klusterin näkökulmasta jälkimmäinen on ”aktiivisempi” ja määrittelee paremmin klusterin tavoitteet tai sen paikan eri innovaatiovaihetta eläville alueille tai yhteiskunnissamme. (Luostarinen 2023, 2024, 2005). Tässä merkityksessä muutosta ei olisi tapahtunut ja tulos tukisi muutosta hybridiyhteiskunnasta kohti illuusioyhteiskuntaa (Luostarinen 2024). Tekoäly ja robotiikka tukee toki havaintoa. Aina jotakin tarttuu senkin haaviin. – ”Semper aliquid haeret.”

Näkökulma on lähinnä teorian eri tahoilta haettu ja myös robotiikan vahvistama. Näin myös tutkimalla erikseen joko tuotannon tapaa (JIT-organisaatio), tuotantotekniikkaa (informaatiotekniikkaa), työvoiman käyttöä (joustavuus ja korkea ammattitaito) sekä tiedon merkityksen yleistä kasvua. Niinpä edellisessä korostetaan makrotaloutta ja globalisaation myönteisiä seurauksia, jälkimmäisessä mikrotaloutta ja teorian paikallisuudesta lähtevää näkökulmaa globaalissa todellisuudessa. Toinen rakenteista on lähempänä suhteellista aikaa ja sen toteutumista reaalitaloudessa regionalismin kadotessa.  Lopputulos ihmiskuvauksessa on kuitenkin aina pirstaleinen (vrt. Baumann 1993, 1995, Lasch 1997). Jos ei muuta niin joutilas toimeliaisuus. – ”Sedulitas otiosa.”

Toista väitöskirjaa tehdessäni ekologinen yrittäjyys oli vielä Suomessa lähempänä mikrotaloutta, johon myös yrittäjien paikallinen toiminta maaseudun yhteisöllisissä rakenteissa oli mitoitettava. Tänään on toki jo toisin. Makrotalous muuttuu tässä vuoden 2024 tarkastelussa innovaatiotalouden toteutuessa reaaliaikaiseksi kaikkialla. Niinpä perinteinen kahtiajako ja dikotomia maaseudun ja luonnonvaroja käyttävän taajaman välillä ei ole siten enää samalla tavalla toimiva kuin 1900-luvun lopulla, eikä sitä vastaa tämän näkemyksen mukaan myöskään perinteinen tapa olettaa organisaatiomuotojen olevan maaseudulla vuonna 2024 oleellisesti vaikkapa noin kuudestakymmenestä seutukaupungistamme poikkeavia.  Tätä rajua muutosta lisää vielä seutukaupungistuminen osana uutta hallintoa etenkin sosiaali- ja terveyspalveluissamme. Tässä muutos on ollut Suomessa jopa poikkeuksellisen raju. Jos olet köyhä, tulet köyhänä aina pysymään. – ”Semper pauper eris, si pauper es, Aemiliane. Dantur opes nullis nunc nisi bivitibus. (Martialis).

Vanhat lokalisaatioteoriat ovat nekin ehtoineen uuden robotiikan ja tekoälyn aikana auttamattoman vanhentuneita (Luostarinen 2023, 2024, vrt. Isardt 1960, Lösch 1965) eikä algoritmien ajan prosessien tulkintaa tue myöskään dynaamisempi diffuusioteoria ja Torsten Hägestrandin (1953, 1970) aikanaan käynnistämät alueellisen diffuusion teoriat. Innovaatioaaltojen kun ei enää oleteta lähtevän yhdestä pisteestä ja etenevän sieltä hierarkkisesti porrastaen kohti maaseutua. Niinpä jo vuonna 2004 uudessa EU:n maaseutupolitiikassa haettiinkin klusteroitumisesta keskittymisen vastapainoa sille uhkatekijälle, jossa muuten eristäytyvä maaseutu toimijoineen tulisi olemaan (Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2004). Joka ahnehtii, on aina puutteessa. – ”Semper inops quicumque cupit. (Claudius).

Käytännössä toiminta oli tuolloin lähinnä uusien menetelmien ja puitteiden hakua aiemmin laiminlyötyjen paikallisten voimavarojen säilyttämiseksi. Niinpä uutta innovaatiotoimintaa ei enää ”tehty” vaan sen oletettiin leviävän, siirtyvän ja kulkevan alueellisen oppimisen ja evolutionaarisen taloustieteen välinein osana sosiaalista pääomaa. Samalla käsitteet todettiin vielä tutkimusta vaativiksi. Tänään maaseutu tuottaa innovaatioita siinä missä seutukaupunkimmekin, ja on lokalisaatioehtoja pohdittaessa riippumaton perinteisistä keskus- periferiamalleistamme. Robotiikan ja tekoälyn myötä aiempi edellinen digiajan aalto ja sen tuomat muutokset ovat vain moninkertaistuneet. On aina viheriöivä – ”Semper virens” ja elää aina varusteissa – ”Semper vivit in armis.”    Nyt hyvässä merkityksessä – ”Sense bono.” Yhteinen tajunta ja terve järki ovat tallessa. – ”Sense communis.”

Oleellista perinteisessä ajattelussamme ja karttojen tulkinnassa on usein edelleen dynaamisuus ja leviäminen (diffuusio). Lisäksi aika ymmärretään sekin edelleen absoluuttisena ja aallot liikkuvina, ei reaaliaikaisina ja suhteellisina (Luostarinen 2001, 2004). Käytännössä työmuodot olivat vuosituhannen alussa Jääskeläistä (2001) lainaten ”uuden yhdyskuntasuunnittelun” viitekehyksestä. Se ei tunnistanut tuolloin globalisaation oman aikamme ilmiöitä, eikä vielä vuosiin tekoälyn räjähdysmäistä leviämistä siinä missä: ”Sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallista dilemmaa” tai ”Luovan teknologian renessanssia” (Luostarinen 2023, 2024). Raamattua ja Luukasta (9:14) lainaten, jos nämä vaikenisivat, huutaisivat kivat. – ”Si hi tacuerint, lapides clamabunt.”

Klusteritaloudessa yhteiskustakehityksen suunta koettiin ja esitettiinkin avoimemmin ja lisäksi näkökulmien erojen takia täysin erilaisena yhteiskunnallisena ilmiönämme. Näin myös vaikkapa kuvataiteessa ja varoen sen määrittelyä tavalla, joka naulaisi luovan työn manifestoiden kiveen hakattuna tai teeseinä kirkon oveen naulaten (Luostarinen 2005: Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti). Pelkistäen ongelma vuosituhannen alussa oli lähinnä siinä, toteuttaako klusteritalous todella kaksi toisistaan erilaista ja miltei vastakkaista yhteiskuntarakennetta, vai onko mukana myös selviä virhetulkintoja sekä verkosto- että klusteritalouden periaatteistamme. Etenkin metsätaloudesta tehdyt arviot ja myös kritiikki viittasi tähän (Jääskeläinen 2001). Lisäksi yhteinen tajunta ja terve järki. – ”Sensus communis.”

Käsitteet verkostoista, verkostotaloudesta ja klusteritaloudesta olivat lisäksi usein toisiinsa kytkeytyviä ja loivat sekaannusta eri tieteiden hyvin erilaisiin tehtäviin käyttämien samojen käsitteiden seurauksena. Ilmiö on käytännössä liki sama kuin filosofian jakautuminen tieteellisen tutkimuksen erkaantuessa siitä yhtäällä eettisiin, esteettisiin ja politiikkakysymyksiin, että toisaalla perimmäisiin kysymyksiin Jumalasta, kuolemasta, vapaudesta, mielestä ja luonnosta (Niiniluoto 1989). Samalla tämä ilmiö oli johtamassa ihmiskeskeiseen ajatteluun sekä filosofian erkaantumiseen lopullisesti luonnontieteistä. Tiukassa merkityksessä – ”Sensu stricto.”

Filosofinen tiedekunta vaihtoi sekin nimensä luonnontieteelliseksi. Ensimmäinen väitöskirjanikin on siten ajalta, jolloin Oulun yliopiston filosofinen tiedekunta oli vielä olemassa, mutta vaihtamassa toki sekin luonnontieteisine oppiaineineen nimensä luonnontieteelliseksi tiedekunnaksi, ja vastaavasti Turun yliopisto toisen väitöskirjani yhteydessä nimensä valtiotieteellisestä tiedekunnasta yhteiskuntatieteiseksi. Lopulta myös sosiologia ja psykologia hakeutuivat omiksi tieteenaloikseen kuten monet muutkin kulttuuritieteet myöhemmin. Se muistutti eroa avioliton siteestä. – ”Separatio a vinculo matrimonii.”

Tämä kahtiajako luonnontieteisiin (natural science) ja ihmistieteisiin (human science) on problemaattinen vielä tänäänkin ja muistona on takavuosien tieteiden välinen sota (Big science war). Muistona on myös filosofian merkitys ”ylitieteenä” tai ikään kuin kaikkien tieteiden oppimestarinakin. Käyttöön tulivat käsitteet poikkitieteisestä, monitieteisestä ja tieteiden välisestä. Etenkin tänään robotiikan ja tekoälyn aikana näillä on erityistä merkitystä haettaessa usein vastauksia kysymyksiin, jotka ovat poikki- tai monitieteisiä samaan aikaan. Tämä koskee myös innovaatioprosessia ja sen käyttäytymistä osana kaikkien tieteenalojen yhteistä käsitejärjestelmää. Algoritmit osana tätä keskustelua vievät sitä teknistyvään globaaliin maailmaan ja sen kieliä hallitsevan robotiikan ja tekoälyn ylivertaiseen tapaan käsitellä aiemmin vaikeasti yhdistettäviä, sekä yhteisesti hyväksyttäviä eri tieteenalojen juuri poikki- ja monitieteisiä ongelmiamme sekä etenkin innovaatioprosessejamme. Boethiusta lainaten, jos olisit vaiennut, olisit pysynyt filosofina. – ”Si tacuisses, philosophus masisses.”

Lopputuloksena oli katkelmallinen todellisuus ja sen integraatio saattoi aluksi vaikuttaa rationaaliselta sekä loogiselta jopa toisilleen vastakkaisissa talousmalleissa tai tieteiden käsitejärjestelmissä sisäkkäin käytettyinä. Samat ”klusteriaallot” saattoivat avautua integroituvalle tieteelle tai sen sovelluksille joko historiallisen muistin ja sen symbolijärjestelmien koodien kautta, tai kokonaan uuden etenkin algoritmisen tekoälyn tuotteenamme. Vielä takavuosina taustalla vaikutti lisäksi malinowskilainen kulttuuri-ilmiöiden globalismi, sosiaaliset oppimisprosessit sekä Herbert Spencerin orgaanisen kokonaisuuden idea sekä lopulta Emile Durkheimin itse funktion käsite (Malinowski 1960, Durkheim 1983). Etenkin muodikkaat symbolijärjestelmät toimivat näin usein väärässä viitekehyksessä, jolloin tuloksena oli myös klusteritutkimuksesta ja käytännöstä moitittu retoriikka. Niinpä vaikkapa ekologinen klusteri ei voinut olla erikseen yrittäjien toteuttamana ja kulutuksessa retorinen epämääräinen viidakko käsitejärjestelmineen. Vuonna 2024 tästä oli mahdollista kysyä myös robotiikalta ja tekoälyltä itseltäänkin ja hakea tätä kautta vastauksia muuten avoimeksi jääneisiin kysymyksiin. Näissä taas jokainen on aina lähinnä itseään. – ”Sibi quisque proximus.”

Oli luonnollista, että ekoyrittäjyyden kohdalla teorian rakenne on ollut lähempänä humanistis- ekologista näkemystä klustereiden toiminnasta ja niinpä sitä luonnehtivat monitaitoisuus, pienyrittäjyys, luontokeskeisyys ja joskus myös käsityömäisyys. Ympäristötalouden kohdalla ilmiö oli aikanaan kuitenkin ongelmallinen etenkin kohdassa, jossa klusterit ovat globaaleja keskittymiä ja toiminnan strateginen ohjaus on kaukana siitä modernin yhteiskunnan näkemyksestä, jossa ympäristö ja sen ekologinen monimuotoisuus ja hoito ovat kaikkienkin luonnonvarojemme käytön perusprinsiippi sekä samalla mukana läpäisyperiaatteella kaikessa taloudellisessa toiminnassamme. Lisäksi sodan aikana lait vaikenevat. – ”Silent leges inter arma.” (Cicero). Ja tätä aikaa luonnehtivat juuri sodat tai niihin valmistautuminen, varautuminen.

Niinpä ekologinen klusteri ei toimi kokonaan omana klusterinaan ikään kuin ahdettuna yhteen ”nurkkaukseen” ja sieltä toimintaa ohjaillen tai siihen sopeutuen. Ekologisen klusterin filosofiaa ei voi rakentaa siirtäen se yhteen ”nurkkaukseen” ja samalla omaksi klusterikseen sen perinteisessä porterilaisessa merkityksessä yritystaloutta kuvattaessa. Toki yrittäjyyttä kuvattaessa, ja yritystalouden yhteydessä, se on toki mahdollista ja tapahtuukin jäljempänä ekologisen klusterin kohdalla ko. yrittäjyyden klusterissa. Sen sijaan ympäristötaloutta ei tulisi käsitellä osana omaa klusteritaloutta, vaan nähdä se läpäisyperiaatteena kaikkien klustereiden tai talouden toimijoiden yhteistä ekologista innovaatiotavoitettamme. Se millaisena oman aikamme robotiikka ja tekoäly ilmiön kuvaa on oman aikamme tuotetta sekin. Ohessa vastaus näihin kysymyksiin. Ilman pienintäkään pahansuopuutta – ”Sine invidia” tai leikkimielisyyttä – ”Sine ioco.”

ChatGPT

Mitä tarkoittaa ekoyrittäjyys ja erikseen ekoyrittäjyysklusteri

ChatGPT

Ekoyrittäjyys tarkoittaa yritystoimintaa, joka pyrkii minimoimaan ympäristö-vaikutukset ja edistämään kestävää kehitystä. Ekoyrittäjät voivat keskittyä esimerkiksi ekologisten tuotteiden ja palveluiden tarjoamiseen, energiatehokkuuteen, kierrätykseen, uusiutuviin energialähteisiin ja muihin ympäristöystävällisiin liiketoimintamalleihin. Tavoitteena on liiketoiminnan harjoittaminen tavalla, joka edistää ympäristönsuojelua ja kestävää kehitystä pitkällä aikavälillä.

Ekoyrittäjyysklusteri puolestaan tarkoittaa ryhmää ekoyrittäjiä ja heidän yrityksiään, jotka tekevät yhteistyötä, jakavat resursseja ja tietoa sekä kehittävät yhdessä uusia innovaatioita. Klusterit voivat olla maantieteellisesti keskittyneitä tai toimia virtuaalisesti. Tavoitteena on luoda synergiaa ja vahvistaa jäsenten kilpailukykyä sekä markkina-asemaa. Klusteri voi tarjota jäsenilleen erilaisia palveluita, kuten koulutusta, verkostoitumismahdollisuuksia, markkinointitukea ja yhteisiä tutkimus- ja kehityshankkeita. Ekoyrittäjyysklusterit voivat myös toimia vaikuttajina ja edunvalvojina, jotka edistävät kestävän kehityksen periaatteita ja politiikkoja.

Entä verkostoteoriat osana ekoyrittäjyysklusteria

ChatGPT

Verkostoteoriat ovat keskeisiä ymmärtämään ekoyrittäjyysklusterien toimintaa ja dynamiikkaa. Verkostoteoriat keskittyvät siihen, miten yksilöt ja organisaatiot muodostavat ja hyödyntävät verkostoja saadakseen kilpailuetua, innovaatioita ja resursseja. Ekoyrittäjyysklustereissa verkostoteoriat voivat auttaa selittämään, miten ja miksi klusterit muodostuvat, miten ne toimivat ja miten ne voivat saavuttaa tavoitteensa tehokkaammin.

Tässä muutamia keskeisiä verkostoteorioita ja niiden sovelluksia ekoyrittäjyys-klustereihin:

1. Sosiaaliset verkostot: Sosiaalisten verkostojen teoria keskittyy yksilöiden ja organisaatioiden välisiin yhteyksiin ja siihen, miten nämä yhteydet vaikuttavat tiedon jakamiseen, resurssien saatavuuteen ja innovaatioiden leviämiseen. Ekoyrittäjyysklustereissa tiiviit verkostot voivat edistää tehokasta tiedonvaihtoa ja yhteistyötä, mikä voi johtaa nopeampiin ja tehokkaampiin ekologisiin innovaatioihin.
2. Klusteriteoria: Klusteriteoria selittää, miten maantieteellisesti keskittyneet yritykset ja instituutiot voivat luoda kilpailuetua jakamalla resursseja, tietoa ja infrastruktuuria. Ekoyrittäjyysklusterit hyötyvät tästä teoriasta, koska yritykset voivat kehittää synergistisiä suhteita, jotka parantavat ympäristöystävällisten tuotteiden ja palveluiden laatua ja tehokkuutta.
3. Verkoston keskittäminen (Network Centrality): Tämä teoria tutkii, miten verkoston tiettyjen solmukohtien (esim. yritykset tai henkilöt) keskeinen asema vaikuttaa verkoston toimintaan. Ekoyrittäjyysklustereissa tietyt avaintoimijat tai -yritykset voivat toimia innovaation ja tiedon levittämisen keskuksina, mikä tehostaa koko klusterin toimintaa.
4. Struktuurireiät (Structural Holes): Struktuurireikien teoria keskittyy verkoston kohtiin, joissa yhteyksiä puuttuu, ja miten näiden ”aukkojen” hyödyntäminen voi tarjota kilpailuetua. Ekoyrittäjyysklustereissa yritykset, jotka voivat toimia välittäjinä tai yhdistäjinä erilaisten verkostojen välillä, voivat tuoda uusia resursseja ja innovaatioita klusteriin.
5. Innovaatioverkostot (Innovation Networks): Tämä teoria korostaa, miten innovaatioiden syntyminen ja leviäminen riippuu yhteistyöstä ja vuorovaikutuksesta erilaisten toimijoiden välillä. Ekoyrittäjyysklustereissa yhteistyö tutkimuslaitosten, yritysten, julkisen sektorin ja muiden sidosryhmien välillä voi edistää ekologisesti kestäviä innovaatioita.

Näiden verkostoteorioiden avulla voidaan analysoida ja ymmärtää ekoyrittäjyysklusterien dynamiikkaa, mikä auttaa kehittämään strategioita klusterien tehokkaampaan hallintaan ja kehittämiseen. Klusterien jäsenten välisten yhteyksien ja yhteistyön ymmärtäminen voi johtaa paremmin organisoituihin ja tuottavampiin klustereihin, jotka edistävät kestävää kehitystä.

Entä avoimuus ja systeemiajattelu osana ekologista klusteria?

ChatGPT

Avoimuus ja systeemiajattelu ovat tärkeitä komponentteja ekologisten klustereiden tehokkaassa toiminnassa. Ne auttavat klustereita hyödyntämään resursseja, innovoimaan ja kehittämään kestäviä ratkaisuja monimutkaisiin ympäristöongelmiin. Tässä selitetään, miten nämä käsitteet liittyvät ekoyrittäjyysklustereihin:

Avoimuus

1. Tiedon jakaminen: Avoimuus edistää tiedon ja parhaiden käytäntöjen jakamista klusterin jäsenten kesken. Tämä voi johtaa nopeampaan innovaatioon ja tehokkaampien, ympäristöystävällisten ratkaisujen kehittämiseen. Ekologisessa klusterissa avoimuus tarkoittaa myös avoimia datakäytäntöjä, joissa esimerkiksi ympäristötiedot ja tutkimustulokset jaetaan kaikkien jäsenten kesken.
2. Yhteistyö: Avoimuus parantaa yhteistyötä klusterin jäsenten välillä. Yritykset, tutkijat ja muut toimijat voivat työskennellä yhdessä, jakaa resursseja ja kehittää yhteisiä projekteja, jotka hyödyttävät kaikkia osapuolia. Tämä voi johtaa synergistisiin suhteisiin, joissa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
3. Läpinäkyvyys: Avoimuus lisää myös läpinäkyvyyttä, mikä on tärkeää sidosryhmien luottamuksen rakentamiseksi. Ekologisissa klustereissa tämä voi tarkoittaa avoimia raportointikäytäntöjä ympäristövaikutuksista ja kestävän kehityksen tavoitteiden edistymisestä.

Systeemiajattelu

1. Kokonaisvaltainen näkemys: Systeemiajattelu korostaa kokonaisuuksien ymmärtämistä ja yksittäisten osien välisten yhteyksien huomioimista. Ekologisessa klusterissa tämä tarkoittaa, että yritykset ja muut toimijat tarkastelevat toimintaansa osana laajempaa ekologista ja sosiaalista järjestelmää. Tämä auttaa tunnistamaan, miten yhden toimijan toimet vaikuttavat muihin ja ympäristöön.
2. Monimutkaisten ongelmien ratkaisu: Systeemiajattelu auttaa käsittelemään monimutkaisia ympäristöongelmia, jotka eivät ole ratkaistavissa yksinkertaisilla tai erillisillä toimenpiteillä. Ekologiset klusterit voivat käyttää systeemiajattelua kehittääkseen integroidumpia ja kestävämpiä ratkaisuja, jotka ottavat huomioon eri osapuolten tarpeet ja vaikutukset.
3. Resurssien optimointi: Systeemiajattelu voi auttaa optimoimaan resurssien käyttöä klusterissa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi materiaalien kiertotalouden hyödyntämistä, jossa yhden yrityksen jätteet voivat olla toisen yrityksen raaka-aineita. Näin voidaan vähentää ympäristövaikutuksia ja parantaa resurssitehokkuutta.
4. Sopeutuminen ja resilienssi: Systeemiajattelu auttaa myös parantamaan klusterin kykyä sopeutua muutoksiin ja kestää häiriöitä. Ekologiset klusterit, jotka ymmärtävät ja hallitsevat systeemisiä riskejä ja mahdollisuuksia, ovat paremmin varautuneita ympäristöön liittyviin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen ehtymiseen.

Yhteenveto

Avoimuus ja systeemiajattelu ovat keskeisiä periaatteita, jotka voivat vahvistaa ekologisten klustereiden toimintaa. Avoimuus parantaa tiedon jakamista, yhteistyötä ja läpinäkyvyyttä, kun taas systeemiajattelu tarjoaa kokonaisvaltaisen lähestymistavan monimutkaisten ongelmien ratkaisuun, resurssien optimointiin ja resilienssin rakentamiseen. Yhdessä nämä periaatteet voivat auttaa ekoyrittäjyysklustereita saavuttamaan kestävän kehityksen tavoitteensa tehokkaammin ja innovatiivisemmin.

Miten maaseudun ekologinen yrittäjyys poikkeaa muusta yrittäjyydestämme?

ChatGPT

Maaseudun ekologinen yrittäjyys eroaa muusta yrittäjyydestä useilla tavoilla, johtuen sen erityisistä olosuhteista, resursseista ja haasteista. Tässä on joitakin keskeisiä eroja ja erityispiirteitä:

Resurssit ja mahdollisuudet

1. Luonnonvarat: Maaseudulla on usein paremmat mahdollisuudet hyödyntää paikallisia luonnonvaroja, kuten maataloustuotteita, metsiä, vettä ja uusiutuvia energialähteitä (esim. aurinko- ja tuulivoima). Tämä antaa maaseudun ekologisille yrittäjille ainutlaatuisia mahdollisuuksia kehittää kestävää liiketoimintaa.
2. Tilalliset resurssit: Maaseudulla on usein enemmän tilaa, mikä mahdollistaa laajemman mittakaavan hankkeet, kuten orgaanisen viljelyn, metsästys- ja kalastusmatkailun sekä ekoturismiin liittyvät palvelut.

Haasteet

1. Infrastruktuuri: Maaseudulla voi olla puutteellisempi infrastruktuuri, kuten heikommat liikenneyhteydet ja vähemmän kehittynyt teknologinen infrastruktuuri. Tämä voi vaikeuttaa tuotteiden markkinoille pääsyä ja liiketoiminnan kasvua.
2. Markkinoiden etäisyys: Maaseudun ekologiset yrittäjät voivat olla kaukana suurista markkinoista ja kuluttajista, mikä voi lisätä logistisia kustannuksia ja tehdä markkinoille pääsystä haastavampaa.

Yhteisöllisyys ja yhteistyö

1. Paikallisyhteisöt: Maaseudulla yrittäjät voivat olla tiiviimmässä yhteydessä paikallisiin yhteisöihin. Tämä voi edistää yhteistyötä ja paikallisten resurssien jakamista, mikä on erityisen tärkeää ekologisessa yrittäjyydessä.
2. Klusterit ja verkostot: Maaseudulla ekologiset yrittäjät voivat muodostaa vahvoja klustereita ja verkostoja, joissa he jakavat tietoa ja resursseja. Tällaiset verkostot voivat auttaa yrityksiä selviytymään ja menestymään paremmin.

Kestävyys ja ympäristö

1. Kestävät käytännöt: Maaseudun ekologinen yrittäjyys voi usein integroida kestävät käytännöt suoraan liiketoimintamalleihinsa, kuten permakulttuuri, agroekologia ja luonnon monimuotoisuuden edistäminen. Maaseudun ekologiset yrittäjät voivat olla lähempänä luontoa ja ymmärtää paremmin paikallisia ekosysteemejä.
2. Paikallisuus ja omavaraisuus: Maaseudulla ekologiset yrittäjät voivat hyödyntää paikallisuutta ja omavaraisuutta, vähentäen riippuvuutta ulkoisista resursseista ja lisäämällä kestävyyttä. Tämä voi sisältää paikallisen ruoan tuotannon ja jakelun, mikä tukee paikallistaloutta ja vähentää ympäristövaikutuksia.

Innovointi ja koulutus

1. Koulutus ja tietoisuus: Maaseudulla voi olla tarvetta erityiselle koulutukselle ja tietoisuuden lisäämiselle ekologisesta yrittäjyydestä. Tämä voi tarkoittaa työpajoja, seminaareja ja verkostoitumistapahtumia, jotka keskittyvät kestäviin käytäntöihin ja innovaatioihin.
2. Teknologian käyttö: Maaseudun ekologiset yrittäjät voivat hyötyä uusista teknologioista, kuten digitaalisten markkinapaikkojen ja älykkään maatalouden sovellusten käytöstä, mutta heidän on myös voitettava mahdolliset teknologiset esteet ja puutteet infrastruktuurissa.

Yhteenveto

Maaseudun ekologinen yrittäjyys eroaa muusta yrittäjyydestä erityisesti luonnonvarojen käytön, infrastruktuurin haasteiden, yhteisöllisyyden, kestävien käytäntöjen ja paikallisuuden korostumisen kautta. Vaikka maaseudulla on omat erityishaasteensa, se tarjoaa myös ainutlaatuisia mahdollisuuksia kehittää kestäviä ja innovatiivisia liiketoimintamalleja, jotka voivat hyödyttää sekä paikallisyhteisöjä että laajempaa ympäristöä.

Entä maaseutu yleensäkin innovaatiopolitiikan hoitajana? Millaisia eroja urbaaniin kulttuuriin?

ChatGPT

Maaseudun ja urbaanin kulttuurin eroilla on merkittävä vaikutus innovaatiopolitiikan hoitamiseen. Innovaatiopolitiikka tarkoittaa julkisten ja yksityisten toimien kokonaisuutta, jonka tarkoituksena on edistää innovaatioiden syntyä ja leviämistä. Tässä on joitakin keskeisiä eroja ja erityispiirteitä maaseudun ja kaupunkien innovaatiopolitiikassa:

Maaseudun innovaatiopolitiikka

1. Paikallisten tarpeiden ja resurssien huomioiminen:
   1. Maaseudun innovaatiopolitiikassa korostetaan usein paikallisten tarpeiden ja resurssien huomioimista. Tämä voi tarkoittaa keskittymistä maatalouden, luonnonvarojen ja paikallisten käsityöperinteiden innovaatioihin.
   1. Paikallisyhteisöjen osallistaminen innovaatioprosesseihin on tärkeää. Tämä voi tapahtua esimerkiksi yhteisötyöpajojen ja osallistavan suunnittelun kautta.
2. Infrastruktuurin kehittäminen:
   1. Maaseudulla infrastruktuurin, kuten liikenneverkkojen ja internetyhteyksien, kehittäminen on usein keskeinen osa innovaatiopolitiikkaa. Tämä on edellytys innovaatioiden syntymiselle ja leviämiselle.
   1. Energian ja veden saatavuus sekä ympäristön kestävä hallinta ovat myös tärkeitä infrastruktuurikysymyksiä.
3. Koulutus ja osaamisen kehittäminen:
   1. Maaseudun innovaatiopolitiikassa korostetaan koulutuksen ja osaamisen kehittämistä. Tämä voi sisältää maatalouskoulutusta, teknologian käytön opettamista ja yrittäjyyskoulutusta.
   1. Tietotaidon levittäminen ja jatkuva oppiminen ovat tärkeitä, jotta paikalliset voivat hyödyntää uusia innovaatioita.
4. Yhteistyö ja verkostoituminen:
   1. Maaseudun innovaatiopolitiikka tukee yhteistyötä ja verkostoitumista paikallisten toimijoiden välillä sekä laajemmin alueellisesti ja kansallisesti.
   1. Klusterit ja yhteistyöfoorumit voivat olla tehokkaita tapoja yhdistää resursseja ja tietoa.
5. Rahoitus ja taloudellinen tuki:
   1. Maaseudulla tarvitaan usein erityisiä rahoitusmekanismeja ja taloudellista tukea, kuten avustuksia ja lainoja, jotka on suunnattu maaseudun yrityksille ja innovaatioprojekteille.
   1. Julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö rahoituksen järjestämisessä on tärkeää.

Urbaanin kulttuurin innovaatiopolitiikka

1. Korkea teknologinen intensiteetti:
   1. Kaupunkialueilla innovaatiopolitiikka painottuu usein korkeateknologisiin aloihin, kuten ICT, bioteknologia ja kestävät energiaratkaisut.
   1. Suuret tutkimus- ja kehitysinvestoinnit sekä korkea teknologinen infrastruktuuri ovat tyypillisiä urbaanille innovaatiopolitiikalle.
2. Tiheät verkostot ja klusterit:
   1. Kaupungeissa tiheät verkostot ja innovaatioklusterit ovat keskeisiä. Näissä klustereissa yritykset, yliopistot ja tutkimuslaitokset tekevät tiivistä yhteistyötä.
   1. Verkostojen tiheys ja monimuotoisuus tukevat nopeaa tiedonvaihtoa ja yhteistyötä.
3. Monimuotoinen talous:
   1. Kaupungeissa on usein monimuotoisempi talous, joka tarjoaa laajan kirjon mahdollisuuksia erilaisille innovaatioille ja yritystoiminnalle.
   1. Kulttuurinen monimuotoisuus ja erilaiset sosiaaliset verkostot voivat edistää luovuutta ja uusia ideoita.
4. Helppo pääsy resursseihin:
   1. Urbaanit alueet tarjoavat helpomman pääsyn resursseihin, kuten pääomaan, työvoimaan, tutkimuslaitoksiin ja markkinoihin.
   1. Nopeat ja tehokkaat logistiikkaratkaisut sekä palvelujen saatavuus tukevat innovaatioiden kaupallistamista.

Yhteenveto

Maaseudun innovaatiopolitiikka eroaa kaupunkien innovaatiopolitiikasta monin tavoin. Maaseudulla painotetaan paikallisten resurssien ja tarpeiden huomioimista, infrastruktuurin kehittämistä, koulutusta ja osaamisen kehittämistä sekä yhteistyötä ja rahoitusta. Kaupungeissa taas korostetaan korkeateknologisia aloja, tiheitä verkostoja, monimuotoista taloutta ja helppoa pääsyä resursseihin. Molemmilla alueilla on omat vahvuutensa ja haasteensa, ja tehokas innovaatiopolitiikka ottaa huomioon näiden erojen lisäksi myös alueiden erityispiirteet ja tarpeet.

Kiitos valaisevasta yhteenvedostasi

ChatGPT

Ole hyvä! Mukava kuulla, että yhteenvedosta oli hyötyä. Jos sinulla on lisää kysymyksiä tai tarvitset lisätietoja aiheesta, älä epäröi kysyä. Autan mielelläni!