Evoluutio etenee ja näin kuuluukin edetä
06.06. 2023
Matemaatikko, historioitsija, kirjailija Osmo Pekosen postuumisti toimitettu käännöstyö helppolukuisena teoksena Saksan kansalliseepoksesta täyttää Helsingin Sanomien (6.6.2023) kulttuurisivut koko aukeaman uutisena. Nibelungeinlaulu (Nibelungenlied) on ollut kääntäjälleen jättiurakka säkeistöineen (2379) ja säkeineen (9516 kpl). Kieli on ikivanhaa keskiyläsaksaa mutta ei nyt sentään savolaisten murretta kummempaa. Surkuteltavaa sanoa näin – Miserabile dictu
Tosin nyt kenen tahansa ymmärrettäväksi tarkoitettu käännös on oma lukunsa ja se voi onnistua vain savolaiselta, Otto Mannisen (1872–1950) naapurista syntyen. Manninen käänsi vaikkapa Homeroksen Iliaan ja muistan saaneeni sen luettavakseni maatessani sairaalassa umpisuolen lisäkkeen tulehduttua, ollessani vielä alle kouluikäinen runonlausuja Pohjois-Savosta.
Koulumme oli supistettu kansakoulu. Sitä käytiin lauantaisin ja sieltä sitten pyrittiin oppikouluun Iisalmeen. Tuhat poikaa eikä yhtään tyttöä. Joukossa parikymppisiä rintamaveteraaneja, joiden puheita oli kielletty suomentamasta minkään kielialueen murteella. Säälittävä rahvas (Miserabile vulgus) sanoivat opettajamme ujostelematta.
Toimittaja Vesa Rantama kuvaa juuri vainautuneen (kuolleen) käännöstyötä ”monipuolisen sivistysritarin suurimmaksi saavutukseksi”. Jonkin verran niin Mannista kuin muitakin suomalaisia sivistysritareita lukeneena ja lausuneena olen samaa mieltä, olkoonkin ettei tuo saavutus ole lähelläkään sitä rimaa, johon tekoäly ja robotiikka kirjallisuutemme sekä kuvataiteet on asettanut. Toki myös kaiken muun sellaisen, jossa ihmisen äly ja virheet ovat ikävintä seurattavaa kääntäessämme ranskalaista tiedettä suomalaiseen onomatopoeettiseen kieleemme istuvaksi. Sääli minua (Misere mei), savolaista syntyperääni.
Lehden teksti on omistettu Pekoselle ja samalla todeten, kuinka Toivo Lyyn vastaava aikaansaannos saksalaisesta eepoksesta vuodelta 1934 on vain pölyinen ja käytöstä aikapäiviä poistettuja ilmaisuja sisältäväkin. Toki tämä sama pätee vaikkapa Sakari Topeliuksen ”Maamme kirjaan” tai vaikka Raamattuun, ellei Topeliuksen hengentyöstä olisi tehty kymmenittäin uusia painoksia. Samalla kun kieltä muokataan, mukaan tulee myös sellaisia korjauksia, jotka sanoineen modernisoivat koko kirjan. Tuskin viimeisintä Topelius omakseen ymmärtäisi. Meitä uhkaavat sanat – Minacia verba.
Niinpä ”Maamme kirjan” syntyaikoina ei ollut käytössä sitä sanastoa ja vaikkapa innovaatioita, jotka tieteen myötä ovat maailmamme muokanneet kokonaan uuden näköiseksikin. Yhteistä on vain traumat ja tragedia, osa niistä, syntymä ja kuolema.
Sen sijaan tapamme elää ja ansaita leipämme, liikkua vedessä ja ilmassa, hakea sähkömme ja ydinpolttoaineet, käydä sotamme ja hoitaa taloutemme, rahamme ja rakkautemme, ovat kokonaan uusia jo outoja ilmestyksiä alkuperäisen eepoksen kirjoittajalle. Jääkaudenkin Topelius unohti mainita. Sillan ja veden välissä oli Jumalan armo – Misercordia Domini inter pontem et fontem (Augustinus)
Väestötiede (demografia) oli sekin kadoksissa. Heitähän oli ihmisinä harvakseltaan 200–300 miljoonaa, kun nyt meitä taitaa olla kohta kymmenen miljardia ja tekoäly robotiikkana käytössämme. Se on jo kokonaan toinen asia ymmärrettäväksi aikakoneella tänne piipahtaen. Aikakone ei ole ikiliikkuja – Mobile perpetuum.
Jää siinä keskiaikaiset tai varhaisemmat sivistystarinat kääntämättä. Toki oma mediamme voi hyvinkin kertoa tsaarin ajan Venäjästä sen kummemmin aikalaisten elämää ihmettelemättä ja todistaen, millainen aikaloikka tehdään ja onko se ihan viisasta ilta- tai päivälehden lukijalle. Tuhat vuotta on lyhyt messu – Missa brevis.
Topeliushan eli poikkeuksellisena nerona ja koulutettuna. Mutta ei häntä toki omasta teknologiastamme tai vaikkapa jääkaudesta juurikaan tiennyt, tai jos tiesikin, ei sitä voinut oikein hyväksyä tai ymmärtää. Hänestä se oli kertomuksena pelkkä sekasotku. Mixtum compositum. Pertti Pasanen (Spede) oli samaa mieltä. Ja Uuno Turhapuro.
Vielä vähemmän Topelius ymmärsi oman aikamme kieltä ja robotiikka. Jo internet ja monet mediamme olisivat olleet outoa ymmärrettävää. Sen enempää kuin maantieteen saamista sadoista uusista sanoistamme, ehkä tuhansista täysin Topeliuksen aikana tuntemattomista käsitteistä, alkaen jääkaudesta ja sen jättämistä jäljistämme.
On tästäkin väitöskirja tehty, ja hyvä se onkin luettavaksi uusille maantieteilijöillemme. Ettei syntyisi vallan mahdottoman suuria väärinkäsityksiä aika- ja paikkatieteiden asettamista rajoista ymmärryksessämme. Kirjailijoitten keksimiä sepustuksia, kauhukuvia aikansa kuluksi. Vaatimusta edetä ”minun tavallani” – ”Modo meo”.
Näihinhän Topelius ei ollut tutustunut ja vaikea sellaista on kirjoittaa, josta ei ole edes sanoja käytettävänä. Ja jos olisikin, ymmärrys niiden synnystä ja tarkoituksesta olisi täysin mahdotonta, yrittäen kertoa sellaista, jota oman aikamme tiede ja teknologia ovat tuottaneet. Joku raja tulisi säilyttää tieteen ja humpuukin välillä – Modum servare”.
Hyvä kun oman aikamme lapset ja nuoret saadaan oivaltamaan edes hyvin kapea-alainen tieteen osa ja sen vaatimat avainkäsitteet tutkimusmenetelmineen. Toimittaja saapuen väitöstilaisuuteen, koskien mitä tahansa aikamme tiedettä, jättää ketomatta kaiken muun, paitsi ihmisten istumajärjestyksen ja tunnelman salissa. Se nyt on toimittajan elintapa – Modus vivendi (Cicero). Kirjailijalla omansa.
Se että eepos on kunnon vanhan ajan tragedia, jossa melkein kaikkien henkilöhahmojen kohtalo on kuolema, tuntuu hyvinkin uskottavalta silloin, kun keski-ikä hipoo kolmeakymmentä vuotta ja elämä on kuolemista, sairastelun ohella, ja usein vielä lapsena. Mitäpä tuosta kertomaan oman aikamme rinnalla. Osmo Pekonen syntyi hetkenä, jolloin täytin kymmenen vuotta ja kuoli kun täytin 70 vuotta. Suotuisat ajat, sanoisi joku – Mollia tempora.
Siinä ydin tarinalle minun näkökulmastani tarkkaillen ja suurilla raameilla ihmisen taustoittaen Savossa syntyneenä minäkin. Ei se mikään kunnia ja suositus ole, mutta ei nyt pelkkä häpeäkään. Hän kirjoitta muutaman kirjan, minä hiven enemmän. Hän harrasteli savolaisena useampaa aihetta, minä vähän pidemmälle niissä väitellenkin ja maailmaa enemmän kiertäneenä. Hän syntyi vuosikymmen minun jälkeeni ja kuoli nuorempana. ”Mitä otollisimmet hetket puhumiselle” – Mollissima fandi tempora” olisi todennut Vergilius.
Mitä sellaiseen raamiin voisi istuttaa? Vesa Rantama toimittajana käyttää mielestäni ylisanoja, ja se kuuluu hänen nuoreen kasvutarinaansa. Itse olisin nuo kuvat hoitanut robotiikan keinoin ja suoraan tekstistä, lähtemättä kääntämään alkuperäistä. Näinhän minä toimin tänäänkin. Kustantajani ei ole vain suomalainen. Ei ole sitä koskaan ollutkaan. Silti kirjoitan suomeksi. Suomalaiseen tapaan – More Finnico.
Samaan ilmiöön törmään lehden pääkirjoitussivullakin. Niinistö saa odotetusti kritiikkiä vaiheessa, jossa maahan haetaan jo uutta presidenttiä, ja hän on jo jäämässä eläkkeelle. On siis ”rampa ankka” lopun aikaa ja seuraa tapahtumia emeritusikäisen rauhallisella tavalla, ehkä pohtien myös jo muistelmiaan nuoren vaimonsa tapaan. Rouva oli miestään vikkelämpi ja kykeni jopa väittelemään tohtoriksikin pohjustaen näin tulevaa. Sokraattiseen tapaan – More Socratico.
Krimin miehittäminen muutti sekä Suomea ja Natoa aikanaan, mutta oma reaktiomme tuohon tapahtumaan oli kovin varovainen. Vasta kun sota Euroopassa käynnistyi Ukrainasta, aloimme kansana toimia tavalla, joka oli ainut uskottava, sotia yksin kokeneen maan kansalaisinamme. Olimme kaikki liki yksimielisiä liittymisestä Natoon. Toki myös presidenttimme ja poliittiset puolueemme siinä samassa letkassa. Eikä vihreää siirtymää pidä sitäkään sössiä, käyttäen lehden ilmaisua. Totuttuun tapaan – Tapansa mukaan – More solito – More suo.
Ajattelua ei kannata sitäkään ulkoistaa, vaan varautua kansakuntana tekoälyn ja robotiikan yleistymiseen. Hysteriaa sen tiimoilta on turha lietsoa. Se alkaa muistuttaa jo sähkön ja ydinvoiman leviämistä aikanaan seuranneen kansakunnan tapaan ymmärtää teknologiaa tai aikanaan internetin tuomaa, nyt niin luonnollista muutosta elämässämme. Kuolema kun tekee kuitenkin lopun kaikesta – Mors ultima linea rerum est, koulutti meitä jo Horatius aikanaan.
Silvia Hosseinin tapaa käsitellä aihetta (HS 6.6. 23), käynnistäen sen kirjailijalle sopivaan tapaan luolien suulta ja tulen käytöstä, siirtyen henkilöautoihin, ja kartografiaan, GIS (Geographical Information System) osaamisenamme sekä siirtyen innovaatioon, joka ”uhkaa ihmislajin ainutlaatuista kykyä abstraktiin ajatteluun”.
Tuo ”abstrakti ajattelu” on tuonut mukanaan maailmansodat, sodan Euroopassa myös tänään, pelon maantieteen ja täysin huolimatta siitä, että meillä on ollut käytettävissämme sekä tiede, taide ja moraali. Samalla ajattelumme on ulkoistettu jo aikoja laboratorioissamme tavalla, johon on syytä tutustua myös Silva Hosseinin kaltaisen romantikon kirjailijana ja kriitikkonamme. Ei siellä nykyisin parveile romantiikan nälkäisille tuttuja hahmoja koeputkiaan poksautellen. Ne ajat olivat ja menivät. Siinä missä mummon aikaiset kanalat ja romantiikkaan taipuvaisille omistetut elokuvammekin. Vai haluaako nainen olla vain miehen hämminki – Mulier est hominis confusio (Vincent Beauvaislainen).
Olen ammatikseni kirjoittava ja tiedän mitä se on. Tiedän myös mitä on poikkitieteisyys erona monitieteisyydelle tai tieteiden välisenä globaalina ilmiönämme. Muutokset ovat olleet toki omana aikanani työtäni monella tapaa muuttavia, mutta myös helpottavia. Enää en juokse yhtenään Vantaalle lentokentälle, eikä siellä odota jatkolento uudelle mantereelle kokoustamaan. Se aika on ohi ja hyvä niin. Algoritmit ja robotiikka käsitteinä ovat vieraita monelle, mutta tuttuja niiden käyttäjille. En näe tässä omassa elinkaaressani ja ikäkohorteissa muuta huolestuttavaa kuin lukumäärämme ja sen globaali kasvu. Valittaen tästä katkerasti – Multa gemens.
Ydinosaaminen on toki siirtynyt jo aikoja koneille ja sille sukupolvelle, joka on siinä myös kyvykkäin ja taitavin. Valtaosa meistä on vielä kovin nuoria ja lisäksi osassa globaalia maailmaa jo ikääntyneitäkin. Kuten nyt vaikkapa Suomessa tai Japanissa. Tulevat suurimmat metropolit vaihtuvat nekin lähimmän sukupolven tai kahden aikana. Monissa niistä naiset vaietkoot seurakunnassa. – Mulieres in ecclesiis taceant (Raamattu, 1 Kor. 14:34).
Jotain hyvin merkittävää on siis tehtävä, jolloin myös onnistumme hoitamaan kasvavan määrän ihmisiä ja näiden elintason. Nyt sellainen tie on kulkemassa kohti kohenevaa teknologiaa ja sen nopeatempoisempaa innovaatioaaltojen kulkua. Tämän nopeuttamisen eteen on nähty paljon vaivaa. Moni on kärsinyt paljon – ”Multa tuli” – menettänyt henkensäkin. Paljon on kestänyt ja tehty – Multa tulit fecitque”.
Siinä yksilöiden osuus ja merkitys pienenee, mutta samalla koulutuksen merkitys luonnollisesti kasvaa entisestään. Se edellyttää kilpailua ja kilpailu tuo mukanaan paneutumista, vaivannäköä, sinnikkyyttä sekä luovuutta ydinosaamisenamme. Lukekaan edelleen paljon, mutta ei kaikenlaista – Multum legendum est, non multa (Plinius nuorempi).
Kieli on sekin käsitteenä yhteinen ja se vähentää sellaista globaalia riskiä, jossa nyt olemme aseinemme eläneet alkaen viimeisimmistä teollisista sodistamme. Tällaisen mahdollisuus on kyettävä sulkemaan ulos keinovalikoittemme joukosta. Ei koko maailma voi harjoittaa näyttelijän ammattia – Mundus universus exercet historioniam (Petronius).
Varmaa on, etteivät kaikki hallitse uusia älylaitteitamme hetkessä, eikä se ole tarpeellistakaan. Se että suomalaiset tuijottavat puhelintaan, on Nokian aikanaan ruokkima ilmiö, jossa puhelimesta tehtiin virheellisesti kokonaan muuta kuin tietokoneen jatkeemme. Näin menetimme yhden sukupolven suotta. Nokia yritti muuttaa neliön ympyräksi – Mutat quadrata rotundis (Horatius).
Se että juuri suomalaiset suosivat erakoituvaa elämää ja ruutuelämää on kulttuurinen ilmiömme, eikä suinkaan tämän ajan tuotetta. Aiemmin elimme vielä suljetumpaa elämää, ja ollessani lapsi sain pelätä myös näiden mökkihöperöitten käyttäytymistä sekä koulussamme että kyläraitilla. Vasta keskinäinen yksimielisyytemme muutti kaiken. Mutuus consensus.
Samoin liikenteessä, jossa menehtyi yli tuhat suomalaisista vuosittain. Olkoonkin, ettei näitä surman välineitä ollut liikenteessä kuin murto-osa nykyisestä.
Mikään ei ole typerämpää kuin typerä nauru – Nam risu inepto res ineptior nullast (Catullus).