Takavuosina äitienpäivä kertoi altruismista, uhrautumisesta. Nykyisin uhrautuminen ja messiaaninen elämä ei ole muodissa. Maan päälehti, Helsingin Sanomat, tuo esille teemapäivän etusivullaan mainoksen kautta. Se on ajankuva ja säästää tilaa muulle, tärkeämmälle. Äitienpäivä on kaupallinen ilmiö sekin medioissamme.
Vaisto tekee äidistä äidin
Lehdessä on toinenkin juttu äideistä. Se kertoo entisestä vihreän puolueen puheenjohtajasta, epäonnistuneesta ja vaihdetusta Anni Sinnemäestä. Poliittiset instituutiomme ovat nyt täynnä epäonnistuneita ihmisiä. Aika on epäonnisten ihmisten ja useimmat heistä ovat optiomiljonäärejä. Se lohduttaa medioita seuraavia työttömiä ja vähempiosaisia. Kun saamme takkiin Kreikalta runsaan 1000 miljoonaa, se on konkreettisesti asia esitellen vaikkapa koko luonnovaratutkimuslaitostemme yhteiset budjetit runsaan vuosikymmenen ajalta. Eivät ole menneet hukkaan MTT:n, Metlan, Rktl:n ja GTL:n säästötoimet.
Tätä menoa luonnonvaroistamme, niiden innovaatioista, tulee todellakin uusi Nokia. Se öljynporauslautan palon jälkeinen, jossa Viren kaatui ja haki suuntaa juostuaan kännykkänsä yli ja kompassi oli kateissa. Kreikkalainen olympiatuli on nyt matkalla ja kaikki öljyjalostamot sekä pankit varokoot sen etenemistä kohti Lontoota. Palomuurista on tullut muodikas ajan ilmiö siitäkin. Akropoliksen ympärille rakennettu muuri muistetaan Kiinan muuriakin tehokkaampana tapana eristää kansakunnat ja kulttuurit toisistaan leikkien tulella.
Lehti esittelee epäonnisista ihmisistä keskustan puoluejohtajaehdokkaat, joista Paavo Väyrynen on toimittajan kuvaamana kaikkein epäonnistunein ihmisenä. Hän muistuttaa Salvador Dalia, joka omi itselleen koko surrealistisen maailmankuvamme ja taiteen kertomalla, kuinka surrealismi on hän itse, Dali. Lehden mukaan Paavo Väyrynen on altruismin vastakohta ja pitää puoluettaan vankinaan. Keskusta on sama kuin Paavo Väyrynen. Vaisto tekee Väyrysestä neron. Keisari Nerolla oli hänelläkin epäonnea tulen käsittelyssä Roomassa.
Anni Sinnemäki sai esikoisensa 16 vuotiaana ja on nyt uudelleen raskaana, 22 vuoden jälkeen. Se on tämä päivän ajankuva. Jos hän olisi elänyt Suomessa hieman aiemmin, hän olisi tullut raskaaksi joka vuosi ja lapsia olisi nyt tusinan verran. Tänään vanhin lapsista olisi hankkiutunut raskaaksi jo kolme kertaa ja Sinnemäki olisi isoäiti. Sen huomaisi hänestä. Hän muistuttaisi venäläisiä mummoja matkalla kohti euroviisuja.
Ehkäisyvälineiden ja eettisten normien kautta naisen maailma muuttui myös äitinä. Poliitikkoina alkaa olla puolet naisia ja akateemisista pääosa, joku tiedekunta on kokonaan naisten valtaama. Siinä äidin rooli muuttui hetkessä uraohjuksen elämäksi ja lapset kasvavat yhä useammin yhden vanhemman perheessä. Tämä vanhempi on pääsääntöisesti äiti. Miesten tekemät laajennetut itsemurhat ovat ajanilmiönä tuttuja nekin.
Äitiys on ihanteilla varustettua lahjakkuutta
Kun lukee äidistä kirjoitettuja lyyrisiä tekstejä, runoja, ne ovat nostalgisia. Ne eivät kerro oman aikamme lapsista globaalina sen enempää kuin lokaalina ilmiönä tai vaikkapa välimereisen alueen työttöminä.
Matriarkaalinen vanha maailma alkoi muuttua myös katolisissa maissa. Suomessa syrjäytyneet äidit ja lapset ovat esillä ajoittain, mutta näihin ongelmiin puututaan kovin harvoin konkreettisella tavalla medioissamme. Kun lehden jutut typistettiin, siitä tuli lopulta tabloidi. Taploidi taustoittaa tapahtumia, ajanilmiöitä. On hyvä, että ymmärrämme, mitä mainosten ja ilmoitusten taustalla tapahtuu. Juuri nyt jääkiekko on niistä tärkein.
Perheen ja vanhemmuuden roolin nopea muutos on ollut yllätys traditionaaliselle historiankirjoittajalle, vanhalle printtimediallemme. Se elää Paavo Väyrysen maailmassa ja kuvaa kuinka agraarin ajan puolue on ikään kuin konkreettinen ja todellinen jäänne jostakin kaukaa, jota ei ole olemassakaan. Teollistuneen maatalouden isäntä ei ehdi istumaan tupailloissa. Maajussille morsian alkaa olla formaattina jo kulunut sekin.
Mediaa hyödyntävät poliitikot ovat samaa viihteellistä luomusta, jossa Paavo Väyrynen jakaa mukejaan ja kirjojaan nostalgisen maailman edustajille kertoen, miksi puolue on hänen näköisensä. Salvador Dalin tapa elää surrealistista elämää oli suurta sirkusta sekin, viihdettä medioita seuraavalle kansalle.
Äitinä on toimittava nopeasti ja ajateltava hitaasti
Elämme fiktiivisessä maailmassa, jossa toisensa kohtaavat fiktiot maalaavat sellaista arjen todellisuutta, joka yllättää lasten syyllistyessä vaikkapa käsittämättömiin veritekoihin kouluissaan. Kun fiktio on kokonaan toisen kulttuurin tuote kuin omamme, siitä syntyy mahdoton ohje samaistumiselle ja äiti lapsineen on ulkopuolella koko tuon uuden ja uljaan yhteiskunnan. On syytä pohtia mistä tämä johtuu ja käyttää siihen aikaa.
Lapsi samaistuu mihin tahansa, oppimisgeenit ovat avoinna. Fiktiivinen on yhtä merkittävä kuin menneen maailman lähiyhteisö ja ympäristön “miltä maailma näyttää” elämämme. Fiktio johtaa sen finalismiin hetkessä, reaaliaikaisesti ja sitä pönkittäen, vaikka se olisikin muuta kuin faktaa. Kun geenit sulkeutuvat fiktiiviselle, elämä on kaukana siitä todellisuudesta, jossa aikuinen joutuu arkensa viettämään ulkona kaikesta idols -ihmisten kohelluksesta. Sellainen juurettomuus masentaa ja elämä muuttuu ahdistavaksi ilman päihteitä.
Lapsi alkaa pönkittää saamaansa fiktiivistä tuotetta siinä missä nuoret äidit omiaan. Takavuosina samaistumiskohde omaan perheeseen, yhteisöön, oli vahva ja se helpotti fiktiivisen finalismin syntyä osaksi vanhaa traditiota. Tähän tarkoitukseen meillä on hyvin vanha perimä, miljoonien vuosien takainen geenistömme.
Takavuosina geeneillämme oli vertailukohdetta ja äidin rooli oli todella altruistinen, kaukana sellaisesta pohdinnasta, jossa mukana ovat omat egoistiset tai narsistiset vaatimukset ja odotukset. Fiktiivinen finalismi oli ankkuroitu menneeseen ja sen puolustaminen oikeana ja oikeutettuna oli helppoa, yhteisön ja lähiympäristön tukemana. Kun se katosi, syntyi yksilön elämismaailmaa korostava lokaali ja globaali maailmankuva.
Se, ettei yksilön maailmakuva takavuosina vastannut uuden ajan haasteisiin, oli luonteeltaan väärä, kaukana vallitsevasta faktasta, lähiympäristön tuottamasta ”miltä maailma näyttää” elämästä, ei tehnyt oloa kuitenkaan ahdistavaksi, ellet ollut radikaali kapinallinen tai muuten luovalla tavalla innovoiva ihminen.
Totuus ja öljy nousevat aina pintaan
Kaikilla poliittisilla instituutioillamme on ongelmia sopeutua uuteen yhteiskuntamalliimme. Euroopassa skandinaavinen naisen ja äidin rooli on kokonaan muuta kuin perinteinen katolisen maailman vastaava ja pyrimme kuitenkin ymmärtämään niitä talousmallien kautta. Tai sitoen ne ikivanhoihin puolueinstituutioihimme, kun muuta ei ole demokratiassamme, enemmistön diktatuurissa vähemmistön oikeuksiin.
Finanssipolitiikkaan rakentuva markkinatalouden maailmankuva on täynnä absurdeja yleistyksiä ja mutkikkaan maailman yksinkertaistuksia. Kun yksi puhuu ihmiskeskeisestä maailmasta, toinen ymmärtää sillä elämiskeskeistä maailmankuvaansa. Siinä liian fiksu on aina tyhmä, mutta tekevät kuitenkin ne sanaparret, joita tyhmät toistavat. Toisto ja imitointi on apinointina turhaa ilman näkyvää toimintaa ja järkeviä valintoja.
Kun miespoliitikko kertoo keskustelleensa perheensä kanssa päätöksestään hakea puolueensa johtoon, hän haluaa korostaa pehmeitä arvojaan ja familismiaan. Hän on hyvä isä puolueelleen.
Kun nainen kertoo saman asian, hän loukkaa sillä kuulijoitaan eikä hänelle hurrata. Naisen kun kuuluu edelleen olla perheensä äiti, eikä tästä neuvotella, ellei kyseessä ole sellainen instituutio, joka on jo vieraantunut työväentalojen ja tupailtojen maailmankuvista. Siellä naiset ovat aina keittäneet kahvit ja tarjoilleet, tukeneet miehiään yhteiskunnallisissa ponnisteluissa.
Jokisella etuoikeudella on veronsa
Kun miehellä ei ole kohtua, hän ei voi ymmärtää naisena ja äitinä olemisen yhteiskunnallista merkitystä ja sen psykologinen tai sosiaalinen ymmärrys on vielä ongelmallisempaa. Meillä on vielä pitkä matka kuljettavana, jolloin sotavuosien äidit ja ihannekuva suurperheistä, presidentin kukittamista, sekä altruistisista, kodille kasvonsa antaneista naisista, muuttuu oman aikamme roolipeleistä vapaaksi elämäksi.
Tuota aikaa odotellessa lämpimät onnittelu kaikille äideille. Oma jo iäkäs, kohta 93 vuotta täyttävä äitini, on luonnollisesti kaikilla faktisesti mitatuilla tavoilla myös oman elämäni ylivoimaisesti tärkein ihminen. Kun Jumala ei voi olla läsnä kaikkialla, hänen oli luotava äiti, kirjoitti aikanaan Sigmund Freud.
Siellä paratiisi missä äiti ja lapset, lukee taas Koraanissa. Maksim Gork oivalsi, kuinka vain äidit ajattelevat aidosti tulevaisuutta – sillä he synnyttävät sen lapsissaan. Samalla juuri lapset ovat äidille ankkureita, jotka pitävät heidät kiinni elämässä, järkeili Sofokles.
Hyvä äiti vastaa sataa koulumestaria, joskaan ei pane mieltä päähän vaikka paneekin rinnan suuhun, tiesivät Ulvilassa.
Kehtoa keinuttava käsi hallitsee maailmaa, gramma äitiä vastaa tonnia pappeja ja miehen äiti on hänen toinen jumalansa; sen minkä äidinmaidossa saa, luovuttaa vasta viimeisellä huokauksella, kertoivat suomalaiset sanalaskut. Ja niihin uskottiin.
Eeva Kilpi taas havaitsi, kuinka juuri äiti-myytti rasittaa biologisesti kaikkein läheisintä ihmissuhdetta: äidin ja lapsen.
Oscar Wilde kirjoitti, kuinka kaikki naiset tulevat lopulta äitinsä kaltaisiksi. Se on heidän tragediansa. Miehet eivät tule. Se on heidän tragediansa.