Valon puutarha on kertomus sekä kahdesta valtiosta että ihmisestä samaan aikaan. Siinä kuvataan Amin Maaloufin kirjoittamana uskonnon tai aatesuunnan ja filosofian synnystä. Manikealaisuus syntyi Rooman ja Persian valtakausien aikoihin joskus 200-luvulla ja siitä tehty kirja on kuin omasta ajastamme. Valtapolitiikan rinnalla kulkee myös syvästi uskonnollisia filosofeja ja ajattelijoita, joiden sanoma ulottuu vuosisatojen päähän senkin jälkeen, kun suurkulttuurien valtiaat ovat kadonneet.
Manikealaisuuden sanoma
Manikealaisuus on sovinnollisuutta ja rauhaa julistava oppi mutta samalla kovin mustavalkoinen ja muistuttaa siinäkin oman aikamme tapaa polarisoida, kun tulisi etsiä ihmisiä, jotka jo sellaisenaan ovat manikealaisuudessaan valon ja pimeyden taistelukenttiä.
Olisiko uskontoa ilman taistelukenttiä, kysyy toimittaja Jukka Koskelainen esitellessään Helsingin Sanomissa (22.12) Amin Maaloufin joululukemiseksi sopivaa kirjaa, jota itsekin suosittelen. Romaani kun syntyi jo 1990-luvun alussa, jolloin olimme ajautuneet nykyistäkin vaikeampaan lamaan. Arabimaaliman ja lännen kohtaamisesta kirjoittaminen on aina kiintoisaa luettavaa etenkin hieman vanhan koulukunnan kirjoittajan tyyliä käyttäen. Ja Maalouf on tämän tyylin taitajana mestari.
Polarisointi on nyt muodikasta
Vanhan liiton mieheksi julistautuu myös työministerimme Lauri Ihalainen ja saa seuraa Keskustan puheenjohtajasta Juha Sipilästä. Molemmat kun näyttäisivät arvostavan perinteistä konsensusta ja kolmikantaa, hieman manikealaisuudesta ja gnostilaisuudesta syntyvää tapaa arvostaa menneen maailman filosofiaa.
Se näyttäisi erottavan heidät pääministeri Aleksander Stubbista, joka jakoi poliittista kenttäämme vuohiin ja lampaisiin, polarisoi vaalien alla, joko vanhakantaiseen ja säilyttävään tai uudistusmieliseen ja myös kolmikantaa kritisoivaan pysähtyneeseen maailmaan.
Ei voisi olla Ihalaista ärsyttävämpää tapaa tehdä politiikkaa kuin kritisoida kolmikantaa, eikä ikävämpää tapaa ärsyttää Sipilää kuin korostamalla hänen henkilöään ohi viileän älyllisen pohdinnan. Asioiden henkilöiminen on oman aikamme ilmiöitä sekin eikä sitä voi välttää.
Manikealainen mustavalkea maailma, jossa hyvä ja paha kohtaavat meissä ja meitä tulkitaan myös kansanliikkeen osana äärimmäisen polarisoivalla tavalla leimaten, on oman aikamme ilmiöitä. Puolue on sekin puheenjohtajansa oloinen ja näköinen tapaus ja Keskustassa Sipilä soppi hyvin tähän tehtävään, ajatteli Sipilä itse siitä mitä tahansa.
Kerroksellinen yhteiskunta ja ihminen
Olen usein kirjoittanut, kuinka ihminen on kerroksellinen olento ja aluetalous sisäkkäinen. Nyt se on tullut todistetuksi myös piilevyjen rakenteessa, jossa Suomessa jo 1970-luvulla kehitetty atomikerroskasvatus mahdollistaa nykyiset olemattoman kokoiset mikroprosessorit ja nanoteknologian ihmeet.
Piikiekkojen päälle kasvatettavat atomikalvot ovat teoreettisen perustieteen muuttamista soveltavan tutkimuksen kautta laboratorioissa uusiksi innovaatioiksemme. Professori Markku Leskelä tekee tätä työtä epäorgaanisen kemian professorina ja on tämän päivän Helsingin Sanomien haastateltavana. Hän on ikäiseni ja lupaa jatkaa työssään vielä niin kauan kuin nykyinen ohjelma saa rahoitusta parin vuoden ajan.
Sen jälkeen alkavat eläkevuodet. Se miten työ jatkuu seuraavan sukupolven löydöksinä on professorin ajasta ja kiinnostuksesta kiinni. Onko hän kasvattanut itselleen työnsä jatkajia vaiko keskittynyt yksinomaan omaan tieteeseensä ja sen sovelluksiin. Osa professoreista kun on loistavia tiedemiehiä, toiset opettajia, kolmannet hallintomiehiä ja mukaa on toki myös täysiä mätämuniakin. Kuten jokaisessa ammatissa tahtoo olla.
Sadas väittelijä luvassa
Perjantaina tarkastettiin professori Pekka Neittaanmäen 87:s hänen ohjaamansa väitöskirja. Suoritus on vertaansa vailla Pohjoismaissa ja maailman listalla tietotekniikan professori on ohjannut väitöskirjoja sellaisella intohimolla ja ahkeruudella, ettei sellaisia muualta maailmalta löydy kuin kahdeksan professoria. Kun sadas väitöskirja on ohjattu, hän on listalla kolmen joukossa. Onnittelut Pekalle.
Näitä ennätyksiä suuri yleisö ei seuraa samalla kiinnostuksella kuin urheilijoiden suorituksia. Neittaanmäki vertaakin suoritustaan urheiluun ja siinä valmentautumiseen.
On osattava valita omista oppilaistaan juuri ne henkilöt, joilla on mahdollisuus edetä tohtoriksi. On oltava systemaattinen sen jälkeen kun kyvykkäät nuoret on saateltu tieteen pariin ja räätälöitävä heille luonteva jatko-ohjelma. Kyse on kurinalaisesta ja äärimmäisen tavoitteellisesta työstä. jossa tietoja vaihdetaan myös koko ajan keskenään.
Neittaanmäellä on suuri perhe ja hän soveltaa lasten kasvatusta myös oppilaisiinsa. Ohjaajan on isänä sitouduttava työhönsä ja palaute on annettava aina nopeasti. Muuten prosessi pysähtyy ja syntyy kitkaa, joka hidastaa työn valmistumista. Lisäksi on oltava koko ajan sopivasti kiire, jolloin myös itse saa enemmän aikaan. Työt tahtovat yliopistollakin keräytyä samoihin käsiin.
Tärkeää on sekin, että osaa visioida tulevaa. On ymmärrettävä, onko aihe relevantti myös silloin, kun väitöskirja valmistuu. Maailmaa on katsottava laveasti ja deadlinet on laadittava niin, että ne myös pitävät. Laaja asiantuntijaverkosto helpottaa projektien pitämistä aikataulussa.
Oma maailma viimein hallinnassa
Oman työnsä ympärille liki erakoitunut Jan-Olof Mallander on Helsingin Sanomien kuvaamana ikään kuin kääntöpuoli sata väitöskirjaa ohjaavalle Neittaanmäelle. Taidehistorian ja estetiikan opinnot jäivät aikanaan ja Mallanderia kutsui apulaispurserin pesti ruotsalaisella loistoristeilijällä. Sellainen henkilö ei valikoidu Neittaanmäen koulutettaviin.
Maailmaa kiertäen, tutustuen myös näkyviin nimiin, utelias ihminen oppii ilman ohjaustakin, jolloin oppi tapahtuu ikään kuin kantapään kautta mutta ilman tieteellistä näyttöä. Mallader olisi omien sanojensa mukaan voinut ajautua yhtä hyvin papiksi kuin taiteilijaksi, galleristiksi, taidekriitikoksi, tiiliskivisommittelijaksi.
Elämä jälkihippimäisenä tunnelmoijana on jotain hyvin erilaista kuin tiedettä jäsentäen ja kahtakymmentä väitöskirjan tekijää samalla ohjaten, pääosa heistä vielä muualla kuin Suomessa asuen.
Hyvän taiteen tuntee siitä, että tekijällä on oma maailmansa hallinnassaan ja hän näyttää persoonallisesti, mistä on kyse, jäsentää 70-vuotta täyttävä Jan-Olof Mallander kuvataidetta, Helsingin Sanomissa Marko Leppäsen haastattelemana, ja lähestyy sillä tiedettä. Hyvä valmentaja ja opettaja kun ei ole sama asia kuin hyvä urheilija tai taiteilija, lahjakas tieteen innovaattori ja uuden löytäjä.
Sama pätee filosofiaan, uuteen uskontoon ja sen esitaistelijaan, kulttuurien yhdistäjään ja näiden dogmaattisen rakenteen aikanaan varmistaneisiin tapahtumaketjuihin. Me vietämme Joulua ja sen monitasoista globaalia kristillistä juhlaa yhdistäen toisiinsa yhtäällä yhteistä kokemustamme ja toisaalla hyvin erilaisia taloudellisia ja sosiaalisia, kulttuurisia tuotteitamme.
Jotta dogmaattinen oppi uskontona säilyisi ja vahvistuisi vuosituhansia, päällekkäiset ja sisäkkäiset prosessit on saatava lomittumaan toisiinsa, jolloin voimme viettää Joulua, jossa ymmärrämme omat ja yhteisön tarpeet, kulttuurimme tuotteet osana yksilön ja perheen, yhteisön ja lopulta kansakunnan hiljentymistä Joulun viettoon. Oikein hyvää ja armorikasta Joulua sekä alkavaa vuotta 2015. Lämmin kiitos menneestä vuodesta lukijoilleni.