Global Language Monitor kirjasi internetin, blogien sekä 50 000 mediatalon kautta vuosikymmenen tärkeimmät uutisaiheet. Näistä viisi tärkeintä olivat Kiinan nousu talousmahtina, Irakin sota, New Yorkin vuoden 2001 iskut, terrorismin vastainen sota sekä Michael Jacksonin kuolema. Näistä ensimmäistä monet kommentaattorit pitivät hieman yllättävänä. Seuraavat viisi olivat Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi, Globaali lama, hurrikaani Katrina, Afganistanin sota sekä finanssikriisi.
Missä on meille tärkeä tuppilauta?
Kymmenen joukossa ei ole globaali ympäristöongelma ja ilmastomuutos, mutta ei myöskään tuppilaudat ja suomalaisen median kriisi, median viihteellistyminen ja sen uskottavuuden rapistuminen toisin kuin kasvavan kilpailun voisi olettaa tekevän. Yleensä laatu kohoaa missä tahansa elinkeinotoiminnassa kilpailun myötä. Suomessa tätä samaa asiaa ihmetteli entinen ministeri ja puoluejohtaja Ole Norrback sekä mediatutkijat yliopistoissamme. Media vaikenee kritiikistä, joka kohdistuu siihen itseensä. Se on sen suurin helmasynti ja näkyy tutkivan journalismin sisällössä.
Media ei näyttäisi seuraavan lainkaan kansallisen tai kansainvälisen tutkimuksen tuottamia ja itseään koskevia tuloksia, loistavaa materiaalia suunnata toimintaansa yhteiskunnallisesti järkevällä ja vastuullisella tavalla, nostaa tasoaan ja menestyä kilpailussa. Meillä on yliopistoissamme tehty hyvää journalismitutkimusta, jota olisi voinut hyödyntää ja siirtää samalla koko muun talouselämämme käyttöön, hallintoon ja palvelusektorille, kouluttajille ja opiskelijoiden vakavasti otettavaan poikkitieteisen medialukutaidon syventämiseen. Aiheeseen, josta Pekka Hyvärinen ehti puhua paljon ja JSN alkoi saada jälleen uskottavuutta.
Mediayhteiskunnassa tiedon välitys ei ole enää ainut eikä edes tärkein tehtävä. Internet kyllä hoitaa sen eikä se ole sama kuin uusmedia saati perinteisen median syövä kauhistus. Viestintävälineiden kyky tehdä hyvää ja yhteiskunnalle kiintoisaa uutista on uuden innovatiivisen mediatyön ensimmäinen tehtävä luovassa taloudessa, innovaatioiden rakentelussa ja levityksessä muuallakin kuin taloussivuilla Nokiaa seuraten ja pörssiuutisia puntaroiden. Ihminen kun ei ole taloutta varten vaan päinvastoin.
Uudessa reaaliaikaisessa, luovassa ja innovatiivisessa mediakulttuurissa vastaus tulee aina ennen kysymystä ja kysymys on silloin osattava muotoilla medioissamme oikein. Se ei voi olla viihdettä saati heittäytymistä oppositiopoliitikoksi uusvasemmiston epämääräisillä ja kenenkään kirjaamattomilla sekavilla käsitteillä. Mitä käyttöä demokratiassa sellaisella medialla voisi enää olla, sanoi Suomen Kuvalehden toimittaja mitä tahansa. Median tehtävänä ei ole korvata puuttuvaa oppositiota, kuten Pekka Ervasti Kuvalehdessä mielellään asiansa tiivistää. Perinteinen uutistyö ja kasvava media-aktivismi eivät vain lähesty toisiaan vaan muodostavat jo saman yhteiskunnallisen tehtävän. Demokratiaa sen uudessa sosiaalisen median muodossa ei voi edistää toppuuttelemalla ja jarruttelemalla keskustelua vaan osallistumalla siihen. Media ei ole vain tiedonvälittäjä ja keskustelun herättäjä, vaan se on yhä selvemmin uuden tiedon tuottaja ja käsittelijä. Mediayhteiskunnassa uuden tiedon tuottaminen tuo mukanaan innovaatioprosessille tyypilliset vaatimukset ja se vie koko prosessia yhä kauemmas maan tavasta, jossa mukana on ollut klusterin ja verkoston sijasta toimittajan täysvartalokorruptio.
Median kriisin synty jo 1980-luvulla ja ennen internet -aikaa
Kalevan eläkkeelle jäänyt päätoimittaja kirjoitti samasta aiheesta kirjan ja oletti ilmiön syntyvän ikään kuin megafonin kaiken kattavana metelinä yhdestä aiheesta, joka hukuttaa alleen muun arvokkaamman, myös paikallisesti, kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävät aiheet, vaikkapa laman ennakoinnin ennen kuntavaalejamme. Lama oli mahdollista ennustaa jo silloin, ja kirjoitin aiheesta blogiini sekä laajan kuntavaaleihin tarkoitetun ohjelman teemana juuri alkava lama, joka on syvempi kuin 30-luvulla kokemamme.Tuskin sitä kukaan otti vakavasti ainakaan Lounais-Hämeessä ja sen poliittisessa keskustelussa.
Sitä voi jo pitää syystäkin omituisena ilmiönä, poliittisen järjestelmän ja median yhteisenä korruptiona, ja kovistella puoluelaitostamme, virkamiehiä pohtimaan missä mennään ja miksi. Kukaan kun ei korvaansa lotkauttanut alkavalle lamalle koko vaalien aikana, ja pahimmin mokasi media vaientamalla alkavasta syvästä talouslamasta puhuneet megafoninsa metelillä ja kieltäen netin ja blogien olemassaolon. Tänään on mahdotonta edes pohtia tuleeko nousukautta lainkaan rakenteellisen laman jälkeen tai millainen se on uutena mediayhteiskuntamme talousmallina.
Blogiartikkelit ovat kenen tahansa luettavissa vaikkapa viimeisimmästä kirjastani “ Uusmedia ja kansalaismedia verkosto- ja klusteritalouden tuotteina innovaatiopolitiikassa” sivuilta 329-335. Toki ne löytyvät vaaleja edeltävät blogit selaten tältä sivustoltakin. Tosin analyysi ja tapa selvittää prosessin taustat jäävät lukijalle ilman kirjaa vieraiksi. Internet ja sen uusmediat kun eivät toimi samoilla säännöillä kuin perinteiset mediat tai innovaation leviämisilmiöt ja diffuusio. Ne on nyt syytä tuntea etenkin siellä, missä tehdään uutta ja halutaan sen leviävän oikeassa järjestyksessä ja toteuttaen uuden talouden vaatimia malleja. Uudessa maailmassa ei eletä vanhan maailman malleilla ja teorioilla, ja tämä koskee juuri neljättä valtiomahtiamme.
Presidentti Koivisto kutsui journalismin ja toimittajien yhden asian megafoniliikehdintää yhteiskuntamme sopuli-ilmiöksi ja antoi lopulta haastatteluja vain MTV 3:n arvostetulle, Suomen Kuvalehden entiselle päätoimittaja Pekka Hyväriselle. Kun Hyvärinen valittiin JSN:n pelastajaksi kirjoitin siitä heti blogiini artikkelin taustaksi tulevalle ja juttu löytyy nyt kirjasta sivuilta 170-177 pääsiäiskirjoituksena. Hyvärisen kohtalon ennustamiseen ei tarvittu tuolloin kristallipalloa. Sen sijan presitentti koiviston ”fundeerausta” ei otettu aikanaan vakavasti. Vakava ilmiö ja sen tutkimus meni ohi ja viihteelle, josta maksetaan nyt mediataloissa kovaa hintaa. Median kriisi ei liity internetiin ja oli alkanut jo 1980-luvulla. Internet on pikemminkin helpottanut rakenteellisen muutoksen siirtymäkautta ja siitä selviytymistä, tuonut valtaa, jota perinteinen media ei ole ansainnut.
Ei kaksi ilman kolmatta
Ole Norrback kertoi omassa kritiikissään, kuinka median kriisin ja rappion yksi ongelma on sen toimittajien kokoama toverituomioistuin, jonka toiminnalla ei ole mitään tosiasiallista merkitystä. Julkisen Sanan Neuvoston (JSN) kaksi edellistä puheenjohtajaa erosi kesken kautensa ja edellinen, ministeri ja maaherra Kalevi Kivistö jatkuvien median hänen henkilöönsä kohdistuvien ilkeilyjen seurauksena. Häntä pidettiin herkkähipiäisenä, ja niin sitten valittiin toimittajien oma edustaja, kaikkien varmasti arvostama, todella pitkän linjan ammattijournalisti ja mediayritystään johtanut Pekka Hyvärinen pelastamaan mitä pelastettavissa oli.
Tunnen Pekka Hyvärisen kouluajoilta Iisalmesta. Hän oli ensimmäinen kuutta laudaturia poikalyseon satavuotisessa historiassa vakavasti tavoitellut ylioppilas ja monet kirjallisuuspalkinnot jo nuorena voittanut lahjakkuus, stipendiaattina Yhdysvalloissa vuoden opiskellut jo varhain murrosiässä. Kaikki arvostivat Pekka Hyväristä jo kouluaikana tuhatpäisessä poikalaumassakin. Hän on yksi niistä kansakunnan kehnosti kohtelemia lupauksia, jotka jäävät täyttymättä ja ovat myöhemmin vaikeasti ohitettavia traumoja. Martti Ahtisaarelle oli käydä omassa odysseijassaan samoin, kuten kirjoitin vuosi takaperin ennen Nobelin myöntämistä. Sekin löytyy kirjastani, kuten aavistus Nobel-komitealle lähetetystä Ahtisaarta mustamaalanneesta kirjeestä. Sen kirjoittajan löytäminen oli kenelle tahansa helppoa.
Kehnosti asiansa hoitavat instituutiot alkavat vaatia koko ajan uusia uhreja kriisinsä hoitajiksi, ja tällaisiksi ne etsivät kaikkein uskottavimmat kansakunnan voimavarat osoittaakseen näin kriisinsä todellisen syvyyden. Joskus sellainen on ollut keisarivalta, kirkkovalta, virkamiesvalta ja nyt mediavalta.
Syy tuppilautasekoilua paljon syvemmällä
Pekka Hyvärinen erosi JSN:n puheenjohtajuudesta syynä sen antama vapauttava päätös TV:n esittämälle tuppilautasekoilulle. Hyvärisen ero painaa missä tahansa puntarissa sata kertaa enemmän kuin tieto, että toimittajista neljä ei uskaltanut kertoa rehellistä mielipidettään lainkaan, ja lopulta vain neljä seitsemästä oli kollegiaalisesti antamassa tukensa roskajournalismin levittäjälle ja mediakriisin syventäjälle.
Pekka Hyväriselle ei alan osaajana, kouluttajana, jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ottaa takkinsa ja lakkinsa, poistua mitään sanomatta JSN:n kokouksesta koeäänestyksen jälkeen. Tunteet ovat olleet varmasti syvällä medioittemme tulevaisuudessa ja ehkä tarpeettomankin synkät. Medioille selittelijäksi jäi Apu Lehden megafonin ääntä kuunteleva päätoimittaja.
Apu Lehden tai Hymy Lehden toimittajista ei ole Suomen mediakriisin pelastajiksi. JSN on työnsä tehnyt ja kaatui tuppilautoihin, jotka media oli omaksi haudakseen ja arkkunsa laudoiksi hakenut. Senkin saattoi ennustaa ja nähdä jo etukäteen, toisin kuin media tai kirjailija Jari Tervo löivät vetoa, kuten kirjastani on luettavissa ja blogissa kirjoitettu ennen kuin Matti Vanhanen ja Keskustan johto ehti edes ärähtää eduskuntakeskustelussa ja Vanhanen tiedotustilaisuudessaan. Neljännen valtiomahdin vallantäyteisyys ja tyhjät tynnyrit eivät sopineet vastuulliseen vallankäyttöön. Ei kansa sellaista siedä loputtomiin.
Kohti sosiaalista- ja kansalaismediaa
Pääministeri Vanhanen kertoi, kuinka hän ei ala kommentoida medioitten sisäistä ongelmaa ja heidän kokoontumistaan. Neljäs valtiomahti on joutunut kriisiin, jossa JSN ei voi enää jatkaa uskottavasti toimintaansa, ja se siirtää mediavaltaa yhä enemmän avointen sosiaalisten medioitten ja kansalaismedian, internetin suuntaan.
Uusmedioitten leviäminen ja käyttö ei taas vähennä vähääkään demokratian toteutumista, päinvastoin. Vanhan median kriisi ei ole uuden median ja sen innovatiivisten välineiden päänsärky. Sama koskee epäilyä demokratiasta ja sen kriisistä osana vanhojen mediatalojen rakenteellista ongelmaa. Se ei kriisiydy uusmedian ja kansalaismedian kautta, vaan saa sieltä lisää voimaa ja se näkyy jo seuraavissa vaaleissamme, jotka ovat meilläkin internet -vaalit. Ongelmana on vain heikko sijoittumisemme internetin käyttäjinä ja uusmedian osaajina kansainvälisessä vertailussa. Sen laiminlyönti on useamman hallituksen aikana syntynyt ilmiö ja kuvaa Nokiaan tehtyjä panostuksia sekä kovin yksipuolista innovaatiopolitiikkamme sisältöä.
Kansalaismediassa valvonta on koko internet -yhteisön sisäinen asia ja toteutuu uskottavammin kuin epäilyttävässä toverituomioistuimessa. JSN on nyt yhtä tarpeellinen kuin vallasta riisuttu tasavallan presidentti. Vahva persoona voi siinä karsimallaan vaikuttaa, mutta valtaa hänellä ei ole eikä uskottavuutta silloin, kun vaaditaan tiukassa paikassa vallan tuomaa vastuuta ja sen kantamista. Siihen perinteisellä medialla ei näytä olevan nyt halua vallan kasvaessa internetin yleistymisen ja kansalaismedioitten kasvun seurauksena, ei sen omasta osaamisesta saati kiinnostavuudesta johtuen. Tämän prosessin arvioinnissa Pekka Hyvärinen teki virheen ja erosi turhaan. Ilman lautastakin menestyy kansakunnan presidenttinä, kattamalla pöydän itselleen istuvaksi ja uuteen rakenteeseen sopeutumalla.