Mennyt kansainvälinen naistenpäivä kului seuraten, miten suljettu Suomi sai ohjeita, kuinka sulkeutua aiempaa ankarampaan siilipuolustukseen kymmenientuhansien koronaan sairastuvien uhatessa maaseutumme tyhjiä kyliä ja seutukaupunkejamme. Montako kymmenen tuhannen kuntaa maasta mahtaisi löytyä? Forssassa väkiluku on 16 000 ja Humppilassa noin 2000. Tammela ja Jokioinen, Ypäjä ovat muutaman tuhannen asukkaan kuntia nekin.
Vain pariksi päiväksi riittäisi tartutettavia Lounais-Hämeestä ja Forssan talousalueelta. Tulikohan siellä pilkkuvirhe ennustajalle vai eikö hän ole käynyt tutustumassa suomalaiseen maaseutuun ja seutukaupunkeihimme? Vartiainen tulevana pormestarina hoitanee asiamme kuntoon.
Kun ohjeet tulevat Helsingistä, ongelmat ovat siellä syntyneitä, pääkaupunkiseutumme lupaa uhrautua sekin edustajineen odottaen uuden pormesteivaalien valmistumista ennen juhannusta. Vartiainen on tuleva pormetarimme, olkoonkin että Helsinki on hänelle aivan liian pieni hoidettavaksi. Hän haluaisi suuremman metropolin johdettavakseen.
Jo runsaan vuoden jatkunut sulkeutuminen on suomalaisille tuttua ja osa sosiaalista pääomaamme ja sen muistia. Osaamme sen myös geneettisenä perimänämme. Moni ei ole havainnut kohdallaan muuta muutosta kuin hivenen vilkastuvaa talvista liikehdintää laduilla.
Olen kirjoittanut tästä myös juuri julkaistussa kirjassani ”Menetetty vuosikymmen” sekä ”Pandemiasta taantumaan – Luovan tuhon vuosi 2020.” Muistelmakirjani kuvaa sekin suljettua suomalaista elämää ja monella tapaa kiusattua paikallishallintoamme maaseudulla syntyneenäkin ja aluesuunnittelijan tohtorikoulutuksen hankkineena.
”Muistelmakirja – Nyt. The way of my life” ei ikävä kyllä anna kaikilta osin ruuusuista kuvaa suomalaisen hallinnon ja demokratian synnyn hoitaneille. Talousalueittemme käytössä ja etenkin kaupungistumisessamme, kaupunkilaistumisessa sen sosiaalisena ilmiönä, olisi voitu edetä toistakin tietä kuin nyt koettua. Maaseudun kehitystä läheltä seuranneena, luonnonvarojemmme käyttöä tutkineena, laboratorioita olisi vaadittu aikanaan enemmän sekä elämän kovan koulun käyneitä oppineitamme vähemmän.
Lainaan Abraham Lincolnin tunnettua ideaalia vuodelta 1863: demokratia tarkoittaa ensinnäkin kansan hallitsemista, toiseksi kansan kautta ja kolmanneksi kansan puolesta. Lähtökohtana pidetään sitä, että kansalaiset eivät enää tänä päivänä halua pelkästään kuluttaa hallinnon tuotoksia, vaan he haluavat myös vaikuttaa lisääntyvässä määrin niiden sisältöönkin.
Miten nyt tehdyt päätökset vaaleista ja poliittisen päätöksenteon poukkeilevuus vaikuttaa kuntien kykyyn kehittyä kohti kansalaisyhteiskuntaa?
Tiivistetysti kirjoittaen ja lukijaa näin kiusaamatta, Suomen viranomaiskunnassa tehtävistä määrää valtio, palveluyrityskunnassa asiakas. Kansalaiskunnassa sen sijaan tästä keskeisemmässä asemassa ovat kuntayhteisön kansalaiset, joilla voi olla erilaisia intressejä kuin esimerkiksi asiakkailla (esimerkiksi sosiaalitoimen alueella, koulutuksessa, maankäytön säätelyssä, kulttuuritoimessa ja taloutensa hoidossa jne.).
Edellä sanottu edellyttää kansanvallan periaatteen ja legitimaation uudelleen ajattelua kunnallisen itsehallinnon mukaisessa järjestelmässä. Kansalainen on nähtävä paitsi kunnallisen itsehallinnon uuden ajattelun mukaisessa keskiössä, myös hyväksyttävä myötämäärääjäksi. Näin siis lyhyeen tiivistäen.
Nyt kansalainen on ollut pelkästään myötäeläjän roolissa ja seuraten jo toista vuotta pelkkiä määräyksiä sekä uhkakuviamme. Syntyy vaikutelma sotatilasta, jota ei kuitenkaan näy muualla kuin rintamalla. Vaaleja sellaisissa oloissa ei voi järjestää miesten maatessa juoksuhaudoissaan.
Tosin 1940-luvulla käytiin vaaleissa Lapin sodan jatkuessa voittajien heittäessä ulos hävinneen osapuolen edustajamme ja vaati vaaleja. Sen jälkeen niitä on järjestetty ottaen oppia Urho Kekkosen kaltaisilta savolaisilta korkeushypääjiltämme. Pelossa elänyt kansa osaa lukea ajatuksetkin ja on hyvillään kun vierasta ei ole syytä halata tai kätellä, kasvonsa saa peittää maskiin. Lalli ei lähde surmaamaan piispaa eikä kukaan ole vaatimassa vaaleihin tai torille vaalikahville, tuttu kyräily on palannut 1960-luvun malliin eläen. Kiusaamista ei saa kuitenkaan viedä niin pitkälle että uhri menehtyy.
Tämä kaikki taas edellyttää lisääntyvää luottamusta kansalaisten kykyyn hoitaa paikallishallinnon legitiimi itsenäisyys ja myös sosiaalisen pääoman ja kulttuurin mukanaan tuoma paikallinen sekä regionaalinen että spatiaalinen erilaisuus. Mitä täällä kaikella tarkoitetaan kerrotaan meille kyllä Vartiaisen hoitamasta Helsingistä. Näin paikallinen ponnistelu lukutaidon ylläpitämiseksi on turhaa ja voidaan hoitaa etäopiskeluna, kuten lapsena 1950-luvulla supistetussa kansakoulussammekin. Lukiossa shakki vaihtui jätkänshakkiin sekin, yliopistossa pelatiin Oulussa tuppea.
Miten nyt koettu pandemia on muuttamassa ja kuinka rajulla tavalla paikallishallintomme kehittymistä muuksi kuin valtion ja ylemmän tason ohjauksen kautta hoidetuksi kulutusyhteiskunnan palvelujen jakajaksi ja hierarkkiseksi osaksi metropolialueiden reuna-alueina Suomessa sitä seuraten ja kokien mm. hallintomme muutokset sekä niiden merkitys pienten seutukuntien kurjistumisessa ja toisaalta metropolialueiden rajussa kasvussa?
Noin pitkää virkettä ei jaksa lukea, jolloin sen voi myös unohtaa ja lukea lyhyempiä sosiaalisen median tviiteistämme.