Identiteettiä etsimässä – minäkuva kadoksissa

Identiteettiä etsimässä – minäkuva kadoksissa?

Spatiaalinen identiteetti ja rottasota

Rosa de spinis floruit. – ”Ruusu kukkii piikkisestä varresta” (Hieronymus)

Spatiaalinen identiteetti tuli aikanaan tutuksi akateemiselle kansalle väitöskirjani kautta (Spatial identity in the face of environmental changes). Ilmiö pelkästään identiteetistä oli käsitteenä kielessämme vaikea ja spatiaalinen vielä vaikeampi. Näiden kuvaaminen 1970-luvun Suomessa onnistui parhaiten turvautuen kirjallisuuteen ja myöhemmin televisiosarjaan kertoen neekeriorjien juurista. Näin myös suomalaiset alkoivat kiinnostua juuristaan ja sukututkimuksesta sekä maaseudulla kylätoiminnasta muutenkin kuin talkootyönämme. Sanallinen köyhtyminen oli kuitenkin käynnistynyt ja sitä vauhditti sähköinen media ja sen tuomat uudet innovaatiomme. Edessä oli elämän ikävyys. – ”Taedium vitae.” (Gellius). Identiteettimme oli kärsimässä vararikon.

Identiteetillä tarkoitetaan yksilöllistä käsitystä omasta itsestä. Sen perustana ovat omat persoonalliset ominaisuudet, jotka voivat muuttua tai kehittyä vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Identiteetin kehittymisen edellytyksenä ovat mahdollisuudet kokeilla erilaisia asioita, mahdollisuuksien näkeminen, ajatusten ja ajatusmaailmojen pohtiminen sekä mahdollisuus valita näiden väliltä. Näin asia esitetään lyhyesti hakien määrittelyä hakusanalla. Yhä yleisempää on avata silloin tyhjä taulu. – ”Tabula rasa.” (Platon, Aristoteles). 

Toisinaan identiteetti saattaa olla niin kutsuttu omaksuttu identiteetti. Tällöin ihmisen elämä rakentuu muiden asettamien odotusten suorittamisen ympärille. Tähän liittyy usein myös kyseenalaistamattomuutta, toisin sanottuna oman aikamme henkilö tekee kyseenalaistamatta sen mitä häntä pyydetään tai kehotetaan tekemään. Tämä on meille kaikille tuttua ja annamme muiden vaikuttaa identiteettimme synnyssä. Oikeammin miten muuten se voisi vastasyntyneen lapsen kohdalla muotoutua, kysymme? Emme ymmärrä, kuinka edessä on äärimmäinen hätätila. – ”Tempus ultimum”. Kirjailija vie kirjansa Keskon lihatiskille. Ei ole leikkimisen aika. – ”Tempus ludendi”.

Vahvan ja kypsän identiteetin omaava ihminen sen sijaan tuntee pystyvänsä toteuttamaan itseään ja elää sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa kaikilla elämänalueilla. Tällöin identiteetistä löytyy myös joustavuutta ja muutostensietokykyä. Toisaalta mukana saattaa olla hiven itsekästä ja lähelle narsismia viittaavaa käyttäytymistäkin. Raja häiriintyneen narsismin ja terveen psyyken välillä on kuin veteen piirretty viiva. Jos viiva on vedetty kartalle, kuka kertoo, koska alue on regionaalinen ja koska spatiaalinen? Spatiaalinen identiteetti oli käännettävä suomalaisille ”juurinamme”. Samalla suunnitelmassa lujasti pysyen. – ”Tenax propositi.” (Horatius).

Hyvän esimerkin tarjosivat Sompion allasevakot tai meillä myös Karjalasta Sompioon muuttaneet pakolaiset, joilla takana oli pahimmillaan neljä pakkomuuttoa juuriltaan. Kolme niistä ajoittui talvi- ja jatkosodan aikoihin ja Lapin sodan tuomiin pakkomuuttoihin aseilla uhaten ja neljäs syntyi suomalaisten hukuttaessa Sompion Lokan altaan alle.  Viimeisintä luonnehdittiin helpoimmaksi. Ei uhattu aseilla. Väinö Ukkola tosin kannettiin kodistaan vaimoineen. Kantajat olivat suomalaisia. Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. – ”Tempora aspera vivimus, amice bone.” 

Minäkuva

Minäkuva eli minäkäsitys vastaa kysymykseen siitä, millainen minä olen. Se on käsitys omasta itsestä ja suhteesta ympäröivään maailmaan. Minäkuva kehittyy ja muuttuu koko elämän ajan, kun ihminen saa vuorovaikutuksessa muilta ihmisiltä palautetta omasta persoonastaan ja toiminnastaan. Evakkojen kohdalla minäkuva ja juuret alueeseen ja sen pienpiirteiseen kuvaukseen oli mahdollista vasta kun muutosta oli riittävästi surutöineen aikaa. Kuvaus oli paljon rikkaampi ja pienten yksityiskohtien kirjomaa, toisin kuin tavoitemuuttajien kohdalla pohjoisesta etelään tai Ruotsiin leveämmän leivän toivossa. Afrikassa valtavien altaiden, Voltan ja Kariban, kohdalla ihmisen julmuus oli vaikea selitettävä kirjallisena raporttina, julkaisuna. Luovuin siitä ja vain välttääkseni jatkuvaa kasvavaa vihaa. Asialle oli annettava aikaa, aikaraja. – ”Terminus”. Nyt sen voi jo kirjata eläkeläisenä kirjojensa sivuille ja antaa algoritmien kuvittaa, selittää näkemänsä. Kolmatta vaihtoehtoa kun ei ole. – ”Tertium non datur.” Kirja lihatiskiltä hakien ei ole sellainen. Kirjailija on väärässä.  

Toisinaan ihmisellä voi olla kielteinen käsitys omista kyvyistään. Tämän seurauksena hän voi suhtautua elämään varauksellisesti, pelätä epäonnistumisia sekä vältellä erilaisia haasteita. Myönteinen minäkuva sitä vastoin antaa eväät suhtautua elämään avoimesti ja rohkeasti. Pakkomuuttojen kohdalla muuttajaa vaivasivat muuton motiivit, niiden puuttuminen sekä oman spatiaalisen alueen ja identiteetin täydellinen menetys hukutetun altaan alle kotiseutu jättäen. Neekeriorjien pakkomuutot muistuttivat näitä Sompion allasevakkojen kohtaloita. Kunta Kinte kertomuksen päähenkilönä jäi meille aikalaisille mieleen kertomuksesta muuttaa juuriltaan Ruotisiin etsimään toimeentuloa maaltapaon vuosinamme. Suomi ei ollut pakkomuuttajalle ”ei kenenkään maa”. – ”Terra nullius.” Sellaisen kohtaaminen on syvä järkytys, kun viimeinen haastateltavistani löytyi kauan häntä hakien lopulta hirrestä.

Kehitysvammaisten henkilöiden minäkuva ja käsitykset omasta itsestä voivat helposti muotoutua negatiivisiksi. Tähän voivat vaikuttaa esimerkiksi kokemukset siitä, että tulee vahvuuksien ja taitojen sijaan kohdatuksi ensisijaisesti omien rajoitteidensa kautta. Usein kehitysvammaisilla henkilöillä on rajalliset mahdollisuudet kokeilla ja oppia uusia asioita sekä kehittyä. Monilla elämän- ja onnistumisen kokemukset ovat saattaneet jäädä hyvin vähäisiksi. Lisäksi niitä ovat varjostaneet tapahtumat, joita myöhemmin liitetään käsitteisiin, jotka ovat paljon parjatun rottakuninkaan tuotetta. Se mitä tuolla pahamaineisella rottakuninkaalla tarkoitetaan, on selitetty nyt moneen kertaan ja monessa yhteydessä. Yksi niistä on tapamme horjuttaa ihmisten identiteettiä ja itsetuntoa. Sitä voisi kutsua maailman teatteriksi. – ”Theatrum mundi.”  Kaikista ei vain ole näyttelijöiksi. Kirjailijana Keskon lihatiskillä. Ota ja lue, ota ja lue! – ”Tolle, lege, tolle, lege! (Augustinus).

Itsetunto

Itsetunto eli omanarvontunne kertoo siitä, millä tavoin ihminen itse arvostaa itseään. Se on oman itsensä hyväksymistä ja omiin mahdollisuuksiin uskomista. Itsetunto voi olla myös tilannesidonnaista. Hyvän itsetunnon tunnusmerkkejä ovat totuudenmukainen minäkuva, jolloin ihminen tietää omat vahvuutensa, mutta kykenee samaan aikaan tunnistamaan myös omia heikkouksiaan. Näihin heikkouksiin on helppo tarttua, jos taustalla on menetetyt juuret ja heikko spatiaalinen identiteetti. Tai sitä ei ole muuttoalueella olemassakaan. Rottakuningas kun huolehtii lopusta. On kokonaan siinä kiinni. – ”Totum in eo est.”

Hyvään itsetuntoon liittyy itsenäisyys omaa elämää koskevissa ratkaisuissa ja käsitys siitä, mitä itse kulloinkin haluaa. Tällöin kykenee elämään omaa elämäänsä haluamallaan tavalla, loukkaamatta kuitenkaan muita ihmisiä sekä sietämään myös elämässä vastaan tulevia epäonnistumisia ja pettymyksiä. Näistä pettymyksistä suurin on menettää juurensa, spatiaalinen identiteettimme. Tänään juurettomia ihmisiä maailmalla on enemmän kuin koskaan maapallomme historiassa. Se näkyy myös meillä Pohjolassa. Me ymmärrämme kyllä mitä spatiaalisella identiteetillä ja juurilla tarkoitetaan. Minä vasta tehtyäni siitä väitöskirjani. Ihan omasta tahdostani. – ”Tua sponte.”

Heikko itsetunto puolestaan on usein yhteydessä esimerkiksi masennukseen, ahdistuneisuuteen ja sosiaalisiin pelkoihin. Mikäli kehitysvammainen henkilö kärsii huonosta itsetunnosta, on tärkeää purkaa tämä havainto auki. Mitä tarkoittaa konkreettisina asioina, että Maijalla on huono itsetunto? Millaisissa tilanteissa se näkyy ja miten? Miten Matti voi Maijaansa tukea tai päinvastoin. Oleellista on tunnistaa mistä ilmiö on syntynyt ja kuinka sitä voidaan ohjata oikeaan suuntaan tekemättä kohtuutonta vahinkoa rottakuninkaan tavoin sokeana omasta raivosta ja yhteen hirttäytyneitä häntiä irti repien. Se on kuninkaiden viimeinen keino. – ”Ultima ratio regum.” Äärimmäinen kurjuus. – ”Ultima miseria.”

Kun tiedetään, miten huono itsetunto Maijan kohdalla ilmenee, ja mitä se hänen elämässään tarkoittaa, voidaan asiaan tarttua konkreettisin toimenpitein. Esimerkiksi mikäli Maija ei uskalla tuoda omaa mielipidettään riittävästi ja näkyvästi esiin palvelusuunnitelmapalaverissa, voidaan häntä tukea vaikkapa kirjoittamaan, piirtämään tai jollain muulla tavalla havainnollistamaan ajatuksensa käsiteltävästä asiasta etukäteen. Matin kohdalla keinot ovat usein mutkikkaampia, ellei peräti mahdottomia. Rottakuningas kun on aina oman onnettomuutensa uhri ja jatkaa riuhtomistaan hamaan surulliseen loppuunsa saakka. Globaalissa historiassamme näitä rottakuninkaita on tavattu 1500-luvulta alkaen nyt kuusikymmentä ja viimeisin on todella tuore tapaus. Se merkitsee äärimmäistä vaaraa. – ”Ultimum periculi.”

Palaan kirjoituksessani elokuulle 2023, viimeisimmän rottakuninkaan syntyyn. Kirjoitin ilmiöstä silloin viimeksi. Aiemmin kirjoitin aiheesta syksyllä 2021 ja 2008. Jos olet nuo kirjoitukset lukenut, olet ne jo varmasti myös unohtanutkin. Minulla on taipumusta muistaa omat kirjoitukseni. Kokoan ne myös kirjoiksi. Aiemmin niitä lukenut ja professorin pätevyyttä mittaillut arvioi tekstejäni hyvinkin lihatiskille sopiviksi, mutta huonolle paperille painetuiksi. Kynsillä ja nokalla tehdyiksi. – ”Unguibus et rostro.”

Se toi mieleeni kirjan ”Pikku prinssi” ja hänen matkansa pieneltä planeetalta toiselle sekä maantieteen professorin tähden. Tämä haki havaintonsa tiedemiehenä käyttäen apulaisia, ikään kuin oman aikamme löytöretkeilijöitä. Jos nämä olivat alkoholiin ja päihteisiin taipuvaisia, heidän havaintonsa professori kirjasi huonommalle paperille ja lyijykynällä. Luotettavien ja raittiiden retkeilijöiden havainnot hän kirjoitti ylös paremmalle pergamentille ja mustekynällä. Ne hän pani kääröihin, mutta ei toki lihatiskille kumpiakaan löytöretkeilijöiden kuulemistaan havainnoista.  Tästä tuli monelle alan professorille elämän käytäntö. – ”Usus vitae”, puhumisen käytäntö – ”Usus loquendi”, kuten aiemmin mainittiin. – ”Ut ante dictum.” Pahoinvointiin saakka. – ”Usque ad nauseam.”  

17.08. 2023

Identiteetti kriisissä

Mitä tarkoitetaan identiteetillä?

Identiteetillä tarkoitetaan ihmisen omakuvaa, käsitystä omasta itsestään. Kulttuuri-identiteetti liitetään yleensä tunteeseen kuulumisesta ryhmään, joka käyttäytyy samalla tavoin, puhuu samaa kieltä ja jonka maailmankatsomus perustuu yhteiselle arvopohjalle, menneisyydelle ja traditioille. Näin lyhyesti sen sivuuttaa Wikipedia ja siitä on hyvä jatkaa. Mieluiten tekisin siitä runon. Runo kun on kuin maalaus. – ”Ut pictura poesis.” (Horatius). Lapsena minua koulutettiin runouteen, sen lausumiseen, ei niinkään sen sisältöön. Moni runojen kirjoittaja oli kuin mies tähdellään erottaen juopuneet raittiista runoilijoista. Plautusta lainaten: ”Ut tute es, item omnes censes esse? Luuletko, että muut ovat samanlaisia kuin sinä?

Kirjoitin aiheesta runsaasti etenkin ensimmäisen väitöskirjani vuosina 1970-luvulla ja 1980-luvun kääntyessä suomalaistenkin muistamiin merkittäviin tapahtumiin maailmalla. Toin tuolloin suomalaisillekin tutuksi käsitteen ”spatial identity” regionaalisen ja kartalla piirrettävän alueen rinnalle (regional area). Alex Haley taas kirjoitti kirjansa neekeriorjien juurista ja suomalaiset alkoivat hekin kiinnostua niistä etenkin maalta muuttaneina ja kylätoimintaa aloitellen palaillen kesäisin ja juhannuksen korvilla kotiseudulleen ”juurilleen”. Samalla myös sukututkimus sai vauhtia ja se yhdistettiin poikkitieteisesti perimään, DNA tuli tutuksi sekin. Emme opiskelleet enää koulua vaan elämää varten. ”Non scholae, sed vitae discimus”.

Väitöskirjani nimi oli tuolloin vuonna 1982 ” Personal spatial identiy in the face of environmental changes” ja samalla etenkin maantieteilijät alkoivat kiinnostua uudelleen omasta tieteestään ensin perinteiseen topeliaaniseen tapaan, mutta myöhemmin rinnan GIS (Geographical Information System) kartoituksen sekä paikallisen (lokaalin) ja kartalle piirrettävän ”regionaalisen” alueen kanssa rinnakkain. Luonnolliset asiat eivät olleet enää häpeällisiä. ”Naturalia non sunt turpia.” Satelliittikuvat yleistyivät nekin ja kuvattuna myös pintaa syvemmältä.

Apuväline oli osa muuttuvaa alueellista kartoitustamme ja taivaallisia välineitä sen tutkimuksessa. Satelliittikartoitus ja kykymme käyttää tätä hyväksemme arjen askareissa muutti hetkessä maailmankuvamme. Tällaista muutosta kutsutaan paradigmaiseksi ja sen koki juuri maantiede tieteenalanamme. Tokihan siitä kuului myös väitellä tohtoriksikin. Olkoonkin, että välineet olivat sodan käyneille professoreillemme tuiki vieraita, ja vaativat nuoremmilta kykyä toimia myös menneen ajan ylistäjinä. ”Laudator temporis acti.” Algoritmeista ei ollut viisasta heille mainita mitään. He uskoivat tämän ajan tekoälyineen menevän pian ohi. Ei se mennyt.

Eivät toki kaikki pitäneet tästä uudesta maantieteestä ja sen mukanaan tuomasta muuttuvasta maailmankuvastamme. Se sai aikaan myös poliittisen väittelyn ja ilmiö leimattiin populistisella tavalla medioissamme mellastaen. Syntyi vihapuhetta ja tänään Ukrainaa pommitetaan osana oman aikamme eurooppalaista historiaa ja sen jatkumoa venäläisenä ”aluepolitiikkanamme”. Kaikki eivät opi koskaan ja vaarantavat myös elämämme planeetallamme. Erityisen uhattu se on Venäjän Jäämeren puoleisella Siperian aroilla ja ikimetsissä ilmastomuutoksen raivotessa juuri noilla valtavilla ikiroudan alueillamme. Olen kirjoittanut näistä mm. kirjoissani ”Arctic Bablylon I, II ja III”. Vergiliusta lainaten aika pakenee kuitenkin palaamatta. ”Fugit irreparabile tempus.”

Negatiivinen identiteetti tarkoittaa ihmisen uhmakasta tapaa toimia juuri ympäristön toiveiden vastaisesti. Negatiivinen identiteetti syntyy moitittaessa ihmistä, erityisesti lasta, jolloin tuloksena on syvä häpeän tunne. Suomalaisia on moitittu koko historiamme ajan ja meitä vaivaa jatkuva piilotettu häpeä. Meitä vaivaa pysyväksi jäänyt identiteettikriisi. Meiltä puuttuu kyky terveeseen itsetarkasteluun. Me emme tunne itseämme vaan kyselemme sitä muilta ja pönkitämme itsetuntoamme hakien turhaa kiitosta naapureiltamme, kateellisilta. Ihminen on ihmisele susi. – ”Homo homini lupus est.”

Mikä ihmeen identiteetti? Kongnitiivisessa psykologiassa identiteetti tarkoittaa kykyä itsetarkasteluun, tietoisuutta omasta itsestään myös kansakuntana. Se ei vaadi kultaa ja kunniaa Lontoon olympialaisista tai Pariisista. Yksilön kohdalla vahva ego liittyy ehjään minäkuvaan, eheään persoonallisuuteen. Opiskelemme sitä nyt yhdyskuntasuunnittelussa ja maaseudun kylätoiminnassa, mutta toki urbaanissa kaupunkisuunnittelussammekin. Olkoonkin, ettei meillä ole suuria metropoleja ja niiden vaatimaa pitkää ajallista kulttuuria tutkittavaksi. Koko ajan kuitenkin ilmiö on korjautumassa. Niin kauan kuin hengitän, toivon. ”Dum spiro, spero.”

Olemme edistyneet ja samaan aikaan oppineet käyttämään myös GIS välineistöäkin suunnistaessamme sähköistetyllä autollamme ilman perinteisiä karttojamme. Siitä kiitos poikkitieteiselle osaamiselle ja maantieteilijöille tiedemiehinämme ja -naisinamme. Etenkin naisten mukanaolo lisäsi kiinnostus ”juuriimme” ja niiden ymmärtämiseen. Minua alettiin nimitellä tätä kautta ja tämän oivaltaneena feministiksi. Se on hyvin suomalainen tapa asennoitua kilpailijaksi koettuun tutkijaan. Kilpailu oppilaista ja apurahoistamme oli tuolloin ja on tänäänkin ankara. Tutkija kun eli kädestä suuhun pienine apurahoineen. Sekin oli opeteltava. Opettamalla opimme. – ”Docendo discimus.”

Tiede ja sen rahoitus politisoitui sekin jo pian 1950-luvulta alkaen. Tästä kärsi etenkin perustiede muuttaessamme sen tuloksi lasten leikkeihin ja unohtaen vakavamman tieteen ilmastomuutoksineenkin. Tiede kaupallistettiin helpointa tietä käyttäen ja tietokoneita markkinoiden leluinamme. Se toi kilpailevia piilaaksoja ja Nokian kaltaisen hetkellisen ilmiön Suomeenkin. Perustieteet ja tutkimus kärsi kolauksen, josta se ei ole Suomessa toipunut. Se näkyy nyt yliopistojen alamäessä niitä maailmalla listattaessa. Helsinki on vielä viimeisenä sadan joukossa (99), Muut enintään 500 joukossa. Tehtiin vaikeita virheitä. Erehtyminen on inhimillistä. – ”Errare humanum est.”

Identiteetti matematiikassa ja filosofiassa on käsitteenä kokonaan eri asia kuin mitä sillä tarkoitetaan vaikkapa psykologiassa. Identiteetti logiikassa, ontologiassa tai vaikkapa Hegelin filosofiassa vie pohdinnan siihen, miksi olio on sama kuin se itse. Tai mitä tarkoittaa se, että olio on sama, jos se muuttuu kuitenkin ajan kuluessa? Katso: ihminen. – ”Ecce homo.”

Leipizigin lain mukaan kaksi olioita ovat samanlaisia vain, jos ne jakavat kaikki samat ominaisuudet. Kansakunnat, ihmiset niiden jäseninä, eivät tahdo jakaa samoja ominaisuuksia, mutta silti puhumme identiteetistä. Miksi ja millä perustein? Kvalitatiivinen ja numeerinen identiteetti tuovat tieteen ja tutkimuksen niille laidoille maailmankuvaamme, jossa puhutaan samalla vaikkapa suhteellisesta ja metafyysisestä identiteetistä. Filosofiset termit ja ontologia, logiikka ja ihmisen psykologia, arkielämän filosofia, eivät toimi samassa tasossa. Kun näin on, ensin on syytä varmistua siitä, mistä identiteetistä keskustellaan. Erehtyminen kun on inhimillistä sekin. – ”Errare humanum est.”

Missä muruseni? Harvoin keskustelu menee matematiikkaan ja logiikkaan, hieman yleisemmin ontologiaan ja filosofiaan, kaikkein yleisemmin kuitenkin arkikielen käyttöön ja sen käsitteisiin, jossa identiteetti on sama kuin minä ja minun napani, johon tuijotan. Kasakuntana se napa kuulusi olla Suomi -neidon puhtoinen ja hyvin saunottu, kansallisin symbolein kukitettu ja kanteleella soitettu Reino Helismaan hengentuote, jonka myöhemmin korvasivat Jukka Immosen, Maki Kolehmaisen, Matti Mikkolan, Aku Rannilan tai Patric Sarin säveltämät ja sovittamat Duran duranit, joita esittivät Jenni Vartiainen, Anssi Kela, Mamba, Anna Abreun, Lauri Närhi, Suvi Teräsniska, Vesa-Matti Loiri tai Diandra. Niillä korvattiin sota-ajan hengentuotteet ja vielä tänäänkin nähtävät TV yhden 1940-luvun leffammekin. Ne ovat kaipuuta sellaiseen, jota ei enää ole edes 1950-luvulle siirtyen. Helsingin olympiavuonna ja muistellen nyt näitä eläköityneitä suuria ikäluokkiamme. Pian ovat viimeisetkin vainautuneet ja kuolleista puhutaan vain hyvää. – ”De mortuis nil nisi bene.”

Mukana tässä ikäluokassa oli suuri määrä Karjalan evakkoja ja heidän perustamansa puolue SMP ja perussuomalaiset, nostalginen tapa herätellä henkiin tuon ajan arvojamme, mutta myös kaipuuta juurillemme. Mediat kokivat sen rasistisena hölynpölynä, punavihreiksi leimattuina oman aikamme radikaaleina uudistajinamme. Juuri Helsingin yliopisto esitteli nämä uudistajamme jo 1950-luvun puolella ja 1960-luvulle siirtyessämme. Ensimmäistä väitöskirjaani 1970-luvulla valmistellessani ja allasevakkojamme haastatellen Lapissa, kosket olivat nekin jo aika suojella ja perustaa ympäristöministeriökin. Se oli kaikkien sotaa kaikkia vastaan. – ”Bellum omnium contra omnes.”

Uudistuminen tapahtui hitaasti. Vai väittelemmekö identiteetin yhteydessä kovinkin usein modaalilogiikan aksioomista medioissa seuratessamme internetin identiteettivarkauksia tai puhuessamme vaikkapa kulttuuri-identiteetistä sekä kansallisesta identiteetistä huippu-urheilun yhteydessä? Mitä pidemmälle Lontoon kisat etenivät, sitä heikommalta kansallinen identiteettimme vaikutti. Horjuuko uskomme urheilukansaan? Menestyimmekö 1970-luvulla vain DDR:n kaltaisen totalitaarisen dopingin tuoman lisäpotkun seurauksena? Olimmeko tuon ajan Valko-Venäjä? ”De visu; de auditu; de olfactu” löytyy edellisen kirjani kansilehdeltä. ”Näkemänsä, kuulemansa. haistamansa.”

Itse tutustuin näihin käsitteisiin ensimmäisen kerran vakavammin 1970-luvun alussa valmistellessani paikkaleimautumiseen ja alueelliseen identiteettiin, spatiaaliseen identiteettiin (spatial identity) liittyvää tutkimustani osana suurten ympäristömuutosten aiheuttamia taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuuria muutoksia. Siinä joutui kuuntelemaan myös toista osapuolta. ”Audiatur et altera pars.” Se oli luonnollisesti virhe ja ”keppi sen todisti.” – Argumentum baculinum.”

Tausta-aineistoina minulla olivat etenkin suurten jokilaaksojen ja altaiden alle jääneiden ihmisten kokemukset pakkomuuttojen yhteydessä. Tuolloin nämä käsitteet olivat Suomessa kokonaan vieraita myös symbolirakenteina. Nekin oli rakennettava kieleemme sopiviksi sekä korjaillen Lönnrotin Kalevalan tuomaa painolastiamme. Mikael Agricolan kieli ja Sakari Topeliuksen sadut eivät oikein istuneet uusiutuvan tieteen maailmankuvaan. Aleksis Kiven romaanit ja Juhan Ahon lastut olivat nekin nostalgialtaan harhaan johtavia. Nyt voitto vaati todellakin vaivaa. – ”Amat victoria curam.”

Oli kehitettävä oma kielensä sopivaksi uuteen algoritmiseen maailmaan ja robotiikan käyttöön. Kuvitus maalauksina oli mahdollista aluksi vain tukeutuen latinakielisiin käännöksiin. Muutos oli jälleen paradigmainen. Uutta minäkuvaa luotaessa vanha oli hylättävä tai jätettävä kehitys tarpomaan paikallaan. Parhaiten sen taisivat pakkomuuttajat. He jos ketkä jo kerran evakkoon joutuneina tiesivät, kuinka vaivaa vaatii voitto. – ”Amat victoria curam.”

Minäkuvan romahdus Tällaisia julmia pakkomuuttoja maailmalla oli vuosien saatossa ollut valtavasti ja osa järkytti niitä lukiessani tai heitä haastatellen. Ihmisen terveys ei tahdo kestää kovin rajuja identiteettimuutoksia etenkin, kun taustalla on usein sellaiset yhteisöt, joiden ympäristösidos on ollut ennen pakkomuuttoa jokien ja altaitten rakentajille tuntematon käsitteenäkin. Ja jos heitä voi pommittaa, niin miksi ei sitten myös hukuttaakin? Toisinaan on suloista hullutella. – ”Aliquando insanire iucundum est.”

Myöhemmin tutkimus eteni aina väitöskirjaan saakka. Spatiaalinen identiteetti tuli tutkijoille tutuksi Suomessakin. Arjen kieleen se otettiin vastaan suvun mukanaan tuomina juurina. Suomalainen sukututkimus alkoi. Juuret osana käsitettä ”spatiaalinen identiteetti” oli poikkitieteinen ilmiö ja löysin myös luonnontieteet ja perimämme rakenteet. Se laajeni hetkessä sukututkimuksesta kansakunnan juurille ja mukaan tuli myös kieli ja sen käyttö. Poikkitieteisyys on eri asia kuin monitieteinen tai tieteiden välinen. Poikkitieteinen tiedemies tietää itse mitä tekee hakematta tietoja kaiken aikaa muilta kysellen. Siinä vaihtelu virkistää. – ”Variatio delectat.”

Psykologiassa, jota ympäristöpsykologia edustaa, ihmisen minäkuvan kehitys on keskeinen teema. Minäkuvan kehitys tapahtuu monessa vaiheessa ja usein sen yhteydessä puhutaan joko omasta tai omaksutusta identiteetistä. Itse käytin käsitteitä, jotka sopivat paremmin spatiaalisiin tieteisiin. Käytin käsitteitä ulkoisesta ja opitusta, usein regionaalisesta ja rajoihin liittyvästä identiteetistä, kuten pitäjähenget, maakuntahenki tai kansallisuus (nationalismi tai patriotismi) sekä toisaalla sisäsyntyisestä ja spatiaalisesta, mentaalisesta identiteetistä, jossa identiteetti syntyy ihmisen omien kokemusten kautta ja jää piiloon takaraivossa myöhemmin vaikuttaen. Tämä poikkitieteisyys on aiempaa tarkempaa työtä, jossa hiuksellakin on oma varjonsa. – ”Vel capillus habet umbram suam.”

Se, vajo, voi tulla esille vain traumaattisen kokemuksen kautta ja ajan myötä, kuten silloin kun koko lapsuuden maisema ja sen pyhät paikat hukutetaan. Silloin ihminen kuvaa menettämänsä aivan toisin symboleinkin kuin jos hän on muuttanut maalta kaupunkiin työn perässä, tai on Karjalan siirtolainen, mutta voi ajatella joskus palaavansa juurilleen. Silloin takaraivo pysyy hiljaisena. Sen sijaan juurien hukkuessa tekoaltaaseen syntyy näkyjä, jotka ovat kuin sairaan miehen unet. – ”Velut aegri somnia.” (Horatius).

Terve ja opittu identiteetti. Tämä identiteetti, sisäsyntyinen eikä muilta opittu, on taas usein varhaislapsuudessa, piilotajuista tai geneettistä, ja lähempänä ympäristö psykologian arkikielessäkin ymmärtämiämme käsitteitä puhuessamme vaikkapa juuristamme. Niinpä omaa työtäni helpotti myöhemmin Alex Halleyn romaani ja sen televisiosarja, jossa seurattiin neekeriorjien julmasti hävitettyjä juuria ja samalla yleistyi myös suomalaisten kiinnostus harrastelijatutkimuksena aiheena omat juuret ja sukututkimus. Hetkessä tästä käsitteestä tuli jopa kulunut. ”Verbum tritum.” Tutkimuksessa alettiin käyttää virheellisiä menetelmiä, vääriä ja arvottomia sanoja. – ”Verba falsa” – ”Verba inania.”Sen jatkaminen ei ollut enää mahdollista.

Olympialaisia seuratessa kansallinen identiteetti on meille tuttu käsite ja urheilijan oma identiteetti, joko osana tätä käsitettä tai urheilijaidentiteettiä, sivuaa juuri tuota edellä kuvattua omaksuttua (opittua) identiteettiä. Se ei ole sisäsyntyinen tapahtuma. Terve identiteetti edellyttää, että ihminen pääsee vapaasti kokeilemaan runsaasti sellaisia asioita, mahdollisuuksia, pohtimaan monenlaisia ajatusmalleja, joista valita itselleen sopivimmat. Ilmiö on poikkitieteinen, tieteiden välinen, ja sellaisena vaativa ja aikaa vievä. Yksin sitä edeten etenit nopeammin kuin verkostoissamme. Tosin verkostoissa ja klusteroiden sosiaalisen rakenteesi ja tutkimusohjelmasi, jaksat ehkä paremmin. Kun muistat kuinka totuus synnyttää myös vihaa. – ”Veritas odium parit.” (Cicero).

Nuoret tarvitsevat tähän tukea ja vanhempien, kasvattajien, tulisi tällöin ymmärtää, kuinka heidän omat arvonsa ja maailmankuvat kyseenalaistetaan. Nuoret tekevät usein kovin erilaisia valintoja kuin vanhempansa. Vanhempien hyväksyntä ja palkinnon haku johtaa kuitenkin usein identiteettiin, joka on vanhempien ja lähiyhteisön kautta omaksuttu, ei oman itsenäisen tahdon tulosta. Alaston totuus on usein käännetty peukalo. – ”Veritas nuda” – ”Verso pollice.”

Vanhemmat saattavat avata tai sulkea sellaisia mahdollisuuksia, joita normaaliin terveen identiteetin syntymiseen vaaditaan. Tällöin identiteetti ei välttämättä olekaan enää oma, sisäsyntyinen prosessi, vaan lähempänä omaksuttua ja muilta hankittu malli. Kaikki ei tapahdu enää omasta tahdostamme tai mukana on vanhan liekin jäljet. – ”Vestra sponte” – ”Veteris vestigia flammae.”

Syntyy helposti auktoriteettiuskoisia ja mitään kyseenalaistamattomia yksilöitä. Vielä luokkayhteiskunnassa eläessämme tällainen oli hyvin tyypillistä ja identiteetti periytyi sukupolvelta toiselle. Samoin maailmankuva ja arvot, monessa tapauksessa demokratiassa puolue ja monet instituutiot sekä niiden myös dogmaattiset tai tiettyä konventiota palvelevat rakenteet (vrt. ylimysvalta, kirkkovalta jne.). Taustalla on kiisteltyjä arvoja ja oppimisen kautta haettuja tuskaisia teitämme. ”Vecata quaestio” – ”Via discendi” – ”Via dolorosa”.

Heikon itsetunnon riskit. Kypsä identiteetti edellyttää valintoja ja huippu-urheilu valmennuksessa valinnat tehdään usein hyvin varhain, lapsen puolesta. Tällöin on olemassa riski, ettei nuori kykene myöhemminkään toteuttamaan itseään ja elämään sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa. Syntyy heikko identiteetti. Naurettava hiiri. – ”Ridiculus mus.” (Horatius). Hännät yhteen hirttäytyneenä rottien tapaan (Kuningasrotta).

Tällainen identiteetti on tyypillistä myös nuorille kansakunnille tai jouduttaessa puolustamaan omaa itsenäisyyttä koko ajan hyvin ahdistavassa esim. geopoliittisessa, usein vihamieliseksi koetussa spatiaalisessa kokemuskentässä. Näin alusmaan ja emämaan historia tarjoavat kokonaan erilaisen lähtökohdan identiteetin synnylle. Kristityille tuttuja ovat kielelliset symbolirakenteet ja niiden käyttö vaikkapa puettuna tieksi. Ristin tie, oppimisen tie, hyveellisyyden tie, sotilaallinen tie jne. – Via crucis, via dolorosa, via militaris, via recta, via vitae jne.

Heikkoa identiteettiä joudutaan pönkittämään ja se tarjoaa myös sellaisia esim. poliittisia tai taloudellisia välineitä, joiden synty on yksilön tai yhteisön, aluetalouden tai kansakunnan heikossa identiteetissä. Kun vahva identiteetti kasvattaa joustavuuteen, muutosten sietokykyyn ja antaa mahdollisuuden vapaaseen luovuuteen sekä sietämään myös epävarmuutta ja kritiikkiä, muutamaan toimintatapoja ja innovoimaan uutta, heikko identiteetti ei kestä paineita, luhistuu helposti kriiseissä, kuten avioerossa tai työttömänä. Siinä viisaus voittaa kohtalonkin. ”Victrix fortunae sapientia (Juvenalis). (Kunigasrotta).

Vastaavasti laajemmin spatiaalisen identiteetin, vaikkapa kansakuntien kohdalla, taantuman aikana ja sen vaatimuksissa, heikko identiteetti kohdistuu helposti myös alueellisesti tunnistettaviin “heikkoihin” alueisiin. Nyt tällaisia alueita ovat olleet etenkin välimereiset taloudet Euroopassa. Kukoistaen kuitenkin ikuisuuteen. – ”Viret in aeternum.” Olkoonkin että huolet häädetään viinin avulla. – ”Vino pellite curas!” (Kuningasrotta)

Tutkimusten mukaan ihmiset työskentelevät mieluiten sellaisten ihmisten kanssa, joilla on vanha ja kypsä identiteetti. Samoin ihmiset valitsevat mieluummin sellaisia asuinalueita, jossa menestyminen on tullut osaksi aluetalouden historiaa. Sosiaalinen muisti ja pääoma sisältää myös taantuman sattuessa onnistumisen siemeniä ja kypsän identiteetin rakenteita. Yhdyskuntien vararikkoja voidaan jopa ennustaa ja olettaa jotkut alueet toisia vahvemmiksi. Etenkin puhumisen taitava kunnon mies. – ”Vir bonus dicendi peritus.”

Euroopan kohdalla käytämme käsitteitä, jossa mukana on suurtenkin kansakuntien kohdalla stereotyyppisiä ja juuri identiteetin vahvuuteen tai heikkouteen liittyviä symboleja. Näin kriisit pikemminkin kärjistävät identiteettieroja kuin lisäävät sosiaalista ja kulttuurista integraatiota. Pohjoisen erkaantuminen etelästä olisi integraatiolle ikävin mahdollinen trauma myös eurooppalaisen identiteettimme rakentelussa. Tällaiseen meillä Pohjolassa ei ole varaa eikä Itämeren tuntumassa ja Jäämeren syleilyssä mitään järkevää syytäkään. Me etenemme nyt yhtäläisin ja yhdistetyin voimin. – ”Viribus aequis.” – ”Viribus unitis.” (Vrt. Kuningasrotta).

Makrotalous seuraa etenkin median arkikielessä ja sen filosofiassa mikrotaloudesta hankittuja käytäntöjä ja sosiologian prosessit siirtyvät sosiaalipsykologiasta tuttuja psykologisia käsitteitä käyttäviksi. Tämäkin kielii heikon identiteetin ongelmistamme. Yksilön on mahdoton hahmottaa etenkin uudessa reaaliaikaisessa taloudessa ja sen valtavissa globaaleissa mittasuhteissa miljardien ihmismassojen tai talouden tunnuslukujen liikkeitä muuttamatta käsitteinä paremmin oman lähiyhteisön ja oman identiteetin mittaiseen maailmankuvaan ja sen etenkin ulkopuolelta annettuun heikkoon identiteettimme. Oleellista oli kuinka hyve tuli rahan jälkeen tai hyveeseen luotettiin, ei aseisiin. – ”Virtuti non armis fido” – ”Virtus post nummos.” (Horatius). (Kuningasrotta)

Olen käsitellyt laajemmin tätä ilmiötä etenkin nyt 2020-luvun kirjoissani ja pohjustaen tekstejä algoritmiseen muutokseen sekä robotiikan kohdalla ohjaten tekstejä paremmin uuden teknologian käyttöön sopivaksikin. Näin siksi että muutos tekstin tuotossa ja kuvien käsittelyssä, kuvien tuotossa tekstistä, on ohjaamassa myös uutta teknologiaa ja sen kykyä hahmottaa myös suomenkielistä tekstiä. Näin aluksi se on tapahtunut hakien tukea etenkin latinasta ja sen käytöstä kuvitettaessa myös suomenkielistä tekstitystämme. Pahoittelen tästä yhtäläisin ja yhdistetyin voimin tehdystä valinnastamme. – ”Viribus aequis & Viribus unitis”, jossa edetään ystävyyden voimin. – ”Vis amicitae.”

Näin pohdittu ja ehjälle identiteetille rakentuva maailmankuva sekä sen tarjoamat mahdollisuudet jäävät muuten vähemmälle käytölle tai niitä ei havaita tai kehitetä lainkaan. Uusissa mutkikkaissa yhteiskuntamalleissa heikon identiteetin saaneet selviävät kriiseistään, niin nuorina aikuisina kuin kansakuntinakin, toisin kuin vakiintuneet ja vahvan itsenäiset skandinaaviset kulttuurit. Syntyy heikon identiteetin tapaista ajelehtimasta tai kansallisen identiteettimme kohdalla kuvattua ajopuuna kulkeutumista sekä diffuusisia, muualta levinneitä ilmiöitä, ei niinkään omia innovaatioita ja niiden itsenäistä kehittelyä. Tämä on uuden robotiikan ja teknologian tuomista riskeistä kohtalokkain. Elämä on kuitenkin ihmisen parasta aikaa. ”Vita est tempus optimum hominis.” (Vrt. Kuningasrotta).

Näin innovaatiot korvautuvat innovaation diffuusiolla ja heikoimman identiteetin kohdalla korostuvat vielä hitaan jälkiomaksumisen spatiaaliset sekä sosiaaliset että taloudelliset kulttuuriset ilmiöt. Helpoin ja halvin tie ei ole useinekaan se viisain tapa edetä, haettaessa vahvaa aluetalouden identiteettiä sekä sen toteutumista uuden robotiikan ja tekoälyn kautta syntyvän kulttuurin tuotteenamme. Ilmiö ei ole vain paikallinen, vaan myös mitä suuremmassa määrin globaali ja kieliämme sekä kulttuureja kaventava, yhdenmukaistava ja latistava. Kohta kaikki rikkaan kulttuurikirjomme tuotos on harvinaista. ”Kaikki erinomainen on harvinaista” – ”Omina praeclara rara.”

Vahvan identiteetin edut. Joitakin ihmisiä pidetään tutkimusten mukaan älykkäämpinä, mentaaliälyisinä ja ymmärtäväisempinä, työyhteisöön paremmin sopeutuvina ja jopa karismaattisina. Oletetaan, että he ovat itse punninneet identiteettinsä kautta omat vaihtoehtonsa ja päätyneet perusteellisen punninnan jälkeen valintoihin, joita voivat myös uskottavin argumentein puolustaa. Uhrata elämänsä vaikkapa totuudelle. ”Vitam impendere vero.” (Juvenalis).

Tällöin he ymmärtävät myös muiden valintoja ja hyväksyvät paremmin heidän mielipiteitään suhteessa omiin valintoihinsa. Kyse on yksilön identiteetistä, ei alueen. Poikkitieteisessä psykologisia, sosiaalisia ja sosiaalipsykologisia ilmiöitä ei pidä sotkea toisiinsa. Toisin menetellen ajaudutaan syviin kriiseihin ja traumoihin. Eläköön kuitenkin tasavalta. ”Vivat respublica!”

Oikein hoidettuna prosessi etenee lähinnä peilaamalla vahvan identiteetin rakenteita omaan kokemuskenttään, punnitsemalla omaa heikkoa tai vahvaa identiteettiä peiliteoreettisin menetelmin, ja tuloksena on joko itse omaksuttu kypsä identiteetti tai siitä eroava heikomman ja hankitun identiteetin kaltaisia imitoituja yhteisöjä. Ei kukaan synny kuitenkaan ilman virheitä. ”Vitiis nemo sine nascitur.” (Horatius). (Kuningasrotta).

Jälkimmäisessä tapauksessa tuloksena on vaikkapa yleisempi tapa alkoholismiin, kriisiytymiseen pienissäkin konfliktiksi koetuissa tilanteissa sekä arvovalinnat, jotka eivät ole erityisen joustavia, luovia ja uutta toimintaa, palveluja jne. tuottavia ongelmatilanteissa. Mahdollisuuksien sijasta kohdataan koko ajan vain ongelmia ja onnistumisen sijasta puhutaan selviytymisestä. Siis elämä lyhyt, taito pitkä, tilaisuus ohikiitävä, kokemus pettävä, päätös vaikea. – ”Viva previs, ars longa, occasio praeceps, experientia fallax, iudicium difficile.” (Hippokrates).

Identiteetin kehitystasot. James Marcian identiteetin kehitystasoilla käsitellään yleensä nuoruutta, ihmisen identiteetin syntymekanismeja, ei niinkään yhteisöjä tai spatiaalista, alueellista ja kulttuurista identiteettiä ja sen kehittymistä. Kehitystasot sopivat kuitenkin myös jossain määrin avaamaan spatiaalisia ilmiöitä ja niiden identiteetin kokemuksiamme, näin etenkin oman aikamme nettiympäristössä operoidessamme. Algoritmit ja tekoäly avustavat siinä nopeasti ja tehokkaasti. Se on valmis kaikkeen – ”Ut quocumque paratus.” Ihan vain ystävyyden osoituksena – ”Ut pignus amicitiae.” Täsmällisesti kertoen ja asiansa jäsentäen. Ei sekavia esittäen, kuten ihminen, joka ajattelee sekavia. Runokin voi olla maalaus. – ”Ut pictura poesis. (Horatius). Ei Horatius arvannut millaista aikaa me nyt elämme.

Marcia kehitti tasonsa Erik H. Erikssonin psykodynamiikasta. Erikson jakoi identiteetin a) egon identiteettiin, b) persoonalliseen identiteettiin ja c) sosiaalisen identiteettiin. Näillä hän tarkoitti 1) ihmisen tietoisuutta itsestään ja siis spatiaalisen identiteetin näkökulmasta sisäsyntyistä mentaalista maailmankuvaamme sekä erikseen 2) persoonallisuuteen ja 3) sosiaalisiin rooleihin sidottua identiteettiä, jotka ovat puolestaan lähellä spatiaalisen identiteetin opittuja, ulkopuolelta annettuja sekä tätä kautta oppimiamme ja myös rationaalisesti tai mentaalisella tasolla hyväksymiämme käyttäytymismallejamme. Enää puuttui vain tahto uhrata elämänsä totuudelle. – ”Vitam impendere vero.” (Juvenalis).

Erikson käytti käsitteitä, jota kuvaavat identiteetin eheytymistä ja tasapainoa, hyvinvoinnin kokemuksia tai pahanolon tunteita, sairastumista. Niissä on paljon yhteistä väitöskirjaani ja tutkimuksiini 1970-luvulla sekä ympäristömuutosten aiheuttamiin sairastumisiin ja myös kuolemantapauksiin. Joissakin tapauksissa mm. Afrikassa nämä ilmiöt olivat dramaattisia ja koskivat vahvaa identifioitumista tekoalateiden alle jääneisiin mm. vainajien henkiin. Kovin kaukana nämä ilmiöt eivät olleet Lokan altaan kylissä saamelaisten kohdalla ja heidän pyhiä seitojaan hukutettaessa. Siinä hukutettiin samalla luonnon parantava voimakin. – ”Vis medicatrix naturae.” (vrt. Kuningasrotta).

Sisäkkäiset rakenteet. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat aina ihmisen identiteetin kohdalla sisäkkäin. Niiden kautta jäsennetään tärkeät ihmissuhteet ja niiden historia sekä se, miten ihminen tuntee olevansa edelleen sama ihminen myös täysin muuttuvassa tilanteessa. Tällainen tilanne saatetaan kokea myös hyvin traumaattisena vaikkapa tropiikin altaiden kohdalla Kariban ja Voltan rakentamisen yhteydessä, joka pakotti alkuperäiskansoja muutamaan kotiseudultaan täysin vierasiin ympäristöihin, joita aiempi identiteetti ei tukenut tai edes tunnistanut lainkaan. Sama koski Suomessa Kemijoen altaita, Lokkaa ja Porttipahtaa, Sompiossa 1960-luvun lopulla. Kauheat virheet syntyivät tottumuksesta. Tottumus on tyranni. – ”Usus est tyrannus” (Horatius).

Jos työyhteisö kokonaan hylkää uuden työntekijänsä, syntyy poikkeuksellinen ja aiemmin kokematon elämäntilanne, joka koskettaa koko identiteettiä, ei vain sen osia. Työpaikkakiusaamisessa pyritään järkyttämään yleensä vain osia, harvemmin koko ihmisen identiteettiä. Työpaikkakiusaaminen on kuitenkin juuri identiteettiä horjuttavana hyvin suomalainen ilmiö ja liittyy tutkimusten mukaan omaan aikaamme ja etenkin nykyisin julkishallintoon työnantajana. Tällaisen työnantajan elämä on taistelua. Ei ajattelemista. Despootille elämä on tottelemista ja totteleminen elämää. – ”Vivere est militare” (Seneca). – ”Vivere est oboedire, oboedire est vivere.

Olen aiemmin kirjoittanut runsaasti aiheesta enkä nyt puutu ilmiön kuvaamiseen. Se liittyy kuitenkin läheisesti juuri identiteettiin, identiteetin kriisiin ja heikkoihin työnantajiin sekä niiden syystä tai toisesta horjuvaan hallintoon. Ihminen voi myös itse hyväksyä tai hylätä muiden ihmisten näkemykset itsestään. Näin tapahtuu etenkin silloin kun nuori kapinoi ja on luomassa omaa identiteettiään sekä silloin, kun aikuinen kypsä persoonallisuus ei hyväksy identiteettinsä loukkauksia. Tai hän on kuin hännästään kiinni muissa samankaltaisissa rotissa. On syntynyt rottakuningas.  Kuten aiemmin jo mainittiin. – ”Ut ante dictum.” Se on monen elämän käytäntönä. – ”Usus vitae.”

Etenkin nuori rakentaa identifioitumistaan kaveripiiriltään saamansa palautteen perusteella ja se kasvattaa ryhmähenkenä itsetuntoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Syntyy epäselvän identiteetin vaihe, jossa kokeillaan erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Identiteetin etsintävaihe liittyy myös spatiaaliseen identiteettiin. Alueellinen identiteetti voi olla lähellä maakuntahenkiä, kuntaidentiteettiä ja myös kansallistunnetta. Huono kansallinen itsetunto näyttäytyy epävarmuutena ja tapana pönkittää sitä hakien vaikkapa urheilusuoritusten kaltaisia näyttöpaikkoja. Haluten ja kyeten, tahtovana ja mahtavana. – ”Volens et potens.” – ”Volens et valens.”

Kansalliset suoritusten mittaamiset ovat tyypillistä sellaista viihdettä, jossa taustalla on samalla maskuliinisen vahvana esitetty kuva kansallishengen luonteesta. Mukana on runsaasti stereotyyppejä ja sellaista käsitteistöä tai symboliikkaa, jonka kohdalla nykyisin korostuu globaalin maailman paineet ja kriisit sekä näiden horjuttama oma heikko identiteetti tai sen etsintävaiheen jatkuminen. Tahtoen tai tahtomattaan. – ”Volens nolensque” (Augustinus).

Lainattu identiteetti. Jos nuori ei käy lainkaan läpi etsintävaihettaan, vaan on jo varhain sitoutunut yhteen vaihtoehtoon, kuten usein huippu-urheilun valmennuksessa tapahtuu, syntyy lainattu identiteetti. Usein mukana on vanhemmilta saatu roolimalli. Kulttuurisesti tämä periytyvä roolimalli oli tyypillistä agraarissa ja alkuteollisessa yhteiskunnassa ja sen luokkajaoissa. Pyöritellen samalla rinnassaan vihaisi tunteita. – ”Volvit in pectore iras.”

Alusmaa lainaa taas helposti mallinsa emämaalta. Näin identiteetti syntyi muilta saatuna ja erityisen vahva se oli sukupuolisen roolijaon yhteydessä. Globaalissa maailmassa nämä jaot ovat edelleen näkyviä, ja niillä on taipumusta siirtyä myös kulttuurista toiseen. Suomalaisuus identiteetin aiheena on erityisesti näin olympialaisten aikaan korostuva ilmiö. Siihen kuuluu tyypillisenä juuri pienen kansan heikko itsetunto, maskuliinisuus, jossa nainen on eritystapaus ja otetaan mitalinhankinnassa kuitenkin huomioon paremman puutteessa. Tosin mukana on aina jokin neuvova toivomuskin. – ”Votum consultativum.” Jolloin nainen on tuomittu lupaukseensa. – ”Voti damnatus.”

Nyt sekään ei näytä pelastavan ja tyydymme tunnelmoimaan muiden menestystä etäältä ihaillen tai palaten vanhoihin menetyksemme päiviin niitä takautuvasti muistellen. Olemme taantuneet liki kaikessa opittuun identiteettiimme liittyvässä 1970-luvun luokkajakoihin ja se näkyy myös politiikassamme. Sanna Kivimäki väittelee aiheesta tohtoriksi 11. elokuuta tiedotusopissa Tampereen yliopistolla. Kirjan nimi on “Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen – Suomalaisuuden kulttuurisia järjestyksiä”.

Oletan, että siellä tutuksi tulevat jälleen kerran käsitteet “stereotypiat”, köyhyysloukut ja luokkajaot, pönkitettävät hyvinvointiyhteiskuntamme mittarit, suomalainen synkkämielisyys ja tapamme jakaa jokaiselle jotakin sekä juoda itsemme tolkuttomaan kuntoon muita kansakuntia sen enempää siinä matkimatta. Osaamme jotakin myös itse ja ilman diffuusista tiedon ja toiminnan hakemista. Olemme aktiivisia juomaan sellaista myrkkyä, joka ei meille sovi, mutta teemme sen silti ikään kuin uhmaten ja osana ikääntyvän kansakunnan negatiivista identiteettiä, murrosikäisen kulttuuriin aggressiivista ja poleemista elämisen tuskaa. Se on ollut monelle yhteiskunnan tuhoava nielumme. – ”Vorago rei publicae.”

Uuden identiteetin aamussa. Olen kirjoittanut suomalaisuudesta jo niin paljon, etten osaa pitää enää näitä kansakuntaamme liitettyjä mytologisia piirteitä muuna kuin vahvan itsetunnon osoituksena. Kansallisen identiteetin, myös sen kipupisteitten, etsintävaihe on käyty läpi ja maa on sitoutunut viimeinkin omiin valintoihinsa silloinkin, kun ne ovat olleet, ja ovat edelleen, joskus myös kauheita virheitä ja poikkeavat muiden Pohjoismaiden viisaammista valinnoista. Demokraattisessa maassa on lupa tehdä myös virheitä. Neuvova toivomus, minun äänelläni, voi joskus olla se ratkaiseva ääni. Ei nyt mikään enkelin ääni, pikemminkin juuri neuvova toivomus. Matteuksen evankeliumia (Matt: 3:3) lainaten, huutavan ääni erämaassa. – ”Vox angelica”, ”Votum consultativum”, ”Vox clamantis in deserto.”

Vaaleissa voimme aina virheemme korjata ja etsiä uusia vaihtoehtoja. Identiteettimme ei ole enää sidoksissa poliittisen instituution aiemmin jäykkään ja luokkarakennetta palvelevaan maalimaan sekään. Poliittiset instituutiot ovat jatkuvassa liikkeessä nekin. Pohjoismainen pragmaattinen, luonnon ankaruudesta syntyvä elämänasenne ja käytäntöä palvelevat ratkaisut ovat ohjaamassa inhorealistista opportunismiamme. Se on ääni, joka juuttuu kurkkuun, ihmisen ääni. Ei paholaisen tai Jumalan ääni ensinkään. – ”Vox faucibus haesit”, ”Vox humana”, ”Vox diaboli”, ”Vox Dei.”

Joitakin negatiivisen identiteettinsä hylänneitä maasta kuitenkin löytyy, ja aina ei ole tarvis palata kansallisen identiteetin tai minäkuvan rakentelussa 1800-luvun nationalismiin ja kultaisiin vuosiimme, muutamaan harvaan Ruotsista maahamme lainattuun vahvan egon kansalliseen kantajaamme, tai tsaarin ajan perintöön. Siis siihen identiteettiin, johon Putin perustaa oman ideologisen paatoksena siitä kansalle julistaen. Tässä venäläinen identiteetti ja sen luomukset eivät näytä vanhenevan edes 2000-luvulle tultaessa. Tästä enemmän kirjassani: ”Teesi, Aniteesi, Synteesi – Mytomania, Eskapismi, Putinismi.

Ne sopivat Suomessa kokien aikaan, jolloin elimme ensimmäisen tai toisen tasavallan vaihetta ja pääosa kansaa eli omaksuen muualta annetun ja opetetun identiteetin kasvavassa auktoriteettiuskossa, tai pani vaihtoehtoisesti hanttiin herravihaa kantaen topeliaanisessa elämässä ja Kalevalan rinnalla Väinö Linnaa tai Vänrikki Stoolin tarinoita lukien ja Aleksis Kiven tuotantoon ne liki raamatullisesti yhdistellen. Tänään mediayhteiskunnassa kansallinen identiteetti on jo, Hegeliä lainaten, identiteetin ja epäidentiteetin identtisyyttä. Siinä sama identiteetti syntyy eri muodoissa useissa erilaisissa meille avautuvissa maailmoissa ja hyväksymme tämän terveen egon ja persoonallisuuden minäkuvan rikkautena. Tässä kansan ääni ei ole paholaisen ääni vaan ihmisen ääni ja tähtien ääni, Latinan kieli. – ”Vox diapoli”, ”Vox humana”, ”Vox stellarum”, ”Vox Latina.”

Suomalaisuus ja kansallisen identiteetin synty. Osa I.

23.09.2021 – 17.08. 2023

Sompion allasevakkoja Lapissa haastatellessani useampaankin otteeseen sekä samalla vertaillen tuloksia tavaten sotiemme evakkoja, tutkimuksia pakkomuutoista ympäri maailmaa, alueeseen ja kulttuuriin liittyvät juuret osoittautuivat olevan paljon muutakin kuin mitä usein pohdimme. Ei sekään riitä, että kerromme kuinka juuret ovat syvintä itseämme. Se kun ei kerro vielä yhtään mitään. Tiede ja sepitteellinen romantiikka on syytä pitää erillään. Jaettakoon se heille, joiden vaivannäkö ansaitsee sen. – ”Illis quorum meruere labores.” (Propertius).  

Poliittisista liikkeistämme perussuomalaiset korostavat tänään näkyvimmin suomalaisuutta osana juuriamme ja puolueen kiinnostavuus liittyy etenkin juuri identiteettiin ja siinä näkyviin kriiseihimme. Vennamolaiseksi kutsuttu SMP syntyi vuonna 1959 etenkin karjalaisten evakkojen toimesta. Olin silloin Pieksämäellä omalla paikallani 8-vuotiaana runoja lausuen. Tupailloissa tapasin siten yhtenään joko maalaisliittolaisia isäntiä emäntineen, korpikommunisteja, mutta myös runsaasti Karjalasta juuri muuttaneita evakkoja. Se avasi lapsen silmät suomalaisen maaseudun uuteen vaiheeseen. Runot yhdistivät ja lapsi niitä esittäenkin. Vox populi, vox Dei.

Vennamo oli itsekin Laatokan Karjalan evakkoja ja hänen tehtävänsä oli hankkia maita juurettomille heti sotiemme jälkeen. Perussuomalaisten juuret puolueena oli tämän ilmiön liittämistä Jussi Halla-ahon kautta syntyneeseen polemiikkiin kohdistuen globaaliin pakolaisuuteen ja sen suuntautumiseen Suomeen. Ilmiö oli ymmärrettävä mutta sen esitystapa meni odotetusti uudessa mediayhteiskunnassamme kiville. Kevät ja kesä 2023 oli surullinen kokemus suomalaisen median rimanalituksista juuri sen herkimmillä alueilla mellastaen. Siinä jaettiin tuntematonta tuntemattomammalle. – ”Ignotum per ignotius.”

Poliittinen kahtiajako Donald Trumpin tapaan mallia Yhdysvalloista hakien oli monelle traumaattinen kokemus suomalaisena. Vennamon äänestäjät olivat Kuopion vaalipiirissä Karjalan evakkoja ja korpikommunisteja. Kävin nämä kaikki läpi vaalipaikoittain Oulun yliopiston opinnäytetyönäni vuonna 1970. Seppo Kääriäinen vaikutti päätyvän hyvin samanlaisiin tuloksiin. Jos mediamme uskoo kansan haluavan tulla petetyksi, petettäköön siis. – ”Vulgus vult decipi, ergo decipiatur.”

Suomalaiset ovat rokotettuja ilmiölle, jossa pakolaisuus ymmärretään takavuosien omaan historiaamme liittyvänä ilmiönä, ja osana sellaisia piilovaikuttajia, jotka oli mahdollista löytää allasevakkojen kertomuksista käsitteen ”spatiaalinen identiteetti” sisältä. Se on muuta kuin sepitteellinen tarina ja narraatio, jossa kerromme juuriemme liittyvän maakuntaan ja kansakuntaan opittujen kertomusten ja sepitteiden kautta, kuten maakuntalauluihin ja -lehtiin tai kansallisiin tarinoihin, maakuntakirjailijoiden kertomuksiin jne. Kansan ääni on ihmisen ääni. ”Vox humana.”

Maakuntia jo lapsena kiertäen havaitsin, kuinka opitut runoni ja kansallistunnukset tai maakuntalehtien kertomukset olivat samaa narraatiota toistavia ja sellaisenaan sepitteellisiä. Vuonna 2023 niillä ei ole enää paikkaa uutta hallitusta koottaessa tai presidentin vaaleihin mentäessä. Sekä ehdokkaat että heidän äänestäjänsä ovat oman aikamme tuotetta ja kultivoitunutta väkeä niin ehdokkainamme kuin heitä äänestävinä presidentin tekijöinäkin. Nyt lasketaan tähtien ääniä. – ”Vox stellarum.” Emme tiedä emmekä tule tietämään. – ”Ignoramus et ignorabimus.” (Vergilius).

Ensimmäisessä väitöskirjassani kuvasin näitä ilmiöitä ja samalla tuo aihe tuli osaksi tiedettä ja sen tapaa syventää arkikielessä käyttämiämme käsitteitä, koskien juuria ja juurien syvempää merkitystä myös geneettisenä ilmiönämme sekä osana sosiaalista ja kulttuurista pääomaamme. Sen vastakohtana oli juurettomuus, jollaisia heitäkin tapasi jo varhain myös maaseudulla. Emme elä enää tuota aikaa. Ja suutari pysyköön sandaalissaan – ”Ne sutor supra crepidam.”

Juurettomuutta paheksuttiin. Olen ammatikseni luokitellut ihmisiä ja tämä työ helpottui käyttäen tietokoneita apunani, jolloin mukana on voinut olla myös miljoonia havaintoja, miljoonien ihmisten vastauksia ja kokemuksia ympäri maailmaa. Vuosien 2006–2008 aikana hain sosiaalisen median kautta lisää aineistoa siitä, mistä suomalainen ”kansallismaisema” ja sen juuret voisivat syntyä tänään, ja miten nämä vastaukset, netin kautta kertoen ja kasvottomina, poikkeavat aiemmista saamistani vastauksista. Kansan kasvot on sen sielun kuva. – ”Imago animi vultus est.” (Cicero)

Kirjoitin niistä lyhyesti kaksi blogia tai esseetä, jotka liitän nyt tähän teemaan myös kotisivulleni ja myöhemmin kirjaani, joista valmiina on vaikkapa juhlavuotemme kirjani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Se oli koottu tuolloin sadasta aiemmin kirjoittamastani monografisesta kirjastani. Nyt kirjoja on tullut lisää 31 monografista julkaisua. Yksistään vuonna 2023 neljä uutta painosta, joissa mukana on myös algoritminen tapa muuttaa tekstiä kuvina maalauksiksi, jotka ovat varmasti myös lukijalle tekstiä avaavia (Dum Spiro, Spero). Silloinkin kun ne muistuttavat komeaa surrealistista maalausta. Palaan myös toiseen väitöskirjaani kirjassani ”Ekoyrittäjyys ja innovatiiviset klusterit: systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa. Vuosi 2024 on viiden kirjan vuosi. Tämä teksti on osa tuota viidettä kirjaani. Kirjojani ei myydä K-kaupan lihatiskiltä. Tuskin löydät sitä edes kirjakaupastasi tai kuntasi ylläpitämästä kirjastosta. Kirjat on painettu Saksassa ja säästäen luontoa. Kirjani ekologisesta klusterista ei muuta sallisi. Kansalaisten silmissä – ”In oculis civium.”

Pari vuotta aiemmin täydensin muistelmakirjaani täyttäessäni juuri 70-vuotta ”Muistelmakirja – NYT. This is my way” niin ikään myös kuvitetulla laitoksella: “Cluster art and Art of Cluster 70 years”. Siitä on tullut algoritmien ja robotiikan myötä uusi käytäntöni avata tekstiä lukijalle uuden tekoälyn tarjoamalla vaikuttavalla tavalla. Käytän siihen lisäksi, paremman kuvakoosteen antaakseni lukijoilleni, latinan kieltä ja sen ikuisia viisauksia. Sikäli kun ne sopivat esitettävään tekstiinkin ja avaavat sitä tiivistäen samalla. Algoritmeille on syytä jakaa teksti, joka on tiivistä, mutta samaan aikaan ymmärrettävääkin. Suomi kielenä ei sitä ole. Ei edes rukouksella eikä rahalla. – ”Nec prece nec pretio.”

Identiteetistä kohti suomalaista kansallismaisemaa

07.09. 2008–17.08. 2023

Kirjoittaessani tekstiä Anja Yli-Viikarin kanssa toimittamaani ”Suomen Maaseutumaisemat” kirjaan (Luostarinen & Yliviikari 1997) ja tehdessäni ensimmäistä väitöskirjaani suomalaisesta paikkaleimautumisesta ja ”juurista” (Luostarinen 1982) Lapin allasevakkoja ja jokivarsien ihmisiä haastatellen, jouduin käymään läpi aineistoa kansallismaisemistamme. Yritys tehdä maalaus tai veistos tästä aiheesta on paljon ongelmallisempi kuin jos aiheena on vakkapa aiemmin kuvaamani Paul Gauguin maisema tai Vincen van Goghin maisema. Yhden ihmisen kohdalla, taiteilijan töitä tulkiten, on osattava varoa vain hänen sisäistä narsismiaan tai persoonallisuuden häiriöitä, toisin kuin kansakunnan kohdalla, jossa ongelmina ovat tuhannet sepitteelliset stereotypiat. Tärkeintä on olla ihmettelemättä mitään. – ”Nil admirari.” – Ihminen on pahin vihollisensa, mikään ei ole hyvettä rakastettavampaa, mikään ei ole ihanampaa kuin totuuden valo. ”Nihil inimicius quam sibi ipse” – ”Nihil est virtute amabilius” – ”Nihil est veritatis luce dulcius” (Cicero).

Kun tämä työ valmistui, myöhemmin vastaava voitiin suorittaa paljon vaivattomammin algoritmien ja tekoälyn, robotiikan, avustaman, mutta samoilla ehdoilla. Nyt mukana ei ollut enää tutkijan tai taiteilijan omaa subjektiivista kokemusta, vaan algoritmien kautta haettava maalaus ja sen tuoma tulos, verraten sitä aiemmin itse tehtyihin maalauksiin tai veistoksiini. Keskustelu algoritmien kanssa on sekin helpottanut työtäni. Epäuskoisten maassa – ”In partibus infidelium.”

Klusteritaiteessa elementtejä yhdistäen (klusteroiden) kansallismaiseman voi jo jotenkin pyrkiä hahmottamaan sekä poikkitieteisenä että -taiteisena prosessina. Klusteritaiteen etuna on sen poikkitieteisyydestä syntyvä mahdollisuus hakea uusi näkökulma tieteen rajapinnoilta. Näillä rajapinnoilla syyn ja seurauksen kausaliteetit alkavat kadota ja järjestys alkaa muuttua kaaokseksi. Mikään ei ole ihmiselle varmaa, mitään ei voi luoda tyhjästä. – ”Nil homini certum est” (Ovidus). – ”Nil posse creari de nilo.” (Lucretius).

Sen sijaan algoritmien kohdalla kaaos katoaa ja tehtävä suoritetaan kokonaan uudella tavalla ja vailla kuvataiteilijan subjektiivisia kokemuksia tai taitoja tallentaa ne kankaalle. Tai veistäen aluksi vaikkapa kipsivalosta kokemuksestaan rakennellen. Algoritmein rakennelleen olet edelleen mukana prosessissa, sikäli kun niitä tunnet, sekä ohjaat prosessia haluamaasi suuntaan. Tulos on siten edelleen taiteilijan tai tieteilijän omaa käsialaa, mutta vain robotiikan kautta se kankaalle siirtäen. Vain tekniikka maalauksen teossa muuttuu. Ei sen ihmeellisepää. On vain tunnettava tämä uusi teknologia sekä kuvattava aihekin. Tällä kertaa poikkitieteinen tehtävä. Sen ei pidä antaa hallita mieltään. – ”Non animo compos.”

Uskon niitä fyysikkoja, jotka tulkitsevat universumia ja sen valoja, pimeitä mustia aukkoja, kuvaten ne kaoottisella tavalla ja ilman loogista kausaliteettia. Mielestäni se on ainut oikea tapa ymmärtää maailmankaikkeutta. Meillä on taipumusta ajatella globaalisti ja toimia paikallisesti. Joskus voisi kokeilla myös päinvastaista. Minulla itselläni on tapana eksyä vieraassa ympäristössä ja lähteä länteen päästäkseni itään. Kolumbus teki myös samoja virheitä. Löydökset olivat kiintoisia. Tiede ja taide ovat kiintoisia löytöretkiä, jossa karttoja ja kompasseja, neuvojia, on joskus liikaa tarjolla. Ei kaikenlaista mutta paljon. – ”Non multa sed multum”.

Miten tällainen poikkitieteinen teos tekstinä ja kuvataiteena syntyy:

Ensiksi

Maantieteilijälle kansallismaiseman ytimessä olisi ensimmäisenä tarjolla idän ja lännen välinen kulttuuri, ”gateway” -tyyppinen rakenne Eero Saarisen kuvaamana Yhdysvaltain syvän lännen porteilla St Louisin kaupungissa (Gateway Arch). Museon rakentaminen monumentin kaaren alle on juuri maantieteen tapa lähestyä ongelmaa historian näkökulmasta yhdistämällä aluetieteen horisontaalit ilmiöt korologisina (horisontaalisina) historiatieteiden kronologiseen ja vertikaaliin kulkuun. Yhteen suuntaan tuijotellen se ei kerro vielä tutkijalle mitään poikkitieteistä. – ”Nihil dicit”

Tällöin varhaisin ja ensimmäinen Suomeen liitettävä ilmiö olisi maailman vanhin kallioperä ja sen geosfäärinen perusta, kiven kierto ennen hydrologista veden kuluttavaa kiertoa. Olen tehnyt tästä puutarhani kuvaavan veistoksenkin yhdistellen geosfäärin hydro- ja atmosfääriin sekä myöhemmin vielä ihmisen antroposfäärin ekono- ja sosiosfäärinä psykosfääriinkin. Kaikki tämä edustaa myös elävää luontoamme, biosfääriä. Se ei saa ajautua kaaokseen atmosfäärisen ilmastomuutoksen seurauksena. Ihminen kun on itsensä pahin vihollinen. – ”Nihil inimicius quam sibi ipse.” (Cicero).

Kaiken mallintamisen ja algoritmisen työn taustalla olisi virtaavan veden tapa kuluttaa ja kasata samalla pyrkien minimoimaan energian kulutusta, painovoimaa. Mitä vanhempi ja kypsempi rakenne, joen rakentama kulkutie mereen, sitä vähemmän se tuhlaa energiaa. Näinhän tekevät lopulta kasvitkin pyrkiessään lopulliseen säästävimpään muotoonsa suksessiolinjoillaan. Ihmisen luoma maisema, kuten pelto, ruishalme, on tapa tuhlata ja sitoa mahdollisimman paljon auringon energiaa omaan käyttömme. Se meidän on opittava yhä paremmin, jotta säästymme perikadolta emmekä tuhlaa fossiilisia pääomia. Meillä kun on ollut maailmalla kulttuureja, jotka ovat tämän myös ymmärtäneetkin. Omamme ei ole siitä erityisen hyvä esimerkki. Metsämme kun alkavat olla puupeltoja nekin. Ei pidä olla kuitenkaan epätoivoinen mistään. – ”Nil desperandum.” (Horatius).

Toki maantieteilijän kulttuurimaisemassa vesistötkin tulisivat mukaan, ja tätä kautta Suomessa maailman rikkain saaristo ja sisäjärvet, jääkauden merkit ja toistuvat kierrot arpisessa ja humuskerrokseltaan niukassa moreenin peittämässä maaperässämme. Ikivanhan päällä on nuorta kerrostumaa. Ihminen muutamassa sitä reitteineen minimoi hänkin liikkumistaan, maan painvoiman tekemää työtä, kuten virtaava vesi mereen päätyen ja meanderoiden lopussa viljavien dyynitasanteiden syntyessä. Aina samoissa oloissa ja samassa ajassa päädytään täsmälleen samanlaisiin energiaa säästäviin rakenteisiin. Tämän mallintamisen algoritmit taatusti osaavat. Robotiikka ei rajoita tekoälyään muutamaan muuttujaan ja havaintoon haksahtaen. Millainen kuningas, sellainen lauma – ”Qualis rex, talis grex.”

Toiseksi

Biologi, toisin kuin maantieteilijä,  ei menisi ehkä näin kauas, vaan tyytyisi biologiseen kiertoon ja sen kuvaamiseen. Suomen historia ja kansallismaisemamme kuvaus alkaisi siten kohtuullisen myöhään jääkauden jälkeen ja kansallismaisemia kuvaisivat von Wrightin veljesten tapaan ehkä perinteiset näkyvimmät nisäkäslajimme sekä linnut, kansallislintuna joutsen tai taistelevat metsot. Nämähän me jo tunnemmekin. Tähän ei ole syytä pysähtyä. Algoritmit ovat tämän jo nähneetkin. Eikä algoritmienkaan sovi tietää kaikkea. – ”Nec scire fas est omnia.” (Horatius).

Biodiversiteettiä ja ekologista jalanjälkeä mittaavat toisivat taas esille ilmiöitä, jotka ovat olleet kansakunnan selviytymisessä ja rikastumisessa elinehto, mutta sosiaalisessa muistissa ehkä vähemmän tunnettuja. Kansallismaisemat alkaisivat muistuttaa tutkimuslaitosten vuosijulkaisuja. Niissä härillä kyntävä puhuu häristä eikä taatusti lukijaansa yllätä. Näin kasallismaisema olisi odotettu ja tuttu mutta ei välttämättä luova tai innovatiivinen. Tällaiseen robotiikka ja tekoäly ei voi pysähtyä. On jatkettava matkaa ja hakea lisää syvyyttä tulkinnalle. Kaikki ääntä eikä mitään muuta – Vox et pretera nihil.

Kolmanneksi

Geo- ja biosfääristä vähemmän piittaava kulttuurintutkija ja ekonomi, rahan päälle ymmärtävä, toisi ehkä esille luonnonvarojen ohella kauppapaikkamme ja sellaiset käsitteet, joilla on ollut merkitystä asutuksen synnylle. Siirtyminen keräilytaloudesta kohti agraaria Suomea ja teollistuvaa metsätaloutta näkyy monen pitäjän vaakunassa. Talous on ollut monen taiteilijan ja tieteilijän mesenaatti ja se näkyy tuon ajan symboliikassakin. Tiede ja taide ovat aikansa kuvastajina tänään yliopistoissamme hyvinkin arkista puurtamista. Meillä ei ajatella, meillä tehdään töitä, valaisi vanha opettajamme meitä nuorempia yliopistossamme Oulussa. Se oli hyvää oppia kovapäisille pojille, mutta ei enää algoritmeille ensinkään. Tässä vaiheessa pysytään kuitenkin vielä käytännössä (In praxi), puhtaissa luonnollisuuksissa (In puris naturalibus).

Kun itsenäistä maata ja kansaa rakennettiin, syntyi myös tarve omille kansallisille symboleillekin. Pääosa niistä on mystisiä eikä sellaisenaan kelpaa kansakunnan sielun maisemaksi. Sepitteellinen ja kaikkien tuntema ei ole piilotettu tai salattu vaan näkyväksi haluttu brändi. Parhaiten siinä ovat onnistuneet vanhat elintarvikeketjun markkinoijat, pankit ja vakuutuslaitokset, kahvin ja oluen myyjät. Kansallismaisemaan ne sopivat vai pintakiiltona muutaman vuosikymmen takaa. Kansakunta oli syntymisen tilassa – ”In statu nascendi.” Hirmuhallitsijoita vastaan – ”In tyrannos”.

Elitistinen kulttuuri ja kansankulttuuri ovat nekin kaksi harhapolkua kumpikin. Jälleen algoritmit poimivat tältä kehältä oleellisen, mutta jatkavat matkaansa kokonaiskuvan holistiseen päämääräänsä. Robotti muistuttaa hellyttävän sadun Pikku Prinssiä hakien totuutta planeetalta toiselle siirtyen. Matkalla hän tapaa toki maantieteilijän planeetankin. Ei hän sille pysähtynyt. En pysähtynyt minäkään. En edes juopon planeetalle tai lampunsytyttäjän asteroidille. Aika lentää – Tyhjä taulu – ”Tempus fugit” – ”Tabula rasa.”

Neljänneksi

Sosiaalitieteilijät ja ihmisen käyttäytymistä tutkivat menisivät edellistä syvemmälle. Suomalainen kulttuurimaisema olisi kätketty, piilotajuntainen siinä missä yksilön omat varhaiset elämänkokemukset ja traumat. Sen löytäminen on innovatiivinen ja luova prosessi; ei sepitteellinen ja tietoisesti tehty. Se on syntymisen tilassa. – ”In statu nascendi” Mutta samalla ”kaikki yhteen” (In unum omnes) ja ”kruununperillisen käytettäväksi” (In usum Delphini).

Luonnon tutkijalle, fyysikolle tai biologille, tällaisen asian kertominen on ajan haaskausta. Sama koskee ekonometriaan vihkiytynyttä ja matemaatikkoa, ellei kyseessä ole samalla taiteilija. Sellaisia nykytiede tuntee muutamia, mutta varhaisempi filosofia piti miltei sääntönä tieteen ja visuaalisen lahjakkuuden liittoa, käden taitoja osana loogista älyä. Se lähestyi jo robotiikkaa ja algoritmien oppejamme. Samalla kiellettyjen kirjojen luetteloamme. – ”Index librorum prohibitorum.”

Tieteen etenemiseen tarvitaan poikkeavia ihmisiä ja poikkeuksellisia oloja.

Kun Suomea luonnehtii tieteen ja taiteen klusterina, ensimmäinen lähtökohta on poikkeukselliset olot. Vain prosentin murto-osa ihmiskunnasta ymmärtää mitä tarkoitetaan 40 asteen pakkasella, lumella ja jäällä sekä samaan aikaan, vuoden kierron sisällä, liki yhtä helteisillä oloilla kuin tropiikissa, lumen ja jää sulamisella ja tulvilla. Kun lämpötila vaihtelee 80 astetta yhden vuoden aikana, olot ovat äärimmäiset ja muistuttavat välimereiselle ihmiselle, lauhkeilla vyöhykkeillä asuvalle, lähinnä Mars -planeetan elämää. Sellaiset olot Suomessa tavataan, oli kyseessä ihminen tai luontoon sidotut fyysiset, biologiset kierrot. Tähän ihmeeseen joudun yhtenään vastaamaan kiertäessäni tropiikin yliopistoissa ja esitellen mitä on elää ikuisen pakkasen kourissa. Kerron kuinka vaikeudet usein kiihottavat älyä. – ”Ingenium mala saepe movent.” (Ovidus).

Jääkausien aikana tämä elämä pysähtyi miltei tyystin, mutta palasi myöhemmin ja sai rikkaita muotoja kaikilta ilmansuunnilta. Toki se on rikastunut myös vetäytyessään jään reunan pakottamana jälleen kaikille ilmansuunnille. Elämä Suomessa on vaihdellut maapallon vaihtaessa napojaan ja vanhojen hiiliesiintymien kimberliitit, timantit, kuvaavat kovin erilaisista ajoista näillä kalliollamme. Kivihiilikauden metsiä ei kasva tundralla eikä tulivuorien piippuja esiinny ilman vulkaanista toimintaa, kilometrien korkuisia vuorijonoja. Parempi kun ei ihmettele mitään. – ”Nil admirari” (Horatius). Saati olla epätoivoinen mistään. – ”Nil disperandum.” Mikään ei voi kestää ikuisesti. – ”Nil durare potest tempore perpetuo.”

Kiven kierto on ehtinyt meillä pitkälle. Olemme tässä ehdotonta kärkeä maailmalla kiertäen. Suurista vulkaanisista vuoristamme on jäljellä vain olemattomat tyngät. Algoritmit ymmärtävät tämän, mutta ei nyt kuka tahansa humanisti maailmalla. Se on näytettävä kirjani sivuilla algoritmien kuvittamana. Latinan kieleen ja viisauksiin he jopa uskovatkin. Eivät Kalavalaan. Ajat muuttuvat ja me muutumme niiden mukana – ”Tempora mutantur, nos et mutamur in illis.” Eivätkä huonot hallitukset hallitse pitkään. – ”Iniqua numquam regna perpetuo manet. (Seneca). Menetetty vuosikymmen kirjanani kerto liki kymmenestä hallituksestamme samalla.

Viidenneksi

Se mitä Suomesta löytyy ja on merkittävää, on jään alle kätkettyä. Se mitä me siellä kuvaamme on joltisenkin yhdentekevää ja illuusiota. Mahdollisuus osua oikeaan on yhtä todennäköistä kuin maailmankaikkeudessa yleensäkin. Yhden suhde äärettömyyteen. Lotossa suhde on sentään paljon lohdullisempi. Ja jälleen; onneksi ovat robotit, tekoäly ja algoritmit. Elämältään nuhteeton ja rikoksista puhdas. – ”Integer vitae scelerisque purus.” (Horatius).

Kaoottisessa maailmassa tulos on aina ulkopuolella loogisen ja johdonmukaisen, jossa ilmiö seuraa mukamas toista newtonilaiseen tapaan pohtien. Näin ei tapahdu. Näin tapahtuu vain äärimmäisen naiivin ihmisen narsistisessa mielessä, jossa ihminen on luomakunnan herra ja samalla sovinistinen jumala muita lajeja alistaen. Tämän suomalainen pystyy oivaltamaan muita kansoja paremmin, vaikka ekologinen jalanjälki onkin turhan mittava. Me tuhlaamme enemmän kuin mihin varhaiset oppimme antaisivat luvan ja kannamme sitä syyllisyyttä. Tämänkin algoritmit oikaisevat meitä ymmärtäenkin. Robotiikka ei jätä meitä pulaan. Se ymmärtää meitä. Tietää kuinka elämme vasaran ja alasimen välissä. – ”Inter malleum et incudem.”

Ankaran kalottialueen relikti taistelija on Saimaan norppa. Omassa klusteritaiteessani valitsen sen tärkeimmäksi tämän koillisen Euroopan kolkan luonnehtijaksi ja ääriolojen sankariksi. Kaikki muut katosivat jääkauden kestäessä lukuun ottamatta toki joitakin vaatimattomia kasveja ja mikroskooppisen pieniä eliöitä. On lajeja, jotka ovat jopa meitä sopeutuneempia pohjoisiin äärioloihin. Selitys löytyy tällekin ja jopa kuvaksi se muuttaen ja maalatenkin. Hän, joka ehtii ensin asettaa rajat myös muille. Aseiden keskelläkin vallitsee laupeus. – ”Inter arma caritas” (Punaisen Ristin tunnuslause).

Näin algoritmit ja robotikka toimii. Itse toimin näin 1990-luvun vaihtuessa uudeksi vuosituhanneksi ja saatuani tehtävän kuvata suomalaista identiteettiä ja kansallismaisemaa joko maalauksina tai veistoksina, pohtien heti aluksi ilmiön 1) seurauksia ja 2) näistä tehtyjä yhteenvetoja sekä 3) johtopäätöksiä uusine seurauksineen, loputtomiin. Sekä aikana, jolloin algoritmit eivät vielä ratkaisseet tehtävää. Kuinka meitä hallittiin rottakuinkaan raivolla. Toivon ja pelon välillä. – ”Inter spem et metum.”

Mitä edellä kuvatuista (5 kohtaa) seuraa:

Seuraus yksi

Surullisin ja sadistisin näky, jonka olen tavannut, eivät ole keskitysleirin luunlaihat lapset vaan lihavat hyväkuntoiset ihmiset hakkaamassa hengiltä kuutinpoikasia veren tahriessa puhtaan valkoisen lumen. Itkevä kuutti on kuva, jonka säilytän pohjolasta jään alle tallennettuna. Se on kansallismaisemamme tärkein kuva. Se löytyy klusteritaulustani. Aina on joku, joka on meitäkin parempi, sopeutuvampi, viisaampi. Syntyy vaikutelma Jumalasta, joka on kuollut – ”Deus Mortuus Est.”

Seuraus kaksi

Toisen jääpaaden alle kätkisin suomalaisen pelon, joka tulee vuoroin idästä ja vuoroin lännestä, harvoin pohjoisesta, muuten kuin hallana. Se pelko teki meistä deterministejä ja luonnonkansan, pragmaattisen ja vain tietoon uskovan. Mystiikka ei sovi meille muuten kuin joulusatuna tai juopon aivoituksina. Näin tyhjästä ei synny mitään. – ”Ex nihilo nihil fit.”

Me juomme vain humaltuaksemme, emme sellaisia myrkkyjä, jotka syntyvät marjojen ja rypäleiden käydessä auringon niin vaatiessa ja elimistön tottuessa myrkkyyn kuin tilhen maksa vuosituhansien saatossa. Meillä ei ole geenejä, jotka olisivat tottuneet alkoholiin, etanoliin myrkkynä. Me emme siedä muuta kuin totuutta ja otamme sen vastaan saappaat jalassa tai hirressä. Kansallismaisemassa kuvasin sen veistoksena, jossa lapsi on äitinsä käsivarsilla ja rinnat ovat aatteista täynnä olevan miehen päät. Tänään rotan hännät yhteen hirttäytyen. Kuningasrotta.  Turhuudesta kertovat kipsikuvat, sanat vallan välineinä, puhumisesta humaltuneet silmät. Päät ovat Leninin päät. Idästä valo – ”Ex oriente lux.”

Ne voivat olla miltei kenen tahansa kipsipään, mutta esteettisesti sopivimmat naisen rinnoiksi löytyvät juuri kaljulta Leniniltä. Leninin merkitys Suomelle on suurempi kuin kenenkään toisen tuntemamme poliitikon. Olen ristinyt patsaan Pumpulienkeliksi, kuvaten Suomen teollistumista naisvalta-aloilta Tampereelta, Porista, Forssasta, jopa Turusta ja Helsingistä. Se liittyy läheisesti Raskasta alkaneisiin vallankumousten aaltoon ja Venäjään, Forssan kokoukseen Suomessa. Leninin pää on slaavilaisen miehen pää, Kekkosen pää tai Putinin pää, savolaisen Pertti Pasasen pää. Mukana kulkee myös erehtyminen. Erehtyminen on inhimillistä – ”Errare humanum est.” Mutta tärkein oli muistaa kuningasrotta. Myös silloin kun elämme koiran ja suden välissä. – ”Inter canem et lupum.”

Seuraus kolme

Tärkein veistos Suomesta liittyy miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Tällä poikkeavalla suhteella on yhteys norpan kuvaan ja ankaraan luontoon, pumpulienkeliin ja sen syntyyn. Sen tarinan kertoi Freud liittämällä naisen unet hysteriaan ja käyttäen apunaan kreikkalaista mytologiaa. Siinä sen ajan sosiaalista muistia autettiin Freudin mielikuvilla ja upealla kerronnalla. Maljojen keskellä (Inter pocula) vasaran ja alasimen välissä (Inter malleum et incudem.)

Oidipaalinen nainen riippuu Suomessa kuvaten ristillä, jonka rakkaus liittää mieheen. Jumala on siinä lopulta vain ankara isä. Ja nainen roikkuu patriarkaalisessa, messiaanisessa maailmassaan. Tiede on täynnä tarinoita, joista osa on totta ja pääosa vain liitteeksi tarkoitettua mystistä kertojan lahjaa. Tällaisia tarinan kertojia suomalainen kirjallisuus on tulvillaan. Heidät tunnetiin myös päihteistä ja mielen sairauksista. Eläen maljojen keskellä – ”Inter pocula.” (Vergilius). Syntyen virtsan ja ulosteen välistä. – ”Inter urinas et faeces nascimur.” (Sigmund Freud).

Tässä narraatiossa kansakunnan kuva on usein sama kuin sen traumojen välttely ja piilottelu tai niiden kätketty näyttely verhoten ne oikealla tavalla jättäen tulkinta lukijalle tai katsojalle, musiikin kuulijalle. Tällainen nerous on kyky lähestyä totuutta paljastamatta sitä. Se kehottaa kiirehtimään hitaasti ja hankkimaan näin elämä. – ”Festina lente – Fac ut vivas.” Toivon ja pelon välillä. – ”Inter spem et metum.”

Seuraus neljä

Suomeen tämä kaikki tuli idästä ja lännestä, toki viimekädessä etelästä, mutta etenkin kreikkalaisen taruston kautta ja jo hyvin varhain yhdistyen omiin jumaliimme jo 5000 ennen Kristusta. Kreikkalainen jumaltarusto ja vastaava suomalainen olivat lähellä toisiaan. Meillä oli jään alla valmiina tarusto, joka otti vastaan uuden opin, mutta liitti sen vanhaan sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan. Sillä välin tuli jotain tapahtumaankin. – ”Interea fiet aliquid.” (Terentius). Joskus Homeroskin torkahtaa. – ”Interdum dormitat bonus Homerus.”

Jopa myöhempi uskonpuhdistus oli meillä turha ja tarpeeton. Syntyi vain ”pietistisiä”, suomalaiskansallisia omalaatuisia herätysliikkeitä, jotka olivat jo muutenkin valmiina eikä maassa ollut sellaista katolista ”hapatusta” kuin mihin Luther teeseissään viittasi. Elimme muurien sisällä tai teimme sen pilan vuoksi. – ”Intra muros” – ”Ioci causa.”

Uskonpuhdistus oli siten vanhan ”pakanallisuuden” kitkemistä ja uskonnollisuuden syvenemistä herätysliikkeiden avulla. Tuota pakanallisuutta Suomesta löytyi toki vielä 1960-luvun Lapissa ja maan reuna-alueilla vieläkin. Osin se on vaihtumassa monikansallisiin ”uuspakanallisiin” liikkeisiin tai ”hengellisyyteen” ja usein sen ydinalueet ovat nyt kaupungeissamme. Ne selittävät myös rakastavaisten riidat. – ”Irae amantium.”

Kutsumme uuden vastaanottamista diffuusioksi. Äärimmäisin oloihin mikä tahansa ei voi juurtua. Me arvostamme taidetta, joka on kuin kirveellä veistettyä tai räjäytettyä. Kun vanha graniitti tai marmori korvataan muovilla, se on köyhyyden harkittua ylistystä ja sitä me emme voi sietää edes Euroopan ytimessä. Me suomalaiset näemme myös yksityiskohdat, mutta erotamme myös metsän puilta. Ihmisessä ei näy niinkään pedon ja saalistajan kuin kömpelön ja hitaan saaliseläimen merkit, pelot ja hajut. Joskus me pelkäämme toista ihmistä kuollaksemme. Se on kuin Pariisin kaupungin motto: Vaappuu, vaan ei uppoa – ”Fluctuat, nec mergitur.” Sopii paikaksi järjestää yhtenään olympian kisojakin. Hoitaa rakastavaisten riidat – ”Irae amantium.”

Seuraus viisi

Erityisen tärkeä elementti kansallismaisemassamme liittyy väreihin. Kun suomalaiset katsoivat television ääressä Apollo -lentoja ja ensimmäisiä kuvia maapallosta liki kuusta kuvattuna, olimme toisenlaisessa asemassa kuin monet muut kansakunnat ja tuhannet miljoonat kanssamatkustajat maapallolla, itseämme tarkkaillen suorassa lähetyksessä tosi TV:ssä. Pidämme sitä kohtuullisena oikeutenamme. – ”Ius aequum.”

Maapallo näytti uskomattoman tutun väriseltä ja sen saattoi hyväksyä hyvillä mielin omaksi kotipaikakseen. Sinivalkoisessa pallossa oli omat kansalliset tunnuksemme; puhtaan valkoiset pilvet ja siniset meret. Nämä samat värit toistuvat luonnossamme talvella. Puoli vuotta katselemme puhdasta valkoista hankea sinistä taivasta vasten. Useimmat suomalaiset tunnistavat näistä kotimaansa koko kuvan. Muuta ei tarvita. Terve sielu terveessä ruumiissa – ”Mens sana in corpore sano.”

Seuraus kuusi

Suomalaisten kyky liittää itsensä luontoon ja sen väreihin on kuin riekon tapa piiloutua kieppiin kohvahangella. Luonnon värit ovat omat värimme. Sen ohella me rakastamme spektrin näkyvimpiä värejä, etenkin punaista ja keltaista. Toinen väreistä tulee lännestä ja toinen idästä. Vielä joku vuosi sitten liki joka toinen automme oli punainen väriltään. Keltainen varoitta muustakin kuin ruotsalaisista. Punainen kertoo idästä, verestä ja lepästä. Suloisia ovat kestetyt vaivat. – ”Iucundi acti labores.”

Värien symboliikka on meillä kuitenkin paljon vaatimattomampi, kuin siellä missä värejä viljellään ja jokaiselle kukallakin on oma symbolinsa. Puutarha ei ole meille jumalten taidetta, tapa kritisoida jumalia ja pyrkiä parempaan, viedä tiedettä eteenpäin sen omilla välineillä. Poikkeus vahvistaa säännön – ”Nulla regula sine exceptione.” Jokainen suomalainen kuvittelee olevansa juuri se poikkeus.

Seurauksista syntyy kuusi yhteenvetoa algoritmien käyttöön:

Yhteenveto 1

Kylmä talvi ja värien köyhyys vaatii vaihtelua muuhun paitsi kansalliseen ja pelkistettyyn arkeemme. Konvergoivan tylsä kansa pelkistää muun paitsi kalliin autonsa, josta jo varhain tuli status ja kilpaa ajamisesta korvike juoksemiselle. Konvergoiva ihminen kykenee keskittymän ”kirraa” huutoihin kartanlukijaltaan ja keskittyy oleelliseen. Kimi Räikkönen ajamassa voittoa autojen kuninkuusluokassa on jo nyt sopivaa jopa Ferrarin punaisella autolla. Nyt kun kymmenet voitot rallissa ovat arkipäiväisen tylsiä ja Lordi käännetään kotoisesti tarkoittavan ”Land of research, development and innovations”. Mitä mahtaakaan olla cha, cha, chaaa.

Rankka viikko ja paljon pitkii päiviä takan

Mielenkiintona piña colada ja rata

Ilta on vielä nuori ja aikaa kumota

Tää jäinen ulkokuori on aika tuhota

Pidän kaksin käsin kiinni juomista niinku

Cha, cha, cha, cha, cha, cha, cha, ei

En mieti huomista ku tartun tuopista niinku

Cha, cha, cha, cha, cha, cha, cha, ei

Haluun olla sekasin ja vapaa huolista niinku

Cha, cha, cha, cha, cha, cha, cha, ei

Ja mä jatkan kunnes en enää pysy tuolissa niinku…

Reteesti ja ”elvistellen” meiltä alkavat kadota viimeisetkin traumat ja talvisodan kuvat uskalletaan katsoa kauhistelematta Putinin reaktiota. Jatkosodan haudat avataan, vaikkei sieltä mitään uutta löydykään. Natsiseikkailu nyt oli pakon sanelema ja Kekkosen ajasta ei kansallismaisemaan jää muuta selitettävää kuin Paasikiven reaalipolitiikan suomalaisille tutut pelon kasvot. Tieteen tekeminen lähihistoriasta on aina petollista. Kansallismaisemaksi se ei kelpaa alkuunkaan. Mutta cha, cha, cha kelpaa.

Yhteenveto 2

Suomalaiseen kansallismaisemaan kuuluu aina matka. Yleensä tämä matka tehdään presidentti Mauno Koiviston kuvaamalla tavalla, jossa liike on kaikki kaikessa. Bernsteinilainen päämäärän puuttuminen on osin myös Hegeliltä opittua ja muistuttaa spiraalia. Siinä ratkaisevaa on saavuttamasi taso ja sen korkeus, ei se kummalla puolella spiraalia satut kapuamaan. Se on kohtuullinen oikeus – ”Ius aequum”, kansojen oikeus – ”Ius gentium”, nyrkkioikeus – ”Ius manuarum.”

Kansallismaisemaamme kuuluu itsensä ja ympäristönsä muuttaminen ja kehittämisen filosofia jo hyvin varhain. Pariisin ja Sorbonnen yliopisto sai meiltä kaksikin rehtoria jo 1400- ja 1500-luvuilla. Me suosimme jo hyvin varhain laajojen kansankerrosten matkustamista ja löysimme uudet innovaatiot toisin kuin monet elitistiseen tapaan kansakuntaansa hallinneet. Demokratiat olivat jo varhain suomalaisten hyväksymä ja ainut mahdollinen tapa toimia myös miehen ja naisen keskinäisessä vallankäytössä. Meillä prostituutiota ei edes oikein voitu ymmärtää. Näin perusta maailman onnellisimmalle kansalle oli valmiina. Se oli veren oikeus – ”Ius sanguinis”ja joskus myös aviomiehen oikeus – ”Ius mariti”. Mutta ei nyt laki sinänsä – ”Ius sui”. Erosimme toki etelän kansoista.

Suomalainen matka tehdään kuitenkin veneellä ja usein siihen liitetään joen ylitys. Lapsuuden maisemassa enkeli kulkee kiiltokuvamaisen matkan suojelijana. Elämänkaaren mittainen tuonelan virta ja sen ylitys on toinen suomalaisen taruston pelottavia retkiä. Suomalaiselle matka on pelottava tapahtuma, joka johtaa kuolemaan ja vaatii suojelua. Lapsen mielessä mikä tahansa matka oli pelottava. Matka jäälle saattoi päättyä hukkumiseen, metsä vilisi petoja, maahisia ja menninkäisiä, liikenteessä oli monta vaaraa eessä. Ja kuitenkin kuolleet opettavat eläviä ja nyt on juotava. – ”Mortui vivos docent” – Nunc est bibendum.”

Yhteenveto 3

Suomalaista on kasvatettu kertoen vaaroista, esteistä, metsän ja järven, joen ja suon kavaluudesta. Vaarallisia olivat myös monet vieraat ihmiset, vieraat heimot ja etniset ryhmät, tänään netin kauhukuvat. Vaarallista oli rakkaus ja sukupuolisuus, taudit, ruuan rasvat ja kalorit, viinan kauhistus. On helpompi kasvattaa lasta kaiken varalta pelotellen kaikesta. Näin oma moraalinen velvoite tulee hoidetuksi. Olisi työläämpää elää lapsen mukana uiden, kalastaen jäällä, kulkien metsässä ja liikenteessä mukana eläen. Tärkeintä on, ettet sotke suomalaisen ympyröitä – ”Noli turbare circulos meos!”

Me olemme patalaiska kansa toisin kuin väitämme. Sitkeys ja pitkäjänteisyys tahtoo loppua ja innostus vaihtua kesken matkan tai kapuamisen. Päämäärä puuttuu tai se hämärtyy, sitä ei tahdota edes nähdä. Päämärättömästä elämästä syntyy enemmän paineita kuin selvästi päämäärähakuisesta. Liike kaikki kaikessa ei ole ollut alun perin suomalainen filosofia. Se ei sovi maahan, jossa päämäärätön taivaltaminen vie 40 asteen pakkasella hengen. On tiedettävä mihin mennä ja millaisin eväin matkaan lähdetään. Politiikassa valehtelijalla on oltava hyvä muisti – ”Mendacem memorem esse opertere.”(Quintilianus).

Toisin kuin väitetään, me suomalaiset olemme todellakin taipuvaisia veltostumaan. Meillä on ehkä korkea moraali jossakin suhteessa, mutta lasten hoitoon ja kasvatukseen se ei tahdo riittää. Kuvaan kansallismaisemassa suomalaisen matkaa veneessä rennon rempseänä menona, jossa pelot ovat sittenkin ulkopuolisia, muualta meille jo lapsena annettuja, mutta jossa sisäiset pelot ovat lopulta vaatimattomia. Ne me torjumme. Ei Pohjolassa voisi elää koko ajan peläten omaa varjoaankin. Olemme menneen ajan ylistäjä – ”Laudator temporis acti.”

Matkan päämäärä, jälleen jäisen paaden alle kätketty, on sekin epämääräinen. Suomalaisesta tulee ajopuu hyvin nopeasti, ellei hänellä ole selvää visioivaa ympäristöä ja organisaatiota tukenaan. Ulkoinen pelottelu ja kuri, kielloilla ohjaaminen, on tehnyt sisäisestä johtajuudesta ja sankaruudesta tavattoman pienen ja itsetunnosta heikon. ”Miltä minä mahdan näyttää”, ”Miltä kansakuntani mahtaa näyttää vieraasta” ovat suomalaisia kysymyksiä. Muut kansat eivät ole tuollaisista kysymyksistä niin kiinnostuneita eivätkä seuraa tilastoja kuinka sijoittuvat maailma luotonannossa, korruptiossa tai lasten kyvyssä oppia lukemaan ja laskemaan. Luettelemme töitämme kuten laiska luettelee. Poikkeus vahvistaa säännön. – ”Nulla regula sine exceptione.” – ”Omnia praeclara rara.”Kaikki erinomainen on harvinaista.

Yhteenveto 4

Keskeinen elementti suomalaista kansallismaisemaa on luonnollisesti perhe. Väite, jonka mukaan familismi olisi Suomessa vähenemässä ja perheen merkitys jotenkin katoamassa on absurdi. Meillä perheeseen ja sukuun liittyvä yhteisöllisyys on niin selvä, ettei sitä tarvitse edes puolustaa siinä määrin kuin siellä, missä väestön valtaisa tiheys vaatii sille sosiaalisia suojia ja siteitä muilta instituutiolta, ei vähiten valtiolta ja kirkolta. Meille riittää kohtuullinen oikeus – ”Ius aequum.”

Vanhempien ja lasten välinen vuoropuhelu, geneettinen sukulaisuus, on meillä jopa häiritsevän läheinen maan sulkeutuneisuuden seurauksena. Missään ei löydy niin paljon läheisen sukulaisuuden aiheuttamia geneettisiä sairauksia kuin meillä. Pois lukien siniveriset suvut. Nyrkkioikeus on sekin katoamassa. – ”Ius manuarum.”

Suomalaiset ovat kiinnostuneita itsestään ja juuristaan aivan eri tasolla kuin muut kansakunnat. Matka sille lähteelle, jossa suomalainen löytää omat juurensa, on kuin ranskalaisen filosofin ja kirjailijan, lyonilaisen lentäjän St Equperryn hellyttävä satu aikuisille ”Pikku Prinssistä” ja muistuttaa Matteuksen evankeliumia. Tosin eihän sitä kukaan ole lukenut, saati muista. Vakuutella nyt opettajan sanoja. – ”Iurare in verba magister.” (Horatius). Kännykkää samalla seuraten.

On luovuttava, jotta lopulta saavuttaa hakemansa ja kolkuttavalle lopulta avataan. Avain on yksi suomalaisuuden erikoisuus ja teema, siinä missä salainen Sampo. Kansallismaisemaamme kuuluu lukko ja avain. Mutta ei vastausta siihen, mihin se on tarkoitettu. Divergoiva savolainen jättää tulkinnan aina kuulijalle. Hämäläinen pyörittää kiveään, savolainen sanoja, kertoo Topelius ja luo yhden uuden suomalaisuuden myytin. Ennemmin kuolema kuin häpeä – ”Potius mori quam foedari.”

Yhteenveto 5

Suomalainen tietää saavansa sen mitä pakenee ja usein juuri lastensa kautta. Suomalaiset ymmärtävät freudilaisella tarinalla aivan muuta kuin mihin Freud alkujaan viittasi. Meillä on tapana kulkea länteen päästäksemme itään ja me tiedämme kuinka onnen saavuttaminen edellyttää sen kätkemistä. Viimeistään marraskuussa me kätkeydymme toisiltamme ja meidät tapaa seuraavan kerran omakotitalomme pihalla vasta toukokuun alkupäivinä. Ruton ja pandemian aikaan kätkeytyminen on suomalaiselle taivaan lahja. Ei ole tarvis kätellä, halata, voi peittää kasvonsakin, olla möllöttää kotonaan, viestitellä netissä. Oi pyhä yksinkertaisuus – ”O sancta simplicitas.”

Karhut voivat vapaasti kuljeskella öiseen aikaan ja joskus jopa keskellä päivää pienten kaupunkiemme kaduilla ja toreilla. Uusi tietotekniikka on antanut meille mahdollisuuden hautautua talveksi jopa toimistoissamme omaan sisäiseen virtuaaliverkostoomme, johon kosketuksen saavat vain ani harvat ja valitut huomaamattamme ja perheemme sisällä. Se on suomalaisen ”sisäinen perhe” ja sen vuosituhantinen geneettinen silta ohi kaikkien muiden siltojen. Se on tärkein jään alle piilotettu suomalaisuuden ydin ja kätketty salaisuus. Suomalainen ei koskaan paljasta ”sisäistä perhettään”. Olemme tomua ja varjoa – ”Pulvis et umbra sumus.” (Horatius).

Yhteenveto 6

Kuudes suuri salaisuutemme kumpuaa kalliosta, joka on ikivanha kuin universumin vanhimmat tähdet, mutta kulunut pohjiaan myöten näkyville. Siinä missä oma sielumme on kätketty miljoonien vuosien syvyyteen ulos kaikkien psykiatrien saavuttamattomiin, mahdottomiin ulottuvuuksiin, siinä missä jääkauden jälkeinen maaperämme on ohut kuin munan kuori ja sen alla on maailman alkuhetkien räjähdys heti jalkojemme alla. Meillä on kuitenkin koston oikeus – ”lus talionus” ja työ itsessään ilahduttaa. – ”Iuvat ipse labor.” (Martialis).

Meitä ympäröivät miljoonat ikivanhojen tulivuorien piiput, kimberliitin ja tuhkaksi muuttunen hiilen ja fossiilien jäännökset, timanttien välke. Me emme näe niitä, mutta kaikkialla ne ovat läsnä kuin sielumme voiman imevät universumin mustat aukot. Ne ovat kuin revontulien loimut kettujen häntien huiskiessa tunturien kuvetta ja saaden aikaan revontulten loimotuksen. Tiedemiehemme näkivät ne pohjoisessa pienempinä ja etelässä suurempina antaen niille eri nimenkin ”Aurora Borealis” ja ”Aurora Australis”. Yksi klusteritaiteen helmistäni kuvaa tätä ihmettä. Tieteen virheet ovat paljon arvokkaampia kuin poromiesten keksimät. Pimeässä loistaa pienikin kipinä ja aurinko paistaa kaikille. ”Scintilla etiam exigua in tenebris micat.” – ”Sol omnibus lucet.”

Yhdeltä suunnalta ne näyttävät kätkevän horisontin ja muuttavan meidät osaksi universumin tuhkaa ja tulikiveä, mutta toisesta suunnasta me näytämme syntyvän koko ajan uudelleen ja uudelleen. Maapallomme magneettinen keskusta ja napa on aivan kohdallamme ja olemme siitä joko toistaitoisia tai sitten yllätämme itsemme maanisella aggressiolla, tai synkkyyden syövereissä itkien itsemme kuiviin. Muistutamme toisiamme, kuinka olemme vain kuolevaisia – ”Respice post te, hominem te esse memento.”

Seurauksista ja yhteenvedoista kolme (3) johtopäätöstä:

Edellisistä seuraa ensiksi:

Suomalaisten laulut eivät ole iloisia Välimeren sonaatteja. Itkuvirsien massa “Lumi tekee enkelin eteiseen” tai “Peltoniemen Hintriikka surumarssii Maria Magdaleenaa”. Synkkien ja murheellisten laulujen maassa “Pimeä tie” tarkoittaa mukavaa matkaa. “Täällä Pohjan tähden alla” elämä on yksinäistä ja kukkaset eivät naura, elämän valttikortit on pelattu. “Kun suomalainen kotoansa läksi”, jäädä sai julma maa, ja rahakin tulee liian myöhään, kolmannelle linjalle eikä se tee onnelliseksi. Aurinko paistaa kuitenkin kaikille – ”Sol omnibus lucet.”

Köyhyys on siinä siunaus. Herraviha elää vieläkin ja herrojen kotkotukset on syytä tehdä naurun alaiseksi. “Hopeinen kuu luo meille siltaa”, jonka sisältö on mustankipeän ihmisen tuska. Me saunomme itsemme hengiltä ja nautimme jäisestä vedestä kuten masokistinen nauttii. Oma hulluutemme on meistä hilpeän hauskaa ja luova hulluus on kylähulluuden innovatiivinen jatke, osa poikkeavuuttamme. Hulluus ja nerous ovat meistä sama asia, kunhan ne tuottavat tuskan lisäksi luovan elementin ympäristöömme. Sadomasokisteina olemme arvaamattomia, mutta masokisteina helposti luettavia ja tylsiä. Me hankimme lähestymiskieltoja, vaikka odotamme päinvastaista ja jonkun pitäisi uskaltaa meitä lähestyä. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan – ”Siv is pacem, para bellum.”

Joidenkin tangojemme synkkä ilottomuus ja niiden hurjuus on yli pahimman ironian, ja siitä huolimatta otamme ne tosissamme ja laulamme niitä haudoilla, jotka olemme itse aiheuttaneet, vilpittömästi itkien. Iloonsa juova suomalainen on surkea teeskentelijä. Totuus kääntyy päälaelleen, mutta näyttää silti hyvältä. Suomalainen on huono pelaaja ja huono häviäjä. Tuo yhdistelmä on tuhoisa. Jokainen on oman onnensa seppä – ”Faber est suae quisque fortuna.”

Edellisistä seuraa toiseksi:

Kuudes jäihin piilotettu ja usein toistamamme tarina on mystinen satu suomalaisten omasta identiteetistä, joka syntyi 1800-luvun lopulla. Sen tekivät ruotsalaiset suomalaisuusmiehet. Sen imelä kuorrutus kansallisromantiikkaa, jonka tunnemme liiankin hyvin, elää sepitteellisenä jäänä suomalaisuuden virrassa, joka on kuin yhden yön ikäinen hallainen riite eikä kestänyt kansalaissodan pyörteitä. Se oli pakko hyväksyä, kun toisen maailmansodan palo iski kasvoillemme ja jouduimme mukaan sellaiseen peliin, joka ei ollut meidän sääntöjämme kunnioittava. Ainut toivo jäi, Isänmaan toivo. ”Spes patriae.” Lopulta mukaan tuli EU ja Nato.

Hävisimme sodan mutta voitimme rauhan. Ruotsalaiset suomalaisuusmiehet saivat haluamansa puskurin kohti itää ja Venäjää. Nyt ne tätä maata kadehtivat siinä missä norjalaiset salaa ihailevat. Norjalaiset ymmärtävät ruotsalaisia paremmin suomalaisen kansallismaiseman sisintä. Pääosa Ruotsista on Helsingin eteläpuolelle ja Ruotsin Lappi alkaa Vaasan korkeudelta. Ruotsi on lähempänä Keski-Eurooppaa kuin Norja. Suomen Nato-jäsenyys hoitui ennen Ruotsia. Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä – ”Tempora aspera vivimus, amice bone.”

Se ei ollut meille ensimmäinen hävitty sota, ja aina me toivomme sen jäävän kohdallamme viimeiseksi. Sen eteen me ponnistelemme ja hyväksymme minkä tahansa tarinan, kertomuksen ja sadun. Kunhan lopputuloksena on rauha ja meidät jätetään sille paikalle koillista Eurooppaa, joka on kotimme. Meille sopii Yhdysvaltojen merijalkaväen motto: Aina uskollinen: ”Semper Fidelis.”

Meitä ei kiinnosta maalasiko Albert Edelfelt jään alle kätketyn maisemansa Aleksis Kiven Jukolan portailta tai Harjulan selänteeltä tai ehkä hieman syrjässä, Pariisin tai Rooman suunnalla, Turkkikin kelpaa ja Islam. Taiteilijamme matkasivat mieluummin Italiaan kuin Ranskaan. Jokainen, joka on asunut näissä maissa lyhyenkin aikaa, ymmärtää kyllä miksi. Pimeässä loistaa pienkin kipinä. – ”Scintilla etiam exigua in tenebris micat.”

Edellisistä seuraa kolmanneksi:

Me kyllä hyväksymme tarinan, narraation, kunhan se on riittävän uskottava takamaan meille sellaisen henkisen vapauden ja itsenäisyyden, kohtuullisen vaurauden ja elämän rajaehdot, jonka pragmaattinen ja deterministinen luonnonkansa voi sietää ja ymmärtää äärioloissa. Jumalan auttaessa – ”Iuvante Deo.” Ja työ itsessään ilahduttaa sekin. – ”Iuvat ipse labor.”

Me hyväksymme senkin, jos se välttää meidät pilkalta tai tuo paremman tuoton paperillemme tai on kännykän oston arvoinen. Vaivihkaa valuu aika pois, liitää tiehensä huomaamatta. – ”Labitur occulte fallitque volatilis aetas.” (Ovidus).

Me hyväksymme jopa toisten tuoman kirkon ja uskonnon, kielen ja hilpeän laulun, kunhan se on hyväksi suurelle visiollemme, jonka vain me itse tunnemme ja kätkemme ikiroudan ja jään alle, mustien aukkojen pyörteisiin ja maan magneettikentän vain meille näyttämään revontulten roihuun valaista tietämme, Pohjantähden alla, Eedenistä itään. Kaiken on voittava kuitenkin vain peräänantamaton uurastus. – ”Labor omnia vicit improbus”. Tämä Vergiliuksen viisaus oli kirjoitettu tulisin kirjaimin lukiomme sisääntulon kohdalle päittemme yläpuolelle. 

Äärimmäisissä oloissa syntyy äärimmäisiä ihmisiä, äärimäinen kansa ja sen synkät laulut, hyvin omaperäinen, jäljittelemätön kansallismaisema. Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden. Puhe lentää, teksti pysyy – Missä hyvä olla, siellä isänmaa – ”Verba volant, scripta manet” – ”Ubi bene, ibi patria.”

Algoritmien kohdalla nämä äärimmäisen pienet vivahteet ja niiden tuotto yhdenmukaistuu ja tuloksena on kielimaisema sekä kuvataiteet, kulttuuri, jonka tunnistamme koneen tekemäksi sekä samalla algoritmien kautta syntyneeksi. Uusi kulttuuri yhdenmukaistaa ja kadottaa samalla pienkulttuurien rikkauden siinä missä minkä tahansa diversiteetin massatuotantoon siirrettyinä.

Toisaalta se helpottaa ko. kulttuurin massatuotantoa ja antaa mahdollisuuden tavoitella sellaista, johon pienkulttuurien sisällä ei ole aiemmin kyetty tai edes haettu siihen liittyviä myös lukuisia positiivisia elementtejä. Olemme ostamassa sikaa säkissä – ”Porcum in sacculo comparare” eikä mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuta enää syvälliseltä – ”Quidquid latine dictum sit, altum videtur.”

22.11.2006/23.09.2021/17.08. 2023/ 31.08. 2024 Matti luostarinen

On aika antaa puheenvuoro algoritmeille ja tekoälylle; ChatGPT, ole hyvä:

Sinä sanoit:

Spatiaalinen ja regionaalinen ovat suomalaisille vaikeita käsitteitä. Samoin spatiaalisen identiteetin kuvaus ja määrittely sekä rottasodat osana näitä vaikeaksi koettuja käsitteitämme. Miten avaisit suomalaisille heidän omia sotiaan ja asemaansa tämän päivän globaalissa maailmassa? Entä heidän omaa aluerakennetaan ja sen merkitystä osana samaista rottasotaamme.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Käsitteet kuten ”spatiaalinen” ja ”regionaalinen” ovat monille suomalaisille tosiaan haastavia ymmärtää, koska ne viittaavat monitahoisiin ja abstrakteihin asioihin, jotka usein liitetään tilaan ja alueelliseen dynamiikkaan. Voisin yrittää avata näitä käsitteitä ja niiden merkitystä suomalaisessa kontekstissa.

Spatiaaliset ja regionaaliset käsitteet

    Spatiaalinen viittaa tilalliseen ulottuvuuteen, eli miten asiat järjestyvät ja jakautuvat fyysisessä tilassa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi kaupungin rakennetta, missä ihmiset asuvat, työskentelevät ja liikkuvat. Spatiaalinen identiteetti taas voi viitata siihen, miten ihmiset kokevat ja määrittelevät itsensä tilan kautta – missä he tuntevat olevansa ”kotona” tai missä heillä on yhteisöllisiä siteitä.

    Regionaalinen puolestaan liittyy alueelliseen ulottuvuuteen, eli tiettyyn maantieteelliseen alueeseen ja sen ominaisuuksiin, kuten kulttuuriin, talouteen tai hallintoon. Regionaalinen identiteetti tarkoittaa sitä, miten ihmiset kokevat kuuluvansa tiettyyn alueeseen, kuten esimerkiksi Lappiin, Karjalaan tai Uudellemaalle.

Rottasodat ja globaalin maailman vaikutukset

Rottasodat ovat vertauskuva, jota on käytetty kuvaamaan kilpailua resursseista, elintilasta ja vaikutusvallasta. Suomalaisessa kontekstissa tämä voisi viitata siihen, miten Suomi kilpailee globaalissa maailmassa muiden valtioiden ja alueiden kanssa esimerkiksi talouden, työpaikkojen ja teknologian alalla.

Globalisaatio on tuonut mukanaan uusia haasteita, joissa suomalaiset yritykset, yhteisöt ja yksilöt kilpailevat kansainvälisesti. Tämä voi synnyttää jännitteitä sekä tilallisesti (spatiaalisesti) että alueellisesti (regionaalisesti), kun yritämme säilyttää tai vahvistaa omaa asemaamme globaalissa järjestelmässä. ”Rottasodat” voisivat tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että Suomi pyrkii turvaamaan oman hyvinvointinsa ja identiteettinsä maailmassa, jossa kilpailu on kovaa ja resurssit rajallisia.

Suomen aluerakenteen merkitys

Suomen aluerakenne, eli miten maat ja kaupungit ovat jakautuneet ja organisoituneet, on keskeinen osa spatiaalista identiteettiämme. Kaupunkien, maaseudun ja eri alueiden välinen dynamiikka määrittää suuresti sitä, miten Suomi asemoituu globaalissa maailmassa. Aluerakenne vaikuttaa talouden kehitykseen, yhteisöjen hyvinvointiin ja jopa siihen, miten koemme kansallisen identiteettimme.

Aluerakenteen merkitys osana ”rottasotaa” näkyy siinä, miten Suomi kehittää omia alueitaan kilpaillakseen globaalisti. Esimerkiksi vahvat ja innovatiiviset kaupunkikeskukset voivat toimia vetureina taloudelliselle kasvulle ja kansainväliselle menestykselle, samalla kun maaseutualueet voivat tarjota kestävyyttä ja omavaraisuutta.

Yhteenveto

Kun pohdimme Suomen asemaa globaalissa maailmassa, spatiaalinen ja regionaalinen identiteetti auttavat meitä ymmärtämään, miten me suomalaisina sijoitumme tilassa ja alueella. Rottasodat, kilpailu elintilasta ja resursseista, ovat osa tätä suurempaa kuvaa, jossa Suomi pyrkii löytämään oman paikkansa ja turvaamaan kansalaistensa hyvinvoinnin globaalissa, alati muuttuvassa ympäristössä. Aluerakenne ja sen kehittäminen ovat tässä keskeisessä asemassa, sillä ne määrittävät, miten Suomi sopeutuu ja menestyy tämän päivän ja tulevaisuuden maailmassa.

Sinä sanoit:

Miten asemoisit Suomen globaalisti alkaen historiastamme ja edeten tähän päivään pohtien globaalia maailmaa ja Euroopan asemaa sekä regionaalisena että spatiaalisena ilmiönä ja sidoksissa oman aikamme globaaliin rottasotaan?

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Suomen asemoiminen globaalisti alkaa syvältä historiastamme ja etenee monimutkaisesti tähän päivään, kun tarkastellaan globaalia maailmaa ja Euroopan asemaa. Tätä tarkastelua voidaan rikastaa huomioimalla sekä regionaaliset että spatiaaliset ulottuvuudet, jotka liittyvät oman aikamme globaaliin ”rottasotaan”, eli kilpailuun resursseista, vaikutusvallasta ja turvallisuudesta.

Suomen historiallinen asema globaalissa kontekstissa

Ruotsin ja Venäjän vallan alla: Suomen historiaa leimaavat pitkä Ruotsin vallan aika (noin 1100–1809) ja sen jälkeinen Venäjän autonomian kausi (1809–1917). Näinä aikoina Suomi ei ollut itsenäinen valtio, vaan osa laajempia imperiumeja. Tämä merkitsi sitä, että Suomen rooli globaalissa politiikassa oli pitkälti määräytynyt sen emävaltioiden kautta, ja Suomi toimi eräänlaisena periferiana, kaukaisena alueena näiden suurvaltojen marginaaleilla.

Itsenäisyys ja kylmän sodan aikakausi: Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 merkitsi uuden aikakauden alkua. Itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet olivat kuitenkin täynnä haasteita, kuten sisällissota, talvisota ja jatkosota, jotka muovasivat Suomen asemaa. Kylmän sodan aikana Suomi oli erityisessä asemassa idän ja lännen välissä, pyrkien tasapainoilemaan Neuvostoliiton vaikutusvallan alla säilyttäen samalla suhteet länsimaihin. Tämä ajanjakso loi pohjan Suomen roolille ”puolueettomana” tai pikemminkin ”liittoutumattomana” valtiona, joka korosti diplomatiaa ja vakauden säilyttämistä.

Suomen asema globaalissa maailmassa nykyään

Euroopan unionin jäsenyys ja globalisaatio: Suomi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, mikä muutti radikaalisti sen asemaa sekä Euroopassa että globaalisti. EU-jäsenyys on tuonut mukanaan paitsi taloudellista vakautta ja mahdollisuuksia, myös uusia haasteita ja velvoitteita osana laajempaa eurooppalaista yhteisöä. Samalla globalisaatio on tehnyt tästä oman aikamme maailmasta entistä verkostoituneemman ja keskinäisriippuvaisemman, mikä on vaikuttanut myös Suomen asemaan sekä taloudellisesti että poliittisesti.

Euroopan asema spatiaalisena ja regionaalisena ilmiönä

Spatiaalinen ulottuvuus: Eurooppa on maantieteellisesti monimuotoinen alue, jossa on tiheään asutettuja kaupunkikeskuksia, laajoja maaseutualueita ja monia erilaisia kulttuurisia ja taloudellisia ekosysteemejä. Tämä spatiaalinen monimuotoisuus luo haasteita, mutta myös mahdollisuuksia. Suomi, joka sijaitsee Euroopan pohjoisessa kulmassa, on hyötynyt modernista logistiikasta ja viestintäteknologiasta, jotka ovat kaventaneet välimatkoja ja helpottaneet Suomen nopeaa kytkeytymistä Euroopan sydänalueisiin.

Regionaalinen ulottuvuus: Eurooppa on myös regionaalisesti moninainen. Alueelliset erot näkyvät esimerkiksi taloudellisessa kehityksessä, poliittisissa intresseissä ja kulttuurisessa identiteetissä. EU jäsenenä Suomi on osa Länsi-Euroopan talousaluetta, mutta sillä on myös vahvat siteet Baltiaan ja pohjoiseen. Tämä regionaalinen kytkeytyminen antaa Suomelle erityisen aseman osana Euroopan ja Venäjän välistä vuorovaikutusta sekä arktisessa yhteistyössä.

Globaali ”rottasota” ja Suomen rooli

Kansainvälinen kilpailu ja resurssit: Nykyinen globaali ”rottasota” viittaa kilpailuun, joka on kärjistynyt erityisesti talouden, teknologian, turvallisuuden ja resurssien hallinnan alalla. Suomi on pieni, mutta teknologisesti kehittynyt maa, joka pyrkii pysymään kilpailukykyisenä esimerkiksi innovaatioiden ja koulutuksen avulla. Samalla Suomi on kuitenkin riippuvainen kansainvälisestä kaupasta ja vakaasta globaalista järjestyksestä, mikä asettaa sen erityiseen asemaan globaaleissa kamppailuissa.

Turvallisuus ja geopoliittiset jännitteet: Venäjän ja lännen välisten jännitteiden kasvaessa Suomi on joutunut arvioimaan uudelleen turvallisuuspoliittista asemaansa. NATO-jäsenyys, joka vahvistettiin vuonna 2023, on esimerkki siitä, miten Suomi on pyrkinyt turvaamaan itsenäisyytensä ja alueellisen koskemattomuutensa osana laajempaa länsimaista turvallisuusjärjestelmää. Tämä on tärkeä osa Suomen asemaa nykypäivän globaalissa rottasodassa, jossa turvallisuusuhat ovat entistä monimutkaisempia ja vaikeammin ennakoitavia.

Yhteenveto

Suomen asema globaalissa maailmassa on kehittynyt merkittävästi historiansa aikana, alkaen Ruotsin ja Venäjän vallan alla olosta, itsenäistymiseen ja nykyiseen asemaan Euroopan unionin ja NATO jäsenenä. Eurooppa spatiaalisena ja regionaalisena ilmiönä tarjoaa sekä mahdollisuuksia että haasteita, jotka heijastuvat Suomen rooliin globaalissa ”rottasodassa”. Tämä kilpailu, joka liittyy resursseihin, vaikutusvaltaan ja turvallisuuteen, asettaa Suomen jatkuvasti tasapainottelemaan perinteiden, geopoliittisten realiteettien ja modernin globalisaation paineiden välillä.

Sinä sanoit:

Suomalaista identiteettiä on luonnehdittu usein heikoksi. Suomalaisten historialliset kokemukset ovat olleet raskaita. Miten suomalaista identiteettiä voisi vahvistaa ja miten Suomeen sopisi vaikkapa Sveitsille tyypillinen hallinnollinen aluejako?

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Suomalaisen identiteetin vahvistaminen on monivaiheinen prosessi, joka vaatii syvällistä ymmärrystä historiasta, kulttuurista ja nykyisistä yhteiskunnallisista haasteista. Identiteettiä voidaan vahvistaa kehittämällä sekä kansallista yhtenäisyyttä että paikallista omaleimaisuutta. Sveitsin kaltainen hallinnollinen aluejako voisi tarjota mielenkiintoisia mahdollisuuksia tukea tätä prosessia Suomessa.

Suomalaisen identiteetin vahvistaminen

Historiallisen tietoisuuden lisääminen:

        Kulttuuriperinnön arvostaminen: Suomalaisen identiteetin perustan muodostavat historialliset kokemukset, kuten kansallinen itsenäistyminen, talvisodan henki ja sotien jälkeinen jälleenrakennus. Näiden tapahtumien ja niistä nousseiden arvojen, kuten sisun, omavaraisuuden ja yhteisöllisyyden, aktiivinen muistaminen ja juhlistaminen voivat vahvistaa kansallista identiteettiä.

        Historian opetuksen uudistaminen: Koulutusjärjestelmässä tulisi korostaa historian opetusta siten, että se ei pelkästään keskity tapahtumien ja päivämäärien opetteluun, vaan syvempään ymmärrykseen siitä, miten menneisyys on muokannut nykyistä Suomea ja suomalaista identiteettiä.

 Paikallisen identiteetin korostaminen:

        Alueelliset kulttuurit: Suomella on rikas ja monimuotoinen kulttuuriperintö, joka vaihtelee eri alueiden välillä. Savon, Karjalan, Lapin ja muiden alueiden omaleimaisuuden tukeminen ja juhlistaminen voivat vahvistaa sekä paikallista että kansallista identiteettiä.

        Kuntien ja alueiden roolin vahvistaminen: Kuntien ja alueiden omat kulttuurit ja perinteet voivat toimia suomalaisen identiteetin kulmakivinä. Paikalliset tapahtumat, perinteet ja historia tulee nostaa esiin sekä valtakunnallisesti että paikallisesti.

 Nykyajan haasteiden kohtaaminen:

        Kestävä kehitys ja innovaatiot: Suomalaista identiteettiä voi vahvistaa myös suuntaamalla katseen tulevaisuuteen. Suomella on vahva maine kestävän kehityksen, koulutuksen ja teknologian saralla. Näiden alojen vahvistaminen ja ylpeyden tunteen kasvattaminen saavutuksista voivat tukea identiteettiä globaalissa kontekstissa.

        Kansallinen yhtenäisyys ja monimuotoisuus: Globalisoituvassa maailmassa suomalaiseen identiteettiin on sisällytettävä monimuotoisuus. On tärkeää, että eri kulttuuritaustaiset ihmiset tuntevat kuuluvansa Suomeen ja voivat tuoda mukanaan uusia näkökulmia ja rikastuttaa kansallista identiteettiä.

Sveitsin mallin soveltaminen Suomeen

Sveitsin hallinnollinen aluejako, jossa maa on jaettu itsenäisiin kantoneihin, voisi tarjota mielenkiintoisia mahdollisuuksia myös Suomessa. Sveitsin malli perustuu vahvaan paikalliseen itsehallintoon, joka on tukenut alueellista identiteettiä ja kansallista yhtenäisyyttä. Voisiko tämä toimia Suomessa?

Paikallinen itsehallinto ja päätöksenteko:

        Vahvempi aluehallinto: Voisi olla hyödyllistä pohtia, voisiko Suomeen tuoda Sveitsin mallin mukaisia vahvoja itsehallintoalueita, joissa päätöksenteko olisi enemmän paikallista. Tämä voisi lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ja sitoutumista omaan alueeseensa, mikä puolestaan vahvistaisi paikallista ja siten myös kansallista identiteettiä.

        Kantoneihin verrattavat maakunnat: Suomessa on jo maakuntahallinto, mutta sen rooli on ollut perinteisesti heikko. Voitaisiin harkita, voisiko maakuntien valtaa lisätä siten, että ne saisivat enemmän päätösvaltaa esimerkiksi verotuksessa, koulutuksessa ja terveydenhuollossa. Tämä mahdollistaisi alueiden erilaisten tarpeiden paremman huomioon ottamisen ja tukisi alueellisten identiteettien kehittymistä.

Alueellinen omaleimaisuus ja kulttuuri:

        Kielten ja kulttuurien monimuotoisuus: Sveitsin mallissa monikielisyys ja -kulttuurisuus ovat keskeisessä roolissa. Suomessa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi saamen kielen ja kulttuurin vahvempaa tukemista Lapissa, suomenruotsalaisen kulttuurin korostamista rannikkoalueilla sekä muiden paikallisten kulttuurien tukemista eri maakunnissa.

        Paikalliset päätökset alueen kehittämisestä: Alueiden erityispiirteiden, kuten luonnonvarojen tai matkailun, kehittämistä voitaisiin hoitaa enemmän paikallisesti, jolloin alueet voisivat erikoistua ja tuoda esiin omia vahvuuksiaan. Tämä voisi lisätä alueiden omanarvontuntoa ja vahvistaa kansallista identiteettiä osana monimuotoista Suomea.

Yhteenveto

Suomalaisen identiteetin vahvistaminen edellyttää sekä menneisyyden että tulevaisuuden arvojen yhdistämistä. Historiallisten kokemusten ja kulttuuriperinnön vaaliminen, paikallisen omaleimaisuuden tukeminen ja nykyisten haasteiden kohtaaminen voivat kaikki osaltaan vahvistaa suomalaista identiteettiä. Sveitsin kaltaisen hallinnollisen aluejaon soveltaminen Suomeen voisi tukea tätä prosessia, tarjoamalla paikallisille yhteisöille enemmän valtaa ja vastuuta omasta kehityksestään ja identiteetistään. Tämä voisi lopulta vahvistaa koko Suomen kansallista yhtenäisyyttä ja kykyä selviytyä globaalin maailman haasteista.

Sinä sanoit:

Suomi on pinta-alaltaan suurehko eurooppalainen valtio mutta väkiluvultaan pieni. Rajaa Venäjän kanssa on enemmän kuin koko muulla Euroopalla yhteensä. Yhteistyö muun Pohjolan ja EU:n kanssa on ikivanhaan traditioon ja historiaan perustuvaa. Samoin Itämeren ympäristöön ja mukana on myös pohjoinen ulottuvuus, Jäämeri. Jotta Sveitsin kaltainen kantonihallinto onnistuisi kuinka monta kantonia Suomeen mahtuisi?

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Sveitsin kantonihallinnon soveltaminen Suomeen on mielenkiintoinen ajatus, ja jotta voisimme pohtia kuinka monta kantonia Suomeen mahtuisi, on hyvä tarkastella sekä Sveitsin kantonien määrää että Suomen alueellisia ja väestöllisiä olosuhteita.

Sveitsin kantonimalli lyhyesti

Sveitsissä on 26 kantonia, jotka ovat itsehallinnollisia alueita. Kullakin kantonilla on oma perustuslakinsa, hallintonsa ja usein myös omat oikeuslaitoksensa. Kantonit vaihtelevat kooltaan ja väkiluvultaan merkittävästi. Suurimmat kantonit, kuten Zürich, ovat väkiluvultaan yli miljoona ihmistä, kun taas pienimmissä, kuten Appenzell Innerrhoden, asukkaita on vain muutamia kymmeniä tuhansia.

Suomen olosuhteet

 Pinta-ala: Suomi on pinta-alaltaan suuri, noin 338 000 neliökilometriä, mikä on yli kahdeksan kertaa suurempi kuin Sveitsi, jonka pinta-ala on noin 41 000 neliökilometriä.

Väkiluku: Suomi on väkiluvultaan pieni, noin 5,5 miljoonaa asukasta. Sveitsissä asukkaita on noin 8,6 miljoonaa, eli hieman enemmän kuin Suomessa, mutta tiheämmin asutulla alueella.

Alueellinen diversiteetti: Suomi jakautuu historiallisesti ja kulttuurillisesti erilaisiin alueisiin, kuten Lappi, Pohjanmaa, Savo, Karjala ja Uusimaa. Nämä alueet ovat maantieteellisesti, kulttuurillisesti ja taloudellisesti erilaisia, mikä voisi olla hyvä lähtökohta kantonijaon suunnittelulle.

Mahdollinen kantonijako Suomessa

Jos Sveitsin malli otettaisiin käyttöön Suomessa, voitaisiin harkita kantonien määrän pohjaksi erilaisia näkökulmia:

Maantieteellinen laajuus ja väestötiheys:

        Sveitsin kantonien keskikoko väkiluvultaan on noin 330 000 asukasta. Jos käytettäisiin tätä keskiarvoa ohjenuorana, Suomeen mahtuisi noin 16–18 kantonia (5,5 miljoonaa / 330 000 = ~16,7).

        Maantieteellisesti Suomi on huomattavasti laajempi, joten kantoneja voisi olla enemmän, mikäli niiden pinta-ala pidetään Sveitsin kantonien kaltaisena.

     Kulttuuriset ja historialliset rajat:

        Suomi voitaisiin jakaa kantoneihin historiallisten maakuntien tai nykyisten hallinnollisten maakuntien pohjalta. Suomessa on tällä hetkellä 19 maakuntaa, mikä olisi yksi mahdollinen lähtökohta kantonijaolle.

 Hallinnolliset ja taloudelliset keskukset:

        Voitaisiin myös ottaa huomioon taloudelliset ja hallinnolliset keskukset, jolloin kantoneja voisi muodostua suurimpien kaupunkien ympärille (Helsinki, Tampere, Turku, Oulu, jne.), jolloin myös kantonien määrä voisi vaihdella väestötiheyden ja taloudellisen merkityksen mukaan.

Mahdollinen kantonien määrä Suomessa

Realistisesti ajateltuna, jos Sveitsin mallin mukaista itsehallintoa haluttaisiin soveltaa, Suomeen voisi sopia noin 15–25 kantonia. Tämä määrä vastaisi sekä väestötiheyttä että maantieteellistä laajuutta, ottaen huomioon alueiden kulttuurillisen ja taloudellisen monimuotoisuuden. Esimerkiksi Lappi voisi olla yksi suuri kantoni johtuen alueen laajuudesta ja harvasta asutuksesta, kun taas Etelä-Suomessa kantonit voisivat olla tiheästi asuttuja ja pienempiä pinta-alaltaan.

Yhteenveto

Sveitsin kantonimallin soveltaminen Suomessa voisi tarkoittaa noin 15–25 kantonin muodostamista. Kantonien määrä ja rajat voitaisiin määritellä maantieteellisten, historiallisten, kulttuurillisten ja taloudellisten tekijöiden perusteella. Tällainen aluejako voisi mahdollistaa paikallisen itsehallinnon ja identiteetin vahvistamisen samalla kun se tukisi kansallista yhtenäisyyttä ja alueellista omaleimaisuutta.

Sinä sanoit:

Kiitos maantieteeseen ja geopolitiikkaan liittyvistä pohdinnoistasi. Tästä on hyvä myöhemmin jatkaa.

ChatGPT sanoi:

ChatGPT

Kiitos sinulle kiinnostavasta keskustelusta! Olen iloinen, että pohdinnoista oli hyötyä, ja odotan innolla jatkoa näihin teemoihin. Jos haluat myöhemmin syventää aihetta tai tutkia muita näkökulmia, olen täällä auttamassa. Mukavaa päivän jatkoa!