Yliopistoelämään kuuluu jatkuva vertailu. Huippuyliopistot ovat oma eliittinsä ja niiden sisällä ovat vielä omat huippuyksikkönsä. Se, että tässä kilpailussa yksilö on epävarma itsestään, on taas luonnollinen ilmiö ja huippuyksikön johtajana erityisen haavoittuva. Helsingin Sanomat (18.9) kirjoittaa, kuinka tarpeellista on kilpailuttaa yliopistoja ja pitää niiden taso kansainvälisesti korkeana. Niin myös Suomessa, jossa halutaan hakea ainakin yhtä nimekkäitä yliopistoja kuin Skotlannin Edinburghin kolme nimekästä yliopistoa. Metropolit kilpailevat osaamisellaan, luovuudella ja innovoinnilla sekä niiden tuomalla imagolla, Helsinki nyt myös Guggenheim kilpailullaan, joka sai liki 2000 vastausta. Otsikko on taas Helsingin Sanomista ja indonesialaisen kyläpäällikön kysymys suomalaisille ja eurooppalaisille: “Haluatteko maistaa meidän vertamme.” Kyse on palmuöljystä ja tapaus on kovin tuttu yksityiskohtiaan myöten.
Yskivien metropolitalouksien maailma
Miten Edinburgh menestyy jos Skotlanti päättää irtautua Britanniasta? Miten tällainen alueiden Euroopan ilmapiiri alkaisi vaikuttaa Espanjassa, Kataloniassa? Entäpä jos pohjoinen kalotti päättäisi itsenäistyä ja jättää Helsingin metropolialueen ilman sieltä nyt saatavaa sähköä, turistien olisi haettavat viisumi päästäkseen näkemään Lapin ruska. Onko EU ajautumassa uuteen aaltoon, jossa suuruuden ja keskittämisen, metropolien Euroopasta, onkin tulossa pirstaleinen yhteisöjen Eurooppa?
Olen liikkunut konsultoiden mm. Brasiliassa ja siellä talous yskii. Kasvava keskiluokka pääsi luottojen ja ostosmahdollisuuksien makuun, lanseeraamani agropolis-strategia levisi jo 1990-luvulla jokaiseen maan kolkkaan. Sitä pidettiin vallankumouksellisena ja se korvasi vanhan sosialismin aikaisen luokkayhteiskunnan mallit. Sitä pidettiin samalla Suomen mallina ja mukana olikin hitunen osuustoiminnallista ajatusta yhdistettynä uuden internetajan elämään ja sosiaalisen median talouteen sekä strategiaan. Verkostotaloutta ja klustereita oli kehitettävä edelleen ja ohi perinteisen informaatioyhteiskunnan tuolloin muodikkaita mutta vaikeasti konkretisoitavia teesejä keskellä brasilialaista köyhyyttä slummeissa ja maaseudun kurjuudessa, liki feodaaliajan maailmaan sopiviksi.
Ole oma ahne itsesi – älä teeskentele
Diagnoosi Euroopasta ja Suomen tilasta Tiina Rosenbergin kirjoittamana ei tuo esille uutta (HS 18.9). Se toistaa teemat uusliberalismista, populististen puolueiden suosion kasvusta niiden rinnalla, luokkapuolueiden ajautumisesta kohti keskustaa. Niiden välillä ei voi enää tehdä eroa ja vasemmisto joutui valitsemaan “kolmannen tien” jolloin vahvan valtion perusta hylättiin. Matka Euroopan ytimeen alkoi eurokriiseineen.
Kun toistaa teemoja uusliberalismi, populismi, fasismi, rasismi syntyy historiallinen jatkumo ja palataan vanhaan. Näin siitä huolimatta, että jo pohjoismaissa uusien puolueiden suhtautuminen maahanmuuttoon ja valtion rooliin vaihtelee merkittävästi. Osa jakautuu kahtia ja muistuttaa Skotlannin tapaa taiteilla itsenäistymisensä kynnyksellä. Sillä on paljon yhteisiä kokemuksia suomalaisten kanssa, historiassa. Ei niinkään välttämättä tässä ajassa ja sen vaatimuksissa. Jos Skotlanti itsenäistyy, sen on viisasta pysyä kaukana eurosta.
Väkivaltaiset mielenilmaisut ovat osa ajan mediayhteiskunnan ilmapiiriä. Suomen, Norjan ja Tanskan tapa reagoida muuttuvaan ilmapiiriin on toinen kuin Ruotsissa. Maahanmuuttokriittinen ja kansallismielinen retoriikka kumpuaa historiasta ja sama pätee Brasilian tapaan soveltaa agropolis-strategiaa oman taloutensa ja kulttuurinsa, sosiaalisten tarpeiden vaatimuksiin ja jo 1950-luvun sosialismin aikaisiin agrokaupunkeihin, agropoleihin. Niiden mallit saatiin Neuvostoliitosta.
Kommunismia ympäröivää globaalia maailmaa ei saa unohtaa. Jos yksi sulkee kisailussa ilmatilansa muilta, kenen ilmatila lopulta jää turvalliseksi maailmassa, jossa vanha Babylon, Irak ja Syyria, Isisi yhtäällä ja uusi Arktinen Babylon ovat synnyltään ja toimintatavaltaan samaa sodan ja terrorin sääntöjä toteuttavia. Kun niistä kirjoitin 1990-luvun alussa, kaikki tämä nyt kokemamme oli jo ennustettavissa.
Kun tilan otti pelkkä kasvoton kilpailu ja voitontavoittelu, fasismi toimintatapana liittyi uusliberaaliseen politiikkaan. Yltiönationalistinen korvasi vanhan internationaalin ja synteesinä oli odotettu arvokonservatismi ikääntyvän kansakunnan mukana. Syntyi pelko ja muukalaisiin kohdistuva viha, jonka juuria ei kukaan edes halunnut hakea ja tunnistaa.
Vahingosta viisastuneet nettipotilaat
Sotia käyneet valtiot olivat kidutuksen jäljiltä vereslihalla ja niin myös Suomessa. Psyykkiset vammat periytyvät jopa epigeneettisesti ja niiden kohtaaminen on äärimmäisen vaikeaa. Näin jo vammaisen näkeminen, sairaala, sodan kokemus uudelleen esiteltyinä, Karjalassa käynti, aiheutti traumaattisille ihmisille vaikeita oireita. Olin niitä seuraamassa Karjalassa 1980-luvun lopulla. Moni oksensi ne kohdattuaan kotimökkinsä kaivon kiveyksillä. Eihän sitä enää ollut, vain villiintyneitä kedon kukkia.
Moni pelkää vielä tänäänkin lääkäriä ja sairaala ahdistaa. Kun ahdistus iskee mahdottomaksi, kun sitä ruokitaan tahallaan psykososiaalisessa kiusaamiskulttuurissa, kuka tahansa meistä voi tehdä rikoksen, kun psyykkiset selviytymiskeinot loppuvat, kertoo Tapio Halla Helsingin Sanomissa Kari Kalliopään ansiokkaassa artikkelissa (18.9). Olin läheltä seuraamassa tällaista tapahtumasarjaa Lapin koskisotien tutkijana ja myöhemmin Pohjois-Karjalassa ja Lounais-Hämeessä, jossa niin ikään syntyi surullisia tragedioita. Niitä oli tutkittu jo etukäteen ja haettu keinoja selviytyä ilman että trauma laukaisee kiusattuna murhenäytelmiä.
Käytännön elämässä vaikeat asiat vaativat ammattinsa osaavia ihmisiä tuekseen. On saatava aikaan luottamus ja vasta tämän jälkeen haetaan turvallista ympäristöä. Kun jatkuva kipu muistuttaa pakkomuuttajien, traumoja kokeneiden kohdalla, jatkuvaa kidutusta, ihmisen oma keho muuttuu viholliseksi. Fysioterapia ja kehoharjoitukset tuovat esiin traumoja mutta myös purkavat niitä. Suomalainen viranomaisjärjestelmä on sotaa käyneen maan tyly ja jäykkä järjestelmä. Pankkien, työvoimatoimistojen, vakuutuslaitosten, sosiaalistoimistojen palvelut ovat siirtyneet internetiin. Kun niiden tulisi myydä ja tarjota turvallisuutta, netti tarjoaa vain turvattomuutta robotteineen.
Osaamattomuuden viimeinen taso saavutettu
Kun muutos on liian raju, mukana olevat auttajat ovat hekin avuttomia ja kokevat tyypillisen huijaussyndrooman työssään. Myös tästä on päivän lehdessä valaiseva artikkeli (HS 18.) Jokainen yliopistossa vuosikymmeniä työskennellyt aistii nuoren ihmisen avuttomuuden. Huijaussyndroomassa on kyse todellisen minän ja koetun minän ristiriidasta. Pätevää huippuyliopiston kasvattia vaivaa pelko paljastua ja häpeä tulla osoitetuksi tavalliseksi tumpeloksi auttajana, ammattinsa osaavana ihmisen. Opettajana näihin kaikkien kokemiin ongelmiin puututtiin kädestä pitäen, auttaen nuoria kohtaamaan asiakkaita arjen elämässä, ei vain teoriassa ja kirjoista niitä lukien.
Jokaisella meillä ovat nämä arvottomuuden tunteet ja ne ovat usein lapsuuden aikaisia ja koulussa hankittuja osamaattomuuden ja kyvyttömyyden tunteita, vanhempien ja opettajien odotuksia ja niiden täyttämistä. Suomessa yleisin syy huijaussyndrooman laukeamiseen on kuitenkin koulukiusaamisen pitkät jäljet ja traumaattisina niiden hoitaminen on työlästä.
Heikot ystävyyssuhteet, tunne ulkopuolisuudesta ja hyljeksitty asema omien ikäisten joukossa on hyvin suomalainen työpaikkakiusaamisen tuote ja sitä siirretään nyt traumaattisesti vaikeisiin pakolaisiin. Helsingissä tätä työtä on tehnyt eniten kokoustava ihminen, kaupunginjohtaja Pekka Sauri, tunnettu radiopsykiatrimme. Byrokraatin työssä tappava rutiini korvasi Saurin nuoruuden ajan suuret elämykset, kertoo Sauri esikoiskirjassaan “Parempaa kuin seksi”.
Hyvyyden vallankumousta hakeva Pekka Sauri löytää persoonia, joissa yhdistyy hänen oma sankarin ja narrin samanaikainen liitto. Kun yhdistelee Timo Harakkaa, Esa Saarista, Jari Sarasvuota ja Teppo Turkkia, päätyy vielä koomisempiin hahmoihin suomalaisessa mediakulttuurissamme. Vastenmielisimmät hyypiöt ja heidän muutoksensa nuoruuden idealismista toimittaja Antti Majander löytää Osmo Soininvaaran ja Eero Paloheimon kaltaisissa vihreissä persoonallisuuksissa. Aikatasojen välille on vaikea lopulta vetää sellaista siltaa, joka antaisi oikeutta hahmottomalle romaanille, kotikutoiselle törpölle möhkäleelle. Toki kiinnostavalle, lämminhenkiselle ja hauskalle, Antti Majanderia lainaten.
Piilotettu vihreä ironia
Onhan tuo hahmoton möhkäle luettava huomatakseen, kuinka Pekka Haavisto sai muut vihreät typertymään ehdotuksillaan, jotka olivat jo valmiita toisin kuin Heidi Hautalalla, joka onnistui myötäilemään kaikkia näkemyksiä sitoutumatta kuitenkaan edistämään niitä käytännössä. Näin hän ei koskaan jäänyt kiinni suoranaisesta lupausten pettämisestä. Sen sijaan hän vaikuttaa henkilöltä, jolla on vankka Guggenheimin kaltaista persoonallista työtä hakeva sielu.
Siinä on vain taustalla vihreille naisille usein niin tyypillinen pelko jäädä kiinni keskellä mediamylläkkää huijaussyndrooman aiemmin peittäneestä traumaattisen kidutuksen jälkeisestä vanhojen traumojen kohtaamisesta silmätysten. Tänään se taas kohdataan poistuen hallituksesta. Sama vanha tarina ja trauma uusiutuu vastuunkantajana. Muut ovat suomettuneet, kaikki neljä RKP mukaan lukien, kerrotaan syyksi erolle. Massatyöttömyyden Suomessa tällainen hallitus ei ole uskottava ja vaalit on syytä järjestää jo talvella. Uusi, toimintakykyinen hallitus vasta juhannuksena, on liian myöhäinen ajankohta.
Kun näin on, diagnoosi Euroopan ja Suomen tilasta on tapana toistaa punavihreässä käsitteistössä toistellen onomatopoeettiselle kielelle vieraita sanoja arvolatautuminen, fasismi, rasismi ja populismi sekä hämmennystä siitä, miksi kaikki eivät voi elää yhdessä ja onnellisesti. Asiaa ei helpota juurikaan feministinen sukupuolipolitiikka ja sen esittely diagnoosina maailmalle, jossa ilmastomuutoksen uhastakin kasvaa romanttinen vihreä tarina ja sen lapsekkaat äidin kasvot, Pekka Haaviston piilotettu ironia. Siihen taitaa olla vihreän liikkeen sisällä uskottavat syynsäkin. Kristillisten kohdalla puolueen molemmat edelliset puheenjohtajat ovat tehneet johtopäätöksensä ja siirtyneet muihin puolueisiin, toinen Kokoomukseen ja toinen Perussuomalaisiin. Tämä puolue pitää nyt johtajansa äänillä Stubbin hallitusta pystyssä.
Ps.
Kuvan Pumpulienkeli kantaa viittä kalaa ja kahta leipää. Luukkaan evankeliumin 9 luku (ks. Taide, Art)