Innovaatiopolitiikka on ollut luetuin aiheeni kirjoina ja artikkeleina medioissamme. Samoin olen kirjoittanut siitä tuhansia esseitä, kongressiesitelmiä ja jopa toisen väitöskirjanikin. Oletan että tunnen sitä ja sen merkitystä kansalliselle ja aluetaloudellemme sekä samalla myös kuntiemme ja maakuntiemme menestystä rakenneltaessa. Se on epäilemättä tärkein tulevien ensimmäisten maakunta- ja aluevaalien yksittäisistä teemoista ja samalla aihe, joka yhdistää muut ohjelmat tälle alisteisiksi alaotsikoiksi. Näin riippumatta siitä, liittyvätkö ne koulutukseen, sivistyshallintoon, yrittäjyyteen, terveydenhoitoon, sosiaalipolitiikkaan, menestykseemme kansallisella tai globaalin kilpailun koko ajan vaativimmilla areenoilla.
Ilman uusia löydöksiä, teknisiä tai taloudellisia, kulttuurisia tai arjen elämämme sujuvuutta edistäen, myös ympäristö ja sitä uhkaavat katastrofit, pandemiat toistuvina hoidettavina, ilmastomuutos ja sen välttäminen olisi mahdotonta. Kyse ei ole vain tieteestä ja sen löydöksistä vaan paljon merkittävämmästä, koskien myös hallintoa ja sen rakenteita, politiikkaan ja demokratian kykyä uudistua.
Vuosi 2008 oli innovaatiopolitiikalla merkittävä taitekohta. Valitsin sen teemavuodeksi hakiessani kirjoituksistani myös tätä aihetta sivuavia tekstejä, esseitä ja blogejani. Niitä julkaistiin tuolloin mm. Bulevardin sivuilla, mutta lähinnä vain lounaishämäläisten luettavaksi. Tänään ne kyllä näyttävät löytyvän myös hakusanojen kautta laajempaankin levitykseen.
Nämä kaksi nyt hakemaani ovat tyypillisiä tuolloin monen löytämiä ja lukemia. Niissä ei paneuduta tämän päivän Helsingin Sanomien (30.10.2021) tapaan kurjuusindeksin eli stagnaation esittelyyn, Stalinin vainoihin tai kirjoittaen jotain sellaista sillisalaattia, jonka lyijynraskas kerrontatapa tekee Jussi Halla-ahonkin elämästä piinaavaa luettavaa, puhumattakaan uutuuskirjoista ja niiden esittelystä.
Ne viikonlopun alun sielumme antinamme läpi kahlaten yhdessä pääkirjoitussivun ja kolumnistien hengenlennon kanssa lauantai aamusi alkaa olla sarjakuvasankareiden kuvaamana Lassin ja Leevin elämää muistuttava kyyninen painajainen. Suomalainen toimittaja kun ei kerta kaikkiaan osaa kirjoittaa luettavaa tekstiä lähtemättä raportoimaan sivutolkulla Venäjän ja Suomen presidentin todella värikkäästä tapaamisesta.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Globalisaatio ja EU ovat osa alueellista ja paikallista kehitystämme, jota tieteen on tutkittava ennen päätöksentekoa. Muuten etenemme huonoin eväin ja muiden ehdoilla sekä jälkiomaksujina. Tehtävämme ei ole noudattaa ”ohjeita” (mallioppilas) ja tehdä oikein vaan olla luovia innovaattoreita ja tehdä oikeita asioita divergoiden myös alue- ja paikallisella tasolla. Siinä innovaatio on eri asia kuin innovaation diffuusio. Suomi on ollut perinteisesti konvergoiva ja diffuusinen kansakunta. Nyt se ei ole enää meidän mallimme muussa kuin vanhoja medioitamme lukien. Meiltä odotetaan luovia, innovatiivisia aloitteita ja näyttöjä.
Tuskin painomuste ehti kuivua EU:n tavoitteista ekologisen peltoenergian kulutuksen lisäämisestä kun Neste esitti ohjelmansa olla maailman johtava biodieselin tuottaja. Uutisena se on hyvinkin looginen, mutta Suomen mittakaavassa odottamaton. Vain Nokia on päässyt vastaavaan uutiseen 1980-luvulla, jolloin alkoi puheet Euroopan valloittajasta. Epäilijöitä riitti ja nytkin liikkeellä on heti voimia, joille uutinen ei suinkaan ole pelkästään mieluisa.
Suomalaiselle elintarviketeollisuudelle uutinen on järkytys, olkoonkin etteivät omat peltomme riitä tuon tavoitteen saavuttamiseen alkuunkaan. Sen sijaan talonpojalle, joka on joutunut ja joutuu tänäänkin jatkuvan epävarmuuden olotilaan 141 -tukineen, uutinen on pelkästään mieluisa. Suomalaista maataloutta on riepoteltu viimeisen kymmenen vuoden aikana tavalla, joka ei jätä enää kylmäksi edes maaseudun vihamielisintä kadehtijaa. Bioenergia on viimeinkin se mahdollisuus, johon on tartuttava kaksin käsin. Suomalainen yhteiskunta on panostanut bioteknologiaan ja nyt on lupa odottaa tulosta ja varmaan sitä tulee myös metsistä. Navetat kun ovat muuttuneet parsinavetoista pihatoiksi ja automatisoitu sadoille lypsäville. Muutos on tapahtunut hetkessä eikä vanhaa maaseutua ole lehmisavuineen ollut olemassakaan kohta vuosisatoihin.
Kun Eurooppa yhdentyy ja Romania sekä Bulgaria ovat pian liki viimeiset takavuosien itäisen maailman viimeiset jäänteet, jotka länsi demokratisoi leiriinsä, Unionin suuri historiallinen tehtävä on ollut suuri menestystarina. Olkoonkin että monet sen negatiivisina koetut epäilyt kaihertavat yhä näkyvämmin, kun Turkki ja Länsi-Balkan saavat myös oman visionsa jäsenyydestä toteutetuksi.
Vanhoissa jäsenmaissa ei ole saavutettu sitä kasvua, jota on odotettu ja kahtiajako kasvaa myös poliittisena epävakautena. Uusissa jäsenmaissa uudistusvauhti on sen sijaan varmaan yllättänyt ja vanhan rautaesiripun takaa siirtymä Venäjän valtapiiristä länsimaiseen demokratiaan on sujunut mallikkaasti mutta ei nyt mitä tahansa lännestä sanellen.
Globalisaation myötä syntyvät työpaikkamenetykset ovat pikemminkin Kiinan ja Intian sekä Etelä-Amerikan noususta kertovia. Viimeisten ennusteiden mukaan Kiina on ohittamassa Yhdysvallat jo 2020-luvulla ja Intia Japanin pian sen jälkeen. Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion on viisasta sijoittaa nyt näille markkinoille. Globalisaatio ei ole nollasummapeli, jossa Aasian kasvu olisi meiltä poissa.
Maakunta tasolla taas Hämeenlinnan kaupunki siirtyi hetkessä Tammelan naapuriksi ja Lounais-Hämeeseen. Hämeenlinnan seutu kiri kansallisen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen veturiksi koko seutukunnan yhdistyessä. Maakuntana Kanta-Häme samalla käytännössä katosi, kun sen hoidettavana on nyt 70 000 asukkaan suurkaupungin lisäksi vain pari pientä kaupunkitaajamaa ja muutama niiden ympärillä oleva maalaispitäjä. Tulevat uudet maakuntavaalit ovat ovella viimeistään 2020-luvun alussa. Kanta-Hämeen kohdalla ne ovat liki Hämeenlinnan kaupungin sisäiset vaalit.
Tätä samaa ongelmaa käy läpi nyt moni muu maakunta, jossa keskusalue nielee ympäristönsä ja muut jäävät ajelehtimaan ulkopuolisina saarekkeina. Forssan seutukunnan pelastuksena olisi voinut olla 1990-luvun puolivälissä rakenneltu maakuntarajat ylittävä maaseutualueiden kokonaisuus. Köyhien pelastus olisi tuolloin ollut vielä liittoutuminen.
Tämä alue kuitenkin ylitti vaalipiirirajat ja se oli poliitikoille sopimaton. Nyt Forssa ja Riihimäki alkavat muistuttaa hajoavaa yhdyskuntaa, jossa rakenteet syntyvät pääteiden varsille ja ohjaajana ovat liikenteelliset solmukohdat. Näin näyttäisi käyvän myös monin paikoin muualla Suomessa. Yhdyskuntarakenne hajoaa ja vanhat teolliset kiinteistöt jäävät tyhjilleen. Forssassa nämä punatiilitalot ja torin keskusta ovat tyyppiesimerkki kehityksen suunnasta.
Ihmisten ajankäyttö ja autoistuminen, suurten ikäluokkien ikääntyminen, ohjaavat yhdyskuntien rakenteita. Forssan kohdalla kohtalokasta olisi rakentaa ohikulkutie läpi kaupungin, jolloin sen itäinen osa olisi käytännössä nyt syntynyttä suur-Hämeenlinnaa ja Tammelan emäpitäjää, jolloin vanha kaupunki kuihtuisi palvelujen siirtyessä Porin ja Helsingin sekä Turun ja Hämeenlinnan valtateiden solmukohtaan. Käytännössä tämä prosessi on jo käynnistynyt ja kaupungin kuihtuminen jatkuu jo toista vuosikymmentään. Tällaisia rakenteita Suomessa on kymmenittäin.
Professori Matti Viren puutuu tähän kirjassaan todetessaan, kuinka kunta- ja palvelurakenneuudistus ei tartu todellisiin ongelmiin. Hänen mukaansa puitelaissa puhutaan vain toissijaisista asioista, kuten kuntien koosta. Viren lähestyy kirjassaan uudistusta taloustieteen ja kuntalaisen näkökulmasta.
Ylipolitisoituneessa uudistuksessa tutkimus on jäänyt vähäiseksi ja kuntien tulevassa työnjaossa valtion kanssa ei ole huomioitu EU:n rakenteen vaikuttavuutta. Virenin mukaan valtion osuutta tulisi lisätä siellä missä vaatimukset ovat kunnille jo nyt mahdottomia koosta riippumatta ja koskevat erityisesti koulutusta ja terveydenhuoltoa.
Samalla kuntien päätöksentekojärjestelmä olisi jo nyt saneerattava siten, ettei yhteys kuntalaisiin häviäisi kokonaan. Aluesuunnittelun metoditutkijana on helppo yhtyä Virenin näkemyksiin. Suomi on siirtynyt vaiheeseen, jossa tutkimus ja suunnittelu toteutuvat jälkikäteen tai prosessiohjaus on kokonaan maan ulkopuolelta tulevaa, eikä tiede reagoi siihen enää juuri lainkaan. Sen tehottomuus kun on koettu jo aiemmin eikä uusia luovia innovaattoreita saada valjastetuksi aluepolitiikan käyttöön. Heille kun löytyy rahakkaampia ja palkitsevampia töitä byrokratian ulkopuolelta. Siinä nopeat syövät hitaat.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Innovaatiopolitikalle suunnan muutos
Innovaation monet kasvot – insinööritieteistä kohti naisvalta-aloja
Innovaatio on käsitteenä laaja ja mielletään usein teknologioiden muutoksiin, tieteen saavutuksiin, informaatioteknologiaan, yritysten innovaatioprosesseihin, mutta ennen muuta toimintaympäristömme alituiseen muutokseen. Viimeksi on käyty keskustelua pääkaupunkiseudun innovaatioyliopistosta, jossa tieteiden välinen kasvava yhteistyö on osa verkottumista, klusterirakenteita ja uutta taloudellista kilpailuetua.
Innovaatioiden luonne talouden ja yhteiskunnan kehittäjänä on usein evolutionaarinen. Evoluutio viitta juuri talouden klustereihin. Meillä Suomessa käsite liitetään yritysten verkostoihin, kulutukseen ja sen tapaan ohjata innovaatioita. Tällöin tarkoitamme pikemminkin innovaation omaksumista ja vastaanottamista kuin uuden luomista. Ymmärrämme siten väärin myös globaalin ja kansainvälisen keskustelun. Se ei ole ensimmäinen kerta Suomessa eläen.
Uusi syntyy lähinnä kulutuksesta tulevana viestinä kuin yrittäjän keksintönä ja sen ”pakkomyyntinä”. Kuluttajasegmentit voivat olla joko innovatiivisia, ensiomaksujia tai myöhäisiä omaksujia, ehkä jopa vitkastelijoita. Meillä Suomessa vain on tapana jakaa näin myös yhdyskuntia, organisaatioita ja alueita. Tulokset ovat mediayhteiskunnan stereotyyppiselle viestinnälle kelvollisia.
Verkostoitumisen ja informaatioteknologian valtaisan kasvun myötä tähän on yhä vähemmän perusteita. Yhdysvalloissa lanseerattu ”magneetti” ei oikein istu pohjoismaiseen hajautetumpaan aluerakenteeseen ja yrittäjyyden verkostoon. Sen sijaan monet multiklusterit ja virtuaaliklusterit sitäkin paremmin. Asymptoottinen ja kitkaton vaihe yritystemme yhteistyössä on jo pitkällä (terminologiasta ks. Luostarinen 2005; Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)
Tutkimusten mukaan yrityksemme eivät ole olleet erityisen valikoivia rekrytoidessaan henkilöstöään ja johtoa suhteessa innovaatioihin ja luovuuteen. Aluepolitiikassa tällaista valikointia ei ole käytetty lainkaan. Vaaleissa taas koko käsite on vieras ja tulokset sen mukaisia.
Sama koskee pienyrityksiä ja niiden tapaa verkostoitua tavoitteena innovointikyvyn nostaminen. Verkostot syntyvät pikemminkin sattumalta ja palvelevat muita tarkoituksia. Sama koskee yritysten tapaa rekrytoida henkilöstöä. Aluehallinnossa innovaatioprosessin ja luovuuden on korvannut poliittinen tarkoituksenmukaisuus ja valtapolitiikka.
Suomessa innovaatiopolitiikalla tarkoitetaan nykyisinkin lähinnä yrityksiä, ei esim. kuntia itseään. Erityisen outoa tämä on ollut nyt kun keskustelemme kuntien palvelurakenteista ja liitoksista. Miksi tärkein taloutemme ohjaaja on jäänyt ulkopuolelle keskustelun? Tulevat maakunnat ja niiden vaalit eivät ole tässä yhtään sen valoisammat. Asettuvat jonnekin kunta- ja valtiollisten vaalien välimaastoon ja monelle täysin yhdentekevinä.
Varhaisimmillaan innovaatio oli suppeimmillaan keksintö tai tuote ja prosessi- innovaatio, joka liittyi korkean teknologian aloihin. Tällainen rajaus jätti ulkopuolelleen pääosan yhteiskunnan toimijoista ja etenkin innovaation kulutusta lähellä olevat diffuusiset mallit. Näissä malleissa uuden löytämisen sijasta painopiste on innovaation vastaanottokyvyssä, sitä kuvaavissa omaksumismalleissa, vuorovaikutus-, verkosto- ja klusterimalleissa. Kun niitä ei tunneta lainkaan vaalit ovat turha tapa hakea niiden toteuttajia.
Erityisesti palveluala ja monet välittömästi kulutukseen liittyvät naisvaltaiset työt ovat lähellä tätä innovaatiotyyppiä. Marketin kassalla, erikoisliikkeissä ja gallerioissa pääosa valinnoista tehdään naisten toimesta. Sama koskee kouluja ja vanhusten hoitoa, sairaaloita, hoitoalan ammattilaisia yleensä. Innovaatioprosessin laajentaminen naisvalta-aloille on suuri kansallinen projektimme.
Teollisen yhdyskunnan miesvaltaisen insinöörityön seurauksena omissa malleissamme korostuvat etenkin teolliset prosessin kohteen tai syntytavan mukaiset innovaatiot. Edellisessä me puhumme yleensä tuote- ja prosessi-innovaatioista sekä joskus organisatorisista tai markkina- ja markkinointi-innovaatioista. Jaamme innovaatiot tällöin myös vastaanottokyvyn mukaan kuluttajalähtöisiin vaativuustasoihin.
Jälkimmäisessä luokittelussa taas keskitymme ajoittaisiin tai jatkuviin, interatiivisiin prosesseihin sekä kehittäviin järjestelmiin. Tämä on lähellä hyödynnettävän tiedon tai taidon mukaa tapahtuvaa luokitusta. Tällöin innovaation luokitus tapahtuu lähinnä teknologisen kehityksen ja tarjonnan tai vaihtoehtoisesti markkinoiden vedon luokituksina. Usein tässä yhteydessä puhutaan myös innovaatio tyypeistä ja persoonallisuuksista.
Innovaatioaalto kertoo kuluttajien kyvystä käyttää uusia tuotteita, palveluja tai ymmärtää eri kulttuureista tulevia nykyisin päällekkäisiä tietoja ja taitoja. Aallot eivät vain etene vaan muodostavat nekin ryhmiä tai ryppäitä, joista valinta tapahtuu. Nuoret valitsevat usein ”korkeammalta” johtuen yksinomaan heidän kyvystään käyttää uutta teknologiaa ja tämä on luonnollisesti epäkohta, joka on korjattavissa myös ikäihmisten koulutuksella. Jälleen olemme tekemisissä naisvalta-alan ja jatkuvan koulutuksen kanssa. Tämä on suuren ikäluokan viimeinen ”vallankumous” ja palvelus kansakunnalle. Nyt kuitenkin vaativana kuluttajana, ei niinkään tuottajana ja sorvin ääressä. Vaalit voisivat siten olla myös tapa muuttaa omaa elinympäristöä.
Eri tieteenaloilla innovaatiotutkimus poikkeaa lähinnä alakohtaisten erityispiirteiden vuoksi, jolloin tyypillistä on ollut luokitella innovaatiot joko perus- tai radikaali-innovaatioihin tai sovellettuihin ja vähittäisinnovaatioihin. Usein poikkitieteisissä prosessoinneissa tieteiden väliset löydökset ovat pikemminkin diffuusisia ja siirtyviä kuin kokonaan uusia löydöksiä. Myös pienet taajamat ja maaseutu voivat olla mukana innovaatioiden löydösten kilpailussa. Tätä ajatusta metropoleissa vieroksutaan Suomessa, toisin kuin siellä, missä eliitti on samalla luonnonvaratalouden ammattilaisia vuosisatojen takaa.
Yliopistojen yhteistyössä paranevat etenkin viestintä- ja kommunikaatiojärjestelmät, jolloin samalla monet synergiset prosessi- ja oppimisjärjestelmät paranevat. Tässä mielessä innovaatioyliopiston perustaminen tosistaan kohtuullisen etäisten tieteenalojen välillä on erityisen perusteltua.
Oma innovaatiojärjestelmämme on ollut kohtuuttoman kauan tieteellistekninen prosessi ja painottunut liiketaloudellisen merkityksen tuotantojärjestelmiin ja autonomisiin innovaatioihin. Tätä on syytä laajentaa ja pyrkiä vastaavaan kehitykseen myös maaseudulla pääkaupunkiseudun lisäksi. Suomessa ilmiö on osa sosiaalista pääomaa ja muistiamme ja vaatisi nopeaa korjausliikettä etenkin ekologisten ongelmien ja ilmastomuutoksen aikana sekä pandemioiden maailmassa. Yli viidenkymmenen seutukaupungin ja satojen maaseutupitäjien kohdalla kyse on yhdyskuntarakenteen ja palvelujen pysyvyyden osalta elintärkeä ja innovaatiopolitiikassa luonnonvarojen käyttömme tärkein askel vuosikymmeniin.