Kirjoitin muistelmiani vuoden alussa ja kooten samalla liki 5000 löytämääni artikkelia tai esseetä sekä toistasataa kirjaa, jotka olin aiemmin kirjoittanut muitten kiusaksi. Ne kaikki on julkaistu ja joukossa on myös opinnäytteitä, graduja, lisensiaattitöitä ja väitöskirjoja. Valtaosa kuitenkin medioihimme siirtyneitä ja nykyisin sähköisinä blogeina. Tein opinnäytetyöni pääsääntöisesti osana sellaista ohjelmaa, joka oli yliopistolta tilattu ja siten samalla tutkijan duunia avustaen samalla työn tilaajaa. Apurahan sijaan sain pientä palkkaa.
Viimeisintä vaihetta, eläkeikään ehtimistä, ei kuitenkaan ole juurikaan muistelmiin asti siirrettäväksi kuin ehkä muutama sivu mutta alkaen kuitenkin jo 2000-luvun tapahtumistamme. Mukana myös yksi menetetty ja tuhlattu vuosikymmenemme. Ei sellaisesta jää paljoa muisteltavaa muuta kuin kymmenen pääministerin nimet.
Suomen juhlavuoden kirjassani kävin läpi tätä samaa työtä alkaen kuninkaistamme ja keisareista sekä edeten myös itsenäisyyden ajan presidentteihimme. Meillä on ollut yli puolensataa hyvinkin merkittävää muisteltavaa ja maailman historiaan nimensä jättänyttä kansakunnan päämiestä ja vain aniharva nainen. Kuka muistaa kaikki kuninkaamme ja keisarit liki tuhannen vuoden ajalta? Kuinka monta naista heidän joukostaan löytyy? Muistatko hänen nimensäkin? Poikkeuksellisen lahjakas ja aikaansaava nainen. Kuten nyt naiset tahtovat viroissaan olla ja yllättää valinnoillaan. Oikeat valinnat ovat kuninkaitten ja keisareitten tehtäviä.
Vastauksen voi hakea kirjastani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Sen alkusivuilta tai ainakin ensimmäisen sadan sivun sisältä. Valtaosa kirjastani kun käsittelee luonnollisesti Suomen itsenäistymisen aikaa, viimeistä sataa vuotta ja tästä omakohtaisia kokemuksia minulle on kertynyt nyt 70 vuoden ajalta ja kirjaten kahteenkin kirjaan otsikoilla: ”Muistelmakirja – NYT. The way of my life” ja ”Cluster art and Art of Clusters 70 years”.
Palaan noihin kirjoihini ja muistelmiin sekä isänpäivän teemaan tutkijan tavalla tänään. Ei se käytäntö aina ole niin tylsä kuin aluksi uskottelemme itsellemme. Alan pohtien isänpäivänä isääni ja käynnistäen sen äidistäni ja kirjoituksesta, joka on ollut kymmenen luetuimman artikkelini joukossa esseenä tai blogina kauemmin kuin yksikään muu blogini. Siihen täytyy olla jokin syy, jonka vuoksi siihen on syytä palata uudelleen. Isästäni olen jo kirjoittanut muistelmieni lisäksi myös pohtiessani juuriani ja sukunimen syntyä luostarilaitoksen lampuoiteina asuen tilallamme Kallaveden rannalla ja ylläpitäen samalla kaskiviljelmien rinnalla purjekuntaa ja sen kohtaloilla myös muistelmani käynnistäenkin. Jostakin syystä historia ja muistelmat ovat kovin maskuliinisia ja isätkin muistelevat poikiaan ja pojat uskomattomia saavutuksiaan isänä ja ylipäätään herooisina sankareinamme unohtaen äitilinjan geeninsä ja samalla äidinkielenkin.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Joulukuu on näyttelyiden aikaa ja tapa juhlistaa myös maan itsenäisyyttä, viettää pikkujouluja, hankkia joulumieltä muutenkin kuin vain lahjaostoksilla. Omakohtaisesti merkittävin joulukuun tapahtuma on jouluna 91-vuotta täyttävän äitini kuvataiteen katselmus ja juhlanäyttely Iisalmen kulttuuritalossa. Eletään vuotta 2010 ja odotellaan May kansan kalanterin suurta vuotta 2011 tai 2012. Olen siitä kirjoittanut kirjan jo 1970-luvulla nimellä ”Arctic Babylon 2011”. Alkuperäinen nimi oli ”Kansalainen Klasomenesta” mutta se vaihtui, kun kirjan julkaisu viivästyi Oulun Kalevan kirjapainossa. Se siirtyi painettavaksi Saksaan. Kuten samalla muutkin kirjani siitä hetkestä alkaen. Sukuni möi 1980-luvulla omistamansa kirjapainon Itä-Savossa, Savonlinnassa muuttaen sen ensin digiaikaan. Se oli ensimmäinen digiajan kirjapaino Suomessa. Helsingin Sanomien digipainoa sai odotella vielä pari vuosikymmentä.
Jos liikutte Iisalmen ja Ylä-Savon suunnalla, kuljette viitostietä etelästä kohti pohjoisen ja Lapin tuntureita, pysähtykää toki Iisalmessa, tutustukaa sen monipuoliseen kulttuuriantiin ja tervetuloa samalla näyttelyyn. Se olisi toki voitu järjestää myös Kuopiossa, jossa äitini on syntynyt ja nuoruutensa viettänyt, mutta toki myös Maaningan Halolassa tai Lapinlahdella, kuten seuraavasta tekstistä on mahdollista lukea.
Isäni ja äitini suvut ja sukunimet kun näyttävät leikkaavan toisiaan tavalla, josta isäni ei edes voinut aikanaan tietää mitään. Vuosisatoja sitten meitä suomalaisia oli liki yhtä lukuisa joukko kuin Forssassa asukkaita tänään. Niinpä myös historiamme on syytä muistaa kuvaavan riittävän kauas edeten kovin vähälukuisen kansan kertomusta. Sama pätee globaaliin maailmaan ja sen räjähdysmäisesti lisääntyneen ihmispopulaation käyttäytymisen seurantaa tänään digiajan hybridissä.
Kerttu Luostarinen – ilon ja onnen maalari
Arlesin lahja maailmalle
Pula-aika leimasi 1920-luvun jälkipuoliskoa ja Yhdysvalloista alkanutta ankeutta. Suomessa ilon pilkahdus ankeuden keskellä oli työläislehden kirjapainoon ilmestynyt kuva van Goghin maalauksesta. On katkeraa ajatella, että tästä kurjalistokapakoista ja matruusihyteistä, rikkaruohoista auringonkukkina kuvia maalanneesta resuisesta taiteilijasta tuli kansainvälisen taide-elämän yleisen pohdiskelun kohde ja puheenaihe sellaisissa salongeissa, jotka olisivat desinfioineet lattiansa, jos tämä mies olisi resuisissa saappaissaan uskaltautunut astua hänen töillään koristeltuihin miljonäärien palatseihin.
Näin kirjoitti Kerttu Luostarisen lehti aikanaan hänen asemoidessaan tekstiä ja kuvaa Van Goghista silloin 16-vuotiaana tytönhupakkona ja haaveillen taiteilijan urasta, maaseudusta ja maalaismaisemasta, sodan aikana ja keskellä pommituksia Kuopion pienessä kaupungissa, kustavilaisen historian kokeneessa Pohjolan kaunottaressa, jota vihollinen hävitti. Tarina kertoi Pisarrosta, Monetista, Toulouse-Lautrehista ihailemassa, samalla hieman peläten, taiteilijatoverinsa van Goghin rajua luonnetta. Hieman samaa kuin inkerinsuomalaisessa Torsten Tawastissa Halolan kartanossa Maanigalla, silloisessa ”Kuopiossa” kaupunkia hakien. Eikä vain kaupunkia vaan myöhemmin koko maakuntaa ja maata Maaningalta ja Kuopiosta käsin asioita ohjaillen.
Vincent epäonnistui kauppa-apulaisena, saarnamiehenä ja taiteilijana, houkutteli toverinsa Paul Gauguinin eteläranskalaiseen Arlesiin, jossa hänen taiteensa saavutti huippukohtansa. Kun Gauguin tahtoi jättää hänet, hän leikkasi toisen korvansa, suljettiin mielisairaalaan ja josta vapauduttuaan hän ehti vielä maalata viimeiset työnsä ennen kuin rakastamallaan viljapellolla ampui itsensä. Koskaan hän ei myynyt ainoaakaan työtään. Mitä nyt veli yhden kankaan hänen puolestaan. Ilman tätä veljeään Van Gogh olisi jäänyt pois historiamme lehdiltä.
Pilkahdus iloa ankeuteen
Taiteilijoista tehdyt kertomukset ovat pääsääntöisesti kaukana iloisista ja onnellisista hetkistä ellei taiteilija osaa kätkeä iloaan ja onneaan töittensä taakse, arjen sellaiseen elämään, jossa ulkopuolinen maailma ei tee väreillä elävästä ihmisestä joko neroa tai hovimaalarina narriaan Fransisco de Goyan tapaan. Yliluonnollisen helposti syntyvä taide on taikuutta, ja ilman tuskaa luovuus on muuta kuin neroutta myös oman aikamme taiteen kuvauksessa. Kerttu Luostariselle taiteen teko ei ole koskaan ollut tuskaista häiriintyneen ihmisen narsistista työstämistä tai heikon itsetunnon pönkittämistä, teatraalista traumojen hoitoa. Luovuus oli hänelle iloinen ja helppo asia ja nyt sen muisteleminen on samalla omien kokemusten kirjaamista yhteisiä geenejä kantaen. Isänpäivänä myös isäänsä muistaen. Teki sentään oikean valinnan puolisoaan hakiessaan.
Kerttu Luostarisen taide alkoi jo varhain ja siinä oli mukana heti ilon pilkahdus kaiken sen ankeuden keskellä, jossa Suomi eli sodan aikana ja vielä vuosikymmenet sen jälkeen jälleenrakennustyön ankarassa työssä. Tärkeämpää kuin oman narsismi, oman egon siirtäminen kankaalle, oli välittää katsojalle näkymä, joka oli valoisa ja samaan aikaan terapeuttisen avoin maisema, syvintä itseämme ja kotiseudun rakkautta, oli kuvattavana viljapelto, keväinen lehmihaka tai laskevan auringon kultaama järven selkä ja sen tuhannet värit, vielä silloin eläneen maaseudun kedon kukkaloisto.
Kustavilaisen ajan syvät juuret
Kertun kasvuympäristönä oli Kuopio, tuolloin maaseutumainen kaupunki, jossa yhdistyi kustavilaisen ajan kulttuuria ja taidetta. Maaseudulla jokaisen mökin koristeena oli von Wrightin veljesten maalausten kopioita, luontoaiheisia eikä taistelevat metsot ollut suinkaan ainut. Maaningan Halolassa, Haminanlahden kartanossa asustaneet ja myötäjäisinä Tawastin vauraalta suvulta naimakaupan yhteydessä saatu kartano oli kuitenkin vieras ja tuo ympäristö tuli Kertulle myöhemmin tutuksi hänen miehensä Olavi Luostarisen kautta. Reinikaisten suku, äitini suku, kun oli isälleni jopa geneettisesti merkittävämpi kuin äidilleni. Sitä isäni ei voinut tietää.
Isäni isän vanhemmat olivat Lapinlahden Olli Luostarinen ja Maria Johanna Mykkänen. Ollin äiti oli taas omaa sukuaan Reinikainen hänkin. Hän hukkui kirkkoveneonnettomuudessa juhannuspäivänä 1850. Toki niin hukkui myös hänen miehensä ja 30 veneessä kirkolta paluu matkaa tehnyttä suuren purjekunnan matkaajaa. Luostarilaitokselle veronsa maksanutta. Usein siihen riitti, kun maksoi veronsa joko työllä tai rahalla saaden sillä aironpaikan viikinkimalliseen veneeseen. Niitä oli useampia ja tilalla pinta-alaa pienen pitäjän verran.
Marian isoäiti puolestaan oli Halolan kartanon taloudesta vastaava Elisabet Berg, jonka puolestaan oli Elisabet Stålbergin, Georg Ståhlbergin pojan ja rovasti Henrik Bergin tytär ja isänsä puolelta professori Isak Pihmanin ja tämän tyttären Annan sekä Torsten Tawastin jälkikasvua. Ståhlbegin suku, ensimmäisen presidenttimme isovanhemmat, olivat pääosin juuri pappissäädyn edustajia.
Huippulahjakas, Oulusta Helsinkiin kävellen matkannut tuleva ensimmäinen presidenttimme, oli puolestaan oikeusoppinut, ja tiedemiehen tarkkuudella seurasi matkallaan talonpoikien työtä ja alueellisia eroja tulevana liberaalina uudistuspoliitikkona. Jopa Paasikivi antoi Ståhlbergista neuvonantajanaan täysin virheettömän, liki neron synninpäästön, muuten poikkeuksellisen kriittisenä ihmisenä. Hänestä ja muista vuoistuhannen aikaisista päämiehistämme lisää kirjassani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”.
Kuopion kustavilainen, aikanaan 1800-luvulla paljon kiitelty arkkitehtuuri sai jopa kansainvälistä mainetta ja kiitosta, ja sen taustalla vaikutti Maaningan Halolan Tawast -suvun naiset, jotka miesten sotiessa olivat Ruotsissa paossa isovihan, myöhemmin pikkuvihan, julmuuksia. Kuningassuku oli heille Halolassa tuttu, yksi pojista jopa kuninkaan adjutantti ja kenraali, kreivi Johan Henrik Tawast. Kuningas ei ollut Halolassa tuntematon vieras.
Carl Johan Tawast ja Anna Berg olivat Maria Johanna Mykkäsen isovanhemmat ja Maria puolestaan Kertun tulevan miehen isovanhempia yhdessä jo nuorena orvoksi jääneen Olli Luostarisen puolisona. Ollin vanhemmat ja sisaret hukkuivat Kallaveteen kahden kirkkoveneen paluumatkalla, ja Olli itse pelastui kiertäessä pienen joukon mukana jalkaisin sunnuntaisaarnasta Kuopiosta kohti kotitilaansa silloin noin kymmenvuotiaana poikana. Hänen vanhempansa, Kustaa Luostarinen ja Anna Reinikainen, hukkuivat noin 50 vuoden iässä vuonna 1850. Oli kohtalon leikkiä, kuinka nämä samat suvut kohtasivat uudelleen ja korjasivat virheen jatkosodan vielä kestäessä Olavi Luostarisen ja Kerttu Reinikaisen avioliitossa vajaa sata vuotta myöhemmin. Siis omien vanhempieni. Minulta vaadittiin kaksi väitöskirjaa ja kuusi professuuria ennen kuin aloin kiinnostua juuristani, suomalaisten kovin ankarasta elämästä vuosisatojen ja tuhansien aikana Venäjän luoteiskulmassa.
Samaan aikaan Anna Bergin kanssa Maaningan Halolassa syntyi myös Johan Henrik Tawast, Ruotsin kuninkaan tuleva adjutantti ja kreivi, aikansa vaikutusvaltaisimpia suomalaisia Ruotsin armeijan kenraaleja, mutta toki myös Karjalan ja Savon maaherrana toiminut Torsten Tawast ja Porvoon piispana kunnostautunut Fredrik Lovisa Tawastin mies Johan Molander. Usein nämä Halolasta hoidetut Ruotsin kuningashovin vallan rakenteet jätetään häveliäisyyssyistä mainitsematta, ja tuon ajan historia on jäänyt meille suomalaisille vieraaksi ja suomalaisuusliikkeen kultaamaksi ajaksi myös taiteessamme, ei vain taloudessa ja hallinnossa.
Torsten Tawastin vanhemmat olivat puolestaan turkulaisen, oikeammin Uudessakaupungissa asuneen ja myös Helsingissä vaikuttaneen professori Isak Pihlmannin Anna tytär ja Magnusin yhdestätoista lapsesta tytär Anna Christina avioitui Jonas Mauritz von Wrightin kanssa. Taiteilijaveljekset kutsuivat isoäitiään Anna Christinaa Haminanlahden “suureksi rouvaksi”.
Teollisen yhdyskunnan palvelijaksi
Taiteilija, luova ihminen, koetaan usein pilailijana, jota kukaan ei kiitä. Oman aikamme tuntemattomia mestareita ovat seinien ja metroasemien tuhertajat, graffitien tekijät ja aiemmin Salvador Dalin kaltaiset ilakoijat tai Grandvillen koomiset kuvat ja olennot. Isaac Grunewald edusti tuolloin, 1940-luvulle tultaessa, Pommac-julisteineen tulevaa uutta aikaa ja näkymää, jossa taide oli sitä miltä se näytti ja mukana oli vapaata värien ilottelua. Käsite Cluster art ja Art of Clusters tuli tutuksi vasta kirjoittamani manifestin kautta. Ikävä kyllä sitäkin täytyy Wikipediassa vääristellä. Agropolis strategiana meni sekin forssalaisena vääristelynä palvelemaan paikallista puuhastelua kehitysyhtiön nimeksi se muuttaen. Muualla maailmalla tuo kirjani ”Agropolis Strategy” jopa luettiin ja löysi myös ammattinsa osaavat toteuttajatkin. Se on hyvin tavallinen ilmiö suurten rakenteellisten innovaatioiden toteutuksessa. Suomalainen osaamiskeskusohjelma EU-kautemme alussa ja sittemmin sote sopat ja maakuntahallinto ovat tätä samaa surkeuttamme.
Taiteilija on ihminen, joka kykenee tuhlaamaan silmäniloa runsaudellaan. Juuri tämä on Kerttu Luostarisen taiteen ominta ydintä. Varmaan siihen vaikutti myös Kuopion kustavilainen ympäristö ja myöhemmin kovin realistiset von Wrightin kaltaiset luonnon jäljentäjät ja heidän rakastetut luontoaiheiset työnsä. Ne poikkeavat melkoisesti serkkuni Leena Luostarisen, tiikerinpiirtäjän töistä. Ei ollut helppoa ”tiikerinpiirtäjän” elämäkään.
Vaikuttamatta äitiini eivät toki voineet olla Lapinlahden Haloset ja luonnollisesti omat vanhemmat, joista isän, Jussi Reinikaisen käsityötaidot olivat ammattimiehen työtä ja 1800-luvun Kuopiossa arvostettuja puusepän käden näytteitä. Niihinkin epäilemättä vaikutti kaupungin kustavilainen historia, Maaninka ja Lapinlahti olivat tärkeitä suuntia Kallaveden kaupungin kehityksessä ja Torsten Tawast tuli juuri aikanaan Viipurin ja Inkerin suunnalta, raivokkaan maineen saaneena tulevana Savon jääkärinä asettuen lopulta huikeiden retkiensä lopuksi Maaningan Halolaan syvän pietistisenä kirkon ja vanhan rämettyneen hallinnon kiusaajana ja uudistajana.
Otan lainaukset suoraan Savon historiasta kuninkaan asettaman komission käydessä Rantasalmella käräjiä. Näin lausui Torsten Tawast: “Papit kulkivat joukolla talosta taloon hevoset, rengit, lukkarit ja unisuntiot mukanaan, jotka kansan oli ruokittava, ja mitä ahmia ei ennätetty, heitettiin koirien kaluttavaksi. Viinaa oli myös annettava, ja siinä papit juopuivat ihan tolkuttomiksi. Samalla kun talonpojat elivät siinä laitimmaisessa köyhyydessä ja heidän lapsensa huutavat suurta hätää kuin korpinpoikaset konsanaan alastomina kätkyeissään pettukannikkaa imien”
Tätä lausuntoa kapteeni joutui pyytämään konsistorin kehotuksesta anteeksi, mutta samalla tutkijalautakunta joutui kieltämään sellaiset papiston etuudet, jotka eivät perustuneet kuninkaan antamiin vuosien 1681 ja 1694 asetuksiin. Elettiin isovihan aattoa ja suuren Pohjansodan alkuaikoja. Kun Tawast palasi Norjasta Suomeen ja aiemmin kaksi kertaa vankeudesta karanneena mm. Viipurin menetyksen yhteydessä, hän asettui lopulta Halolaan Kaarle XII kuoleman jälkeen, jossa hän todisti pikkuvihaa ja hattujen epäonnista sotaa, jolloin venäläiset valtasivat Suomen. Mistä mahtaa Häme ja Tavastland saada nimensä?
Maisema ei ole pittoreski valhe
Toisin kuin yleensä tuolloin, Kerttu Luostarisen taiteessa talonpoika ja kalastaja ei ole liian pyhäpukuinen eikä toisaalla liioitellun ryysyläinen. Ilman näitä, oman aikansa rehellisiä kuvaajia, kaikki museomme olisivat pelkkiä arkistoja, henkikirjoituspapereita ja maanjakopöytäkirjoja, kulloisenkin voittajan tarinaa maamme historiasta.
Oman aikansa aitona tulkitsijana Kerttu Luostarinen on maalaajana, ennen kameroiden ja digiajan saapumista, kuvan hajoamista taiteilijoiden abstraktiin kokemukselliseen tai elämykselliseen, narsistiseen oman persoonallisuuden ahdistavaan viidakkoon, maalaustaiteen ruhtinatar. Häntä voi aivan hyvin verrata Henrik Tawastin inkeriläispapin tyttäreen Maria Christna Schytzfeltiin Torsten Tawastin äitinä tai Haminanlahden kartanon suureen rouvaan Anna Christinaan.
Arjen elämän valoisat näkymät
Tuskin ketään ruotsalaista maalaajaa rakastetaan enemmän kuin Eric Hallströmiä. Hän kykeni hetkessä siirtämään arjen elämän syvyyden ja varjot, iloisen värien leikin saaden jopa jätekasat kukkimaan. Näin hän tallensi norrlantilaiset metsät, metsätyömaat, kadut ja takapihat, kastanjankukat ja siniset sireenit, laitumella käyskentelevät lampaat. Tässä merkityksessä Kerttu Luostarinen on savolainen Hallström, mutta oikeammin toki paljon enemmän pitkän elämänkaarensa aikana.
Tuona aikana maailma muuttui täydellisesti, siirryttiin liki keräilytaloudesta ja kuopiolaisesta torikaupasta markkinatalouteen, teollisen yhteiskunnan jälkiteolliseen ja lopulta informaatioyhteiskunnan globaaliin aikaan. Kaikkeen tähän oli sopeuduttava ja kuljettava vielä sen etulinjassa lapsia samalla siihen opasten, ohjaten ja juuri omien töitten, oman esimerkin kautta. Epäilemättä se siirtyi myös omiin lapsiinkin.
Monelle taiteilijalle maalaaminen on koko elämän läpi kantava unelma. Tuo täyttymätön unelma ei ole pakkomielle silloin, kun taiteilija on ihmisenä kypsä eikä maalaa kirjaa, omaa usein häiriintynyttä narsismiaan, vaan väreillä ja värejä, ilman sisäistä ahdistusta. Kirjoittaessani manifestini ”Cluster art and Art of Clusters” varoin luonnollisesti määrittelemästä jotain sellaista, joka käsitteinä, sanoinamme, tarkoittaa eri kulttuureissa kokonaan jotain muuta kuin omassa suvuttomassa ja onomatopoeettisessa kielessämme. Tiede ei sekään avaudu ilman oikeita symbolejaan. Koskahan edes tämä ymmärretään politiikassa ja medioissamme?
Tove Jansson ja hänen maailmansa on kuin miniatyyrimaalauksia ikivahasta japanilaisesta taiteesta tai aasialaisesta tavasta hakea korkealuokkaista riisipaperia ja täydellisiä värejä, jotka on tehty tussin tapaan mustana hienoksi jauhetuista sammakkojen uimarakoista. Kun työsi teet sen teet kuten Sören Kirkegaard vaati eksistentialistisena pappina Tanskassa ja Tawast sekä Berg ja Molander, tuleva Porvoon piispa ja maaherra suomalaisilta.
Tämä näkyy Kerttu Luostarisen työskentelyssä, jossa on samaa pietististä sisäistä tahtoa kuin koko pohjoissavolaisessa tavassa yhdistää talous ja kulttuuri, taide ja käsityö, sekä kesyttäen inkerinsuomalaisen raivo läntiseen kustavilaiseen hallintoon ja sen kuvakieleen, klusteriin. Etelä-Euroopasta tuolloin tulleet vaikutteet olivat kuitenkin jo näkyvillä ja tulivat esille etenkin lasten ja heidän töistään, joista Leean Luostarinen kuvataiteilijana tunnetaan ehkä parhaiten maailmalla.
Idän kärsivällisyys voittaa lännen luutuneisuuden
Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppaan levinnyt eksistentialismi Sartren ja Heideggerin, Nietzschen oppeina korosti järkeviä pohdittuja valintoja, kontrollin vähentämistä, arvojen ja asenteiden pohdintaa uudesta näkökulmasta ja ulkopuolella vanhojen luutuneiden elämäntapojen; avoimuutta, josta oli karsittava kohtuuton itsekkyys ja ihmisen halveksunta, kyynärpäätaktiikka, narsismin mukanaan tuomat oman aikamme sairaat ilmiöt.
Kaiken keskiössä oli ihmisen tapa olla olemassa ja samalla oman onnensa seppä. Näin myös Kertusta tuli jo varhain tuon liikkeen sisäistänyt edustaja sen parhaassa merkityksessä ja pohjoissavolaisen pietistisen taiteen ja kulttuurin, arvomaailman edustajana. Tässä pragmaattisessa maailmankuvassa taloutta ja toimeliaisuutta ei voi erottaa millään tavalla tieteestä ja taiteesta, kulttuurin yhdestä ja samasta puusta versoen.
Kärsivällisyys ja valinnat on Kerttu Luostarisen maalaajanuran ja koko elämän näkyvin lahja. Niinpä, hakiessaan ulkopuolista oppia, hän oli kiinnostunut erityisesti niistä teknisistä apuvälineistä, joilla tuo tekninen valmius saavutettiin. Sen kestävämpää mallia ei ole kuin tuo ikivanha aasialainen taide ja sen välineet, jossa tieto ja juuri kärsivällisyys muuttuvat lopulta taiteeksi. Valinnat tekee taiteilija itse olematta elämäntapojensa vanki. Aurinko nousee edelleen idästä.
Kävelevä viiva
Paul Klee oli taiteilija, joka lähetti viivan kävelylle. Hänellä oli sama opettaja kuin Kandinskyllä ja lopputulos oli kovien erilainen. Siinä missä Kandiskystä tuli alansa johtava teoreetikko, siinä Paul alkoi tehdä ihastuttavia ja yleisönsä hurmaavia värikompositioita ja pani viivansa liikkeelle. Klee oli kaunis puutarhatyöläinen siinä missä Kerttu Luostarinen oli jo varhain veistoksillaan hupaileva puutarhuri ja kuvat paperille piirrettyjä unelmia, josta maalaus syntyi valokuvauksellisen tarkan muistin tukemana myös moniulotteisena tulkintana vaivatta.
Edvard Munchin traagisia ja tuskaisia puolia on korostettu liikaakin ja vähemmän pohdittu hänen hakemaansa työrauhaa, itseluottamusta sekä sadun, onnen ja laulun harmoniaa. Kun Munch mullisti kuvakielen ja toi meille ekspressionismin, siitä oli kuvaus myös niissä lehdissä, joita Kerttu Luostarinen vei painoon ja jotka levisivät paljon myöhemmin muuttaen kuvaa myös suomalaisen maaseudun syvässä harmoniassa maisemamaalaajan työssä ja usein konservatiivisessa ympäristössä.
Kuvakielen muuttuminen
Oma työ oli muuttumassa tuon uuden kuvakielen kautta luovaksi ja innovatiiviseksi, maatalouden monet välineet ja samalla koko kulttuurimaisema olivat hetkessä kymmenien uusien innovaatioiden uudeksi muokkaamia nekin. Kylien suuren ajan vuosina maaseutu eli vauraana, mutta samalla itseriittoisesti, jossa konservatismi vaati harmoniaa, teknistä innovaatiota kulttuurisen rinnalle tullakseen hyväksytyksi. Sama painolasti sitä piinaa myös tänään ja menetetyn vuosikymmenen tuloksenakin. Siitä on tehty pelkkä metropoliasukkaan viihteen väline tai ruuan tuottaja.
Tuon prosessin kärjessä kulkeminen oli mahdollista vain uuden luovan kuvataiteen kautta ja hyväksymällä sen mukanaan tuoma uusi ulottuvuus, uusi yhteiskunnallinen kieli ja maailmankuva, paradigman muutos, jossa siirryttiin kokonaan uuteen murrokseen ja sen mukanaan tuomaan 1970-luvun maailmaan uusine vallankumouksellisine oppeineen. Tässäkin Kertulle oleellista oli valinta ja sen sartremainen subjektiivisuus sekä vastuu myös lapsista, ympäristöstään lähiyhteisössä.
Yhdyskuntarakenteiden murros oli Kerttu Luostariselle kiihkeän luomiskauden aikaa. Kun Picasson maailmassa oli enemmän naisia kuin ismejä, suomalainen maaseutu täyttyi uusista maailmankuvista, ja ne oli kesytettävä työn kautta uusiutuvaan talouteen, lapsiin ja lasten koulutukseen, sekä samalla Ernes Hemingwayn kaltaiseen uudisraivaajan kirjallisuuteen. Omalla kohdalla ensimmäinen väline oli esteettinen kokemus mutta samalla lyyrinen runokieli se myös oikein lausuttuna.
Vastavirtaan ja uuteen paradigmaan
Kertun tuon ajan maalauksissa näkyi koko hyljeksityn maaseudun tapa asettua vastavirtaan ikään kuin Rousseaun maalauksissa tai Braquen ja Breton surrealismissa, Guernica -teoksessa kaiken kuitenkin kooten ja halliten. Hän rakastui jokaiseen taideteokseensa ja jokainen asia oli taideteoksen arvoinen. Olisi mahdoton valita Kerttu Luostarisen tuon ajan töistä suurinta ja iloisinta. Sen tekivät naapurimme, joiden seinille työt siirtyivät heti valmistuttuaan, kuten takavuosina Haminanlahden kartanosta von Wrightin veljesten kohdalla, tai Halosten töitä hakien Lapinlahdelta.
Renoir kuvaa, naisen ohella, Seinen vartta aivan kuten Kerttu maalaa lapsuutensa maisemaa, sitä sielun lähdettä, josta jokainen piirto lopulta aina lähtee, viiva alkaa elää ja on aina lopulta iloinen ja hymyilevä. Taulu säilyy samana, ei muutu impressionistiseksi, vaikka viiva onkin jo impressionistille tyypillisen kevyt ja siirtyy seuraavalle vuosikymmenelle.
Uuden kuvan maalaajat
Joku lapsista, lasten lapsista tai jo heidän lapsistaan, saa tästä ilosta tartunnan ja samalla muuttuu Henri Rousseaun kaltaiseksi naivistiksi. Ja saa rohkaisua äidiltään, isoäidiltään töilleen, joiden naiivius on lapsen ominta ja omintakeista puhuttelevaa kuvakieltä.
Usein enemmän kuin työ puhuttelee lasta tarina, satu ja kertomus. Visuaalinen kokemus yhdistyy sadun kautta arjen elämään ennen television kauden valmiiksi pilaamaa pintaliitoa, ilman omaa osaamista, vaivan näköä, käden taitoja ja peräänantamatonta työtä holistisessa ja kaiken yhdistävässä valinnassa, integraatiossa, klusteritaiteen aamunkoitteessa internetin ja globaalin sosiaalisen median taiteessa, klusteritaiteessa (cluster art)
Valinta on suurin idea
Joku saa töilleen Peter Paul Rubensin kaltaista väreilevän elämän loistoa, jota edes kuoleman kauhut eivät voi sammuttaa. Tulivuori, joka syöksee ympärilleen iloa ei anna rauhaa, naisen kädet ja hevosen jalat pyörivät teoksessa myllynpyörää kuten Peter paran ensimmäisen maalauksen ympärillä. Toisin kuin Dalin tai Picasson kohdalla Rubensille riitti aina vain yksi naisvartalo malliksi.
Taitava ja lahjakas taiteilija ei tarvitse kymmeniä malleja löytääkseen yhden ja saman naisvartalon, nähdäkseen värit ja niiden loiston, maiseman ja turhuuksien turhuuden, ilon ja surun syvät värit, impressionistin tavan loihtia viivaa, lähettää se retkelle. Valinnan synty ja retki on Kerttu Luostarisen eksistentiaalisen tien suurin idea.
Tiedemiehen värit ja muodot
Iloa voidaan ilmaista valoarvoa lisäämällä, kertoi Seurat, joka oli pikemminkin tiedemies ja nero kuin taidemaalari. Vaakasuorat linjat ja suru, tummien ja kylmien värien asteikot, nousevat ja laskevat linjat, ovat Kerttu Luostarisen töissä jo lapsena ja nuorena opittuja ja syntyivät siinä pelon maailmassa, jossa hän pakeni niiden taakse pommitusten keskellä yöllä kirjapainotalossa kuunnellen nousevaa ja laskevaa hälytystä, näki palavat talot ja kotiinsa palatessa yöllisen pommituksen jäljet. Hugo Simbergin töitä käytettiin lehden sivuilla usein, kesytettiin kuolemaa hitusella huumoria, Simo Puupposen, Aapelin pakinoilla höystäen.
Lapsen silmät ja sydän
Yhteiskunta pitää luku- ja kirjoitustaitoa tärkeimpänä ja unohtaa, kuinka lapset osaavat piirtää ja kuvitella, fantasia ja fiktio ovat koko elämän keskeisin voimavara. Kerttu Luostarisen töissä, saduissa ja kertomuksissa, suurista kivistä saattoi tulla karhuja ja luonto oli osa lapsen elämää, muistoja, jotka vain lapsi voi myöhemmin piirtää aikuisena ja vanhuutensa päivinä.
Ne ovat vain kadonneet, olemme sen unohtaneet, me luulemme ymmärtämättä, että ne elävät meissä joka päivä ja kuvataiteilijan antamana elämänilona. Maalailevat ja veistävät tiedemies ja insinööri ovat epäilemättä onnellisia ihmisiä, luovuutensa lähteen löytäneitä ja siitä kiitollisia äidilleen siinä missä monet tietämättä, mistä ovat innostuksensa ja ideansa ammentaneet.
Päivän mietelauseet:
Rahan ollessa kysymyksessä tunnustavat kaikki samaa uskontoa (Voltaire)
Työ karkottaa luotamme kolme pahaa: ikävän, paheen ja puutteen (Voltaire)
Kaikki erinomainen on yhtä vaikeata kuin harvinaistakin (Baruch Spinoza)
Sydämellä on syynsä joita järki ei tunne (Blaise Pascal)
Syvästi oppinut tunnustaa tietämättömyytensä (Blaise Pascal)
Mitä enemmän iloa, sitä enemmän täydellisyyttä (Baruch Spinoza)
Älylle on tunnusomaista luontainen kyvyttömyys ymmärtää elämää (Henri Bergson)
Kieli on ihmisen koti. Ihminen asuu tässä kodissa. Ajattelijat ja runoilijat ovat asumisen vaalijoita (Martin Heidegger)
Ihminen ei ole olemisen herra. Ihminen on Olevaisen paimen (Martin Heidegger)
Nainen on miehen lailla kehonsa, mutta hänen kehonsa on jotakin muuta kuin hän itse (Simone de Beauvoir)