Timo Soinista on puhuttu paljon pahaa. Tänään kirjoitetaan Hesarissa jopa hyvääkin. Häntä kiitellään yhteyksistä unionista eroa tekevään Britanniaan. Suhteet sinne on säilytettävä nyt kun ne eivät toimi jatkossa EU:n kautta. Soini osaa sen, kiitos suomalaisten erilaisuuden ja perussuomalaisten erityisesti.
Me pidämme hyviä suhteita yllä myös naapuriimme Venäjään silloin, kun muut kääntävät selkänsä. Se on meillä ikään kuin selkäytimessä. Me emme pohdi liittymistä Natoon siksi, että pelkäisimme Venäjää, vaan siksi, ettemme todellakaan enää pelkää muuta kuin taivaan tippumista niskaamme gallialaisen kylän tapaan taikajuomaamme hämmentäen. Meitä pelotellaan turhaan ja etenkin työelämässä, kouluissa ja vanhuksina sekä kotona piipahtaen. Jotta siellä selviäisi edes tyydyttävästi tarvitaan johtajaa, savolaista piällysmiestä ja kouluttajaa.
Toinen asia, josta Soinia kiitellään, on hänen kykynsä käyttää populistista kieltä ja hänen aikanaan hankkimaansa oppia populismin abc-aapisesta. Hyvä kun on huomattu. Toki on muutakin. Ei vähiten kyky esiintyä suomalaiseksi uskomattoman rohkeasti ja samalla karismaattisesti vaikutusvaltaa hankkien. Kuka hänet on siihen kouluttanut? Ettei vaan olisi itseoppinut. Toki se gradu tuli tehdyksi populismista ja perusasiat ovat silloin kunnossa, teoria hallinnassa. Karisma ja johtajakoulutus hankitaan kuitenkin muuta kautta ja välillä myös kontaten.
Populismin aakkosten oppiminen auttoi meitä oivaltamaan uuden poliittisen media-aallon synnyn ja sen käytön Euroopassa, omassa taloudessamme, hallitusvastuussa, ennen sen saapumista muihin Euroopan valtioihin. Me ymmärrämme myös mitä Yhdysvalloissa on tapahtumassa. Kansakunta tietää mitä tarkoittaa populistinen kansanliike ja mitä radikaali ääriryhmä ja anarkia. Ero koulittaessa niistä poliittisia liikkeitä, yleispuolueitamme, on kuin yöllä ja päivällä. Demokratia on koulinut meitä ymmärtämään mitä tarkoittavat asenteet, arvot, normit ja lopulta moraali ja laki. Median vallan nousu ja uusmedia, sosiaalinen media ja hybridiyhteiskunnan ensimmäiset kukat vain hämmensivät.
Trump on populisti, rääväsuinen näyttelijä, Clinton vanhan koulun kasvatti ja historiaan on jäämässä myös obamanian aika. Olemme muita edellä ja jännitämme miten Yhdysvallat kokee sen jonka me jo osaamme. Olemme huolissamme mutta emme toki peloissamme. Tiedämme jo kuinka reki varsan kolaa. Puhui Trump tänään mitä tahansa. Tärkeintä ovat ympärillä pyörivät mediat ja kamerat. Niitä me hieman pelkäämmekin. Kuka suitsee tämän uuden valtiaan ja sen tavan käyttää valtaansa?
Toimittaja ja monitoimimies Markus Leikola on ottanut valtavan urakan. Hän käy läpi 1900-luvun historiaa päänäyttämöin Saksa ja Eurooppa mutta myöhemmin kuitenkin Moskova ja New York. Saksa häviää takavasemmalle ja vuosisadan loppuessa Kiina ja Aasia, Afrikka alkavat näytellä omaa suurta osaansa mediayhteiskunnan globaalissa taloudessa.
Historiaamme liittyvät miehet ja miesten luulottelut, absoluuttinen paha alkaen Hitleristä ja etenkin Josif Stalinista. Molempien miesten tiliin on pantava hirmutöitä, joita muilta vuosisadoilta ei oikein löydy tässä mittakaavassa. Miten tällaiset monista luonnevioista ja häiriöistä kärsineet johtajat pääsivät valtaan? Mitä uutta Leikola voisi tästä vuosisadasta vielä kirjoittaa?
Kun suhteellisen nuorena päästetään johtajaksi ja valtaan se vinouttaa elämän. Miehet kun luulevat itsestään liikoja, olemattomia. Syntyi traagisia hahmoja. Kosmisen yksinäisyyden henkilöitymiä. Tuhatsivuisen kirjan kirjoittaminen on samankaltainen ilmiö.
Leikola on jo tehnyt tärkeän havainnon. Ronald Reagan oli näyttelijä. Presidentin virkaa näyttelevä on parempi kuin yksikään tuota virkaa elävä ihminen. Jo alzheimeria sarastanut Raegan totesi Wolandin kirjassa seuraavaa: ”Professori, uskotteko, se oli tiukka paikka! Mutta minä mietin, miten se pitää näytellä. Ja vedin pokkana läpi. Vetosin ihmisiin. Kyllä telkkari on sitten hieno väline:”
Maanantain vastaisena yönä aion seurata suorana lähetyksenä, miten Clinton ja Trump näyttelevät roolinsa toisessa kohtaamisessa. Draaman kaari on ollut tähän saakka odotettu ja populisti on muuttunut lähemmäs presidentillistä valtiasta ja vanhan vallan edustaja yhä lähemmäs raksuttavaa ja hyökkäävää populismia. Siinä kielellinen taituruus on poliitikolle korvaamaton kyky. Oma intohimo politiikkaan on näyteltävä uskottavasti ja Mauno Koiviston tapaan omilla ehdoilla. Trump ei antaudu median ehdoille vaan päinvastoin, juoksuttaa sitä haluamaansa suuntaan.
Kirjoittamiseen ja julkiseen esiintymiseen liittyy tunne häpeästä. Jos et koko ajan kirjoita ja julkaise tai ole estradilla, häpeän tunne voittaa. Silloin tehdään kun on tekemisen aika ja se on harvoin kivaa, jos koskaan. Innovaation syntyminen on silloin pitkä tien päässä löytyvä aarre, jossa oikoteiden käyttö on luvallista. Senkin oppii vai pitkän työrupeaman tuloksena ja hyväksyen kahden eri maailmakuvan (paradigman) välissä vallitseva absoluuttinen yksinäisyys. Tätä Leikola ei vielä tunne.
Se kyllä tulee tutuksi ennen kuin kirja on valmis. Ensimmäinen proosa ja tuhat sivua moneen kertaan kirjoitettuna. Siinä käyt välillä yhtä kehnossa kunnossa kuin maratoonari viimeisten kilometrien alkaessa. Jos matka on ensimmäinen, maali tulee vastaan jo puolimatkassa.
Sen sijaan kyky tehdä työsi salaa ja vaikuttaa ohi julkisen mekastuksen, on Leikolan suurin löytö. Hän ottaa esimerkkinä nykyisen pääministerimme ja puolalaisen enigma-koodin avaajan Marian Rejewskin. Me emme oikein tiedä, että hän oli menneen vuosisadan avainhenkilöitä, siinä missä NKVD:n pääteloittaja Vasilkia Blohin.
Jollekin tämäkin roolihahmo kuului. Teloittaa aseellaan liki 10 000 ihmistä yksin. Se vaatii järjestelmällistä tappamisen opiskelua pyövelin työssä välillä myös rentoutuen.
Näkymättömäksi jääneet suuret roolihahmot ovat olleet työssään tehokkaita, mutta samalla monelta heistä on puuttunut sellainen vamma, sielun sisään rakennettu kyttyrä, jota he olisivat joutuneet teoillaan peittelemään ja siten tulleet erityisen näkyviksi diktaattoreiden tapaan roolinsa näytellen. Näin tuloksena oli Hitler ja Stalin hahmoina 1900-luvulle kasvonsa lainaten. Jokaisen kouluttajan ja johtajan kohdalla tällaiset hahmot ovat kuin huutomerkkejä Napoleonin rinnalla. Jos edes tällaista huutomerkkiä ei huomaa, silloin vähäisempien vätysten hakeminen esiteltäväksi, oman narsisminsa lähteinä, on varmasti turhauttavaa.
Ed Catmull vieraili maassamme. Hän kirjoitti kirjan joka vaatii nyt 71-vuoden iässä luennoimaan myös maailman sivussa, Helsingissä. Hän ei ole karismaattisen oloinen lainkaan, toisin kuin voisi odottaa Hollywoodin kultakimpaleilta etenkin johtajina, kirjoittaa Jukka-Pekka Raeste (HS 9.10).
Kun ihminen nousee nimekkääksi tekojensa kautta, ei tyhjän puhujana, silloin hän on vähän näkymätön myös johtajana. Hän puhuu, yllätys yllätys, turvallisesta työympäristöstä. Eri alojen osaajat on saatava tekemään töitä yhdessä. Johtaja kun ei lisää luovuutta, mutta voi toki estää sen kukkimisen hyvinkin tehokkaasti. Kovin karismaattinen narsismin häiriö ja itseään esille tuova johtaja pilaa hetkessä kaiken.
Työntekijät kyllä tietävät, mitkä rakenteelliset esteet työyhteisössä jarruttavat luovaa prosessia. Siitä vaan ei hevin puhuta. Se kun voi loukata etenkin narsistista johtajaa. Pahinkaan narsisti ei kuitenkaan kykene täysin ihmisen luovuutta tappamaan. Se kun löytää aina väylän mistä puhjeta kukkaan jopa keskitysleirillä.
Cantmullin työryhmässä on noin kuusi henkilöä ja itselläni oli vielä heksagonaalinen, kuusikulmainen, suuri pöytä, johon heidät istutin opiskelijoina. Itse mahduin palavereissa sen keskelle.
Tuossa kulmassa kylkimyyryä ihmisten kommunikointi on helpompaa kuin kasvotusten istuen. Tapaamisissa johtaja on hiljaa ja kuuntelee, tekee muistiinpanoja ja on utelias ihmisten myös tunteista, usein ahdistavista ja vaikeasti kerrottavista. Johtajan tehtävä on korjata puutteet ja ongelmat siellä missä valtaa käytetään. Ei toki kuusikulmaisen pöydän ääressä.
Siellä tehdään luovaa työtä. Viestit ovat luottamuksellisia. Catmull käyttää tähän aikaan 30 % työajastaan. Omastani meni enemmän mutta työryhmiäkin oli enemmän kuin yksi. Se oli liikaa, mutta suomalainen yliopisto kouluttaa massoja, toisin kuin Harvard tai MIT. Ja rahaakin on vain murto-osa heidän rahoistaan. Tulos on sen mukainen. Ei niitä pidä vertailla keskenään.
Johtajan tehtävä ei ole estää virheitä, vaan reagoida, kun niitä syntyy. Aina niitä syntyy. Epäonnen hetkellä työrauhaa on suojeltava ja lahjakkaimman työrauhan pilaaminen vie innovaatioaallon matalaksi. Lopullinen tuote kun on kokonaan muuta kuin mitä alun perin ajateltiin. Sipulia kuorittaessa syntyy banaani ja banaania kuorittaessa appelsiini, kertoo Ed Catmull.
Jos kerrot kuinka tulevaisuus on samanlainen kuin nykyisyys, sinulta menee visionäärin maine. Kun yleisimmät ammatit ovat hoitaja, myyjä ja siivooja, älä ala puhua startup-pöhinästä, vaikka fantasia myykin paremmin kuin fakta. Älä puhu verkostoista ja etätyöstä, jos kuulijat ovat rakennus- ja toimistotyöntekijöitä.
Pekka Seppänen antaa Hesarissa oikeita ohjeita. Minkä teetkin, tee se hyvin. Opettele sanomaan päivää, kiitos ja anteeksi. Näitä käsitteitä kun ei automatisaatio, digitalisaatio, globalisaatio, robotisaatio eikä mikään muukaan sensaatio muuta.