Forssalainen kirjastonhoitaja on puuttunut (FL 15.7) jokamiesluokan kynäilijänä blogiini, jossa hänen nimeään ei mainita. Hän olettaa kuitenkin, vaatimattomana savolaisena, kuinka kaikki tekemättä jättäminen ja siitä puhuminen tarkoittaisi juuri häntä. Kolumnistina taas puhuminen on kultaa ja vaikeneminen häpeää, jolloin omaan nilkkaan osunut on aina arka paikka. Ilkka Konosen mielestä sama maailmankuva olisi hyväksyttävä myös muiden ja etenkin yhteisiä asioita pienessä ryhmässä hoitaen, Timo Soinin mutkat oikovalla tyylillä ja muita kuuntelematta, suoraan Konosen käsitteitä lainaten ja oppositioon minua Timo Soinin tapaan siirtäen ja yhtymäkohtia hakien. Eikös se ole vähän liioiteltua?
Kun samalla juttu ja sen ruodinta viedään toiseen mediaan kuin alkuperäinen blogi globaalissa käytössä, herää monta kysymystä ja epäily, onko nyt puhtaat jauhot median myllyssä? Kenen lauluja kunnan virkamiehet paikallisissa medioissa laulavat ja saavat oman palstan tähän tehtävään? Kuka sen on sinne heille järjestänyt ja koska, missä tarkoituksessa ja ketä palvelemaan?
Eikö mediaympäristö, joka on globaali, ole väärä lainattava paikalliseen pakinaan ja levitellen globaalia paikalliseen printtiympäristöön? Eikös siinä ole nyt hieman samaa virhettä kuin vertailla Kaukjärveltä saatua kalaa Tyynen valtameren atolleilla pyydettyyn miekkavalaaseen?
Valas ei ole kala ensinkään eikä Suomen suurin ui Tyynen meren vesillä. Näin kuitenkin intoiltiin ja kilpailua käytiin Suomen suurimmasta saatuani karpin hämäläisestä järvestä. Edes jokamieluokan kalastaja ei saa minua paljastamaan karpin painoa.
Kalevan kirjapainon muistelmia
Eihän se nyt ihan noin mene vaikka Kaukjärvestä nostamani karppi herättikin valtakunnallisen median ja sai paikalliset suurten kalojen pyytäjät Shellin baarissa ja Suomi 24 sivuilla irrottelemaan saaliinsa kokoa aina Tyynen valtameren atolleille ja edellisten vuosisatojen kalevalaisen kansan rustokalojen sukua esitellen. Koolla on sittenkin merkitystä ja pakinoitsija ei peittele sitä mummoista kirjoittaessaan ja ystävääni Antti Tuuria lainatessaan.
Työskentelin Tuurin kanssa ensimmäiset yliopistovuoteni Kalevan kirjapainossa Oulussa ja hän antoi minulle arvokkaita neuvoja, miten kirjoittaa juttu lehteen myös vaikeista asioista tiedettä popularisoiden. Yksi tai kaksi asiaa ei riitä mutta neljäs on jo lukijalle liikaa. Jos sellainen tulee mukaan, se on piilotettava kolmen muun sisälle ja jätettävä lukijan oivallettavaksi. Oma oivallus kun auttaa pääasian sisäistämisessä enemmän kuin osoittelemalla sormella media-ajan koulutettuja ihmisiä. Saman viisauden Antti siirsi myöhemmin kirjaansakin ja kertoi, kuinka kirjoittajaksi synnyttään eikä opita. Se oli Antin mielipide, ei toki minun opettajana.
Nimen epiteettien kertomaa
Kun ikää on jo emerituksen verran, matkalla on saanut monenlaista epiteettiä nimensä eteen ja näissä karpin maailman vesihankkeissa patologin, koskisotien Koskelan ja täällä Hämeessä agropoliitan tai -poliisin arvonimet. Vänrikki Koskela rauhoitti läsnäolollaan ja taisi tulla toimeen niin esimiestensä kuin perussuomalaisten joukossa, poliisi taas ei lähde mukaan kylätappeluun hänkään ja liikenteessä peltipoliisikin rauhoittaa. Koskelasta tuli näin suomalaisen johtamistaidon malli ja hyvä niin, vaikka pedagogiikka onkin kokonaan muuta. Yhteisön hyväksi eletään eikä kerätä irtopisteitä, vähimmän vaivan periaatteella, opasti mies joka oli ollut hommassa sata päivää aikaisemmin, talvisodassa.
Tärkein saamani epiteetti ei liity kuitenkaan professorin virkaan, jolla tarkoitetaan yleensä maailmalla opettajaa, joka onkii onnensa muiden menestyksestä ja aluetaloudessa ikään kuin aluelääkärinä lähtemättä itse valmentajana ryntäilemään pelikentälle tai perustamatta joka lähtöön uutta puoluetta vanhojen korvaajaksi. Timo Soinilta sellainen vei yhden miesiän ja sitä ei voi olla arvostamatta lähtemättä Konosen ohjailemana itse samalle uralle. Savolaiset yllytyshullut olivat aikanaan oma rotunsa, eikä heitäkään enää ole ja hulluille tarkoitettu puuro jää nykyisin syömättä.
Itse koen isän ja ukin tehtävän ja epiteetin nimeni edessä ilman muuta rakkaimpana ja oletan äitien ja mummojen tekevän samaa niin turuilla kuin toreillakin. Tässä paikkallisen lehden kolumisti seikkailee aivan omituisilla jäillä koukeroiden ja työnantajansa laskuun vahinkoa tehden. Valtuutetun tehtävän taas koen yhdyskuntapalveluna, siinä missä nuorempana velvollisuuden hoitaa asepalvelus. Tietyn, liki mielivaltaisen ja korpeen piirretyn rajan sisällä asuvien kuntalaisten kun kuuluu hoitaa keskenään kaikki ne liki tuhat lakia ja asetusta, joita jokainen meistä on velvollinen noudattamaan mutta myös huolehtimaan niiden yhteisestä toteutuksesta. Nyt yhteisesti sopien niiden karsimisesta, ei lisäämisestä, jota kolumisti olisi vaatinut kirjoituksessaan jopa professorilta irtopisteitä näin keräillen.
Koska kolumnisti hoitaa yhdyskuntapalvelunsa?
Tämä tahtoo kolumnisteilta unohtua, moraali ja sen vaatimukset normiston jatkeena. Koska he päätyvät hoitamaan omaa yhdyskuntapalveluaan usein vielä kuntien virkamiehinä leipänsä tienaten ja muistaen, että nyt pikemminkin karsitaan mahdottomia tehtäviä ja niiden määrää kuin lisätään uusia tehtäviä kuihtuville kunnillemme ja ikääntyville ihmisille? Miksi heitä tuetaan koko ajan paikallisen lehden palstoilla muuttaen vakavat asiat viihteeksi ja vesittäen suurimmat yhteisesti sopimamme hankkeet ja missiot? Eikö tuhannet menetetyt työpaikat vielä riitä?
Miksi paikallinen lehti on lähtenyt rapauttamaan ainoaa uskottavaa yhteistä pääomaamme ja sen kartuttamista, moraalia. Miksi päätoimittaja tukee vain yhtä puoluetta ja omaa nepotistista etuaan, omaa tytärtään poliitikkona? Miksi kolumnisti ei manitse tästä sanallakaan? Mitä hän pelkää? Mikä on kolumistin tehtävä? Mikä on median tehtävä vallan vahtikoirana Forssassa? Nepotismiko? Eikö lehden siirto Hämeenlinnaan auttanut?
Kun meitä tulee joka vuosi 60 000 koulutettavaksi ja heistä koko ajan kasvava osa myös korkeakouluihin, kierrätystä tuon palvelun hoitajana olisi ilman muuta vauhditettava, ettei valta jämähtäisi muutaman vanhuksen hoidettavaksi vuosikymmeniksi. Näin jokainen saisi maistaa omalla kohdallaan, mitä on painaa joko vihreää tai punaista nappia, kun muita vaihtoehtoja ei lopulta anneta. Siinä ei turpakäräjät valtuustosalissa enää paljoa auta edes kolumnistien mieliksi ja hakien savolaista huuhtakuninkaan tai piällysmiehen paikkaa hetkellä, jolloin asiat on jo päätetty muualla.
Kun neljäs valtiomahti ei hoida tehtäväänsä, rapautuu lopulta koko kulttuuri alkaen normistostamme ja jatkuen moraaliin, psykososiaalisiin onnettomuuksiin, joista ei kukaan hiiskahda sanallakaan tehden aloitteita valtuustossa, kirjoittaen kolumistina lehdessä. Kuopat Kartanonkadussa voi kiertää, lokin pommit vältellä ja pestä kenkänsä mutta kadotettua moraalia ja poismuttaneita ei palauteta kun ne on kerran menetetty.
Globaalista lokaaliin eikä päinvastoin
Mikä sitten tekee paikallisesta lehdestä paikallisen Forssassa? Se julkaistaan nykyisin Hämeenlinnassa ja sen sisältö on STT:n toimittajien tekstiä. Samoin pääosa sen muusta tuotannosta on muualta kuin forssalaisten hengentuotteita alkaen sarjakuvista, muiden medioitten esittelystä ja niiden tuotannosta sekä päätyen ilmoituksiin, jotka nekin ovat pääosin kansallisia mainoksia rinnan kansainvälisen uutisannin.
Näin asiat kääntyvät Forssassa päälaelleen ja maailmanlaajuisesta tehdäänkin paikallista. Se rampauttaa ja rapauttaa yhteisöllisen yhdyskuntarakenteen eikä siitä kukaan hiisku sanallakaan kolumnistina ja leipäpappina kunnan leivissä eläen ja toimeentulonsa varmaistaen.
Paikallisuus syntyy niistä jutuista, joissa mukana on Kartanonkadun kuoppia, työväentalon ympärillä käytävää polemiikkia, lappuliisoilta saatuja huomautuksia, juttuja koirien kurittomasta käyttäytymisestä ja ulosteiden päätymisestä kouluttajansa osoittamaan paikkaan, kuten lokin jätökset, joita ei saada kuriin muuten kuin aloittamalla se viimeinen lintujen lennon ja kaatopaikan ruokinnan välinen uudelleen järjestely.
Se palauttaa mieleen ajat toisen maailmansodan melskeistä. Siinä haetaan lopullista ratkaisua kaikille valkoisille linnuillemme. Ne kun räpiköivät jo nyt vesissämme puolitajuttomina ja hukkuvat öljyn sekä saasteiden tärvellessä suojelevan höyhenpuvun. Kun Kaukjärvi on kolumistille tuntematon, lehti on ainut joka kertoo ”totuuden” luonnon kierrosta STT:n uutisoimana ja television luontodokumenttia katsoen.
Paikallisen lehden tunnistaa myös paikallisesta omistajasta ja paikkalaisesta poliitikosta sekä paikallisesta mafiasta, jonka yhteinen tavoite on pysyä vallassa ja varautua siinä koko ajan pahimpaan. Mediana se merkitsee neljännen valtiomahdin kääntymistä päälaelleen, jolloin paikkalaiset kolumnistit aloittavat oman tukensa elävöittääkseen Shellin baarin elämää ja yhteisöksi kutsumaansa, jo aikoja sitten rapautunutta yhdyskuntarakennetta ja sen henkevää toimintaa, tehden paljastuksia ikivanhan yhdessäolo-organisaation muuttumisesta asiaorganisaatioksi myös kolumnistin omassa elämässä ja perheidyllinä hoidetussa julkishallinnon taloudessa, sosioekonomisessa kulttuurissamme. Näin psykososiaaliset onnettomuudet alkavat toistua joka jutussa ja arkielämän paikallisessa kuvauksessa ympäri kesäistä Suomea. Sitä sitten yhdessä ihmetellään.
Willy Loman elämää
Kauppamatkustajan kuolema kuvaa Arthur Millerin vuonna 1949 julkaistussa näytelmässä klassikoksi noussutta kerrontaa Elia Kazanin ohjaamassa Brodwaytuotannossa. Se sai aikanaan liki tuhat esitystä pääroolissa Lee J. Cobb, kaikkien muista hahmo, elleivät nyt sattuneet syntymään tuon ajan jälkeen.
Valtaosa meistä on syntynyt, jolloin tarinan kerronta ei tuo mukanaan emotionaalista paluuta menneeseen ja paikallislehden tapaan taistellen olemassaolostaan paikallisen vallan käytössä samaan aikaan kuitenkin väärässä ajassa ja paikassa eläen.
Näytelmässä keski-ikäinen kaupparatsu Willy Loman menettää työnsä ja alkaa alamäki. Tuttu tarina siis myös omaan aikaamme siirrettynä ja etenkin Forssassa. Amerikkalainen tai suomalaisen unelma särkyy eikä Willy kykenekään lunastamaan niitä lupauksia, joita hän on antanut itselleen ja läheisilleen.
Kerronnan ydin on kuitenkin sen tavassa osoittaa rahan saamaa valtaa ja käsitellä tätä kautta ihmisen yksinäisyyttä, orpoa elämää tyhjän päälle rakentaen, elämän mukanaan tuomaa haastetta täyttää yksinäisyys, pettymykset ja lopullinen tragedia pyrkien sovittamaan se myöhemmin eri teattereihin, alkuperäiselle kerronnalle vääriin kulttuureihin, tv-versioksi ja kahdeksikin elokuvaksi kummassakin epäonnistuen surkeasti.
Alkuperäinen teksti ei elä missä tahansa ympäristössä ja Arthur Millerin nerous unohtui sekin. Joku ymmärtää tämän heti, toinen ei koskaan.
Surulippu lasketaan – ei nosteta
Pekka Vennamo nuhtelee mediaa tavasta kertoa, kuinka surullisen tapahtuman yhteydessä ei nosteta lippua puolitankoon, kuten media tahtoo valistuneesti opastaa. Se lasketaan puolitankoon. Siinä on jotain samaa eroa kuin tavassa heittää hymiöitä sosiaalisen median naamakirjan kirjoittajalle tämän kertoessa puolisonsa kuolemasta, omasta tai lapsensa sairaudesta, kauppamatkustajan elämästään.
Kauppamatkustajan elämä siirrettynä Armas Puolimatkan tapaan paikallislehden uutiseksi ei ole enää oikeassa ympäristössään ja sekin muuttuu koomiseksi. Sama pätee tarinaan suomalaisesta jalkapallosta ja sen vertailusta kansainväliseen ja ankaramman globaalin kulttuurin pallon tavoittelussa saaneesta pelitavasta Brasilian trooppisessa helteessä ja kosteudessa ahdistuen. Ei sellainen ole paikallista normistoa ja malli lapsillemme. Paikallinen lehti printtimediana ei ole internet ja kansainvälinen media ensinkään.
Samasta asiasta tehdyt sovitukset kyläteattereihin, Brodwayn jälkeen, eivät välttämättä välitä samaa tunnelmaa ja Miller kirjoittajana, Pulitzer -palkinnon saaneena, saa omituisen kohtelun ja unohtuu kylätasolla yksinäisyyteen, pettymysten henkilökohtaisiin tragedioihin, joita hän ei itse tunnista muutamatta Forssaan ja seuraamatta paikallismedian kolumnistien, kesäteattereiden ja päätoimittajien työtä perheensä elannon hankinnassa suomalaisessa unelmassa lunastaa sellaisia odotuksia, jotka on kirjattu alun perin Arthur Millerin elämässä ja kulttuurissa, metropolien maailmassa.
Mittakaavavirhe on valtava, eikä se korjaudu sillä, että monesti toistetusta ja useaan kertaan nähdystä dokumentista tuttu Timo Sarpanevan harmaapartainen olemus piirtää vapaalla kädellä taiteilijan fantasioitaan ja vaimo muuttaa ne 0,3 millin tussikynän kärjellä uskottavaksi piirrokseksi lasinpuhaltajan arkiseen työhön saada aikaan pöydällä seisova pysti.
Kyllä siinä tiimissä välillä jotain tahtoo kadotakin, vaihtaa omistajaa ja imitoijasta tuleekin lopulta luovan innovaattorin maineen ja rahat keräävä varas, josta hänet myös johtajana tai poliitikkona palkitaan. Siinä se nomisto ja moraali rapautui ja alkuperäinen innovaattori häipyikin maisemista jättäen toteutuksen jokamisluokan kynäilijälle ja poliitikolle.