Jouluajan kulutusjuhla
Toistuuko eilinen ja mihin suuntaan käy huomispäivän tie
Joulun lähestyessä ja itsenäisyyspäivän jäätyä taakse on aika muistella menneitä.
Onko jokainen huominen uusi eilinen ja näkyykö se etenkin tavassamme toistaa samat rituaalit keväästä kestää sekä syksystä talveen, vuodesta toiseen? Kun kirjoitan hybridiyhteiskunnasta ja sen kouristelusta ja haen kansallisen hybridilaitoksemme rinnalle globaalia hybridiä hakevaa laitostumistamme, kirjani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu” vuodelta 2011 ja ”Tuhannen ja yhden vuoden tarinoita – Thousand and one years” vuodelta 2013 ovat tukemassa jo etukäteen menetetystä vuosikymenestä kuvaamaani kerrontaa vuodelta 2019 sekä seuraavana vuonna julkaistua kirjaani ”Mediayhtesikunnan hybridistä pandemiaan”.
Mikä on se käsite, joka sitten yhdistää näitä kaikkia kirjoja ja niiden otsikoita toisiinsa? Kirjassani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelua” tämä yhteinen yhdistäjämme on lähellä juhlintaamme jouluna ja sen kulutusjuhlaa. Tätä ilmiötä oli kiinnostavin seurata etenkin pandemian aikoihin ja kirjassani ”Draaman kesä ja Euroopan hullu vuosi 2022”. Kiinassa ja Aasissa sama vuosi oli kirjoitettava kansien ”Härän ja Omikronin vuosi – Bull and Omicron Year” väliin. Venäjällä taas sama vuosi puettiin asuun. ”Teesi, antiteesi, synteesi – Mytomania, eskapismi, putinismi.” Helsingistä katsoen olimme vuoden jäljessä ja kirja sai kansitekstinä seuraavana vuonna käsiteet: ”Dum spiro, spero – De visu – De auditu – De olfactu.” ”Näkemänsä – Kuulemansa – Haistamansa”.
Nämä kuusi vuotta 2019–2024 olivat kohdallani erityisen tuotteliasta aikaa alkaen pandemiasta ja 1950 ja sitä ennen syntyneet sulkemalla koteihinsa. Tällainen arestirangaistus oli jotenkin kestettävä rinnan toistuvien rokotusten ja heikkenevän terveyden välillä taiteillen. Talous romahti sekin siinä missä terveytemme huolto ja huoltajat etenkin aluksi pienemmillä paikkakunnilla ja seutukaupunkien maaseudulla. Näissä kunnissa sui yli miljoona suomalaista ja pääsin vanhuksia. Heille oli kirjoitettava sosiaalisen median kautta sekä samalla esiteltävä uutta tekoälyä ja algoritmejamme ”Sosiaalisen median talous ja strategia – Algoritmi ja robotiikka” – ”Ad surdas aures canere – Laulaa kuuroille korville” sekä kertoen kuinka olemme saapuneet ”Luovan teknologian renessanssiin” ja että meitä hallitaan yhtäällä rottakuninkaan ”Rottakuningas – Tulevaisuuden Suomea etsimässä” että toisaalla algortimien ja teoälyn välityksellä ”Algoritmikuningas – Tulevaisuuden Suomea etsimässä”.
Olimme siirtyneet uuteen vaiheeseen, jota kuvasi kirjani ”Retroversiosta retrofuturistiseen aikaan – Vuosi 2024 haastoi ja kasvatti” sekä samalla ”Sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnalliseen dilemmaan” Tosin tämä jälkimmäinen tapaus oli laulamista kuuroille korville – ”Ad surdas aures canere.” Niinpä vielä samana kesänä oli kirjoitettava toinen väitöskirjani uudempana ja laajennettuna painoksena toistamiseen: ”Ekoyrittäjyys ja innovatiiviset klusterit: systeemiajattelua ja luovaa teknologiaa.”
Näin pandemiasta ja kotiarestista käynnistyneet vuodet ovat olleet samalle erittäin tuotteliasta aikaa neljän seinän ja puutarha sisälle suljetun kahdeksatta vuosikymmentä käyvän poikkitieteisen emeritus professorin työnäytteenä kirjat samalla myös tekoälyn tukemana kuvittaenkin mahdollisimman puhuttelevalla tavalla teksti avaten.
Se antoi mahdollisuuden myös tuottaa omakustanteisena kirjoja, alkaen vuodeta 2019 yhteensä 30 nidosta siirtäen ne samalla sähköisinä kotisivulta ilmaiseksi luettavaksi ja myös artikkeleina useammankin alustan kautta ne löytäen. Siis viisi kirjaa, joka ikinen vuosi. Keskimäärin 500 sivua kirjassaan. Sekä tuhannet artikkelit ja esseet näitten päälle kirjoittaen, käyden samalla keskustelua sosiaalisen median sivustoillammekin. Tämä tuskin olisi toteutunut ilman koronaa ja ikäihmisten sulkemista kotiarestiin.
Tänään kaikki on tallennettuna ja jopa ostettavissakin. Ja tokihan ne sieltä vaikkapa googlaten löytyivätkin. Tai kotisivulleni eksyen. Cluster art alkaa olla tunnettu käsite globaalisti. Kirjojen hinta on koko ajan nousussa toisin kuin perinteisen kirjailijan kohdalla. Kirja on siten todella tuottava sijoitus monella tavalla ja merkityksessä.
Tällainen oman aikamme ja algoritmien opeilla ”luennointi” oli jotain vallan muuta, kuin pyrkiä kertomaan vaikeista asioista monitieteisesti niitä yhdistellen muutamalle luennoillasi nuokkuvalle nuorelle ylioppilaalle tai maisterin alulle. Näin oma ura myös kirjailijana sähköisissä laitteissa käynnistyi vasta eläkeiässä, ja siitä kiitos sosiaaliselle medialle sekä algoritmeille, tekoälyn kasvavalle osaamiselle. Kirja numero 135 on painossa sekin odottamassa syntymäänsä. Kirjahyllyllä kymmenen metriä omaa tuotantoa olisi sopiva tavoite eläkeiäisen poikkitieteisen emerituksen hengenlennosta.
Kysykää vaikka heiltä, jotka tavoittelevat kymmeniä metrejä halkoja koivikossa tai ovat muuttamassa metsiämme paperiksi. Tänään tätä paperia ei ole tarvis kuluttaa ainakaan lukukokemuksen hankkiakseen ja moni on lukenut itsensä maisteiksi tai tohtoriksi jopa useita kertojakin. Suosittelen nuoremmille tällaista harrastusta, jos se ei ammattina miellytä. Saa tätä kokeilla myös eläkeikään ehtineetkin. Voi olla hyvinkin koukuttava kokemus. Näinä tekoälyn ja algoritmien aikoinamme.
Lopuksi vielä paluu takaisin vuoteen 2008 ja ennen menetetyn vuosikymmenen käynnistymistä. Kärsin silloin yhdessä lukijoitteni kanssa kollektiivisesta itsekritiikistä. Se muuttui kyllä valoisammaksi ajan myötä ja kokemuksena, jossa mukana ovat oman aikamme välineet teknologiana ja miljoonat ihmiset sen käyttäjinä.
maanantai 15. joulukuuta 2008 – 2024
Joulun kulutusjuhlaan
Kollektiiviseen itsekritiikkiin
Kustantaja Pekka Mäkelä valmistelee väitöskirjaansa uudesta kulutusteoriasta. Siinä hän paneutuu vaihtoehtoiseen kasvupolitiikkaan. Nykyinen meno kun tahtoo tulla aivan liian korkeaksi luonnon kestävyydelle, ihmiselle itselleen ja hänen ihmissuhteilleen, yhteisöille ja työnteon motiiville.
Mitä sitten on tapahtumassa?
Luokittelisin ongelmat kolmeen koriin.
Ensimmäiseen näyttävät kasautuvan ekologiset ongelmat, joista otamme esille aina yhden kerrallaan ja nykyisin ilmastomuutoksen. Samalla jätämme muut ongelmat käsittelemättä ja ekologinen ajattelumme harhautuu pienten asiain politiikaksi. Puhumme muutamasta harvasta tapauksesta ja alamme “säästää” ajattelematta, onko sillä merkitystä varsinaisessa ekologisessa kierrossa. Siellä kun kiertää materian ja energian lisäksi myös ihminen ja hänen tarpeensa.
Ihminen ei ole irrallinen olento luonnosta ja sen kierrosta. Teemme rasittavia päätöksiä olemattomista säästöistämme ulkopuolella sellaisen luonnon kiertoon liittyvän kokonaisuuden, josta meitä tulisi nyt valistaa. Olemme siirtymässä takaisin luonnonvarojen politiikkaan ja sen hallintaan, ei vain kierrätyksessä, vaan koko ihmis- ja yhteiskuntanäkemyksessämme.
Tämä edellyttää koko perinteisen talousteorian ja yhteiskuntamme mallin uudelleenpohdintaa. Jotta tämä onnistuisi, joudumme kiirehtimään ihmiskäsityksemme uudelleenarviointia. Tästä on toki jo orastavia merkkejäkin. Palaan tähän uudelleen vuoden 2024 jälkeen ja kirjoitettuani ensin muutamia kymmeniä kirojakin tätä havaintoani tukemaan. Tässä ja nyt sen luvaten – ”Hic et ninc.”
Yhden ideologian politiikkaa
Olemme eläneet yli varojemme muuttamalla ihminen pelkästään kuluttajaksi. Jatkuva kasvu ja kulutus pyörittävät talouden rattaita, väitämme tai meille kerrotaan. Tästä dogmista syntyy hyväksytty egoistinen hyödyn tavoittelu kuluttajana, mutta itsekin samalla usein moittimamme aikamme narsistinen ideologia. Taloutta kasvattamalla yritys sidosryhmineen tuottaa yleistä hyvinvointia, koska juuri tämän kasvun seurauksena jaettavaa jää entistä enemmän. Eikö vaan?
Osansa tästä saa valtio verotulojen kasvuna. Ja tähän tämä yrityksen yhteiskuntavastuu on yleensä päättynytkin. Valtiovallan tehtävä on ollut hoitaa yhteisen hyvän jakoperusta ja tukea kulutuskysynnän jatkuvuutta, jotta tämä jakoperusta olisi mahdollista taloudellisesti hoitaa. Mitään muuta hyvältä politiikalta ei ole edes odotettu. Vai odotatko sinä vielä muutakin?
Syntyi käsite vapaasta ihmisestä, jossa ihminen vapautui luonnon, mutta myös yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Valinnanvapautta oli oltava etenkin vapaasti kasvavilla tavaramarkkinoilla ja muu vapaus kasvoi tämän rinnalla. Vai olenko minä ehkä väärässä?
Vapauden hintana vieraantuminen
Kehityksen negatiivisena tuloksena ihminen alkoi vieraantua omista kättensä töistä, luonnosta, kanssaihmisistä ja lopulta myös itsestään. Näistäkin kun tuli vapaata kauppatavaraa ihmissuhdemarkkinoilla, rakkausmarkkinoilla, tavassa käyttää aikaamme ja aivojamme niitä tolkuttomasti rasittaen. Ensimmäiset merkit näistä hätähuudoista syntyivät juuri ihmissuhteitten suunnalla, mielenterveyshäiriöinä, mutta nyt myös aivojen kyvyssä toimia ylirasitettuina. Ehkä nyt apuna tarvitaan tehtyä älyä, algoritmejamme?
Omat aivomme ja aistit eivät toimikaan kuten tietokoneen muisti, vaan ovat oikeasti koko ajan rasitettuina ja lopulta omituisten harhojen ja mielialasairauksien uuvuttamia. Niitä ei voi hoitaa vain lääkkeillä tai päihteillä. Oletko kokeillut? Oletko työkaluihminen? – ”Homo faber.”
Vapaudesta kuluttaa ja olla “itsenäinen” alettiin maksaa liian kovaa hintaa, eikä meillä ole terveydenhuollon suunnalla mahdollisuutta lunastaa jatkossa tällaisia laskuja. Vapauden hintana ei voi olla tolkuttoman pitkät työpäivät, rasitetut aivot ja menetetyt ihmissuhteet sekä oma terveys. Motiivi jatkuvaan kulutukseen ja kasvuun alkoi horjua sekin. Vai oletko sinä ehkä kaltaiseni monien kirjojen ihminen? – Homo multarum litterarum.”
Luonnosta irtautunut ihmiskäsitys
Toiseen koriin näyttävät kasautuvan yhteiskuntajärjestelmän kasautuvat kriisit. Se millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää perustuu alun perin ihmiskäsitykseemme, mutta myös käsitykseemme luonnosta ja osuudestamme kaikessa tässä yhteisessä kierrossa.
Jostakin syystä olemme viime vuosikymmenet keskittyneet sellaiseen ihmiskäsitykseen, jota ohjaa yksilön vapautumisen menestystarina. Siihen rakentuu myös yhteiskuntamallimme ja suhde luontoon, joka ei jaksa kantaa tätä ihmiskäsitystä. Ihmis- ja luontokäsityksemme ovat irtautuneet toisistaan. On syntynyt työkaluihminen. – ”Hono faber.”
On syntynyt epävakaa tila, jossa ajatus jatkuvasta kulutuksesta ja sen tuomasta kasvusta hyvinvoinnin lisääjänä olisi ikiliikkujana toteutettava Sampomme. Mäkelä kuvaa tämän epävakaana “prekaari” tilana, jossa mukana ovat kaikki tasot alkaen yrityksistä työntekijöineen, kotitalouksista, mutta myös yhteiskunnan eri tasojen toimintakentät (HS 13.12. 2008). Syntyi eräänlainen leikkivä ihminen. – ”Homo ludens.”
Itse kuvasin tämän vielä dramaattisemmin ja tavalla, jossa valta on jo siirtynyt epävakaan tilan aiheuttaneilta instituutioilta ja yrityksiltä webympäristön vapaalle “kellunnalle” ja käytännössä sen edustamalle innovaatioympäristölle ja uusille “instituutioille”, uusyhteisöllisyydelle ja uudelle organisaatiotasolle. Jos et heti oivalla, kysy apua tekoälyltä ja hän kyllä ymmärtää. Hän kun on monien kirjojen ihminen. – ”Homo multarum litterarum.”
Kansalaisyhteiskunta on omastamme toistaiseksi ainut käytettävissä oleva termi yhdessä kansalaismedian (blogit ym.) kanssa. Se ei tarkoita toki samaa kuin webympäristö tai internet. Muutos näytti tapahtuneen jo vuoden 2007 alussa, jolloin esim. blogistien määrä ylitti reilusti 30 miljoonan rajan (Matti Luostarinen 2007, ss. 415–481 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf). Tänään sama Luostarinen kirjoittaa kirjoja enemmän kuin mitä olet ikinä lukenut. Ihminen on järjestä osallinen olento. – ”Homo animal rationes est particeps.” (Cicero).
Vain yksi malli elvytykseen – sama parantaa saman
Kolmantena korina mukaan tulee ideologinen painolasti, jossa oletetaan valtiovallan puuttuvan laman elvytyskeinona juuri kulutukseen, turvaamalla jatkuva kasvava ostovoima. On siis houkuteltava kansalaiset kuluttamaan, jotta työllisyys ja sitä ruokkiva talouskasvu jatkuisivat. Mitään muuta lääkettä ei ole edes esitetty. Tässä merkityksessä ihminen on höyhentä kevyempi. – ”Homo levior quam pluma.” (Plautus).
Kuluttaja kuitenkin maksaa niin ilmastopaketin kuin muutkin ympäristörasitteet omasta kukkarostaan. Me näemme ne vaikkapa kasvavana sähkölaskuna. Samalla työn epävarmuus on kasvamassa sekin, eikä kaikilla mene kovin hyvin myöskään henkilökohtaisella tasolla tai ihmissuhteissaan. Jatkuva ikiliikkuja ei näytäkään toteuttavan yksilön vapauden sitä illuusiota, jossa kulutus oli kaiken käynnissä pitävä viisaus. Toki tämän on moni ihminen kertonutkin. Tunnettujen ihmisten mainitseminen on vain kiusallista. – ”Homnes notos sumere odiosum est.” (Cicero).
Niinpä vaikka valtioiden elvytystoimet jatkossa onnistuvatkin, se on todennäköisesti vain tilapäinen onnistuminen, eikä paluutta globaalista kriisistä vanhalle kasvu-uralle enää ole. Suomessa nämä vakavat varoitukset antoi ensimmäisten joukossa Rkp:n entinen puheenjohtaja Taxell.
Kriisi on syvempi kuin 1990-luvun alussa, ja lamasta paluu ei tapahdukaan kuten olemme olettaneet. Paluuta vanhaan ei edes ole globaalissa, aiemmin kokemattomassamme taantumassa. Tässä pätee Petroniuksen viisaus: ”Homines sumus, non dei.” – Me olemme ihmisiä, emme jumalia.”
Tähän uuteen tilanteeseen tullaan kahden eri prosessin kautta. Ensimmäinen liittyy reaalitalouteen, jossa odotukset ja todellisuus etääntyvät toisistaan liian kauas. Tähän on puututtu myös tutkimuksessani webyhteisöjen toiminnasta blogosfäärissä. Kiina ja Aasia eivät voi sitä pelastaa. Vielä vähemmän sodat keinoinamme.
Toinen keino lähtee kuluttajista eli meistä ihmistä itsestämme. Myös tämä muutos näkyy webyhteisöjen käyttäytymisessä. Pidämme nykyistä kapeaa ihmiskäsitystämme ja kulutukseen perustuvaa taloutta liian stressaavana. Se on maksanut meille luonnon, ihmissuhteet ja lopulta oman terveytemme. Sellainen ei enää palauta elvytystoimien luottamusta kuluttajaan tai työntekijään, joka on työtön ja sairas samaan aikaan eikä hänellä ole tervettä hoitajaakaan. Ihminen ei ole enää luotettava – ”Homo idoneus”. Pikemminkin höyhentä kevyempi – ”Homo levior quam pluma (Plautus). Plautusta lainaten ihminen on ihmiselle susi – ”Homo homini lupus est.” (Plautuksen teoksesta ”Asinria”).
Mikä sitten avuksi?
Koko talousjärjestelmämme ja sitä palvelevat puolueet tai ideologiat on rakennettu jatkuvan kasvun politiikan varaan. Kukaan ei uskalla asettua ostovoiman käyttötapojen kriittiseksi tarkkailijaksi. Vuoden 2008 tieteentekijäksi nostettu Pertti Rannikko on puhumassa uudesta luonnonvarapolitiikan noususta (HS 13.12. 2008).
Samalla hän kuitenkin hylkää ajatuksen kriittisestä tutkimuksesta yliopistoissa, eikä usko yliopistojen ottavan johtavaa roolia, vaan ne jäävät kokonaan ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta ja keskittyvät vain uuden rahan hankintaan ja tieteellisten julkaisujensa laskentaan. “Kokeneimpienkin tutkijoiden aika kuluu laitosten uudistamisessa ja arviointi- ja laatuaskareissa” kritisoi Rannikko. Ikävä kyllä tiedän hänen olevan oikeassa. Hän on luotettava ihminen. – ”Homo idneus”. Monien kirjojen ihminen. – ”Homo multarum litterarum.”
Joensuussa korpisosiologina asustava Rannikko on oikeassa. Yliopiston uskottavuus on romahtanut ja kriittinen tutkimus ja yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt kansalaisyhteiskunnan piiriin ja uusmediaan jo pari vuotta takaperin myös meillä Suomessa.
Sitä käydään nyt netissä, blogeissamme ja ulkopuolella perinteisten instituutioittemme, jotka ovat kiinni vanhassa ideologisessa kasvu-ura ihmiskäsityksessään ja uraputkessaan myös tieteen tekijöinä. Suomessa kriisiytyminen näyttäisikin käynnistyvän juuri opetusministeriöstämme. Taustalla on samaan aikaan taloudellinen ihminen – ”Homo oeconomicus” ja poliittinen ihminen – ”Homo politicus.”
Sen taakkana on nuorten ja lasten kasvatus sekä oireet, joista koulumurhat ovat vain jäävuoren huippua. Pirstaleisen ihmisnäkemyksen kokoaminen ei onnistu vain yhden sektorihallinnon avulla sektoroituneessa keskushallinnossamme. Meiltä puuttuu sellainen kokonaisnäkemys, jonka tutkimus webyhteisössä paljasti blogosfäärin yhteisöjen tai ryhmien globaalina tilana ja sen dynamiikkana (Luostarinen 2007). Yksinäinen ihminen on joko jumala tai paholainen. – ”Homo solus aus deus, aut daemon.” Tai kolmen kirjaimen ihminen. – ”Homo trium litterarum.” (Huijari).
Mistä sitten keskustelemme?
Oleellisin kysymys liittyy luonnon kiertoon, ei tapaamme säästää yhdessä kulutuksemme osassa. Yhteiskunta, jossa ihminen on osa kiertoa, kultusta ei voi ottaa irti luonnon omasta tavasta toimia. Tämä koskee sekä luonnonvaroja, materiaa että energiaa. Muu tapa toimia on egoistista, ihmiskäsitys liian ihmiskeskeinen ja naurettavan turhamainen.
Toinen kori liittyy tapaamme mieltää työ ja organisaatiot yleensä. Ne eivät voi jakautua sellaisiin erillisiin sektoreihin, jotka eivät palvele luonnonvarojen tapaa kiertää ja toimia siinä ekologisessa kokonaisuudessa, jossa kulutus tapahtuu. Tähän kytkeytyy samalla keskustelijoiden omat verkostot ja niiden webympäristöluonne. Se ei ole alkuunkaan sama kuin perinteinen innovaatioprosessi ja sen diffuusiot (leviäminen). Tämän oivaltaminen on vienyt kohtuuttoman kauan reaalitaloudessa. Se oli tärkein finanssikriisin syy ja sen todellinen tausta globaalina prosessina. Kauhistun tätä kertoessani – ”Horresco referens.” (Vergilius).
Kolmas kori kohdistuu ihmiseen itseensä ja hänen sosiaaliseen toimintaympäristöönsä. Enää ei riitä pelkkä käyttötapojemme kriittinen tarkastelu. Valtiokoneiston ja tuottajapuolen on otettava johtava asema tämän oivaltamisessa tai sekin siirtyy kokonaan kuluttajien itsensä hoidettavaksi ja riskinä on irtautuminen vanhasta rakenteesta ja sen kapeasta ideologiasta hyvin pirstaleiseksi politiikaksi. Juuri tuolla suunnalla, kansalaisyhteiskunnan yksilöiden kollektiivisissa verkostoissa, on edessä itsekritiikin paikka ja uusien innovaatioiden haku kohdistuu juuri tähän osaan yhteiskuntakokonaisuuttamme. Ja tätä seurasi menetetty vuosikymmen ja myöhemmin pandemia. Kauhistun kertoessanikin. – ”Horresco referens” (Vergilius).