Professori Heikki Reenpää, kirjankustantaja useammassa polvessa, täyttää 90 vuotta. Hänellä on Kansalliskirjastossamme oma nimikkohuone. Kun hän puhuu kirjallisuudesta, kustannustoiminnasta, sitä on syytä kuunnella tarkalla korvalla.
Kakkoskastin kirjailijat
Helsingin Sanomien (14.5) haastattelussa Reenpää arvio kirjallisuuden jääneen kakkoskastiin yhteiskunnallisen, sosiaalisen ja taiteellisen muutoksen rintamassa. Näin siitäkin huolimatta, että kirjoja toki julkaistaan enemmän kuin koskaan ja mukana ovat myös sähköiset kirjat ja internet-yhteydet.
Reenpää tarkoittaa lähinnä kirjallisuuden yhteiskunnallista statusta ja sen kansallista tehtävää sekä epäilee yhdeksi syyksi asemien menetykseen kasvavaa individualismia. Nyt puuttuvat vahvat koulukunnat ja takavuosien tulenkantajat, modernistit. On vain yksinäisiä susia Sofi Oksasen tapaan. Emme elä enää pelkästään kirjallisessa yhteiskunnassa, ajat ovat haasteellisemmat kuin ennen. Kirjailijan arkityö on duunia, jossa ammattitaito mitataan muussakin kuin kirjoittamisessa. Kirjailija muistuttaa mitä tahansa yrittäjää, jonka sosiaalinen kenttä on verkottumistaidoista kiinni. Takavuosien boheemia neroa näyttelevä habitus on menneen talven lumia.
Sama koskee toki kaikkea kulttuuria ja taidetta ja ero syntyy lähinnä siitä, edustatko laitosympäristöä vai ehkä modernimpaa muuta toimintatapaa Sofi Oksasen tapaan. Laitosympäristön marionetti on mukana kirjamessuilla kertoen laitoksestaan, laitosympäristön esillepanemassa maatalousnäyttelyn tapaisessa kansanjuhlassa. Sen juuret ovat ikivanhassa Heikin messussa ja toritapahtumassa Turussa.
Suomalaisista uskoo laitosympäristön jumalaan 25 % ja viidesosa ei usko lainkaan, loput ovat hakemassa omia jumaliaan. Tämä sama prosessi on tuttu ajanilmiö missä tahansa konventiotaan kadottavassa kulttuuriympäristössämme ja työpaikoillamme.
Maakunnallinen ja kansallinen identiteetti
Kirjallisuus poikkeaa siinä yhteiskunnallisesta tehtävästään, että sen kieli on omaan onomatopoeettiseen kieleemme sidottu ja sitä ovat edustaneet etenkin maakuntakirjailijat. Se loi meille maakuntahenget, mutta samalla myös suomalaisuuden idean ja sitä ylläpitävän symbolirakenteen, suomen kielen murteineen. Poliittiset liikkeemme ja herätysliikkeet, koko henkinen elämämme, on ollut kiinni lukutaidossa ja kirjallisuudessamme, kirjastoissa ja kouluopetuksessa. Rinnakkain, sisätysten kulkevat paikalliset, alueelliset, maakunnalliset, kansalliset sekä kansainväliset virtaukset. Lokaalista ei voi erottaa siinä globaalista.
Tällaista dikotomista kahtajakoa ei ole olemassakaan muuten kuin Aleksander Stubbin maailmankuvassa. Nyt se vapisee EU:n hullujen viikkojen seurauksena. Byrokraattinen laitosympäristö muuttuu Turun messujen ja heikinpäivän tapaiseksi toriksi, jossa kansalaiset ovat vieraantuneet koko menosta ja kääntävät Eurooppa -päivälle selkänsä. Se ei kosketa muita kuin sieltä leipänsä saavia byrokraatteja. Joku satraappi pitää puheen kuten Turun messujen aikaan. Sitä seuraa yleinen kaaos.
Jokainen suomalainen suurmies on ollut samaan aikaan oman aikansa toimittaja ja usein myös reenpääläinen lehden toimittaja tai kustantaja. Oman aikamme blogisti ja nettiyhteisön vaikuttaja, mutta nyt vain kokonaan uudessa sähköisessä ympäristössä toimien, reaaliaikaisesti. Tehtävä on kuitenkin koko ajan sama ja vain toimintaympäristön luonne ja vaativuus on muuttunut. Kustannustoiminta ei vaadi nyt pääomia juuri lainkaan. Toimittajien oma ay-liike ei puutu blogistien ryöstöviljelyyn, palkkoihin ja eläkemaksuihin. Se johtaa myös oman elämän kurjistumiseen laitosympäristössä. Vapaat toimittajat katoavat. Kukaan ei maksa heille korvausta työstä, joka on ollut medioittemme suola. Kun suola käy mauttomaksi se heitetään pois.
Takavuosien kirjallinen ura ja toimittaminen vaativat hieman enemmän, mutta alku lähti silloinkin oman ammatin sivussa ja tehtävänä oli kirjallinen ponnistelu usein monien vaikeuksien ja vararikkojen kautta. Mukana oli palava mieli ja nouseva kansallisuusaate sekä maakunnallinen henki, näiden siirtäminen osaksi kansainvälistä yhteistä ihmismielen sinfoniaa mutta myös heräävää valistusintoa. Näin ideat ja innovaatiot levisivät, diffuntoituivat, ympäristöönsä. Taidot levisivät ja muokkautuivat paikallisen kulttuurin tarpeita palvellen ja osana kasvavaa yhteisöllisyyden yhteistä osaamisympäristöä niiden toteutuksessa. Myöhemmin sen ympärille syntyi laitostuva mediamme ja sen byrokratia, omistajasuvut tai poliittisten liikkeiden omistamat mediat.´
Pieni kielialue vei eliitin yhteiseen marinadiin. Yleisradio erotettiin kaupallisista mediataloista omaksi verovaroin ylläpidettäväksi instituutiokseen. Rinnalleen se sai kansalaismediat, yhteisömediat ja sosiaaliset mediat sekä näiden koko ajan muutuvat innovatiiviset rakenteet. Kirjailija etsi paikkaansa tässä uudessa toimintaympäristössä siellä surffaillen. Muutama laitosympäristön tukema marionetti menestyi muita paremmin hakemalla itseleen kaupallista myyntiarvoa osallistumalla viihteellisiin tapahtumiin narrina. Näin kirjailijan ammattikuva ja babitus alkoi muotoutu postmodernin ihmisen maailmassa kokonaan uudelta perustalta. Joku alkoi jopa toimia ikivanhan tavan mukaan omana kustantajanaan.
Nettikustantamot
Se että kirjailijat vaihtavat kustantajaa, ei ole uutta sekään. Kustantamojakin on liki samalla tavalla kuin ennenkin. Vain niiden omistajat ovat vaihtuneet. Kustantamot eivät vain kykene hyödyntämään uusia julkaisualustoja, arvelee pitkän linjan kustannusjohtaja. Sen sijaan käsite “kirjan myllerrys” ei saa häntä maalaamaan piruja seinälle. Muutos ei ole dramaattinen. Monelle se on kuitenkin traumaattinen.
Uudet kustantajat, jotka osaavat hyödyntää uusia alustoja, eivät ole vanhoja kustantamoja vaan pääsääntöisesti kirjoittaen Suomen ulkopuolelta tuleviin “alustoihin”. Se miksi näin tapahtuu, on diffuusinen ilmiö sekin, ja kertoo suomalaisten hitaudesta reagoida tässä globaalissa kilpailussa. Meillä on tuhansia ja taas tuhansia hyviä kirjoittajia ja kuvataiteilijoita, muusikkoja, mutta ei yhtään kunnollista alustojen rakentajaa. Me käytämme muiden meille rakentamia yhteisömedioiden, kansalaismedioiden, sosiaalisten medioiden jne. alustoja. Siinä vanha media jarruttaa uuden median syntyä ja pitää yllä omaa konventiotaan ja talouttaan. Näin perinteistä kulttuurityötä tekevien elämä kurjistuu entisestään ja heiltä lypsetään ilmaistuotteita joka suuntaan. Syntyi syvä kapitalsimin kriisi. Lahjakkaimmat jättivät kansallisen projektin ja muuttivat maasta.
Verotus kulkee keulilla
Saman päivän medioissa kerrotaan, kuinka Lappiin olisi jäämässä neljä verotoimistoa ja lakkautettavia ovat vaikkapa kaikki Länsi-Lapin toimistot Ylitorniosta, Pellosta, Kittilästä ja Muoniosta sekä Rovaniemen toimistoa vaille kaikki Posion pohjoispuolelta, siis Sallasta, Kemijärveltä, Sodankylästä jne. Ivalossa toimisto päivystäisi kahtena päivänä viikossa.
Kun ei ole veronmaksajia, pohjoisen takavuosien arvokasta luovaa luokkaa, mihin tarvita verotoimistojakaan? Sama pätee kirjastoihin ja muihin julkisiin palveluihin, ulkomaisten kaivosyhtiöiden toiminnan seurantaan, luonnonvarojen käyttöön maahan sidottuina areaalisina elinkeinoina. Niitä ei ole edes seurattu, on vain saneerattu tutkijoita luonnonvaralaitosten osaamiskeskuksista. Vihreät keskittyivät metropolipolitiikkaan ja saivat agraarin keskustapuolueen mukaansa, alkiolaisuus unohtui ja Chydenius aiemmin. Tässä kilpailussa katosi samalla vanha kansallinen aatteellisuus ja sen henkiset voimavarat maakunnistamme. Etelän laitostunut media jyräsi alleen aluskasvillisuuden, diversiteetin. Sen jumalaan ei uskonut enää kukaan, ei edes musta paavi itse. Hän nyt kaikkein vähiten.
Alueellisia henkiä ylläpitävä kirjallisuus tuomittiin toisen luokan puuhasteluksi, kuten Reenpää aivan oikein on havainnut. Sama koskee toki myös kansallista kirjallisuutta. Syy vain ei ole Reenpään epäilemässä individualismissa vaan globalisaatiossa ja sen tuottamassa juurettomassa, modernin yhteiskunnan nomadikulttuurissa sekä “alustassa“, joka ei ole suomalainen. Kirjoittajana en voi tienata tänään enää euroakaan. Ei sellainen ryöstöviljely kapitalismissa kannata ja johtaa luonnollisesti lopulta mediatalojen vararikkoon oli alusta mikä tahansa. Reenpään kaipaaama nerous ei kuki tunkiolla ja ryöstöviljelyssä tänäänkään. Kun muutos oli paradigmainen, siihen olisi tullut reagoida heti, vuosikymmen takaperin. Silloin kun ensimmäiset tutkimustulokset sen luonteesta jaettiin mediataloihin.
Kun ainut, joka on kyvykäs ylläpitämään omaa alustaansa on verottaja ja kulttuurin ulkopuoliset palvelut, mediayhteiskunnan tärkein verenkierto on täysin hapetonta. Kun omistajasuvut ovat väärällä vuosituhannella syntyneitä, 90-vuotta täyttäviä, 2010-luvun ideat eivät ota syntyäkseen eikä niille löydy rahoittajia. Näin kultakaivoksemme siirtyvät kansainväliseen käyttöön ja hyväksymme sen alusmaan kansalaisina. Emme arvosta kirjoittamista yhteiskunnassa, jossa kaikki mitataan kuitenkin rahassa. Kirjoittamisesta ei makseta enää mitään ja Wikipedia tuottaa tieto sekin ilmaiseksi.
Palkkasoturin elämää
Kamalaa leijonat, kamalaa kertovat mediat leijonien otteista ensin Kanadaa ja sitten Yhdysvaltoja vastaan. Kun pelaajat ovat joko NHL:n kiekkokansalta verotaalansa hankkivia tai Venäjällä pelaavia, kansallinen tunne ja aatteen palo on ahtaalla silloin, kun vastassa ovat pelikaverit ja usein paremmin palkatut rymistelijät työpaikalta Atlantin takaa. Kuka täysjärkinen purisi kuolleen nationalismin vuoksi kättä, joka jakaa leveää leipää niin lännessä kuin idässäkin?
Kun ministerit puhuvat, jakolinja on globaalin ja lokaalin välillä ja lokalistit ovat juntteja suomalasia. Miten tässä ilmapiirissä kansallista projektia voisi sytyttää urheilun ohi kulttuurissa? Senhän jos minkä kuuluisi olla Reenpäänkin mukaan juuri kehityksen eturintamassa, muutoksen airut, siis globalisti ja samalla eurouskova ihminen, modernin ajan juureton kulkuri ja laitosympäristön edustaja.
Olemme hukanneet oleellisen ja maksamme roskasta, mainoksista ja ilmoituksista. Mittaamme kuinka paljon heitämme roskaruokaamme roskiin. Kun arvot menivät päälaelleen, normit muuttuivat, katosivat myös eettiset ihanteet ja moraali. Kukaan ei uskonut Heikin messujen laitosjumalaan.
Kun arvostimme globalisaatiota, euroa, sen mukana levisi meille myös välimereinen tapa ajatella, kodittoman modernin pelurin ja nomadin maailmakuva ilman identiteettiä mihinkään. Sillä asenteella ei menesty Pohjolan pakkasissa. Junat alkoivat myöhästellä, sähköt olivat poikki jokaisen myrskyn jälkeen ja kaivokset muuttuivat myrkkyaltaiksi nekin. Palasimme takaisin alusmaan elämään.
Väärin valittu projekti
Kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen kirjoittaa (HS 14.5) protestimielialan purkautuva Kreikan ja Ranskan vaaleissa ja että Euroopassa ei ole enää luottamusta valittuun kriisipolitiikkaan. Se kyllä ymmärtää pienemmänkin kohelluksen jälkeen.
Euroopalla on pahin edessä. Kun usko tulevaan puuttuu ja euro oli lopulta epäonnistunut projekti, on väärin, että EU pyrkii sosialisoimaan velat, kirjoittaa Kanniainen. Näin on kirjoitettu aiemminkin ja tuloksena oli Suomessa jytky. Kun kansa on tervettä ja laitosympäristö sairas, kumpi olisi korjattava ja vietävä hoitoon? Kun poliitikko veti maton kansan alta, joku tuo varmasti sinne uuutta mattoa.
Pohjoisen luonnonvaroihin ja kaivoksiin puuttuvat hallituspuolueemme ja ongelmana näyttäisi olevan kadonnut osaaminen, jonka taustalla olivat taas ylioptimistiset odotukset sellaisista hankkeista, jotka ovat ohittaneet kansallisten luonnonvarojemme käytön. Kun Nokia paloi öljyporauslauttana, se oli herätys meille, mutta nyt liian myöhään.
Kun luonnonvaraosaaminen katosi Suomesta, sen taustalla on koko kansallisen projektin kadottaminen, oma identiteettimme, sen hukkaaminen. Miksi kulttuuri, teolliset laitoksemme luonnonvarataloudessa, maahan sidotuissa elinkeinoissa, toimisivat paremmin kuin kirja, jolla ei ole enää puolustettavana sellaista aatetta, jonka tuloksena syntyisivät Reenpään peräänkuuluttamat tulenkantajat ja modernistit? Jos laitosjumala on kuollut, ketä tämä kansa palvoisi? Kehen luottaisi?
Mihin globalistit, markkinatalouden kasvottomat pelurit ja kodittomat irtolaiset, oman aikamme nomadit ja kulkurit, niitä kaipaisivat? Kaivoksia ei voi siirtää Kiinaan eikä peltoja ja metsiämme paketoida muuttajien mukana uuden modernin nomadin matkaeväiksi.
Oli siis muutettava sääntöjä, normeja ja moraaleja sekä lakejamme. Näin peluri aina tekee. Kaataa pöydän ja aloitta uuden lohduttoman pelin omilla säänöillään. Jos joku ei sitä hyväksy, hänet suljetaan moraalittoman pelin ulkopuolelle, palomuurin taakse.
Kreikkalaiset olisivat voineet tehdä islantilaisten tapaan devalvaation omalla valuutallaan, jos heillä sellainen olisi nyt käytössä. Heidät vain suljettaisiin silloin pelin ulkopuolelle. Joka peliin ryhtyy se pelin kestäköön. Ruotsi ja Tanska, Norja eivät ryhtyneet.