Oheinen teksti on juuri julkaistusta kirjastani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” sen sadasta kertomuksesta je esseestä, viimeistä edellisestä numero 99. Kirja on koottu sadasta julkaisustani, monografiasta, ja tämä kohta on poikkeuksellisesti oman isäni muistelmista. Se on samalla löydettävissä myös blogistani ja kotisivultani kirjan ohella: ”Matti Luostarine 2009. 3. helmikuuuta 2009. www.clusterart.org”
“Aattopäivän aamuna noin neljän aikoihin jaettiin käsikranaatit. Kranaatit jaettiin hyökkäystä varten tulenjohtueen ja komentoryhmän miehille. Viiden paikkeilla tykistötulen valmistelun jälkeen jalkaväki irrottautui hyökkäykseen. Aluksi hyökkäys eteni hyvin niin kauan kuin oli tultu vihollisen pääpuolustusasemiin. Tuolloin vihollinen aloitti hirvittävän tykistö- ja kranaatinheitintulistuksen. Heti tämän jälkeen seurasi jalkaväen hyökkäys panssareiden tukemana. Pakkasta oli kolmekymmentä astetta. Jokainen ymmärtää miten haavoittuneille käy sellaisessa pakkasessa…”
“Pimeän turvin saatoimme palata takaisin omille linjoille. En muista tehneeni ikinä toivottomampaa työtä, kuin silloin Summassa jouluyönä hakatessani kenttälapiolla poteroa jäiseen maahan. En tiedä paljonko meikäläisiä kaatui siinä yrityksessä. Se jouluyö oli monen viimeinen…“
“Tultuamme Mustaanmäkeen näimme kuinka koko kylä oli tulessa. Ratsastimme palavien ja hiiltyvien talojen lomitse. Porona oli myös aiempi majapaikkamme. Kannaksen palavien kylien loimotus näkyi kaikkialla. Havaitsimme vihollisen ratsuväkiosastojen liikkeitä. Ne asettuivat palavien ja hiiltyneiden talojen lämpöön leiriytyäkseen. Valjakkopaikkana oli läheinen metsikkö. Satulavyöt löysättiin..”
“Ilmoitimme havaintomme patteriston päällikölle… Yöllä pimeässä, kun venäläiset asettuva levolle hyvin valaistulle kyläaukiolle, talojen palon hehkun valaistessa sysimustan yön, koimme hirvittävän näytelmän tykistötulen osuessa leirin keskelle…”
Tuo kertomus ei ole toki Gazan kaupungista Israelin ilmaiskun jäljiltä tai sissien itsemurharyhmän töitä sotilaskirjeenvaihtajan kuvaamana, vaan isäni kirjoitusta hänen tulikasteestaan talvisodan alkupäiviltä. Suoraa lainausta muistelmista, jotka alkavat hänen lapsuudestaan ja jatkuvat keski-ikäisen ja vanhenevan miehen kirjoituksiin.
Yksin koettu ja surtu
Muistelmissaan isäni kuvaa täsmällisesti omia vanhempiaan, etenkin isäänsä ja tämän veljiä. Vähemmän naisia, joiden luonteen kuvaaminen on miehelle kuin miehelle aina vähän vaikeaa. Pula-ajan ongelmat ja yrittäjähenkisen isäni isän vaikeimmatkaan vuodet eivät jää kertomatta. Se yllättää ja kertoo miten traumaattisia nuo vuodet ovat hänelle olleet, mutta eivät enää 1990-luvulla, seitsemän vuosikymmentä myöhemmin. Surutyö on tehty niin omien vanhempien kuin sodan osalta.
Ihmisen turtuminen sotaan ja sen raakuuksiin, ruumiisiin kompastelu ja sen arkipäiväisyys ihmetyttää isääni ja hän toisti sitä usein keskusteluissamme mutta myös muistelmissaan, lehtien artikkeleissa. Erityisesti ihmisen kyky muuttua poikkeusoloissa niin nopeasti hämmästytti häntä. Ihmiset sopeutuivat myös siviilissä mahdottoman tuntuisiin tilanteisiin. Niistä toipuminen vain tahtoo viedä aikaa paljon enemmän.
Kun surutyön on tehnyt kerran, toistuvasti, alkaa olla sen ammattilainen. Itkuvirsien laulu on ammattilaisten työtä. Nykyisin tarvetta terapeuttiseen työhön on enemmän kuin sotien aikana. Onko kansakunta tehnyt oman surutyönsä ja käynyt läpi historiansa, jää minulle avoimeksi. Oletan että moni on sen tehnyt isäni tapaan yksin ja ilman sen suurempaa tukea ammattiauttajilta.
Olisiko sotasukupolven kuulunut tukea vanhempiaan? Olisiko siinä sokea taluttanut tunnevammoineen sokeaa? Kuinka kauan hyvin suuren ja liki vuosikymmenen kestäneen trauman haavat vaativat korjautuakseen? Oskilloivatko ne aina uudelleen tosin uuden sukupolven kohdalla jo aallon madaltuen ja lopulta kadoten? Jatkuuko se kolmanteen ja neljänteen polveen ikään kuin epigeneettinen pimeä geenistö.
Kirjoitin isästäni nekrologia. Yritin löytää sopivaa mallia päivälehdistä. Vuosien saatossa nekin ovat muuttuneet ja otsikot ovat usein iskeviä. Vainajasta löytyy joku elämänkaaren erityspiirre, pieni tapahtuma, koko elämän julkisesti medioissa leimannut usein hieman ikävä episodi tai näkyvä piirre persoonallisuudessa, tavassa tehdä työtä tai harrastaa intohimoisesti.
Mannerheimin valiojoukko
Ratsuväkiprikaati, johon isänikin kuului, muodostui Hämeen ja Uudenmaan ratsurykmenteistä. Näitten tukipatteri oli Ratsastava patteri. Lisäksi Ratsuväkiprikaatiin kuului Jääkäripataljoona 1 Terijoelta ja Jääkäripataljoona 3 Mikkelistä.
Kun sota alkoi nämä joukot toimivat suojajoukkoina Karjalan kannaksella, ja taistelivat ensimmäiset seitsemän vuorokautta yksin ilman reservien joukkoja. Isäni kuvaa valvoneensa neljä vuorokautta ruuatta ja elämän kaoottiseksi. Vasta myöhemmin reservin joukot saapuivat pääpuolustuslinjalle – Summa, Lepäsuo, Taipaleenjoki – mukaan sotaan.
Sodan ensimmäiset laukaukset ammuttiin Inon suunnalta. Patteriston yksi jaos oli komennettu Inoon torjumaan maihinnousujoukkoja suorasuuntausammunnalla. Venäläisen laivaston ampuessa Inoa aamulla noin 5.30 patterin alikersantti Pentti Miettinen oli vartiopaikallaan. Miettinen kaatui kranaattien iskiessä Inon niemeen ja näin hänestä tuli Ratsastavan patterin ja koko talvisodan ensimmäinen uhri, kirjoittaa isäni muistelmissaan. Kun on itse ollut paikalla ei ole tarvetta satuilla.
Ikimuistoisia sekunteja
Isäni vanhemman veljen kohdalla on yksi silmänräpäys, joka muutti koko elämän. Näin isäni sen kuvaa: “Ilmari haavoittui vakavasti selkään räjähtäneestä luodista kevättalvella 1941. Haavoittuminen tapahtui Ilmarin antaessa tulikomentoa patterille. Siinä sitten pimeässä puunjuurella kyyköttäessään ja repäistessään tulitikulla tulta tupakkaansa, tuli hän venäläisen tarkka-ampujan havainnoimaksi.
Empimättä hän laukaisi räjähdyskuulan kohti valonleimahdusta. Kuula osui Ilmarin päällä olevaan puunoksaan jossa räjähti. Ilmari sai sirpaleita selkäänsä. Osa sirpaleista tunkeutui niin lähelle selkäydintä, ettei niitä halvaantumisvaaran vuoksi voitu poistaa. Osa sirpaleista koteloitui myöhemmin keuhkoihin, ja selkäytimen lähelle jäänyt sirpale aiheutti myöhemmin halvaantumisen.”
Ilmari oli kummini ja opin tuntemaan hänet läheltä. Hän poltti katkeamatta savukkeita, oli hyväntuulinen ja varmasti älykäs ihminen, ehkä hieman boheemikin maaseutuyhteisössä. Hänen tarinansa haavoittumisestaan oli erilainen kuin isäni kirjoittama, joka taas oli realisti eikä hyväksynyt kuin loppuun saakka argumentoituja väitteitä. Toinen näkökulma oli löydettävä jo pelkästään keskustelun ylläpitämiseksi.
Ilmari ei suostunut koskaan luopumaan “ruumisarkun nauloiksi” kutsutuista klubeistaan. Syyksi hän kertoi niiden pelastaneen hänen henkensä sodassa. Ne sammuivat yhtenään ja niitä oli sytyteltävä nöyrästi kumarrellen. Merkkivaloksi sellaisista ei viholliselle ollut. Niinpä haavoittuessaan hän olisi saanut luodin päähänsä, ellei olisi joutunut kumartumaan ja sytyttämään savukettaan kämmensuojassa. Ilmarin mukaan juuri nämä savukkeet pelastivat hänen henkensä.
Paljon puhuva sotilaspassi
Selailen käsissäni isäni kellastunutta sotilaspassia. Siihen on merkitty talvisodan taistelupaikat: Kuuterselkä, Liikola, Perkjärvi, Suursuo, Leipäsuo, Hylkeälä, Summa, Suokanta, Vorojenkivi, Lemetti, Pitkäranta, Mustalampi, Häränpään niemi, Vilajoki ja Taipaleenjoki. Mannerheimin valiojoukkoja on 105 vuorokauden aikana siirretty ahkeraan ja moni ei varmaan selvinnyt tuosta leikistä hengissä. Näistä menetyksistä hän ei lapsilleen kertonut. Sodan verinen todellisuus peiteltiin taitavasti ja lapsia suojeltiin toisin kun tänään televisiota tuijotellen.
Isälläni Rajajoelta alkaneen komento- ja tiedusteluryhmän johtajana on ollut kova urakka ja ymmärrän hyvin miksi hän ei siitä niin paljon puhunut minulle. Talvisota alkoi aamulla 30. marraskuuta 1939 ja päättyi 13.3.1940. 25 000 nuorta suomalaista miestä kuoli sen aikana rintamaoloissa palellen ja peläten.
Olen noita paikkoja kierrellyt myöhemmin Itä-Karjalassa ja Laatokan-Karjalassa, katsellut sankarihautojen ristejä ja miesten ikiä, työskennellessäni samaisen sisäministeriön virkamiehenä kuin isäni myöhemmin jatkosodassa liikkuvan poliisin vanhempana konstaapelina tai oikeammin sisäministeriön erikoisjoukoissa. Isäni ja minun urat menivät usein yhteen tai sitten hänen isoisänsä tai hänen veljensä. Ympyrä umpeutui Värtsilän Niiralassa, Laatokan Valamossa, Pohjoisen koskisodissa.
Tätä minä kutsuisin kohtaloksi tai surutyöksi. Joudumme sellaisten tehtävien eteen, jossa aiempi sukupolvi on käynnistänyt koskien rakentamisen, sulkenut rajan, lähtenyt Valamosta ja toinen joutuu ne lopettamaan, avaamaan, kysymään onko Valamon munkille tullut vuosisatojen saatossa postia. Aikaa poistumisesta on ollut puoli vuosituhatta.
Siirtolaisia ja sotavankeja, vainajia sodan jälkeen isoisä joutui taas ottamaan vastaan siirtolaisten majoitukseen ja sotapakolaiset eräänlaisena useamman kylän päällikkönä. Hänen veljensä haki heille paikkaa Enso Gutzeitin ja valtion metsistä Helsingin herrana, Suomen ainoan tuolloin vakavasti otettavan yhtiön pääjohtajana. Veljesten välit olivat erittäin hyvät ja Mari Luostarinen heidän äitinään kaiken avainhenkilö Lapinlahdelta.
Kaksi hyvin erilaista kulttuuria kohtasi siellä toisensa. Toinen tuli lännestä ja toinen idästä. Toinen edusti alun perin tiedettä ja kirkkoa, toinen talonpoikaa ja luostarilaitosta. Toisen taustalla oli syntyminen äpäräksi, pietistinen usko ja toisen jäädä orvoksi kirkkoveneen hukkuessa ja vieden Kallaveden aaltoihin vanhemmat. Ei sellaisesta avioliitosta voi ihan tavallista syntyä.
Paikallisen väen ja siirtolaisten välit isä kuvaa muistelmissaan hyviksi. Pääosa muutti Ilomantsin ja Suistamon suunnilta sekä Sortavalan tien varrelta Ruskealasta. Lähin naapuri oli venäjääkin kohtuullisen hyvin puhunut evakko Laatokan saarelta. Se että ihminen syntyy Laatokan saarella ei vielä tarkoita että hän olisi kalastaja ja rakastaisi järveä, päinvastoin.
Sotavankeja maalla kohdeltiin hyvin. Hernejärvellä kotitilallani majaillut vanki nimeltä Niko oli suurikokoinen vanha leipuri Pietarin seudulta ja toimi käytännössä isännän asemassa apunaan palvelija Alma. Tehtävänä heillä oli huolehtia eläimistä, lehmistä, lampaista ja hevosista. Peltotyöt sujuivat leipurin taidoilla moitteetta, kuvaa isäni muistelmissaan.
Vankien ja vainajien kohteluun liittyi joskus sellaista raakuutta tai ajattelemattomuutta, johon isäni puuttui monessakin yhteydessä. Ruumiiden omaisuuden varastaminen ja vankien häpäisy oli hänen kokemanaan painajainen vain omalle myöhemmälle tunne-elämälle ja sellaiseen hän ei nähnyt valiojoukkojen koskaan syyllistyvän. Heille opetettiin taito nukkua myöhemmin hyvällä omallatunnolla.
Sen sijaan pitkään jatkunut sota ja rintamaolot tekivät ihmisistä raakalaisia ja kaikki oli mahdollista molemmin puolin vihollisuuksien. Sodan loppumisen isäni kuvaa ikään kuin suoraan Linnan tuntemattomasta luettuna. Epäilemättä viimeiset vaiheet ovat olleet molemmin puolin rintaman juuri sellaisia kuin ne on rintamaoloissa kuvattukin, oli kuvaaja kuka tahansa mukana ne elänyt. Kokemus on ollut liian voimakas, jotta sen olisi voinut kuvata “väärin”.