Almanakka totetuu maailmalla kymmeninä malleina mutta valtaosa käyttää kuitenkin keskiaikaista ja moneen kertaan korjailtua. Nytkin menee vielä muutaman sekunnin pieleen mutta seuraavan kerran olemme korjailemassa vuorokauden virheellistä päivyriämme vasta 5000 -luvulla. Sitä ennen on siirrytty kyllä täysin oikea-aikaiseen ajastoon ja ilmastonmuutoksesta ei tarvitse Leonardo DiCaprion meitä muistutella voitettuaan pääosa Oscarin ja hakien uutta sanottavaa galaillan juhlassa.
Suomalaiset ovat koirjailleet almanakkaansa aina vähän jälkijunassa mutta yleensä kuitenkin ennen venäläisiä. Karkauspäivä on Caesarin ja paavin perua ja vuonna 1985 Suomi juhli pääsiäistä ypöyksin 30. maaliskuuta. Hyvä Suomi. Ei pidä uskoa kaikkiin maailman hömpötyksiin. Talo elää tavallaan ja vieraat käyvät ajallaan. Natosta tulevista vieraista on hyvä kuitenkin etukäteen mainita ainakin presidentillemme.
Rintamajermun maailmankuva
Olemme Ranskan ohella ainut maa Länsi-Euroopassa rakentamassa ydinvoimalaa. Hyvä Suomi. Afrikassa ja Etelä-Amerikassa on kaksi rakentajaa. Ei pidä suomalaisten heti alistua vaikka Japanissa vain pari laitosta on enää käytössä. Kiinassa sentään rakennetaan ahkerasti ja joku voi valmistuakin myös meillä Suomessa. Olemme edistyksellinen sivistysmaa vaikkei sitä oikein kaikki huomaisikaan. Meillä on oma tapamme mitata aikaa, omat kartat ja oma onomatopoeettinen ja suvuton kielemmekin.
Hesari muistaa myös Olof Palmea ja viinaa, joka vetää elintarvikevientiämme. Näin kävi kun Venäjä otti käyttöön tuontikiellon maito- ja lihatuotteillemme vuonna 2014. Jos Venäjällä menee kehnosti niin silloin menee kehnosti myös Suomella. Siinä huonon pään takia koko ruumis tahtoo kärsiä. Historian opit eivät tahdo mennä almanakkansa kanssa väärin pelaavan suomalaisen kelohonkaiseen päähän. Väinö Linna tästä romaanissaan taisi kirjoittaakin. Ei sitä kaikki Hesarissa aikanaan kiitelleet. Näkökulma oli väärä, liki oman aikamme tapa kuvata sotaleffoja rintama oloihin kamerat kuljettaen. Ei nyt kuvata päämajan sotaa ja isänmaallista menoa kenraaleita esitellen. Sama ongelma oli aikanaan myös Aleksis Kivellä seitsemän kovapäisen veljeksensä kanssa teutaroiden. Totuutta on katsottava silmiin alkamatta kuitenkaan köyhyyttä ja tyhmyyttä estetisoimaan.
Supertiistain eväät
Kasvun hedelmiä ei riitä nyt kaikille. Yhdysvalloissa näin on ollut tilastojen mukan jo yli 30 vuotta. Rikkan kvinttiili on vaurastunut (inflaatio poistaen) 45 % ja viisi rikkainta prosenttia peräyti 67 %. Köyhin kvinttiili on rikastunut vain 2 % ja keskiluokan keskimmäinen kvinttiili sekin vain 12 %.
Se kertoo, ettei Yhdysvaltain malli ole meille sopiva ja samalla myös syyt miksi äänestävät huomenna, supertiistaina, niin kuin äänestävät. Kertoo Sakari Heikkinen (HS 29.2) taloushistorian professorina ja vahvistaa näin aiemmin Saska Saarikosken kirjoituksen (HS 28.2 ) oikeaksi. Jos Suomessa kansa alkaa olla kärttyisä niin Yhdysvalloissa keskiluokka on lupauksiin turhautunutta ja se näkyy nyt kaikessa myös meillä Euroopassa ja omilla rajoillamme. Elämme reaaliaikaisessa hybridiyhteiskunnassa, globalisaatiossa, jossa lokaaliset piirteet ovat joko regionaalisia tai spatiaalisia. Siinä on suuri ero. Jos karttoja käyttävä päättäjä ei ymmärrä maantieteen perusteistakaan mitään, silloin ei pidä odottaa heiltä korjausta aluetieteitä vaativiin ongelmiimme.
Vaurastumisesta on Yhdysvalloissa höpötetty monen presidentin toimesta, mutta sitä ei ole keskiluokan kohdalla tapahtunut. Ei pidä luottaa bruttokansantuotteen lukuihin käyttäen koko kansaa jakajana. Siellä kun on se rikas ja ahne voittaja ja muita huiputtava yläluokka. Hetken voi huiputtaa jopa kansakuntaa mutta ei toki kaikkia ja koko ajan edes Yhdysvalloissa, neuvoi myös Abraham Lincoln aikanaan. Nyt on tullut pää vetävän käteen ja jotain olisi tehtävä, diili Donald Duckin tai Trumpin kanssa.
Yhdysvalloissa eliitti on yhtä ahne kuin nyt Kiinassa. Siitä ei hyvää seuraa. Ruotsissa Olof Palmen myötä taisi kadota myös demareitten ote ohjelmastaan. Miten mahtoikaan käydä Suomessa? Ei tätä Paavo Väyrynen ole oikaisemassa vaan tervejärkinen talouspolitiikka ja yhdessä sopiminen. Nyt se on lähempävä kuin viime keväänä ja lopun aikoja maalle ennustettaessa. Sopu syntyy kun tehostetaan työtunteja ja niiden käyttöä. Aikaansa myyvä ihminen on kokonaan erilainen tapaus kuin suoritteita myyvä ihminen. Näitä voi kilpailuttaa ja hakea omaa mallia sivuille vilkuilematta.
Oscar gaala
Douglas Slocombe kuoli 103 -vuotiaana ja sai nekrologinsa Hesariin (29.2). Kameran käytön hän oppi lapsena ja taustalla oli isä George. Hän kun toimi Daily Heraldin kirjeenvaihtajana Pariisissa ja poika sai siitä kimmokkeen kuvata lehti- ja mainoskuvia. Danzigissa hän kuvasi etenkin yltyviä juutalaisvainoja. Myöhemmin hänestä tuli monen vaiheen kautta ja henkensä kaupalla Britannian informaatioministeriön elkouvaohjaaja.
Sodan jälkeen ura jatkui itseoppineena brittikomedioiden kuvaajana. Työtä riitti myös näkyvien ohjaajien apuna John Hustonista Roman Polanskiin ja Bond-leffoihin. Hän työskenteli yli 80 pitkässä elokuvassa ja sai mm. kolme Oscar-ehdokkuutta. Viimeiseksi työksi jäi Indiana Jones ja viimeinen ristiretki vuonna 1989. Ikää oli veteraanilla tuolloin vajaa 80 vuotta. Ikä on vain numeroita eikä niihin pidä tuijottaa. Aika on ihmisen keksintö ja geenimme joskus korjattavissa nekin. Me tunnemme jo gravitaatioaallot ja Hicksin hiukkaset. Etenemme nyt harppauksin tieteessämme.
Suurten elämysten ja luovuuden takana ovat usein nerot, joista emme tiedä mitään. Elokuvissa he ovat käsikirjoittajia, puvustajia, musiikin ja äänitehosteiden tekijöitä. Kuten elämässä yleensäkin, luovan työn taustoittajat ja sen parhaiten osaavat nerot elävät kulisseissa. Ilman heitä ei olisi näitä suuria sankereita ja äänekästä narsismin härikköä palvottavanamme Hollywood -maailmassamme. Tästä olisi vähin erin päästävä irti ja se vaatii meiltä maailmankuvallista ajattelutavan muutosta. Hybridiyhteiskunta edellyttää osaamista jossa monialaisuus on valttia. Yhden uran elämä on menneen talven lumia sekin. Olemme menossa oikeaan suuntaan.
Nekrologien kertomaa
Sama lehti, Helsingin Sanomat, kertoo nekrologissaan kuinka Oulun kirjastolaitoksen kehittäjä Benita Pasanen on kuollut jo varhain tamikuussa 91-vuoden iässä. Seurasin hänen työtään liki salaa Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kirjastoa ja karttalaitosta, diakokoelmia ylläpitäessäni. Työskentelimme silloin Kalevan talon tiloissa ja meillä oli yliopiston suurin kirjasto, karttakokoelmat ja kymmeniä diaporojektoreita dioineen, GIS teki tuloaan sekin ja jonkun oli osattava uuden tietotekniikan tulkintakin suurten projetien toteutuksessa niin tutkimuksessa kuin kolutuksessa. Yhteistyö toimi myös Neuvostoliiton suuntaan sateliittikuvia haettaessa.
Mistä oppia olisi voinut saada paremmin kuin omaa Oulun pääkirjastoaan suunnittelevan ja unelmaansa toteuttavan Pasasen rakannushankkeesta? Alue- ja yhdyskuntasuunnittelijan koulutukseen ja opetukseen kun kuului myös jatkuva yhteistyö Oulun nimekkäiden arkkitehtien kanssa. Suunnittelumaantiedettä vietiin kohti kokonaan uutta ja biologeille vierasta teknisen tiedekunnan ympäristöä. Kaikki vain tehtiin salaa ja varustellen omaa tiedettä maailmaa samalla kiertäen. Siinä ei ollut mitään uutta ja ihmeellistä. Ei ole tänäänkään.
Professori Uuno Varjo oli hamstrannut maailmalta, kirjoja ja kopiokoneita, uutta teknologiaa, sateliittikarttoja ja mukana oli huikeita löydöksiä ja lahjoituksia, aarteitakin. Kirjoja vaihdettiin ja painettiin enemmän kuin keskiverto kustantamo ja jonkun sekin oli hoidettava. Yliopiston professori ja assistentit olivat monessa mukana ja amanuensseja ei tarvittu. Uuno ei laitoksen esimiehenä laiskoja elättänyt. ”Meillä ei ajatella, meillä tehdään töitä” oli maailmalle levinnyt Varjon kiukkuinen huudahdus laitospalaverissamme niskoittelevalle kollegalleen. Viikonloput tehtiin töitä oman tutkimuksen parissa ja kesät kenttätöissä ja kursseilla niitä vetäen. Stubb ei tunne suomalaisen professorin työaikaa saati ahkeruutta, kykyä verkostoitua maailmalle.
Monialaisia osaajia 1970-luvulta
Vasta vuosikymmeniä myöhemmin havaitsee, kuinka omaan elämään vaikuttaneet prosessit ovat olleet sellaisessa rutiinissa, johon koulutus tuli oman yliopistokoulutuksen, kouluttajan ja tutkijan työn rinnalla ja sivussa, ikään kuin sivupersoonan tuotteena. Lisäksi joukossamme oli opettajina menestyviä yrittäjiä, entisiä pankinjohtajia, tulevia kansanedustajia ja maaherroja. Sitä nyt ei vain silloin, nuorempana, laskenut sen enempää meriitiksi kuin Kalevan painotaloa ja sen toimittajia, omistajaa, päätoimittajaa ja painokoneita työympäristössä.
Kysyvä ei eksy ja koko ajan opit kun itse teet samalla. Virheistäsi opit eniten mutta ei niitä pidä asioikseen tehdä. Se on kallis ja hidas tie oppia. Oivaltaminen taas harvojen herkkua. Siitä meille kuitenkin maksettiin ja nuoremman oli ohitettava vanhempi suuri ikäluokka kilpailussa. Alkoholisoituneen ohittaminen sujuu helposti.
Yliopiston muutto Linnamaan suojiin tapahtui sekin tavalla, jossa mukana oli teknologiakeskuksen, Suomen ensimmäisen tiedepuiston, piirustukset oman laitoksemme ohella ja tiimityön opiskelevat graduntekijät ensimmäisinä muuttomiehinä ja -naisina. Parhaimmillaan liki 40 joka vuosi.
Matkat ympäri maailmaa heitä opastaen ja tavaten samalla mm. koko myöhemmin hajoavan Neuvostoliiton avainhenkilöitä ympäri Silkkitien maisemia matkaten ja myös Eurooppaa moneen kertaan kiertäen, olivat vain rutiinin jatkoa nekin. Me opimme rutiineistamme enemmän kuin kuvitteellisista kouluttajiemme tarjoamista opintoviikoista ja -vuosistamme. Siihen kannattaa panostaa nyt kun tehdään uutta yhteiskuntasopimusta. Suuria projekteja vetäneitä ihmisiä ei pidä päästää sivuraiteelle pelkästään kateuden ja poliittisen pelin vammauttamina, kiusaavan yhteiskunnan tuotteina. Siinä me menetämme parhaat aivomme kulttuurisena virhetoimintana, psykososiaalisena hölmöilynämme. Emme tunne omia kansalaisiamme vaikka toista väitämmekin.
Kolmas mies
Pauli Rantasen kuolinilmoitus ja kolmas nekrologi samassa ledessä kertoo suomalaisen miehen tarinan. Afrikassa vaikuttanut mies auttoi innovaattorina ja luovan työn tekijänä kolmansien maiden asukkaita tavalla, jota monipuolinen kierrätys ja uusiokäyttö mahdollisti köyhässä Afrikassa. Kaikkia näitä kolmea nekrologia ja henkilöä yhdistää peräänantamaton visio ja kyky muuntautua muuttuvassa maailmassa. Koko ajan muita auttaen ja tukien sekä vahva arvomaailma. Matkat Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan avasivat monen silmät, myös omani. Työmatka on eri asia kuin turistina liikkuminen.
Oliko valinta, kolme nekrologia, lehden toimitukselta tarkoituksellinen vaiko vahingossa syntynyt, jää pohdittavaksi. Oleellista on, että samaisen lehden mukaan lastentarhan opettajista, pätevistä, on huutava pula eivätkä nykyiset resurssit yliopistoissamme ehdi peittämään kuin osan vajeesta saati uusia vaatimuksia jatkossa. Samaan aikaan lopetamme koulujamme ja suopistamme resursseja yliopistoiltamme, miksi ihmeessä. Sama henkilö kun saattaa tehdä siellä viiden ihmisen työt ainakin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. Ei sitä oikein voi lisätäkään.
Jotain jää tekemättä ja rehtoreilla on tapana siirrellä tehtäviä, jotka on heti suoritettava ja vielä hyvin, sellaisiin käsiin, jotka ovat jo entuudestaan täynnä työtä. Poltamme näin parhaat tekijämme ja ryöstöviljelemme henkisiä voimavarojamme.