31.05.2022
Oikein hyvää alkavaa kevättä kouluista ja opinahjoista valmistuville ja lomansa aloittaville. Olen itse aamulla tyttären tyttöjen kevätjuhlassa Karjaalla. Kuljin aamutunteina olohuoneessa etsien, löytyisikö jotain kuvattavaa, joka symboloisi tätä hetkeä. Kirjat ja ylioppilaskuvat nyt ovat sellaisia mutta myös liki mikä tahansa muutosta enteilevä kohde. Mieluummin valoa antava ja mahdollisimman rikas ja runsas työ, ei pelkistetty elämä ensinkään.
Kirjakin olisi hyvä lukea, ottaa työn alle ja muistettava lukemansa, tehtävä oikeat valinnat ja kirjoittaa myös itse. Aloittaa siitä mihin muut lopettavat. Elämä on arvokas, jos sillä on jokin arvokas kohde, jossa tärkeää ei ole se mistä tulee, vaan minne on matkalla.
Monelle se on pyrkimystä olla jotain mitä ei ole ja tehdä sitä mitä ei oikeasti osaa. Oikein elettynä elämä on joka päivä hieman kauniimpaa ja mitä pitempään elän sitä kauniimmaksi se näyttää tulevan. Oikein hyvää yötä ja viikonloppua samalla.
Kirjoitus on tältä päivältä mutta vuosi on 2015. Se ei oikein tue tämän päivän tutkimusta, jonka mukaan nuorten elämä on muuttunut helvetiksi ja antaa hälyttävän kuvan heidän jaksamisestaan. Siinä pohditaan samalla, kuinka paljon nykynuorille tuleekaan kaunaa vanhempiaan kohtaan.
Tutkimus on tehty Helsingissä, Vaasassa ja Oulussa haastattelemalla 110 nuorta ja postikyselyin (1126 koko maa 20-29 vuotiaat).
Haastatteluun oli valittu korkeakoulu- ja ammattikoulutaustaisia, maahanmuuttotaustaisia, erilaisten tukipalveluiden piirissä olevia kuin fyysisesti vammaisia nuoria. Kyseessä ei siten ole satunnaisotanta vaan valikoiden mukaan erilaisen taustan nuoria, hakien näin pienellekin otannalle peittävyyttä. Sadan haastatellun otanta satunnaisena voisi antaa kokonaan erilaisen tuloksen. Epäilemättä antaisikin. Paljon valoisamman.
Enemmistö nuorista (63%) kokee tällä aineistolla turvallisuuden tunteensa horjuneen Ukrainan sodan aikana, naiset selvästi enemmän kuin nuoret miehet. Kolmasosa kokee elämänsä merkityksettömäksi ja pelkää yksinäisyyttä.
Pelkään minäkin yksinäisyyttä ja joskus myös ikääntymistä sekä tunnen merkityksettömyyttä. Sekä nuorempana että myös nyt eläkkeellä. Koko ajan koulussa kiusattiin, tuhat poikaa samassa koulussa kymmenestä vuodesta kahteenkymmeneen, opettajat olivat ankaria, sodan käyneitä jermuja, joku vietti kesänsä vankilassa pääsääntöisesti rattijuopumuksesta.
Sukupolvien välinen solidaarisuus olisi ollut tuolloin 1960-luvulla käsitteenä omituinen ja kun sitä olisi selitetty, sotasukupolvi olisi sille nauranut katketakseen. Sodan kokeneita opettajiakin se olisi hymyilyttänyt. Kysely olisi jäänyt lyseossa tekemättä ja rehtori olisi vastannut siihen yksin.
Käsite nuorten jaksamisesta 1960-luvulla olisi ollut suurten ikäluokkien kohdalla omituinen matkalla maalta Ruotsin kautta kesäisin duuniin ja pankkilainalla Ouluun opiskelemaan. Tänään puolet nuorista hyväksyisi vielä asevelvollisuuden, oman nuoruuteni aikana asian kysely olisi ollut omituinen. Kuten kaikki muutin kysymykset.
Niiden sisältö ei olisi sopinut mitenkään omaan nuoruuteeni ja sen maaseutuun sekä oululaiseen elinympäristöön, jossa yliopisto oli juuri hajasijoitettu kymmeniin eri pisteisiin pitkin laestadiolaista, mädäntyneelle kanamunalle tuoksuvaa kaupunkia. Ylpeilivät siitä, kuinka raha ei mukamas haise.
Yliopiston opettajat olivat matkalaukkureissaajia Helsingistä tai asuivat Oulujokivarressa heille lahjoitetuissa asunnoissaan. Lukio oli muuttumassa Iisalmessa sekin tavalla, jossa tytöt ja pojat saattoivat opiskella samassa laitoksessa. Kuuden aikaan sinne matkaten jo kymmenvuotiaana 12 tuntia myöhemmin kotiin palaten oli rankka reissu ja jatkui liki vuosikymmenen. Tosin viimeisin vuosi sujui jo itse autoaan kuljettaen. Tuolloin muutokset olivat yhtä suuria kuin nytkin, ehkä paljon suurempiakin. Kiusaamiskulttuuria ei toki tunnettu. Se kun oli osa kasvatusta.
Anu Kantola surkuttelee tänään (HS 31.05.2022) kolumnissaan kuinka sosiaalinen media uuvuttaa, on liki tuhoamassa sivilisaatiomme, sen seuraaminen vähentää onnellisuutta ja vie unelta laadun, heikentää työkykyä, lisää ahdistusta ja masennusta. ”Kun ajan henki on kiihtynyt, some kierrättää ja vahvistaa vihaa ja ärtymystä. Tunteita on helppo purkaa oman tietokoneen ääressä.”
Anu on oikeassa. ”Someriippuvuus on peliriippuvuutta muistuttava, ilman kännykkää olo on levoton, puhelin on oltava tyynyn vieressä nukkuessakin, siihen uppoutuu huomaamatta, sitä tulee tarkistettua pakonomaisesti uuden tunnepiikin toivossa.”
Uupumusta aiheuttaa varmaan myös tiedon määrä, uudet käänteet, somepostausten poseeraus: upea elämä ahdistaa, oma arki tuntuu harmaalta. Trollaus, sanasota, ärhentely, tuomitseminen ja kiusaaminen ovat tuttuja juttuja jo lapsuudesta ja kouluajoilta, jolloin sitä ei edes havaitse.
Se tuntuu pikemminkin kodikkaalta, jota ilman ei osaa elää toisin kuin Anu on asiansa ajatellut. Hän ei enää muista lapsuuttaan, opettajiaan, kavereitaan, jotka eivät oikeasti olleetkaan enkeleitä. Pikemminkin muistuttivat jääkiekko kaukalon niitä mörköjä, jotka löivät halolla päähän ja opettajan katseen välttäen oksapuolella. Pelasin itse tarkoituksella maalissa, jolloin muut mailalla hakkaajat suojelivat maalivahtiaan. Se oli strateginen valinta.
Kun sosiaalinen media ärsyttää, väsyttää, on aggressiivinen, poistu koneen äärestä tai ala kirjoittaa koneella Anu Kantolan tapaan terapeuttista kirjoitustasi Helsingin Sanomiin. Häiriköt voi aina blogata ja ikävät viestit katoavat nekin kirjoittajineen. Kiekkopeleihin ei mennä sinnekään tunnekuohun vallassa tappelemaan ja samaa pätee sosiaalista mediaakin.
Totta on sekin Anun havainto, kuinka sosiaalisen median ihmiskuva ei osu ihan nappiin. Lisäksi moni postaa vain harvat huippuhetkensä, ei joka päivä harmaata arkeaan. Näiden ihmisen elinkaaren ääripäiden välissä on aina harmaa arki ja siitä kirjoittaminen on opittava sekin. Kun mörkö on mitalinsa saanut, sitä seuraa kohmelo ja arki, jota sitäkin on osattava käsitellä. Matti Nykänen käsitteli sitä vankilaoloissa ja Juice Leskinen kertoi muistuttavansa noin 40-vuotiaana, pohjoiskarjaisen pienviljelijän vaimoa. Se loukkasi pohjoiskarjalaista naista syvästi.
Täytyy varoa, ettei toimi kuten Yhdysvaltain presidentti Joe Biden vaativassa urassaan, lipsauttele sammakoita heti kun pitää puheen ilman valmiiksi kirjoitettua ja ammattinsa osaavien diplomaattien rakentamana. Sydämestään puhuvat presidentit ovat vaarallisia ja Putinia ei ole aikoihin päästetty esiintymään julkisuuteen. Pikemminkin kerrotaan hänen olevan kuolemansairas ja diagnoosit vaihtelevat. Kuolemansairaaksi hän kylvää ympärilleen kohtuullisen julmaa kuolemaa ja valikoi joukkonsakin juuri tähän tarkoitukseen.
Tunteistaan puhuvat presidentit ovat sympaattisia mutta saavat aikaan hämmennystä ja vaarallisia tilanteita. Formula kuskilta sellaista voi odottaakin, mutta rajansa siinäkin ja Valtteri Bottas tunnetaan täysipäisenä kuljettajana. Kimi Räikkönen puolestaan jäämiehenä. Suomalaiselta odotetaan valmentajana Jukka Jalosen kaltaista useiden arvokisojen voittajaa, prosessin johtajaa, jonka joukkue ei osaa hävitä arvokisoissa kenellekään.
Jalonen peluuttaa joukkueellaan kollektiivista jääkiekkoa, jossa selkeä systeemi luo jopa katsojassa turvallisuutta. Turvallisuus ulkopuolelta kisailua katsellen on tylsää. Toki jokaiselle jää tilaa myös omalle luovuudelle, joka kiekossa on harvinaisen selväpiirteinen ja päätyy maaliin. Maalivahdin rooli on hieman erilainen. Jos torjuntaprosentti hipoo sataa, se antaa melkoisen tuen voittavalle joukkueelle. Näin maalivahteihin ja heidän koulutukseensa kannattaa panostaa.
Elämä on valtaosin puuduttavaa etenkin tutkijan työssä ja tiedettä tehden. Voittoja tulee harvakseltaan mutta silloin kun tulee, tähdet saavat loistaa kiitos niiden panosten, jota yliopistoihimme on oikeaan aikaan käytetty.
Se lähtee juniori-ikäisistä ja jatkuu sitten pelitapaa kehitellen myös varhaisessa lapsuudessa. Sieltä käynnistyvät yhteistyöhön kykenevien tutkijoitten ja innovaattoreiden koulutus ja varmasti myös valmentajan uran rakentelukin. Hurraavat katsojat olisi koulutettava heidätkin, jolloin sosiaalinen mediamme ja Manta patsaana olisi turvassa niin voiton kuin tappion hetkillä.