Pakolaiskeskustelussa on muistettava, kuinka monikulttuuriset ja tiheään asutut metopolialueet ovat vastaanottajina etelässä tyysti erilaisia kuin valtaosin suota ja metsää kasvavat korpimaat. On otettava huomioon talouden ja kantokyvyn rinnalla, kuinka Suomen kaltaisen maan metropolikulttuuri rajautuu yhteen pieneen pääkaupunkiimme. Lisäksi meillä pohjoiseen sijoittaminen edellyttää aivan muuta kuin telttojen pystyttämistä 40 asteen pakkasessa.
Maaseutumme on tyhjenemässä myös kantasuomalaisista.Töitä kun ei ole ja aktiivinen maaseutupolitiikka on unohtunut jo aikoja metropolipolitiikan jalkoihin. Vastuu on kannettava siten, että siitä selvitään varmasti kunnialla, etenkin kun muuttajat ovat pieniä lapsia ja heidän äitejään, traumaattisen sodan läpikäyneitä. Tämä kuuluu kulttuuriimme eikä sitä saa rapauttaa virheellisellä pakolaispolitiikallamme.
Kyse ei ole hyvästä sydämestä vaan vastuunsa kantavasta päästä. Parempi on ottaa vähemmän ja hoitaa kunnolla kuin paljon ja pilata kaikki. Presidenttimme puhui tästä viisaita sanoja. Pääministerin puheissa ja teoissa on mukana höttöä. Ihmisillä on taipumusta asennoitua järkevästi silloin, kun siihen on järkevät syyt ja seuraukset ymmärretään nekin hyvin hoidetun suunnittelun tuloksiksi.
Tolkun ihminen
Tasavallan presidentti lainasi puheessaan ja kirjoituksessan iisalmelaisen kirjalijan kertomusta tolkun ihmisestä. Kirjoitin itse siihen vastineen muuttaen tuon käsitteen samalla lasten käyttämään ns. kontin kieleen. Kirjoitus löytyy blogeistani. Joku on sen lukenutkin ja ensimmäisenä Intian Valtameren saarilla. Olen siitä kovasti otettu. Samoin maailmalta tulleista onnitteluista. Cluster Art täytti 16 vuotta ja sen 150 miljoonaa käyttäjää tuntevat kuinka kaikki käynnistyi. Joku tuntee sen jopa Suomessa.
”Tolkun ihminen” on kontinkielellä ”Kolkun-tontti kohminen-intti”. Intti tuo mieleen armeijan harmaat ja kouluttajan, joka varautui aina pahimpaan. Se opetti olemaan pessimisti, kertoi kuinka joku osaa kaiken sinua paremmin ja oli päälepäsmäri, alistaja. Vähimmän vaivan periaatteella pärjäsi, kun muisti vänrikki Koskelan tapauksen johtajana. Armeijasta löytyivät jatkuvat valittajat, töykeä käytös sekä alistuvan ja aran, pelokkaan käytöksen oppaat. Ilkeily ja kiusaamiskulttuuri kuuului koko kansakunnan jokaiseen kohmiseen kouluun ja työpaikkaan. Se oli liki sama kuin nagaatio maailmakuvana, pysyvänä matalapaineena.
Negatiivisuus tarttuu ja siihen tottuu, sen oppii nopeasti. Kun ei näe missään mitään hyvää, intohimo, läheisyys ja tyytyväisyys kaikkoaa. Kohminen käytös on kuin vampyyri joka imee muidenkin ihmisten energian ja veren. Kun ei tee mitään ei voi erehtyäkään.
Syntyy alisuorittaja, joka on kohmeessa kertoen kuinka hän ei ole riittävän kaunis, osaava, älykäs. Kun jotain olisi tehtävä edessä on sana ”mutta”. Jokainen uusi asia ja askel vie uuteen turmioon. Vastusta kaikkea, ole kohminen mutta varo olemasta koominen, naurettava. Pelkää kaikkea, riskejä, naurettavaksi joutumista, epäonnistumista. Kärsi mieluummin unettomuudesta, paniikista, masennuksesta.
Kun kohminen ihminen tai yhteisö, kunta, maakunta, yritys, kansakunta ei itse uskalla tehdä mitään uutta ja positiivista, luovaa ja innovatiivista, hän alkaa komennella muita. Hän antaa ohjeita, levittää byrokratiaa, määräyksiä, on armollinen mutta samalla ankara isä, vanhempi, johtaja, kouluttaja, opittu normi ja arvo, dogmi, konventionaalinen tapa toistaa, kopioida, imitoida. Syntyy kohminen intti, koko elämänkaaren mittainen tapa toimia ja vaatia sitä myös muilta. Ollaan olevinaan huolissaan ja pettyneitä, elleivät muut tätä huomaa ja kanna mukanaan omaa ristiään, negatiivista ja kielteistä maailmankuvaansa.
Kolkun tontti
Kolkun tontti löytyy Viitasaarelta Kolkun kylänä ja tontilla oli vanha tyhjilleen jäänyt koulurakennus. Koulu rakennettiin kolkun kylään sen jälkeen, kun maahan oli vuonna 1866 saatu kansakouluasetus ja vuonna 1921 oppivelvollisuuslaki. Kaikki alkoi supistetusta koulusta, jossa lapset kävivät ala- ja yläkoulunsa. Molempia lokakuusta joulukuuhun ja tammikuusta toukoukuuhun. Alakoulua kahdeksan viikkoa ja 26 tuntia viikkossa, yläkoulua 28 viikkoa ja 31 tuntia viikossa. Kaikki tämä ennen rippikoulua, armeijaa ja asepalvelusta, kohmista inttiä ja päätymistä usein maaseudulta tulleena tykin ruuaksi.
Valtaosa meistä suomalaisista asui tuolloin maaseudun kylissä ja kaupungit olivat todella pieniä. Varsinainen kaupungistuminen tapahtui myöhään alkaen 1960-luvulta. Ei nyt enää. Nyt se on väärää käsitteistöä. Yhdyskuntasuunnittelun virhe. Jos me emme asu maaseudulla, joku muu kyllä asuu. Varoitin tästä suunnasta jo 1980-luvun alussa. Silloin mediamme sen jopa julkaisivatkin.
Kolkun kylä sijaitsee Viitasaaren koilliskulmalla, 35 kilometriä Viitasaaren keskustasta. Kylä tunnetaan soistaan, Kolkun järvestä ja joesta. Kylätiet, Eemelintie ja Pyöreänsuontie, rakennettiin itse ja suurella vaivalla jo varhain 1800-luvulla poikki soiden pitkospuita ja kapulasiltoja käyttäen. Monesti pudottiin matkalla mutaiseen suohon ja kyläläisiä kutsuttiinkin kirkonkylässä murakintuiksi.
Kolkkulan murakintut olivat kuitenkin aikaansaapaa rotua ja rakensivat myös jokensa uittokelpoiseksi ja alkoivat rikastua. Tärkeintä oli kuitenkin koulun saaminen ja murakinttujen kouluttaminen, kansansivistyksen levittäminen Pihtiputaan ja Keiteleen naapuripitäjän kyliin.
Kylien suuresta ajasta omaan aikaamme
Parhaimmillaan kylät elivät itseriittoisesti ja rikastuivat. Lapsia oli paljon ja vasta sotien jälkeen, raskaiden sotavuosien päätyttyä, alkoivat yhdyskuntarakenteen murrosvuodet. Kukaan ei saattanut uskoa Kolkun koululla kuinka eräänä päivä tuo koulu lakkautettaisiin.
Näin kuitenkin kävi ja kyläyhdistys, toimikunta, pienviljelijäyhdistys otti tehtäväkseen kunnostaa sen kylätaloksi. Kustannusarvio näille talkoille oli runsas 50 000 ja puolet siitä saatiin EU:n avutuksena. Se vaati paperityötä mutta kannatti. Tänään kylää komitaa talo jonka arvo valmistuttuaan oli varmaan kymmenkertainen. Kolkun murakintut osaavat yhdyskuntatyön ja yhteisö toimii esimerkillisellä tavalla.
Kahden vuoden työnä syntyi upea rakennus, jonka synnyn talkoolaiset ovat kuvanneet yksityiskohtaisesti Kolkun kylän tarinaansa. Se on upea kuvineen ja niin yksityiskohtainen että suosittelen siihen tutustumista. Hieman aiemmin 1970-luvun alussa käynnistimme kylätoiminnan Vuotson kylässä Lokan ja Porttipahdan välisellä kannaksella. Se oli alku tarinalle, joka on syytä muistaa tänään lamavuosien jatkuessa ja ottaa siitä oppia. Ahneus ja itsekkyys, kohminen käyttäytyminen ei ole suomalaista alkunkaan.
Silloin mukana toiminnan käynnistämisessä olivat Oulun ja Tampereen yliopistot, professori Lauri Hautamäki Tampereelta. Itse olin ollut jo jonkin aikaa vetämässä ohjelmia, joiden tehtävänä oli selvittää pohjoisen koskien rakennustöiden vaikutuksia ja mahdollista jatkorakentamista altaineen. Tutustuin suomalaiseen jälleenrakennustyöhön ja samalla vastaavan maailmalla. Oulun teknopolis sai sekin alkunsa ja Nokian tarina oli valmis kirjoitettavaksi.
Syntyivät suojelulait, joilla riidat lopulta saatiin loppumaan ja yli 30 vuotta kestäneet koskisodat saivat myös Helsingin herrat lämpenemään vahinkojen korvauksille. Sitä kuitenkin edelsivät karvalakkilähetystöt Helsinkiin. Ilman tätä vaihetta moni asia oli jäänyt hoitamatta. Jokirakentamisen ylimielinen kirous oli saatava pyyhittyä kairoiltamme.
Syntyi Ounasjokilaki, Iijokilaki, koskiensuojelulait ja samalla käynnistyi Lapin matkailun kehjittämistyöt ja kylätoiminta, ylopistojen tapa osallistua tähän ns. osallistuvan tutkimustyön keinoilla. Saimme siitä jopa ns. pikku-Nobelin.
Toki Suomen tuhannet kylät olisivat ansainnet suuremmankin, mutta tällaista tieteenalaa Nobel ei tiennyt olevankaan palkittavaksi. Nyt tietäisi ja Ruotsin akatemia toimisi toisin. Olisi löydetty keinot miten hoitaa samalla yhdyskunnat Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa tavalla, joka olisi voinut estää nykyiset ongelmamme ja katastrofit. Ei se myöhäistä ole vieläkään.