Forssan kaupunki järjesti seminaarin, jossa suunniteltiin lapsille koulua. Monitoimista myös aikuisten käyttää. Siitä on käyty riitaa jo vuosia. Moni oli kiinnostunut sen turvallisuudesta. Entäpä jos joku käyttää aseita? Miten ja mistä noin suureen ja väljään tilaan löytyy pakopaikkoja, turvallinen nurkka johon piiloutua. Oli sitä toki suunniteltukin ja suotta olivat huolissaan kysyjät. Verorahat menevät muutenkin oikeaan osoitteeseen.
Eilen yksi luetuimpia blogejani Suomessa oli tämä yli kymmenen vuotta takaperin kirjoitettu. Se ehkä selittää nuoremmille, miksi forssalaisilla on vaikeaa rakentaa tiloja, jossa on tilaa ja väljyyttä, katsomoita suurellekin yleisölle. Se ei toki johdu muutamien kymmenien miljoonien hankkeessa muutamasta prosentista verorahoja suuntaan tai toiseen. Oikea syy löytyy tuosta blogistani, jota luettiin eilen ja jota on luettu joka päivä tapahtuman jälkeen niin runsaasti. Se mistä vaietaan, siitä on puhuttava. Pelon siemenetkin kun ovat vaarallisia ja nyt niitä Hämeessä löytyy. Pelko on monen poliitikon ainut ase ja mahdollisuus menestyä. Eikä Häme ole ainut pelon paikka ja sillä ratsastavien poliitikkojen ympäristöä. Sodista ja sisällissodasta mainitaan tuon tuosta.
torstai, marraskuu 15, 2007
Mistä ei voi puhua siitä on vaiettava
Onko kollektiivinen muistimme rapautunut?
Ajoin viikko takaperin torstaina läpi suomalaisen maaseudun 600 kilometriä Forssasta Ouluun luentomatkalle. Valitsin reitin Hämeenlinnan kautta Padasjoelle, Jämsään ja Jyväskylän kautta nelostietä Ouluun. Reitti on kauneinta suomalaista maaseutua ja kovin tuttu vuosikymmenten saatossa. Tuhansia maalaistaloja ja kyläraitteja kuuden maakunnan alueelta Hämeestä ja Savosta, Keski-Suomesta ja Kainuusta sekä Pohjanmaalta.
Nyt päivä oli poikkeuksellinen. Suomalaisten kuului suruliputtaa ja ottaa kollektiivisesti osaa Jokelan koulun yhteiseen suruumme. Koko globaali maailma oli järkyttynyt. Tällaista ei pitänyt tapahtua Suomessa. Me käytämme aseita vain metsästykseen, väitimme. Vaarallisin aseemme on auto. Näin se on toki edelleenkin. Ei tapaus Jokelan koulussa sitä miksikään muuttanut.
Näin ensimmäisen lipun puolitangossa hieman ennen Jämsää valtion oman laitoksen virallisena liputuksena vanhan asevarikon pihassa ja seuraavan tankatessani huoltoasemalla. Siinä ne sitten olivatkin. Pohdimme suomalaisten tapaa surra kollektiivina Oulussa nuorten opiskelijoiden toimesta. Teimme näin omaa surutyötämme. Se on hyvin suomalainen tapa käsitellä aihe pragmaattisesti ja työhön, opiskeluun liittyvänä. Suomalainen opiskelija kykenee käsittelemään vaikeita aiheita ja löytää niille enemmän ratkaisuja kuin mitä heidän vanhempansa.
Opiskelijoiden näkemykset olivat lähellä ulkomaisten medioitten kuvaa suomalaisesta luonteesta tai tavastamme kommunikoida. Televisiossa saman ilmaisi suorasukaisemmin käytännön filosofian professori Airaksinen. Suomalaiset ovat synkkämielistä, väkivaltaista kansaa, itse tuhoisia toistensa kiusaajia ja poikkeavaa oli nyt vain väkivallan teon luonne ja kohdistuminen muuhun kuin omaan perheeseen juopuneena. Virtuaaliystävät tuovat uusia malleja ja ovat masentuneelle suomalaiselle kehnoa tukea, jos verkostot on väärin valikoitu ja häiriintynyttä mieltä hoidetaan neljällä mielialalääkkeellä.
Symboliteot muuttuvat todeksi ja suomalaiset ymmärtävät sen kollektiivisen tajuntansa kautta liiankin hyvin. Surun sijasta tuloksena onkin yhteinen häpeä. Ketään ei kuitenkaan osoiteta sormella. Empatia ja altruismi on suomalaisen nuoren vahvuuksia vuonna 2007 Oulussa. Maaseudulla syntyneet oivaltavat mistä on ollut kysymys ja miksi siitä vaietaan. Se on osa maaseudun kollektiivista pääomaaa ja muistia, miltei epigeneettinen ilmiö. Mitä mahtanee olla kymmenen vuoden kuluttua?
Itse kysymykseen en kuitenkaan saanut vastausta. Miksi suomalainen maaseutu ei suruliputtanut lukuun ottamatta taajamiaan. Olisiko se ehkä eräs syy siihen mykkään ja pimeään mieleen, jossa myötäeläminen on vaikeaa? Ehkä me tunnemme syyllisyyttä ja häpeämme emmekä voi osoittaa myötätuntoa itse aiheuttamillamme haudoilla?
Tai ehkä me olemme välinpitämättömiä, eikä Jokelan tapaus kosketa muuten kuin median kautta ja lapsemme on näin siirretty uusmedian osaksi, eikä meistä enää ole surijoiksi edes sen pinnallisella ja korrektilla tavalla osana kollektiivista kansakuntaa?
Vai olisiko kyse juuri kansakunnan kollektiivin katoamisesta, ja liput pysyivät kaapeissa ikään kuin mielenilmaisuna. Sellaisena, jossa poliisin on haettava osa suomalaisista töihin ja kannettava osa sieltä ulos. Riippuen siitä kenen henki tai toimeentulo on kulloinkin uhattuna ja kuinka lähellä se on omaa tai läheisten välitöntä tapaa selvitä hengissä ja olla tätä kautta osa kollektiivista kansakuntaa ja sen yhteisenä kokemaamme hyvinvointia.
Onkohan tässä kollektiivisessa kansakuntamme yhteisessä selviytymistarinassa tapahtumassa kohtuutonta rapautumista, ja syitä haetaan nyt liian kaukaa globaalista maailmasta? Olisiko tätä ehkä nyt syytä tutkia? Jotta ihminen voi liputta, hänellä on oltava siihen oikea syy ja motiivi. Kollektiivisen muistin ja vastuun katoaminen voisi olla sellainen syy. Tai sitten geenimme vaikenevat. Siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.
posted by Matti Luostarinen # 5:47 PM