Japanin olympialaiset 2020 ovat edenneet nyt puoliväliin ja kisojen kerrotaan alkavan siitä, kun yleisurheilijat saapuvat estradille. Suomesta mukana on suunnistuksen jättänyt estejuoksijamme ja kaksikin naista loikkien kolmella loikalla kohti santakasaa. Seuraamme kansakuntana näitä kisoja myös öiseen aikaan ja pohdimme, millainen ideologia on saanut naiset kuluttamaan runsaasti aikaansa vuosikaudet loikkien kolmella loikalla santakasaan. Entäpä jos loikkia olisikin neljä ja joku niistä myös juuri seuraamamme permantovoimistelun kaltainen volttikin, taittaen ja kerien lopuksi taitojen antamissa rajoissa loppuhuipennukseksi. Pohdimme samalla, kuinka me leikimme vastaavia lajeja joskus lapsena ja mukana oli myös mutkikkaampia ruutuleikkejäkin sekä sisältö, jossa oli jotain opittavaakin ja koko ajan muuttuvaa.
Oma harrastukseni pituushyppääjänä päättyi kun Meksikon kisoissa ylipitkät koivet hankkinut tummaihoinen mies mykisti maailman loikalla, jossa aina sanavalmis Anssi Kukkonenkin mykistyi. Mittalaitteet eivät riittäneet sen mittaamiseen, vaadittiin perinteisiä mittanauhoja tuon uudelle vuosituhannelle kurkottaneen loikan dokumentointiin.
Me nuoret pojat masennuimme omien unelmien siirtyessä väärälle vuosituhannelle ja koko laji koki täydellisen harrastajakadon. Myöhemmin Meksikossa vieraillessani heidän kutsumanaan luennoijana piipahdin tuolla areenalla. Kerroin kokemuksestani ja he muistivat toki Bob Beamonin jättiloikan ja heillä oli siitä jopa kortteja, turistille myytäviä.
Ostin sellaisen ja postitin Beamonille, jonka osoite oli luonnollisesti stadionin säilyttämänä aarteena ja sen metsästäjiä palvellen. Me lajin harrastajat, nuoret pojat, kun muistamme nuo kisat juuri tuosta oudosta yöstä ja sen sysimustasta hetkestä. Oma hyppypaikkani ja sen merkit, jonne minun tuli lähivuosina loikata, olivat yhä lähempänä unelmaani. Metri ei luonnossa vaikuta kummoiseltakaan kun pituutta tulee murrosikään ehtivälle lisää ja ponnistus nostaa flow -tilassa lentävän sankarin purukasansa äärimmäiseen päähän. Siihen mihin Rainer Stenius ja pari muuta Igoria ja Ralph Boston olivat yltäneet.
Kiitin kortissani loikkaihmeen suorittajaa ja sen suurta merkitystä meille tuon ajan lapsille harkita jotain muuta ja vähemmän kunnianhimoista ammattia, kuin rikkoa hänen ennätyksensä santalaatikkoon lankulta loikaten. Kolme loikkaa olisi jo jotain ehkä vieläkin innostavampaakin. Lajin harrastus romahti tuon hirmuloikan jälkeen. Siitäkin kiitin tuon loikan tekijää. Hän johdatti meidät uusille teille.
Selatessani televisiota, sen kymmneiä kanavia, samalla katsellen uusinta Suomen Kuvalehteä, kaksi sen artikkeli päsyäytti minut kuin Bob Beamonin loikat Meksikossa. Toinen niistä liittyi valtion velkaamme ja sen päivittelyyn ja pohdintaan, jossa valtioiden velkaa ei ehkä tulisikaan verrata loikkiimme santakasaan. Maalaisjärki velasta kun harhauttaa meidät ja media on siinä erityisen taitava. Kuoliko Suomessa 1860-luvulla katovuosina liki 150 000 ihmistä nälkään aivan suotta J. V. Snellmanin ankaran, valtion velanottoa välttelevän politiikan seurauksena? Entäpä jos olisikin loikittu yhden tai kolmen loikan sijaan usempia ja tehty loppuun vielä komeat telinevoimistelijan voltitikin kerien moneen kertaan ennen laskeutumista turvallisesti tömähtäen santakasaan tai suomalaiseen kalaisaan järveen.
Niitähän tuli olla jo silloin jokaiselle suomalaiselle jokineen uskomattomat alueet kalastella ja metsästää pahimman nälän karkottamiseksi, sanoi Snellman sitten mitä tahansa. Jälkikäteen on myös arvioitu, kuinka 1990-luvun lamasta olisi selvitty vähemmin vaurioin, jos olisi otettu reippaasti velkaa ja elvytetty. Kuka kertoi myös silloin, että loikkia on oltava vain nuo onnettomat kolme ja hävitä vielä pitempijalkaisille, tuntien rotumme erityispiirteet keihäänheittäjäkansana ja siitä vielä pilkkaa tehden.
Finanssikriisiä ei hoidettu sitäkään, kuten koronan jälkeistä aikaa maailmalla, ja kutsuen vuoden 2021 kisoja edelleen virheellisesti Tokion 2020 olympialaisiksi. Myöhemmin tällainen saa aikaan outoa hämmennystä pohditaessa koronan etenemistä maailmalla ja kisojen vuosilukua. Meillä on tapana tehdä virheitä ihan vain muodon vuoksi ja palaten säästökuriinkin osana traditiota liian aikaisin finanssikriisissämmekin. Kolmas loikka olisi tullut venyttää tuolloinkin neljänneksi.
Toinen 1870-luvulle ulottuva kriisi löytyy sekin Suomen Kuvalehden artikkeleista, jossa pohditaan mm. runoilija Tua Forssströmin kohtaloa joutua osaksi Ruotsin vuonna 2018 ryvettynyttä Akatemiaa, sen uutena jäsenenä numero 18. Forsström kun joutuu lukemaan kesällä kaikkien Nobel-ehdokkaiden koko onnettoman tuotannon. Luojan kiitos oma tuotantoni ei ole tuossa kasassa mukana. Se kun edellyttäisi taas kerran loikan jatkumista ohi perinteisen ja tinkimisen myös koodinimissäkin. Vuoden 2018 skandaalin seurauksena ruotsalaisten akatemiasta erosi, pahimpien rötöstelijöiden ohella, helmikuussa 2019 myös neljä muuta naista ja yksi mies. Niinpä loikka santakasaan jatkui nyt odotetun kolmen loikan sijaan uskomatomana hyppyhärvelinä, jonka paikkaajaksi Tua Forsström Tenholasta on aivan liian viaton ja hyvä ihmiseksi.
Maantiedettä, biologiaa, ja historiaa koulussa lukeneena ja myöhemmin psykologiaa suomenkielisessä Helsingissä ja sen yliopistossa lukeneen tehtäväksi asetettiin uskomaton urakka. Forsströmin hennolta käsiverrelta erottuu pienenpieni lepsenlapsen lempinimi. Hän rakastaa kuitenkin pitkiä lauseita, jotka kuulostavat kauniilta, ornamenteilta niin kuin musiikissa. Ikään kuin jatkaen ”santanistien” loikkia vielä kauemmas ja saatellen ne loppuun suomenruotsalaisen kirjailijan omaperäisellä hengentuotteella luettavksemme: ”En bro av poesi” tai lapena rakastamani Zacharias Topeliuksen runo ”Linnunrata”. Se sijoittuu tähtien sikermään, taivaalliseen lentoon ja tuhatvuotisiin rakkasutarinoihin, siltaan Salamin ja Zulamithin sydämiin. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan loikkineet santakasaan, lukeneet klassikoita, puhuvat niistä ikään kuin jotain ymmärtäisivätkin. Ei sellaisia voi tukea ja auttaa ulos syvästä kriisistään näin näkyvällä tavalla jälkensä peitellen.
Palaan kirjoitukseni alkuun ja teen loikan vuoteen 2011, joka oli kirjani ”Arctic Babylon 2011” suurin merkkivuosi. Sen elokuussa syntyi kirjoitus, joka pohjusti tätä aikaamme aivan samoin kuin 1970-luvulla kirjoittamani kirja, joka julkaistiin vasta 2000-luvun puolella saksalaisten toimesta. Liittäen siihen mukaan kolme eri tarinaa, joista yksi oli avaamassa kahden muun käsitteistöä. Niitä kun ei voinut tiedejulkaisun tapaan siirtää alaviitteeksi tai lopuun lähdeluetteloksi. Perinteiseen tiedejulkaisun tyylliin; lue sieltä ja ota itse selvää mistä on kysymys. Kaikkea ei voi kuitenkaan kertoa, jos sanat eivät lukijalle avaudu, lukutaito on kadonnut ja akatemia tehnyt talouttakin ja pandemiaa surullisemman konkurssin.
tiistai 30. elokuuta 2011
Citius, altius, fortius
Nordea sanoo irti satoja työntekijöitään Suomessa, yhteensä 500-650 työntekijää. Kaikkiaan ruotsalaiskonsernissa työskentelee 34 000 ihmistä, joista 8500 Suomessa. Pankki on tahkonnut hyvää tulosta, ja tämä kiitoksena työstä on kohtuutonta maksaa duunarille kuuluvaa palkkaa, kertovat mediat ja STTK. Pankki puolustautuu valmistautumisellaan uusiin haasteisiin nyt, kun tilanne on vielä tuloksellinen, ja niihin voidaan vastata etuajassa. Oikeammin kyseessä on järjestelyt, jotka takaavat pankin kyvyn menestyä myös silloin, kun EU:n talous alkaa ravistella välimereisistä talouksista kohti Saksan ja Ranskan pankkimaailmaa. Nordea halutaan pitää iskussa sen suurimman omistajan, Sammon ja Wahlroosin toimesta silloinkin, kun Kreikan kaltaisten valtioiden lainat tulevat maksuun ja kilpailu pankkimaailmassa kiristyy Keski-Euroopassa.
Nordea on Sammon jänisjuoksija
Björn Wahlroosin mielipiteet keväällä ennen vaalejamme muistuttivat perussuomalaisten Timo Soinin näkemyksiä niin Kreikan kuin Portugalin tukien tulkinnassa. Toisen tarinat olivat vain populistista pulinaa. Pankinjohtajan näkökulmasta huonokuntoiset pankit löytyivät, paitsi tietysti välimereiseltä alueelta, Wahlroosin kertomana myös Saksasta ja Ranskasta. Sen sijaan Skandinaviassa pankkien iskukyky oli hänen kertomanaan hyvä. Ei kuitenkaan riittävän hyvä silloin, kun menestys edellyttäisi tyytyväistä pankin osakkeiden omistusta ja tulosta myös siellä silloin, kun tuloskuntoa eniten tarvitaan.
Nordea on ollut omistajilleen hyvä kohde. Kevään muuttuessa kesäksi osakkeen arvo oli myös Suomessa parhaimmillaan yli 9 euroa, liki sama kuin vunna 2021, mutta romahti sitten muiden osakkeiden tapaan alle kuuden euron. Hieman aiemmin pankki oli palkinnut omistajiaan osakeannilla ja osingot olivat nekin kohtuulliset Nordean tapaan. Pohjoismaiden suurimman pankin tehostamisohjelmaa (New Normal) pidettiin esimerkillisenä finanssialan piireissä.
Myyntikunto ratkaisee
Pankin suurin omistaja Wahlroos (Sampo) ei kuitenkaan ollut tyytyväinen omistamansa osakkeiden myyntikuntoon. Tämän on havainnut myös Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Pietiläinen uutisanalyysissään (HS 30.8. 2011). Hyvää markkina-arvoa tarvitaan seuraavassa isossa rakennejärjestelyssä Keski-Euroopassa, jossa Nordea on Wahlroosin Sammon kilpahevonen, tai oikeammin näin yleisurheilun MM-kisojen aikaan, jänisjuoksija. Tästä järjestelystä STTK ei pitänyt ja perui Wahlroosin puheen ammattiliiton maanantain seminaariin. Perustelut toiminnan kohdistumisesta hyvissä ajoin uusiin pankkisäädöksiin eivät purreet ammattiliitossa.
Wahlroos kertoi ennen vaalejamme, kuinka hänen näkökulmansa on pankkimiehen ja luonnehti itseään samalla kehnoksi poliitikoksi. Samoin puheet vapaa-ajan ja lomien verottamisesta olivat kesällä Wahlroosille tyypillisiä, jossa tehostetaan tavoitteena parempi myyntikunto, tai oikeammin jänisjuoksun lopputulos maalissa. Wahlroos ei ole kiinnostunut ryhmäjuoksujen taktiikasta, vaan täysivauhtisesta menosta startista maaliin ja jäniksiä käyttäen. Nyt jäniksenä toimii Nordea ja ajanottajana on Sampo suuromistajana ja Wahlroos Nordean hallituksen puheenjohtajana. Se muistuttaa kolmiloikkaa, jossa on mukana nyt myös neljäs loikka ja todella näyttävästi se tehdenkin.
Pehmoilu ja löysät pois
Tieto Nordean tulevista toimista eilen nosti osakkeen hintaa vajaan neljä prosenttia, ja tavoite pysyä iskukunnossa silloin, kun Kreikan tukipakettia ratkotaan ja lopulta päädytään rakenteisiin, jotka muistuttavat Wahlroosin odottamia ja toivomia ratkaisuja. Tällöin pankin on oltava iskussa tehtäessä ratkaisuja Saksan ja Ranskan parhaiden pankkien tulevaisuudesta. Tässä jaossa Nordea ja Wahlroos edustaa suomalaisena johtajana kokonaan toisenlaista toimijaa kuin sosiaalidemokraattinen kansankotiajattelu Ruotsissa ja sen turha pehmoilu. Sama päti Covid-2019 alkaessa. Suomi, Tanska ja Norja valitsivat omat tiensä, jokainen todella omansa, mutta Ruotsi omituisen.
Isänsä poika
Kansliapäällikkö Bror, “Buntta”, “Napoleon” Wahlroos, pankinjohtaja Björn Wahlroosin isänä, edusti hyvin samantapaista ajattelua valtion hallinnossa ja päästi ulos “sammakoita”, joissa hän kritisoi joskus ankarasti oman hallintonsa henkilökuntaa ja näiden suoritteita. Niistä tuli pysyvä osa suomalaista “tulos tai ulos” -ajattelua. Bror Wahlroosin näkemyksen mukaan huomattava osa hänen valtion hallinnon työntekijöistään olivat turhaa kuollutta painoa.
Suomen hallinnon ja politiikan suhde EU-politiikkaan ja samalla Kreikan tukemiseen on muuttunut. Eniten tämä on koetellut puolueistamme keskustan kannatusta. Sen taustalla ei ole niinkään populismi perussuomalaisten menestyksenä, kuin Timo Soinin mielipiteet osana laajempaa talouspoliittista, mutta myös geopoliittista ajattelua. Sen esittely on muutamalla lauseella ja sanakäänteellä ongelmallista, siinä missä vaikkapa europondeista käytävä väittely ja Euroopan talouskasvun hidastuminen. Sen ymmärtäminen ja esittely illuusiotalouden välinen on epäonnisin tapa tehdä siitä uskottava yksittäisen talouden, yrityksen, pankin tai kansakunnan sisällä. Nykyisin korulauseita on välteltävä. Sosiaalinen media ja sen talous ei käytä sellaisia. Palaamme tähän samaan tarinaan Covid-19 yhteydessä.
Taloustieteen ja politiikan kriisi
Pankkien sisältä tuleva kilpailu, oman kansantalouden kunto, on nyt osa tätä samaa yhteistä päämäärää, jonka oivaltaminen perinteisen median välinein ja ekonometrisin keinoin on sekin kriisissä. Omaa, oikein hoidettua taloutta, oli kyseessä pankki, mediatalo ja sen kilpailukyky, ei voida myydä sellaiselle alttarille, jossa mukana on virheellistä ajattelua ja löysäilyä, laadun laskua ja lyhytnäköistä ajattelua, ryhmähölkän taktista tuuppimista.
Tämä koskee myös sosiaalipolitiikkaa, koulutusta ja terveydenhuoltoa. Niitä ei kyetä rahoittamaan ilman keinoja, jotka ovat oikein hoidetun sekä raha- että finanssitalouden tuotteita ja kestävästi myös yhteisöinä ymmärrettyjä. Kahtia jaettu yhteiskunta syntyy juuri köyhyyden kautta, ei vaurastumisen. Tässä Saksan ja Ranskan pankit eivät saa pysyä hengissä, käyttäen välineenä suomalaisia veronmaksajia. Tässä europondeista käyty väittely on yksi esimerkki, mutta ei toki ainut. Eurooppa ei voi olla globaali häviäjä löysäillen ja kulkien sellaisen jonojuoksun vetäjän takana, jossa Kreikka tai Portugali, Italia tai Espanja ovat jänisjuoksijoitamme. Tässä Björn Wahlroos on johdonmukainen ja näkökulma on sama kuin Bror Wahlroosilla omassa ajattelussaan. Jokainen Suomessa syntynyt ja sen ylopistot kiertänyt tunsi tämän ajattelun liiankin hyvin.
Optimaalinen ei ole maksimaalinen suoritus
Urheilukilpailuissa taktinen juoksu ja siinä menestyminen on kokonaan eri kilpailu kuin jänisjuoksijoiden vetämät aikajuoksut. Politiikassa, sen ryhmäjuoksuissa, taktinen näkökulma on aina mukana, ja tässä “juoksussa” riittää, että kunnossa oleva urheilija selviää alku- ja välieristä finaaliin optimaalisella tavalla. Optimaalinen suoritus on kaikkea muuta kuin maksimaalinen.
Optimaalisessa ryhmäjuoksussa urheilijan on juostava säästäen voimiaan finaaliin ja tarvittaessa löysäillen tavalla, joka riittää juuri ja juuri estämään karsiutumisen. Finaalissakin odotetaan loppusuoran rutistusta, itse matkavauhti voi olla kaukana ennätysvauhdista. Tyypillistä ryhmäjuoksulle on oman paikan hakeminen ja kyynärpäätaktiikka, rumat menetelmät, ryhmän sisäiset kuppikunnat.
Jänisjuoksuissa juoksuvauhti on mitoitettu uuden ennätyksen tekemiseen ja jänisjuoksijoille on annettu aikatavoitteet vetää letkaa ja nopeinta juoksijaa kohti uutta ennätystä. Taktinen kuvio on kokonaan toinen kuin juostaessa kilpailun voitosta vaikkapa olympialaisissa. Niinpä myös voittajat ovat usein ryhmä- ja jänisjuoksuissa eri henkilöitä ja oleellista on ymmärtää kahden juoksutavan erot sekä harjoitella myös kokonaan uudella tavalla riippuen siitä, vaaditaanko maksimaalista matkavauhtia vaiko optimaalista tapaa tappaa kilometrejä ja kyetä maksimaaliseen suoritukseen kirissä. Näin Daegun -kisoissa voittajat vaihtuvat aiemmin näkemistämme timanttiliigan juoksijoista, eikä ennätyksiä oikein tahdo syntyä lukuun ottamatta pikamatkoja ja kenttälajeja.
Ei vauhti tapa vaan äkkipysähdys
Pankin ja yrittäjän näkökulmasta yhteiskunta toimii uudessa reaaliaikaisessa ja globaalissa taloudessa lähempänä maksimaalista suoritusta, kun taas politiikassa mukana on taktista ja strategista pohdintaa. Kun nämä kaksi eivät kohtaa toisiaan, kansantalous ei toimi odotetulla tavalla uudessa sosiaalisen median reaaliaikaisessa dynamiikassa.
Syntyy kriisi, joka näkyy politiikan teon uskottavuudessa, leimaamisessa ja kampittamisessa, kyvyttömyydessä hakea vetäjiä puolueen vaaleihin puhumatta samalla uhrautumisesta. Samalla EU -politiikka aiheuttaa ongelmia kunkin valtion sisäpolitiikalle ja päinvastoin.
Puolue ei ole enää kansanliike, epäitsekästä työtä aluetalouden tai sosiaalipolitiikan hyveitä edustaen, aatteellinen yhteisö kansakunnan käytössä, demokratian välineenä, vaan yksittäisten ihmisten itsekäs tapa saalistaa, tapa kerätä henkilökohtaisia etuuksia ryhmäjuoksun tapaan taktikoiden. Näin vaaleihin valmistaudutaan odottaen loppusuoraa ja varoen kangistumasta kesken matkan mediamaailman gallupdemokratiassa. Jopa puolueet vaihtavat nimeään valmistautuessaan erikseen EU-vaaleihin ja kansallisiin vaaleihin, kuntavaaleistamme nyt puhumattakaan. Sama puolue voi olla näin sekä liberaali että konservatiivi ja menettää näin uskottavuutensa lopullisesti arvojen ja aatteiden edustajana.
Ryhmäjuoksusta tulosjuoksuun
Pohjimmiltaan juuri tästä on kyse, kun Suomi hakee takuitaan Kreikalta tai Nordea Wahlroosin johdolla hakee tulosta omistajan osakkeille, jossa Kreikan talous ei ole pankin näkökulmasta kunnossa ja hoidettavissa väärällä tukipolitiikalla omistajapankin näkökulmasta. Tukipolitiikka, veronmaksajien rahojen siirto valtiolta toiselle, kun mahdollistaa jänisjuoksulle vieraan strategian, jossa susilauma voi hyödyntää aika ajoin toistuvia taktisia mahdollisuuksia pikavoittoihin.
Joku siinäkin voittaa, mutta ei välttämättä vahvin talous ja sen pankit Wahlroosin näkökulmasta, jonka ideologia on maksimaalisessa suorituksessa ja sen tavoittelussa, osingoissa Nordealta Sammolle sekä omistajapolitiikassa, jossa tavaran (valuutan) on oltava osakkeina kaiken aikaa myyntikunnossa. Nyt näin ei ole ja sitä parannetaan. Perimmältään Nokian kohdalla kyse on samasta asiasta.
Valkoisen miehen valhe
Globalisaatiossa talous ei voi perustua Euroopassa valkoisen miehen valheeseen tai illuusioon, kuvitellen Eurooppa saarekkeena ilman Aasian ja Etelä-Amerikan, Yhdysvaltain ja Afrikan aiheuttamaa kilpailua. Globaali kilpailu on reaaliaikaista ja siinä menestytään vain maksimaalisella tuloksella. Vielä takavuosina strateginen ja taktinen kilpailu oli mahdollista, mutta ei juurikaan enää uudessa taloudessamme.
Tässä uudessa taloudessa säännöt on tehty ja tehtävä tiukoiksi. Jos otat vilppilähdön, yhdenkin, edessä on hylkäys myös silloin, kun kyseessä on Usain Boltin tasoinen urheilija. Vastaavasti aitamatkalla kädet eivät saa estää kiinalaisen juoksijan voittoa kuubalaisen häiritessä tämän loppurutistusta, olkoonkin että kaikki tapahtui sadasosasekuntien sisällä ja vilppi on refleksin tuotetta, ei tietoinen ja sitä kautta tahallinen.
Urheilu on täynnä refleksejä, jotka johtavat rangaistukseen, jalkapallossa punaiseen korttiin, rangaistuspotkuihin ja yleisurheilussa kuubalaisen mestarin hylkäämiseen. Kokonaan toinen asia on, olisiko vastaava hylkääminen tapahtunut, jos estäminen olisi kohdistunut kiinalaisen sijasta suomalaiseen aitajuoksijaan, Arto Bryggaren kaltaiseen aitojen nuolijaan. Suurta talousmahtia, sen kansallissankariksi noussutta mestaria, ei estetä edes piilotajuisesti. Suomen paikka maailmantaloudessa ei ole kuitenkaan toimia tuomarina vaan lääkärinä, totesi Urho Kekkonen, ja oli varmaan oikeassa, omana aikanaan. Björn Wahlroos ajattelee jo ehkä toisin.
Lähettänyt Matti Luostarinen klo 17.33 / 30.09.2011