Ristiriitaisten odotusten paineet ovat vanhojen instituutioiden mahdollisuus
Vallien jälkeen kaksi kansanliikkeeksi nimettyä poliittista instituutioita joutui selittelemään ”rökäletappiota” Selittely ei ole politiikassa koskaan viisasta. Syntyy kuva syyllisestä. Toinen selittelijä koki tappion perinteisillä alueillaan ruuhkasuomessa ja toinen periniteisillä alueillaan maaseudulla. Vihaiset peruskannattaja alkoivat riidellä keskenään ja kenttä nousi avoimeen kapinaan. Yhteisiä päätöksiä kritisoitiin niin keskustaväen kuin SDP:n sisällä. Avainhenkilöt nyppivät politiikan rusinoita pullasta nenäänsä nyrpistellen. Viestiä on vahvistettava ja uutta strategiaa laadittava, kertoi pääministeri. Profiilia hallituksessa on nostettava, kuntien pakkoliitot selitettävä kansalle parhain päin, kertoi puoluesihteeri. Pääministerin on erotuttava hallituksesta myös puolueen puheenjohtajana, aprikoi Vanhanen nyt puoluejohtajana.
Vanhojen instituutioiden kouristelua
Vaikuttaisi siltä että puolueinstituutioilla olisi vain huonoja vaihtoehtoja käytettävissään. Entäpä jos ilmiö ei olekaan vain puolueen ja sen imagon, kiukuttelevien kuntien tai protestiäänestäjien joko maaseudulla tai Helsingissä vaan tätä laajempi ongelma? Lähestymiskulma onkin virheellinen.
Vanhat instituutiomme ovat joutuneet pyöritykseen, joka vaaleissa näkyi populistisena liikehdintänä ja konservatismin voittona. Näin kävi myös 1930-luvulla ja 1970-luvulla. Se näkyy myös muissa instituutioissa, erityisesti kirkossa. Monet ristiriidat leimaavat kirkon viimeisiä vuosia.
Kirkossa osallistumisen ja toiminnan tiedetään vähentyneen mutta rahan lisääntyneen. Kirkon tutkimuskeskus suoritti laajan selvityksen evankelisluterilaisen kirkon tapahtumista viime vuosina. Kirkolliset toimitukset ovat menettäneet suosiotaan, jopa rippikoulu ja kirkollinen vihkiminen. Myöskään jumalanpalvelukset eivät innosta lukuun ottamatta jouluyön tapahtumia. Lähtöpassin kirkosta otti viime vuonna liki 40 000 suomalaista. Puolueita vaivaa sama tauti.
Rahaa on mutta ei tekijöitä
Yhteiskunnallista työtä seurakunnat ovat tehneet tutkimuksen mukaan aiempaa vähemmän, asiakaskontaktit diakoniatyön muotona supistuneet eikä työttömiä auteta kuten ennen. Tätä toimintaa kuitenkin seurakuntalaiset tahtoisivat rituaalien rinnalle ja niiden ohi. Näiden odotusten ja paineiden alla kirkko on kuitenkin keräännyt varoja enemmän kuin aikaisemmin. Verotuloja oli 15 % enemmän kuin viisi vuotta takaperin.
Ehkäpä puolueinstituutio ja kirkko ovat lähellä toisiaan kun seuraa mitä suomalaiset haluaisivat näiltä laitoksina ja mitä eivät halua. Entäpä jos liittäisi kirkolle asetetut odotukset suoraan puolueinstituutioon. Miltä ne vaikuttaisivat silloin?
Ensinnäkin puolueiden kansanliikkeinä tulisi auttaa heikompiosaisia ja keskittyä aidosti kuuntelemaan jäsenistöään. Menon tulisi olla iloisempaa ja reippaampaa, uudistuksia rohkeasti toteuttavaa. Puolueiden tulisi olla suvaitsevaisempia, nuorekkaampia ja politiikan tuli palata politiikan keskiöön. Puolueiden tulisi olla avarampia, ihmistä ymmärtäviä ja karismaattisia ajan hengen visioivia välineitä. Siinä yksi ihminen ei tee kesää verkottuneessa uusmedian maailmassa.
Ristiriitaiset odotukset ovat pelastus
Puolue taas ei saisi olla julistava ja pönäkkä byrokratian jatke, virkamiestyön lisäke. Se ei saisi olla juhlava ja arvokas korulauseineen ja tyhjine oppeineen, joita se ei itsekään tunnista tai munkkilatinaansa ymmärrä. Se saa toki olla kiinni perinteessä, jos se saa konservatiivien äänet, mutta muuten asiansa julistuksessa nykyistä paljon avarampi ja nuorekkaampi. Vaaliyön valvojaiset voivat olla kuin jouluaaton tapahtumien kertausta, mutta muuten politiikan teon välineitä on muutettava radikaalisti. Halu kuulua kirkkoon tai puolueeseen alkaa rapistua ja nuoremmat ikäluokat eivät ymmärrä mihin nämä liikkeet ylipäätään pyrkivät. Ruotsissa teineistä rippikoulun käy kolmannes, Suomessa vielä 90 %. Puolueeseen Suomessa kuuluu vain muuta prosentti ja äänestämässä käy kuntavaaleissa 60 %. Toki odotukset ovat ristiriitaisia, mutta yhteistä on niiden sisältö ja että niitä on vielä sentään olemassa ja että niihin on mahdollista myös vastata lisäämällä osallistumista ja toimintaa sekä käyttäen oikeita välineitä.
Matti Luostarinen fil.tri, val.tri, dosentti