Luottamus politiikkaan ja vanhoihin instituutioihimme on menetetty. Reaaliaikainen on eri asia kuin diffuusinen, historian ja ajan myötä leviävä sekä siten myös ennustettava. Ihmiset kääntyvät vanhuksen kokemana sisäänpäin kun heidän tulisi hakea ratkaisuja maailmanlaajuisiin ongelmiin, kertoo Antonio Guterresin, YK:n pääsihteeri.
Hän ei oivalla, iästään johtuen, mitä reaaliaikainen tarkoittaa globaalisti. YK:n on sen sijaan uudistuttava. Siinä hän on varmasti oikeassa. Trump voi olla tänään yhtä mieltä ja huomenna toista. Miksi? Hän tunnistaa myös ikäihmisenä, miten reaaliaikainen elää ilman historiaa myös yksilönä, Yhdysvaltain presidenttinä. Ikään kuin ikuisesti nuori pieni lapsi. Eilen hän haukkui Pohjois-Korean päämiehen typeräksi rakettimieheksi, tänään neroksi ja suureksi valtiomieheksi. So what?
Maailman merissä uiskentelee liki 200 miljoonaa tonnia muovia. Voi toki olla kymmenen kertaa enemmänkin ja myös sisällämme. Tieteen tulo osaksi elämäämme on oman aikamme ilmiö. Se muuttaa ajatteluamme päivittäin, tahdoimme tai emme. Tiedettä hallitseva käyttää myös valtaa ja valtaan liittyy vastuuta silloinkin, kun se ei ole demokraattista. Tarvitsemme tiedeministerin mutta samalla myös tutkijakoulutuksen läpi koko koulutusjärjestelmämme. Se ei voi enää olla harvojen herkkua vaan välttämätön osa maailmankuvaamme kehdosta hautaan.
Muuten lapsemme eivät selviä tulevista haasteistamme. Vaaditaan ”kovaa” luonnontiedettä ja hieman ”pehmeämpää” ihmistieteiden tuomaa koulutusta rinnakkain ja kaikille. Tieteenä ja sen tekotapana, ei vain tietona. Maailmankuvana. Otan esimerkin omasta tutkimuksestani kaukaa historiasta.
Kuka muistaa Tukholman kisat jalkapallossa tai brasilialaiset taitajat televisiomme alkutaipaleelta ne nähtynä? Minä muistan. Peli ei ole muuttunut miksikään ja pelaajat olivat yli puoli vuosisataa takaperin nykysiä myös taitavampia. Maali on samankokoinen, peli kestää saman ajan ja vain näyttely on tullut pienenä lisänä. Miljardöörit pelaajina alkoivat olla tuttuja jo vuosikymmenet takaperin. On hyvä että on jotain todella pysyvää ja konservatiivistakin. Ja lopuksi tulee Saksa ja voittaa. Konservatiivisen pelin konservatiivisin kulttuuri.
Elämme nyt samaa aikaa kuin vaikkapa muodissamme, jossa leveät lahkeet ja liehuvat helmat palaavat nekin säännön mukaan ja sitten 1970-luvun upeiden vuosiemme. Pillifarkut alkoivat kadota jo 2014 ja muotivaatteet eivät istuneet oikein mistään. Ylisuuret vaatteet ja erikoiset mittasuhteet helpottavat Suomen oloissa, pragmaattiseksi kasvaneen ihmisen elämässä, jossa lämpimän ja vilpoisen vaatteen käyttö on osa vuodenaikojen kiertoa.
Olet virkistävän tasa-arvoinen, pukeuduit miten tahansa ja kun vaatteet eivät istu oikein mitenkään, kehojen välisellä vaihtelulla ei ole silläkään niin suurta merkitystä. Tasa-arvo siis siinäkin.
Noina vuosikymmeninä, 1970-luvulla, käytin siis löysiä vaatteita kulkiessani Kemijoen latvoilla ja myös Iijoella sekä Afrikassa sen suuria tekoaltaita ihmetellen Voltan ja Kariban maisemissa. Tuhansittain ihmisiä siirreltiin paikasta toiseen ja kovin moni kuoli juurien ja jumalten hukkuessa saman tien valtavien altaiden alle. So what?
Elokuva on konservatiivinen taiteenlaji kertoo Sodankylän elokuvajuhlaan osallistuva tsadilainen elokuvaohjaaja Mahamat-Saleh Haroun.
Tsad on Keski-Afrikassa Libyan, Sudanin, Keski-Afrikan tasavallan, Kamerunin, Nigerian ja Nigerin kehystämä valtio. Sieltä et juurikaan saa postia, jossa haettaisiin 200 euron avustusta. Maassa on kymmenen miljoonaa asukasta, vähän ylikin ja yksi elokuvateatteri. Maassa ei ole elokuvakulttuuria eikä oikein koulutustakaan. Afrikkaa taas kuvataan kliseiden kautta kuten muitakin maita ja maanosiamme. Suomalaiset kliseet ovat tuttuja ja stereotypiat puistattavat. Olen maantieteen professorina lopettanut niistä saarnaamisen. Keskityn muuhun kuin missä minusta olisi ollut joskus käyttöäkin. Suomi kun tulee toimeen ilman tiedettäkin.
Riittää kun on kännykkä ja käynnistää vimmatun juttutulvan ja puuhakkaan trollaamisen afrikkalaisten kanssa. Afrikkalaiset miehet kohtelevat naisiaan toisin kuin suomalaiset, kertoo ohjaaja Sodankylän elokuvajuhlilla. Hän on väärässä. Suomi on käynyt sisällissotansa ja surmannut naisiaan vielä suruttomammin kuin Tsad omassa helvetissään. Se että erona on muutama sukupolvi, ei muuta asiaa miksikään.
Suomalaisten motiivinakin kun oli jalostaa kansaansa tällä menetelmällä ja tietysti Saksasta hankittuna. Sitä Mahamat-Saleh Haroun ei voi varmasti ymmärtää. Sitä ei ole hänelle kerrottu. Ei myöskään sitä, kuinka maamme on muutenkin omituinen ja kielikin suvuton. Emme me suomalaiset hänen elokuviaan ymmärrä Sodankylän elokuvajuhlilla. Tiedän sen varmasti ja käyden siellä, Sodankylässä, haastatellen jokaisen talouden ja osan moneen kertaan, heidän hukuttaessa siellä Sompiossa kilpaa koskisodissa toistensa koteja. Ihan vain näiden etelän ihmisten iloksi.
Ja siitä ei ole kauan ja joku haluaisi jatkaakin hukuttamista vielä tänä päivänäkin. Se oli sitä samaa aikaa kun jalkapalloa pelattiin Tukholmassa ja housujen lahkeet alkoivat myöhemmin levetä, helmat heilua ja liehua, pukeutuminen muuttui hankalaksi ennen kuin ne nousivat hameina vesirajaan. Afrikassa rakennettiin tekoaltaita, jotka ohittivat kooltaan suomalaisten järvien pinta-alat ja vesimäärän mennen tullen. Toki niihin oli minun tutustuttavakin. Kirjoitin niistä aikanaan ensimmäisen väitöskirjani kertoen samalla käsitteestä ”juuret” ja ihmisen paikkaleimautumisen ilmiöistä. Ihan turhaa työtä nyt myöhemmin pohtien ja hämäläisten puuhia seuraten, maakuntamallia ja sotea, moneen kertaan jaettuja puolueitamme, hupsuja puoluejohtajiamme ja Hesarissa kansanedustajia antamassa toisilleen pisteitä hymytyttö- ja poika kisailussa.
Myöhemmin elokuva teki saman ilmiön tutuksi suomalaisille. Alex Haley kun kirjoitti omista juuristaan ja alkaen afrikkalaisista orjista, Kunta Kintestä ja antaen sysäyksen oman aikamme juurien etsintään myös Suomessa. Sukukokoukseni on samana päivänä, jolloin jalkapallossa kilpaillaan loppuottelussa. Se on kehnosti valittu päivä sukukokoukselle.