Osa I. Varhainen keskiaika
Toinen kierros presidentinvaalejamme on käynnissä. Vihreiden Pekka Haavisto ja Kokoomuksen Sauli Niinistö kiertävät maata. Ensimmäisellä kierroksella Niinistö ja Haavisto keräsivät runsaan kolmanneksen suomalaisten äänioikeutettujen luottamuksesta, vajaa kolmannes ei vaaleihin osallistunut lainkaan ja loput kolmannes meni sitten kuudelle muulle pudonneelle ehdokkaalle.
Kahtia jakautuva maa
Maa on jakautunut kahtia, kaksi kilpailevaa ehdokasta ovat etelän ja Helsingin ehdokkaita, kertovat aikamme mediat. Pelkästään Keskustan Paavo Väyrynen keräsi suurimman äänimäärän yli 130 kunnassa ja käytännössä kaikissa kunnissa entisen Oulun ja Lapin läänin alueilla. Pekka Haavisto ei saanut enemmistöä yhdessäkään kunnassa, ja monessa hän jäi kauas taakse suurimpien puolueittemme ehdokkaista. Helsingin äänillä pääsee kyllä toiselle kierrokselle. Tämäkö oli tarkoituskin vaalilakia uudistettaessa? Tavoite, jossa vaalit ja valtakunnallisen politiikan ratkasee suur-Helsingin alue? Näinhän meneteltiin jo 1100-luvulla Ruotsissa ja häviäjä oli aina Suomi.
Toiselle kierrokselle ylsi nyt mukaan runsaalla 10:llä prosentilla kaikkien vaalikelpoisten kansalaisten tuesta. Jos Niinistö saa omat ensimmäisen kierroksen äänensä ja äänestysaktiivisuus laskee olemattomiin, hän ylittää 50 %:n rajan helposti tekemättä yhtään mitään. Presidentillä on nyt niin vähän valtaoikeuksia, ettei nykyinen äänestystapa ja sen kahden kierroksen myös puolueuskollisuutta kysyvä trauma ole perusteltua, pohtii myös presidentti Mauno Koivisto.
Samalla hän katuu tekojaan, jossa tavoite oli lisätä parlamentarismia, ei vähentää, saati vaarantaa koko demokratiaamme ja puolueiden institutionaalista asemaa, arvovaltaa. Tässä pohdinnassa on nyt paljon sellaista, johon olisi pian palattava. Pitkä presidentti Kekkosen valtakausi oli pääsyy tähän koivistolaiseen toimintaan. Samoin on syytä pohtia, onko 12 vuotta liian pitkä aika yhdelle henkilölle. Yksi kausi riittää. Tai kaksi kautta, joiden pituus on neljä vuotta, kuten vaikkapa Yhdysvalloissa.
Tuhatvuotinen historia taustalla
On aika tehdä katsaus millainen historiallinen tausta tällä tulevalla uudella hallitsijalla on hoidettavanaan Suomessa. Käyn katsauksessani läpi kaikki Suomen nyt valittavaa hallitsijaa edeltäneet henkilöt kuninkaista keisareihin ja presidentteihimme. Jaan katsauksen viiteen eri ajanjaksoon, alkaen varhaiselta keskiajalta noin vuodesta 1150 ja edeten usean artikkelin kautta tähän päivään, noin tuhat vuotta myöhemmin.
Tähän aikaan mahtuu 57 hallitsijaamme, 41 kuningasta, viisi keisaria ja yksitoista presidenttiämme. Kiitän jo nyt käyttämästäni aineistosta Päiviö Tommilan kokoamaa upeaa “Suomen Hallitsijat” kirjaa. Aivan kaikessa en seuraa sen jaotusta vaan otan vapauden muutella etenkin maantieteellisiä käsitteitä ja niiden tulkintaa. Tuhat vuotta on sopiva aika ymmärtää, mistä saattaisi olla kyse myös oman aikamme poliittisissa pohdinnoissamme.
Käytin tätä samaa tuhannen vuoden mittaista ajanlaskua myös aiemmin kirjoittaessani romaania Arctic Babylon ja sen päättymistä mayakansan kalenterin viimeiseen vuoteen 2012. Moni on sen jo lukenut ja ymmärtää miksi globaali tarkastelu on rakennettu juuri tälle tuhatvuotisen ihmisen elämänkokemukselle. Kirja on perusta seuraavan kirjasarjani synnylle ja sen avautumiselle lukijoilleni. Tuhatvuotisen ihmisen kokemuksella on helpompi elää vajaan satavuotiaan ihmisen elämää myös internetin sisällä kulttuurien törmäystä tulkittaessa. Reaaliaikainen prosessi on tässä tuhatvuotisten kulttuurien ymmärtämistä, usein jopa antropologien työtä.
Emämaan valitsemat hallitsijat
Suomi on historiansa aikana ollut aluksi läntisen, sitten itäisen naapurin alaisena ja lopulta itsenäisenä, nyt osana Eurooppaa ja globaalia maailmankyläämme. Keskiajalla Suomi tuli vähitellen Ruotsin valtapiiriin, kunne se Suomen sodan 1808-09 jälkeen liitettiin Venäjän osaksi autonomisena suuriruhtinaskuntana. Tämän kaiken me muistamme. Samoin vuoden 1917 mullistukset, mahdollisuuden julistautua itsenäiseksi sekä sisällissodan, talvi- ja jatkosodan.
Oleellista on, että maamme on ollut, toisin kuin monet muut Euroopan valtiot, alusmaana ja emämaa on valinnut hallitsijamme. Tämä koskee myös hallintoamme, alueellisia rajojamme, sosiaalisia ja kulttuurisia tapojamme sekä tähän päivään saakka havaittavaa jakautumista kahteen Suomeen, eteläiseen ja pohjoiseen: Vanhaan Suomeen ja paljon myöhemmin muotoutuneeseen kansakuntaan, jonka historia sellaisena on oleellisesti lyhyempi. Tämän Vanhan Suomen historia rajautuu lähelle Pähikinäsaaren rajaa, jossa on paljon myös muita kulttuuri- ja luonnonmaantieteellisiä jakolinjojamme kuin vain miekalla piirrettyjä.
Aiemmissa blogeissani olen käyttänyt tuolle rajalinjalle aikaamme paremmin sopivia käsitteitä (keihäänheittäjien vyöhyke, rallikansan raja-alue jne.) ja sen ylittämien on ollut ikään kuin satavuotiaaksi enintään elävän ihmisen lyhyestä historiasta, ei tuhatvuotiaan kokemuksena. Matka Forssasta Iisalmeen tuon rajan yli on yhtä pitkä kuin silkkitietä edeten Afganistanin pääkaupungista Kabulista Pakistanin rajalle “talibantietä” kulkien. Molemmilla teillä on yhtä rikas, mutta samalla myös verinen tuhatvuotinen historia.
Keskusalue ja hierarkia
Tuhatluvun alussa Ruotsin valtakunta alkoi yhdistyä maakuntien liitoista yhteisen kuninkaan alaisuuteen. Vastakkain olivat ylimyssuvut ja keskitetty hallinto, kuningasvalta. Myöhäiskeskiajalla kolme Pohjoismaata muodostivat personaaliunionin joka, kuten nykyinen Eurooppa euroineen, alkoi jo varhain natista liitoksistaan. Oleellista oli keskusvalta ja hierarkiset alemmat rakenteet. Niin hallinnossa, linjaorganisaatiossa, kuin alueiden kokemisessa. Suuri oli siinä pientä arvokkaampi ja käytti myös valtaa.
Valta oli aggressiivista, veristä. Se opittiin jo varhain ja periytyi kokemuksensa alusmaihin. Ilmiö oli diffuusinen, hidas, liki kulttuurievoluutiota muistuttava sekä poikkesi tämän hetken reaaliaikaisista kokemuksistamme. Jotta tämän voi ymmärtää, ne on vedettävä yhteen, tuhannen ja yhden yön kertomus tiivistettynä hetken kokemukseksi ja nähtynä vaikkapa metropolin katkuvassa tai maaseudun kerroksellisessa maisemassa.
Suomen tuleminen mukaan tähän unioniin, Pohjoisten kansojen rakentamaan, oli osa mahti- ja päällikkösukujen itsellisten johtajien historiaa, jonka tausta on 1000-luvun alussa heikosti tunnettua. Näin tuon ajan historia on Suomessa usein keskusvallan liikkeiden kuvaamista, jossa mukana on kuninkaan ja kristinuskon liitto sekä varhain myös vaalikuninkuus. Sopimuksia sinetöitiin valalla, ei viisaudella saati humanitaarisesti tai yhteisöllisesti pohtien. Kaikki olisikin kuin komediaa, ellei meillä olisi tässä pakollista omaa roolia joka vie sen draamana usein kohti tragediaa. Tragediaan taas liittyy traumoja ja traumat muuttavat myös jopa geneettistä käyttäytymistämme. Syntyi liki neuroottista käyttäytymistä suhteessa lähinaapureihin niin idässä kuin lännessä.
Tärkein käsite on valta
Tuolta ajalta ovat käsitteet valta-alueen ydin, kartanot, keskuskartanot, kuninkaankartanot sekä hierarkinen ajattelu. Kuningas ja hänen lähin virkamiehensä, jaarli, näkyy toki vielä nykyisinkin monen virkamiehen, mutta myös yrittäjän tavassa hakeutua lähimmän “oikean kätensä” suojiin. Valtakunnassa tapana oli, että kuningas joko surmattiin tai karkotettiin valtaistuimelta. Huudahdus “valtakunnassa kaikki hyvin” oli siis poikkeusaikojen kuvausta ja usein valheellinen. “Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas” toistui muutaman vuoden tai vuosikymmenen välein.
Tässä maailmassa tavallinen ihminen eli niin kuin voi, ei toki niin kuin olisi tahtonut. Hän syntyi keskusvaltaa ja hallitsijoitaan varten, ei päin vastoin. Tätä harhaa näkee ja kokee vielä tänäänkin. Hallinto ei palvele ihmistä vaan ihminen hierarkian kärkeen kohonnutta eliittiä, hallitsijoita, johtajiaan, byrokraattista persoonallisuutta. Sen tausta syntyi tuhat vuotta sitten Euroopassa ja siihen perustuu jopa kansallinen tapamme kiusata toisiamme. Demokratia on siinä vain niskalenkki vähemmistön oikeuksista.
Puolueinstituutiot ja niiden eliitti hyödyntää tätä vanhaa sosiaalista muistiamme ja diffusiot ilmiöt olivat kauan kansakunnan ainut tapa hakea kehitykselleen perustaa myös innovaatiopolitiikassa. Tämä koski etenkin organisaatioinnovaatioita mutta myös symbolisia, käsitteellisiä, innovaatioita. Ne tulivat liki yksinomaan Ruotsista. Samalla Ruotsi palkitsi tai rankaisi.
Valta on vain lainassa
Jotta jonkun valta kasvaisi, jonkun on valtaansa menetettävä. Nyt valtaansa ovat menettämässä kaikki demaripuolueet Euroopassa. Vasemmiston ja oikeiston kaksinapainen dualismi käyttää valtaa ei enää toimi. Yhteiskunta on holistinen ja hybridinen.
Ruotsissa maakuntien valta ja käräjöinti, maakuntakäräjät, vähin erin lakkautettiin ja korvattiin valtakunnan hallinnolla. Keskiajalla kirkko kasvoi valtioksi valtiossa ja yhteenotot kirkkovallan ja maallisen vallan välillä olivat tyypillisiä. Vain runsas vuosi takaperin Suomessa lopetettiin läänit ja maaherrojen virat, nyt hallintoa muutetaan myös kuntahallinnossa.
Kehitys on ollut uskomattoman hidas ja sitä on vauhdittanut EU:n hallinto sekä kansalaisten tapa hankkia palvelunsa ja saada ne toisin kuin keskiajalta syntyneissä rakenteissamme ja pitäjänmäeltä hakien. Häpeäpaalu on sentään sieltä hävitetty.
Itämaan, jolla nimellä Suomi tunnettiin, tuleminen osaksi Ruotsin ja Norjan kuninkaan laamannikuntia tapahtui vähin erin ja virallisesti Kuningas Haakonin kirjeellä 15.2. 1362 kuningasvaaleihin Moran kiville.
Kirjeessä kiitellään itäisen maakunnan uskollisuutta ja rakkautta muita hiippa- ja laamannikuntia kohtaan ja katsotaan kohtuulliseksi että itäinen maakunta on mukana ja tultava laamannin, pappien ja 12 kansan miehen kanssa valitsemaan kuningasta.
Kirjeen lukuisten sinettien joukossa on myös Turun piispa Hemmingin sinetti. Näin kuninkaan valta lujittui rinnan kirkkovallan kanssa ja samalla linnoista tuli kruunun hallintokeskuksia.
Kuninkaan ympärille alkoi kehittyä valtioneuvosto, linna korvasi kuninkaankartanot ja vouti hoiti sieltä kuninkaan tehtävät, verotuksen ja sotaväen noston. Samalla oli pidettävä kurissa maakuntien mahtisuvut.
Novgorodin naapuri
Suomi oli osa globaalia maailmaa ja Novgorod sen naapurina. Ruotsi onnistui vakiinnuttamaan itäinen maakunta valtapiiriinsä aina Karjalan länsiosaa myöten. Ensimmäisen kerran raja määriteltiin miekoin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Se jakoi kiistellyn Karjalan kahtia.
Sama koski savolaisten asuma-alueita ja tätä ekspansiivista heimoa käytettiin myöhemmin usein asutusta laajennettaessa niin nykyisen Suomen kuin Ruotsinkin pohjoisosissa, toi muuallakin. Raja oli kuin veteen piirretty viiva ja sitä väärenneltiin molemmin puoli ja koko Fennoskandian pohjoisosa oli kauan rajoiltaan avoin. Siellä verottivat niin pohjalaiset talonpojat kuin venäläiset ja verotettavina olivat joko savolaiset tai saamelaiset.
Vasta Kustaa Vaasa onnistui vakiinnuttamaan kuningasvallan perinnölliseksi 1540-luvulla. Aristokratian ja kuninkaanvallan välinen liitto loi perustan suurvallalle kuitenkin vasta seuraavalla vuosisadalla Kustaa II Adolfin aikana.
Tälläkin on omat merkkinsä omassa ajassamme pohdittaessa mediavallan suhdetta kolmeen muuhun vallankäyttäjään sekä näiden yhteistä suhdetta kansaan ja sen internet -ajan kykyyn käyttää sosiaalisen median tarjoamia valtansa suoria välineitä hyväksymättä vanhaa legitiiminä pidettyä sosiaalista rakennetta, jossa ylimysvalta on korvattu käsitteellä eliitti. Perinteinen eliitti omistaa vahan median.
Eliitin kohdalla on olemassa menetyksiä, jotka ovat menestyksiä voimakkaampia – tärkeämpiä. Jos eliitti, aristokratia, ei sitä ymmärrä, tuloksena on sen katoaminen tai oikeammin korvautuminen uudella.
Eerik IX Jervardinpoika Pyhä – “Suomen valloittaja”
Pyhän Eerikin legenda kertoo ensimmäisestä hallitsijastamme. Länsi-Göötanmaalla syntynyt englantilaista sukujuurta oleva Eerik Jervardinpoika, svealaisten kuningas, joka tunnustettiin kuninkaaksi myös Göötanmaalla, sen itäosia lukuunottamatta, teki ristiretken Suomeen yhdessä hyvin muistamamme piispa Henrikin kanssa. Henrik jäi Suomeen ja loppu on sitten historiaa Lallin tappaessa legendassa Henrikin Köyliönjärven jäällä.
Eerikin hallitsijasuvun perusta oli tuon ajan tavan mukaan pyhyydessä ja kirkkovallassa ja sen legenda Suomesta on todennäköisesti tarua ja liittyy ajalle tyypilliseen aikansa poliittiseen ideologiaan, pyhimyskultteihin, tavoitteena vahvistaa kuningasvaltaa. On hyvinkin mahdollista ettei Eerik ollut ensimmäinen hallitsijamme lainkaan.
Ilmiö löytyy myös omasta ajastamme, jossa uutta valtaa tai valtiota pyritään vahvistamaan mm. erotiikalla. Muita ovat veikkapa euro, eurokriisit ja niiden ympärillä käytävä taistelu, homokeskustelut ja vetoaminen toisaalla kansallismielisiin vanhoihin sosiaalisen pääoman myöhempiin 1800-luvun ja 1900-luvun vaiheisiin.
Harvemmin mukana on enää pyhimyskultteja, ristiretkiä, sosialismin pelastavaa autuutta. Sen sijaan hallitsijasuvun nuhteettomuus, pyhät legendat ja marttyyrius ovat tyypillisiä myös omassa ajassamme eläviä legendoja. Presidentin arvomaailma ja perhe kiinnostavat ja niistä luetaan vaikka se ei arkielämäämme vaikuttaisikaan.
Henrik jäi joka tapauksessa “pakanalliseen” Suomeen, joka oli toki jo kristillistä oppia elävä siten kuin tuolloin osasi, tavoitteena luoda Lounais-Suomeen kiinteä hallinnollinen organisaatio. Tuon ajan käsite “ledung” tarkoitti osallistumista maan ulkopuolelle tapahtuville ryöstö- ja valloitusretkille sekä käytännössä talonpoikien verottamista samalla. Näin sotaisa retki Suomeen oli osa valtapolitiikkaa, jossa yhtäällä haluttiin vankistaa omaa kuningasvaltaa ja toisaalla olla osa sitä ryöstelyä, jossa vuorottelivat hämäläisten sotaretket Novgorodin alueelle ja karjalaisten retket länteen. Uskonsotia nämä eivät luonnolisestikaan olleet. Niitä tehtiin silloinkin kun siihen ei olisi kuulunut olla enää mitään uskonnollista syytä.
Tuossa välissä taitelivat hengestään savolaiset heimoalueet ja oppivat kielen, jossa oli oltavat diplomaatti, varottava poikkipuoleista sanaa. Näin syntyi käsite savolainen “piällysmies” tai “vonkamies“” kuten Urho Kekkonen ja Martti Ahtisaari tai vaikkapa Erkki Liikanen ja Olli Rehn. Tälle Suomelle tutuksi tuli ymmärrys, kuinka on aivan eri asia olla vapaaehtoisesti hurskas kristitty ja talonpoika kuin elää nuhteetonta elämää ruotsalaisen kirkon helmassa maksaen sille veronsa ja uhraten sodissa henkensä, lastensa hengen.
Kaarle Sverkerinpoika – sukuvihan surmaama
Toinen hallitsijamme oli vuorostaan Itä-Göötanmaalla syntynyt ja sai surmansa, kuten ensimmäinenkin, kilpailijansa miekasta. Hän seurasi verisen kauden historiassa Maunu Henrikinpoikaa, jota tuskin koskaan kuninkaaksi Moran kivillä tunnustettiin. Göötalaisten ja svealaisten kuningas Kaarle Sverkerinpoika ei juuri suomalaisten oloihin vaikuttanut ja hänet voi sivutta merkinnällä, sukuvihan ja sisarkateuden uhri.
Tuohon aikaan kuninkaalliseen sukuun kuuluneen miehen avoin väkivalta oli kunniallinen tapa voittaa kruunu itselleen. Näkee tätä tapaa vieläkin. Niinpä Knut Eerikinpojasta tui kuningas, häntä ei viety vankeuteen murhasta. Murhat ja massamurhat ovat osa hallitsijoiden henkilöhistoriaa. Siitä ei pitäisi kirjoittaa lainkaan. “Minä en vihaa ketään, paitsi Hitleriä – ja häntäkin vain viran puolesta“, kertoi Winston Churchill.
Eerik Pyhän poika Knuut – vahva kuningas
Knuut Eerikinpoika oli vallassa liki 30 vuotta ja oli 1100-luvun voimakkain kuningasvallan käyttäjämme. Ote Suomesta vahvistui kun Paavi kirjoitti Itämeren alueen “helvetin lapsista”.
Maahan hyökättiin niin Novgorodista, juutit etelästä ja tietysti sotaisat kirkkoruhtinaat lännestä. Suomessa kaupalliseksi kutsuttua “lähetystyötä” johti Lundin arkkipiispa Eskil ja Linköpingin piispa Kol. Juuri Kolia kutsuttiin Suomen Jaarliksi. Knuut kuoli poikkeuksellisesti luonnollisen kuoleman.
Knuutin kohdalla kriisejä jouduttiin vähentämään pelkän liian täyteen ahdetun aikataulunkin vuoksi.
Sverker II Kaarlenpoika – sodalla erotettu
Sverker tukeutui hallintokaudellaan tanskalaisiin ja kirkkoon, jätti suomalaiset rauhaan. Kruunun hän sai kuninkuussopimuksella mutta menetti sen sitten sukusodan leimahdettua uudelleen ja sai surmansa taistelussa yrittäessään paluuta Tanskasta takaisin Ruotsiin.
Tuolloin Ruotsin rauhaa idässä eivät enää uhanneet vain pakanalliset suomalaiset vaan nyt etenkin ortodoksiset venäläiset. Kirkko vahvisti asemaansa ja katolisen kirkon mystisiin menoihin alkoi sekoittua vanhoja pakanallisia menoja. Tämä kehitys jatkui vuosisatoja. Pohjoisessa keskiössä olivat nyt Ruotsin, Tanskan ja Norjan väliset sisäiset suhteet. Käsite valtiosta oli toki vielä avoin.
Erik X Kuutinpoika – kirkon kruunaama
Oli Knuut Eerikinpojan vuoro nousta valtaan ja nyt anastamalla se kahden veljensä avustamana kapinassa, jossa veljet saivat surmansa ja kruunun haltija Sverker joutui vuorostaan maanpakoon Tanskaan, jossa myös kaatui. Aika oli rauhan aikaa, jossa haettiin sopua avioliiton kautta. Sekin oli hyvin tyypillistä tuolle ajalle. Hyvin arvovaltaisen ja vastuullisen aseman jättäminen on enemmän kuin pieni kuolema.
Sotaisa aika jätti Suomen kuninkailta rauhaan mutta kirkko piti maata edelleen vaarallisena. Suomessa ei ollut vihittyä piispaa edellisen kuoltua ja Paavi kantoi siitä huolta. Nyt tarvittiin Paavin sotilasta ja sanajulistajaa. Paavin kirje oli lähetetty Lundin arkkipiispalle ja tuo aika oli tätä kautta myös tanskalaisten valtaa Suomessa, ei yksin Ruotsin. Oliko itäinen maakunta joutunut Tanskan haltuun Paavin tulkintana?
Pakanamaa oli kuitenkin edelleen Ruotsin valloittama ja Uppsalan arkkipiispan alaisuudessa. Paavin kirje on muotoiltu tavalla, johon vain Euroopan ytimessä on opittu euromaiden lähettiläiden kirjeitä tänään seuraten. Siinä puhutaan suhteellisesta vakaudesta, annetaan lupa yhteen tai kahteen piispaan käännytetyillä alueilla. Paavilla paksu nahka on Jumalan lahja.
Pyhä Isä otti siten haltuunsa Ruotsin valtakunnan ohella myös Erikiä edeltäneiden, veristen kuninkaiden valloittamat pakanamaat suojelukseensa. Näin kävi toki myöhemmin myös muualla globaalissa maailmassa ja sanamuodot olivat samoja Etelä-Amerikassa, Väli-Amerikassa Inkojen ja Maykansan ikivanhojen kulttuurien kohdalla konkisdatorien asettuessa sinne asumaan köyhästä Andalusiasta muuttaen Brasiliaan, Argentiinaan, Meksikoon jne.
Pyhän istuimen oli vaikea tietää koska petturuus oli viemässä sen oikeutettuja osuuksia ja kilpailjoita oli muitakin kuin vain maallisen vallan ruhtinaat myös välimereisellä alueella. Kaikilla oli siten myös omat edunvalvojansa emigranttien mukana. Kantaväestön oli mahdoton ymmärtää millaista peliä konkisdatorien ympärillä käytiin ja alkoi rappio, joka vei Amerikan intiaanien kultuurit Etelä- ja Väli-Amerikassa.
Syntyy helposti käsitys, ettei suomalaiset juurikaan noista sanamuodoista ymmärtäneet, eikä niitä oltu edes heille tarkoitettu. Samaan aikaan kuitenkin Ranskassa, sen ensimmäisissä yliopistoissa, oli suomensukuisia rehtoreita, jopa kaksin kappalein. Varsin varhaisessa vaiheessa Suomeen levisi myös kirjallisuutta ja painotöitä, joiden taso kertoi muusta kuin takapajulasta.
Toisin kun Etelä-Amerikassa suomalaiset talonpojat kykenivät menestymään ja sopeutumaan myös säilyttäen omaa kulttuuriaan. Eräs keskeinen syy tähän oli paineiden syntyminen niin idästä kuin lännestä, jolloin sopeutuminen tapahtui kulttuurissa, jossa valtapeliä käytiin kahteen suuntaan. Suomessa kohtasi niin kreikkalaiskatolinen kuin roomalaiskatolinen kirkko sekä myöhemmin myös slaavilainen ja läntinen hallintokulttuuri sekä niiden maallinen hallinto.
Juhana Sverkerinpoika, “housuton jaarli” – sukunsa viimeinen
1200-luvun alku oli Suomessa kohtuullisen rauhallista aikaa. Ruotsiin tuli valtaan lapsikuningas, joka kuoli 21 -vuotiaana ja häneen päättyi Sverker -suvun kuningastie miesten puolelta. Kirkko oli hänen tukenaan, mutta Tanskan tuki rakoili ja Viroon tehtiin epäonnistunut sotaretki pelastamaan vanhaa idäntietä sekä Baltian pakanamaita samalla kirkolle käännyttäen. Suomi säästyi kalpaveljesten ritarikunnalta ja ledung -retkeltä. Sen sijaan hallitsijasuku oli jälleen kerran vaihtumassa. Tästä vaiheesta Suomessa selvittiin kuvin jaloin.
Eerik XI Eerikinpoika “Sammalkieli ja Nilkku”
Eerik XI oli kahden kuningassuvun ainut elossa oleva kuusivuotias kiistaton kuningas. Ylimystöstä koottu holhoojahallitus menetti kuitenkin sekin asemansa Knut Pitkän kapinassa ja pako Tanskaan sekä paluu hallitsijaksi 18 -vuotiaana oli jo myöhäistä. Valtaa käytti Jaarli Ulf sekä Birger Maununpoika riidoissa muiden ylimyssukujen kanssa. Suomi eli tietämättään kahden vaiheilla ja politikoimatta mitenkään. Jos politikointia oli, se oli taitavaa ja liki näkymätöntä talonpoikien passiivista vastarintaa.
Mahtisukujen taistelu vallasta jätti Suomen ensin rauhaan. Suomea hallitsi jälleen kirkko ja kirkon edustajana piispa Tuomas. Tuomas käännytti hämäläiset ja hankki samalla itselleen tukea taistelussa novgorodilaisia vastaan. Tuomas tarvitsi apua ja sai sitä kalpaveljiltä, jolloin samalla Suomen siteet Ruotsiin olivat katkeamassa. Tuomaan yritys oli epätoivoinen.
Uhkaava tilanne kuitenkin laukesi, kalpaveljet eivät saapuneet ja Suomi jäi ilman tuon ajan feodaalista hallintojärjestelmää. Samalla kun idän uhka väheni hämäläiset kääntyivät takaisin pakanuuteen ja hylkäsivät Tuomaksen kirkkoineen. Se oli hyvin suomalainen ja opportunistinen tapa jo tuolloin ja tyypillistä Hämeessä. Alkoi passiivinen vastarinta.
Paavin kirkko kuuli hämäläisten uskottomuudesta ja jälleen kerran tarvittiin ledung -retkeä Hämeen härkätielle. Kahden tällaisen retken jälkeen Birger Maununpoika jatkoi piispa Tuomaan ja hämäläisten joukkojen avustamana ruotsalaisten hyökkäystä Nevalle. Tuloksena oli nöyryyttävä tappio ruhtinas Aleksanterille.
Eerikin ajasta suomalaisille talonpojille jäi hyvä muisto. Hän hallitsi kohtuudella ja oikeudella, se aika oli rauhan aikaa. Valtaa käyttivät Tuomaan johtama “Suomen kirkko” ja Birger jaarli, Bjälbo -suku. Kansan antamat lisänimet, Suomessa niin tyypilliset “nilkka” ja “sammalkieli” kertoivat puheviasta ja ruumiinvammasta. Kansa tunsi toki johtajansa, toisin kuin kuvittelemme, väkiluku oli pieni ja yhteisöt toimivia. Nilkun kuolemaan päättyi Pyhän Eerikin sukuhaara Suomen hallitsijoita.
Birger Jaarli – Suomen ruotsalaistaja
Suomalaiset muistavat Birger Maununpojan, eli Birger Jaarlin, Ruotsin todellisena hallitsijana liki neljännesvuosisadan ajalta. Jaarli oli nimitys, jota Skandinaviassa käytettiin keskiajalla kuninkaan korkeimmista virkamiehistä. Ehkä se vastaisi nykyisin poliittisen hallituksen ministereitä, Birgerin kohdalla pääministeriä ja presidentti olisi juuri valtansa menettänyt Eerik Eerikinpoika “Nilkku”.
Valta tuli Birgerille suuren suvun syntymälahjana, jossa virtasi sverkereiden kuninkaallinen veri, tosin laimeana. Molemmat sedät olivat jaarleja, kaksi veljistä piispoina ja yksi laamannina.
Birger Maunupojan lapset olivatkin jo äitinsä puolesta suoraan Eerik Pyhän verta.
Suomeen Birger Jaarli toi ledung -sotajoukkonsa tarkoituksena edetä Hämeen sydänmaille “yksinoikeudella” tukemaan Tuomas piispaa. Kaksi hyökkäystä olivat onnistuneita ja kolmas suuntautui jo laajana rintamana kohti Karjalaa Nevajoelle, jossa normaalia ledungia suurisuuntaisempaa hyökkäystä Laatokan-Karjalassa otti vastaan Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Jaroslavinpoika lyöden lännen sotajoukot.
Suomessa voittonsa kunniaksi Aleksanteri sai lisänimen Nevski – “Nevalainen” ja idän kirkko kohotti hänet pyhimykseksi. Nevski tunnettiin slaavilaisena miehenä, joka kunnioitti niitä, jotka häntä vastustivat, mutta ei voinut sietää heitä.
Vaikka retkeltä palattiinkin tappiomielialalla, sen merkitys oli Suomelle jatkossa suuri. Tästä eteenpäin Varsinais-Suomi ja Häme olivat sidottuina kiintein sitein Ruotsin kruunuun. Näin Maununpoika oli voittanut liki jo menetetyn Suomen takaisin Ruotsille.
Alkoi asutustoiminta, jossa Suomen rannikot Uudellamaalla aina Kymijokisuuhun saakka asutettiin ruotsalaisilla. Näin Venäjä oli menettänyt lopullisesti Suomen Ruotsille.