Muistelmakirjan jälkeen olen jatkanut hieman samalla metodilla tuhansia tekstejäni ja kirjojani paremmalla aikaa ja aiempaa analyyttisemmin lukien. Niitähän on noin 300 normaalin kirjan ja 10 000 normaalinpituisen artikkelin kokoelma. Samalla niiden kokoamiseen on aina käytetty runsasta lähdemateriaalia. Valtaosa on lisäksi kongressi- ja konferenssijulkaisuja.
Niiden tiedon yhdistäminen on ollut kokonaan uusi ja yllättävä kokemus. Vuosikymmenten saatossa kun unohtaa, missä kaikessa on ollut mukana ja millaisia tuloksia näissä sadoissa tutkimusohjelmissa on saavutettu. Joko kirjallisuustutkimuksena tai omina löydöksinämme.
Näin muistelmien kokoaminen vuosipäivää varten oli sysäys myös vakavammin otettavalle tieteen teolle poikkitieteisenä jättiurakkana. Uusinta tietoahan tulvii samaan aikaan joka tuutista, jolloin niidenkin käyttö on helpottunut. Tähän työhön ryhtyminen ennen 70-vuoden ikää olisi samaan aikaan palkkatyötään tehden mahdoton urakka. Mukana kun kulkisi aivan liian paljon työtä hajottavia tekijöitä.
Yritin hankkia tähän myös apua ja apurahaa mutta sehän on Hämeessä turha yritys ja mahdotontakin. Hakijoiden joukossa ja asiantuntijoinahan on yhden asian ilmiöitä. Joko väitöskirjaansa tekeviä tai sellaisen kerran onnistuneesti läpäisseitä ja toisensa tunteviakin tapauksia, hämäläisiä kulttuurin ihmelapsia omituisine kirjoineen.
Euroopassahan nämä rahat on haettava ehdottoman nimettöminä, jossa ei saa näkyä myöskään hakumaa, saati tiedeyhteisö yliopistoineen. Jos se jää näkyville seuraa varmasti hylkäys. Olen näitä hakemuksia ollut lukemassa nuorempana. Suomalainen järjestelmä on nurkkakuntainen ja tulokset sen mukaisia.
Taustalla on myös suomalaista nurkkakuntaista hallintoa ja sen korporativismiamme. Olen tästä runsaasti kirjoittanut ja etenkin aikoina, jolloin toimin myös hallituksemme työrukkasena korkeakouluneuvostossamme.
Poliittisen järjestelmämme ote tieteeseen ja tutkimukseen oli tuohon aikaan lapsen kengissä ja veikkausvoittovarojen kautta innovaatiopolitiikkaansa hoitaen. Vasta Nokian ilmestyessä mukaan tutkimukseen panostaminen rahoineen alkoi asettaa tieteen perustieteenä ja sen sovellutuksina oikeaan asemaansa kansakunnan muuttuvaan sosiaaliseen pääomaan ja kulttuuriin. Rahat moninkertaistuivat hetkessä.
Jossain vaiheessa heräsimme myös ympäristöongelmiin ja sen hallintoa oli tutkittava samalla kun ministeriömme oli saatu joltiseenkin järjestykseen poliittisen kädenväännön jälkeen. Lainaan tekstiäni marraskuulta 2012 lähinnä vain ajankuvaa palauttaen ja avaten näin menetettyjä vuosia ja vuosikymmentä.
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Huonoa hallintoa – korporatismia
Ympäristönsuojelussa verkostoa riittää kuin ristilukin elämässä, kirjoittaa ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen (HS 21.11). Ely -keskuksissa sen vastuuongelmat risteytyvät niin työ- ja elinkeinoministeriöön kuin maa- ja metsätalousministeriöön. Talvivaaran möhläyksessä kyse oli sotkuisesta hallinnosta, todistaa professori Hukkinen ja on oikeassa.
Korporatismin pimeä ydin. Huonon hallinnon ongelmista kirjoitin vuosi takaperin pohtiessani maata ja maailmaa riivaavaa korporatismia. Samaan päättyy myös Hukkinen todetessaan maata vaivaavan korporatismille tyypilliset eturistiriitojen suljettujen fooruminen ongelmat.
Ympäristöpolitiikka on talouden tapaan kaikkeen lonkeronsa ulottavaa yhteiskunnallista toimintaa ja sillä kuuluisi olla itsenäinen ja uskottava ympäristöhallinto. Siinä olisi toki ymmärrettävä ympäristön taloudelliset, ekologiset ja sosiaaliset kysymykset mutta myös ympäristöoikeudellinen poliittinen painoarvo. Ympäristöhaasteet ovat Suomen ja koko ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä, eivätkä ne saa olla sekava vyyhti, jonka keskiössä lepää nyt työ- ja elinkeinoministeriö sekä edellisessä blogissani esittelemäni uudet kohtuuttomat talouden ja politiikan painotukset ohi ympäristönsuojelun itsenäisen hallinnon. Siinä suomalaisessa kulttuurissa, jossa elinympäristöstä välittäminen on jäämässä 1970-luvun tapaiseen marginaaliin. Globalismi ja EU:n omat ongelmat eivät saa syödä omia eväitämme tavalla, jossa hallintomme on koko ajan jäljessä muusta yhteiskunnallisesta kehityksestämme.
Vastuu on hallituksella. Liikennehankkeiden rahoitussotkuissa ministeri Merja Kyllönen ei ota vastuuta hänkään vaan siirtää sen virkamiehelle ja ongelman ydin alkaa löytyä sielläkin edellisestä ministeristä ja lopulta huonosta hallinnosta. Kyllösen mielikuvissa yksi ihminen on vastannut kokonaisuudesta. Tämä henkilö on Juhani Tervala. Väite ei ole uskottava.
Herra se on herrallakin ja ylijohtajilla. Kun prosessia seuraa rahoituksen järjestelyinä useamman vuoden ajalta valvontaan syntyy sama vyyhti kuin ympäristöhallinnossa. Sekin on tyypillinen korporatismin tuote ja Kyllönen on tässä kehnon hallinnon ja valmistelun uhri. Uutisanalyysissään toimittajat Olli Pohjanpalo ja Teija Sutinen (HS 21.11) havaitsevat tämän, aivan oikein, seuraamalla aiemmin sanottua ja nykyistä rahoitussotkua.
Korporatismille tyypillinen suljettu foorumi vie lopulta sylttytehtaalle. Syntyy vaikutelma erittäin kehnosta virkamiesvalmistelusta ja lopulta vastuusta, jonka huonossa hallinnossa kantaa Suomessa ministeri. Korporatismissa eturistiriitoja valvoo suljettu poliittinen foorumi ja siis Suomessa hallitus. Sen voi esittää myös populistisesti mutta nyt se ei ole tarpeen.
Kolmas korporatismin sotku. Sote -sotkussa ja kuntarakenneuudistuksessa huono hallinto hakee vertaistaan. Kun prosessi käynnistyi Paras -hankkeena ja jatkuu nyt korporatiivisena prosessina hallituksen sisällä, tätä vuosikymmentä voisi jo luonnehtia huonon hallinnon vuosikymmeneksi, jota luonnehtivat juuri korporatismin kaikki ongelmat.
Kirjoitin kuinka uudessa mediayhteiskunnassa siirrytään hybridiyhteiskunnan kautta juuri korporatiivisiin rakenteisiin. Sen äärilaidoilla ottavat yhteen fasisti, rasisti ja stalinisti myös suomalaisina käsitteinä ne ymmärtäen. Otan esimerkin kulttuuristamme.
Mika Waltarin piilossa ollut näytelmä saa juuri tänään ensinäytäntönsä Helsingin Työväenopiston Opistoteatterissa. Toimittaja Jussi Karjalainen pohtii Mika Waltarin natsitaustaa (HS 21.11). Juuri elämämme vuosikymmen alkaa saada kasvonsa. Kirjailija Saarikosken parempi painos, Saska Saarikoski sivuaa samaa asia ja ampuu kovilla.
Saska Saarikoski (HS 21.11) on havainnut, kuinka 1980-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin suomalaiset vielä kokoontuivat yhteisen leirinuotion äärelle. Tälle leirinuotiolle riitti kansallinen oma kuvitteellinen viitekehys ja viihteelliset henkilöt kuten Esa Saarinen, Teppo Turkki, Anja Kauranen, Jukka Keitele, Krista Mikkola, Andy McCoy, Rosa Liksom ja Pentti Kouri. Samalla maailmalla levisi kirjani ”Socian media economy and strategy” kahden miljardin löydöksen kärjessä kirja googlaten, Saksassa julkaisten ja Amazonin sitä jakaessa.
Näille henkilöille riitti, kun haettiin 1960-luvun tapaan parempaa ja mielenkiintoisempaa Suomea, kansallista uudistumista, jossa Pekka Haavisto oli kirjoittamassa omaa vaihtoehtolehteään. Nyt se lehti ei riitä mihinkään, eikä Hantta Krausesta olisi kansakunnan provosoijaksi. Elettiin vaihetta, jossa hybridiyhteiskunta alkoi kouristelunsa ja kirjoitin siitä kirjani esseekokoelmana. Uusi sosiaalinen media, sen talous ja strategia ei tätä joukkoa kiinnostanut.
Provosoinnin eväät syöty. Turkat ja Parviaiset testasivat oppilaiden ja kansakunnan sietokykyä, Oulussa teatterissa heitettiin paskaa ja uusi journalismi oli mutujournalismia, talous keinokapitalismia, kulutusjuhlat itse tehtyä ja kulttuurissa rehotti avoin narsismi, politiikka oikeistolaistui ja pönäkkä tiedottaminen muuttui mediaksi, jossa toimittaja kirjoitti mitä itse ajatteli ja teki juttunsa. Maailmalla eteni samaan aikaan sosiaalinen media ja sen taitajat, digiaika oli käynnistynyt.
Gonzo -journalismi eli sekin Suomessa. Matka Kekkosen ajasta ja Tamminiemen pesänjakajista kohti nykyistä hajoavaa monen fragmetin mediaa on pitkä. Maan päälehti kirjoittaa Gazassa häämöttävästä tulitauosta kuin sivulauseessa ja rinnan sellaisen teatteriesityksen kanssa, jossa Mika Waltarin piiloteltua näytelmää “Yö yli Euroopan” esitellään lehdessä pohtien sivun yli menevällä otsikolla “Onko Mika Waltarille aihetta heilauttaa natsikorttia?” Mikä ettei. Kuka tämä Waltari mahtoi olla?
Toimittaja Jussi Karjalaisen uutisanalyysi Mika Waltarista ei ole uusi, mutta varmasti se on tänään eri tavalla luettu kuin jos sen olisi esittänyt samassa lehdessä 1980-luvulla. Tuolloin Helsingin Työväenopiston esittämä näytelmä olisi saanut sekin näyttävän vastaanoton eikä se olisi mennyt ohi kuriositeettina, jonka lehti esittää kulttuurisivuillaan harrastelijateatterin hengen lentona IKL vastaan SKP erotuomarina Mika Waltari. Ei voisi vähemmän kiinnostaa. Seuraavana maassa on kymmenen hallitusta ja menetetty vuosikymmen. Timo Soini kerää jytkynsä ja ministerin salkut pelkällä puppusanojen generaattorilla.
Kuuden fragmentin kansakunta. Suomi muuttui 2000-luvulla talouden, politiikan ja kulttuurin eliitin tuotteena yhtenäisestä kansakunnasta kuuteen eri ryhmään, joita esittelin vuonna 2005 väitöskirjassani ja hain heille sopivaa yrittäjäverkostoa maaseudulta klusteriksi. Näistä merkittävin on nyt kulkureina ja pelureina ulkona kansallisesta mallistamme ja vain turistit ja flaneeraajat seuraavat lähiyhteisön sitä elämää, jossa olo on kuin heitteille jätetyllä koiralla.
Tämä on yli kolmannes kansasta ja se rakentaa itselleen syntipukkeja hallinnosta, ulkomaalaisista, internetistä, kaikesta käteen osuvasta ja hakee lohtua päihteistä. Kärjessä kulkevat telecity ihmiset ja sosiaalisen median rakentajat, joille netti ja virtuaalitodellisuus on väline tehdä rahaa ja hallita muita olematta riippuvainen muusta kuin kuvaruudun pinnasta, joka sekin on neutraali ja antaa mielikuvitukselle kaiken vallan.
Heille juhlitun astronautin Buzz Aldrinin vierailu Suomessa ei ole nostalginen kokemus. Hän on vanha mies, joskus Kekkosen aikoina Kuussa vieraillut ihminen, Marsiin tuijottava vanhus, jonka elämästä melkoinen osa vierähti juopotellen suomalaisen turistin ja flaneeraajan tapaan masennuksena kanssa eläen. Sellainen tarina koskettaa ja on tuttua kieltä Suomessa käyvälle Neil Armstrongin aisaparille, joka joutuu selittelemään, miksi hän oli se ikuinen häviäjä, toinen ihminen Kuussa. Koska Armstrong nyt oli lähempänä ovea.
Väärän paikan ihmiset. Saska Saarikoski kertoo olleensa aina väärässä paikassa silloin, kun vuosikymmenen merkittävimmät tapahtumat maassa tehtiin tai syntyi historiaan jääneitä kipsikuvia ja ikoneja. Buzz Aldrin taas kertoo olleensa aina oikeassa paikassa ja olevansa ihminen, joka katsoo koko ajan tulevaan, ei menneeseen Saska Saarikosken tapaan sitä mallittaen kolumnistina.
Ehkä siinä on juuri syy sille, miksi osa meistä elää aina ulkopuolella, on turisteja ja flaneeraajia, ja osa telecity-blogaajia ja kulkureita, pelureita ja kyvykkäitä muuntautumaan Stephen Elopin tapaan vastoinkäymisistä huolimatta luottamuksen arvoiseksi Nokian pääjohtajaksi. Silloinkin kun Nokia osuus on pudonnut älypuhelimien myynnissä kolmessa vuodessa vajaasta 40 prosentista neljään prosenttiin. Sellainen vaatii peluria, jonka olisi jo aika muuttaa älypuhelimen käsite joksikin muuksi kuin puhelimeksi viimeistään silloin, kun kukaan ei siihen enää puhu. Ei edes Stephen Elopin isoäiti tai Edvin Eugene Buzz Aldrin.