Perussuomalaiset eivät ole aina olleet oikein maan päämedian ensimmäisiä kiiteltäviä. Mistä tämä kriittisyys mahtoi syntyä ja onko sen takana ehkä tänäänkin jotain erityisen keskiluokkaista ja ylimielistä. Eikö se oikein vastaa sitä käsitystä puolueesta, jota keskiluokkaistunut eliitti ja poliitikot ovat perinteisesti medioineen edustaneet? Entä tämän ajan sosiaalisen median trollit? Miksi he hyökkäävät juuri perussuomalaisen median kimppuun? Kenen etua he ajavat ja kuka maksaa heidän palkkansa? Jossakinhan se motiivi on ja sen paljastaminen tulisi olla median tehtävä. Vai olisko näissä trolleissa entisiä työttömiä toimittajia mukana?
Onko toimittaja eliittikerhon wannabe-jäsen, kysyvät Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru kirjassaan: ”Luokkavallan vahtikoirat. Miten suomalaiset toimittajat auttavat eliittiä pysymään eliittinä”. Hesari oli uskaltanut ottaa kirjan sivuilleen ja hyvä niin. Kirja käy Hesarin toimittajien juttujen kimppuun ja muistuttaa omaa työtäni vuosikymmenen ajan sitä järjestelmällisesti tehden. Ei vain muutaman toimittajan työtä vakoillen vaan seuraten koko mediaa, myös sosaalista mediaa, kokonaisuutta. Olen julkaissut siitä paljon ja moni on sen huomannut.
Toimittajan kirous on sama kuin kaikkien, jotka joutuvat tekemisiin oman toimeentulonsa ja urakehityksen sekä rahan ja vallan kanssa eläen. Porvarin taskussa elävä ei pure kättä joka ruokkii, sanottiin Savossa kun olin lapsi ja nyt sitten oltaisiin siitä erityisen varmoja. Kun väkeä sanotaan irti pilvin pimein, mediat ovat kriisissä, keskiluokkaisuus puskee toimittajien aiheisiin, näkökulmiin, käsittelyyn ja tyyliin, johtopäätöksiin ja lopulta koko median kokonaisuuteen. Median, jossa toimittajan juttu on vain ilmoitusten ja mainosten väliin ahdettu pakollinen paha ja narratiivinen kertomus.
Olen työskennellyt maatalouden tutkimuskeskuksessa (MTT). Jokainen meistä olettaa, että se on lähellä poliittista keskustaa ja entistä maalaisliittoa. Joku voi olla vihreäkin. Tavoite on osoittaa, kuinka suomalainen ruoka on puhdasta ja yöttömän yön tuote parempi kuin missään muualla maapallolla tuotettu ravinto. Se ei ole kauhean objektiivinen lähtökohta. Siinä kun toimitaan kuten poliitikot. Yritetään todistaa oma totuus oikeaksi ja muiden totuus vääräksi. Joku totuus on liki pyhä ja sellainen on vaikkapa kansallisuus ja suomalainen leipä ja normisto, kristillinen uskomme ja monet muut etenkin rahalla ja vallalla ylläpidetyt elämän arvot. Nykyisin keskiluokkainen egotrippailu on toimittajan arvoja eikä se ole likimainkaan objektiivinen tapa lähestyä totuutta.
Keskiluokkainen toimittaja on arvattavissa ja hänen juttunsa haukotuttavat jo etukäteen. Toimittajat työttöminä hyppäävät uuteen samanlaiseen ammattiin lobbareina, viestintäjohtajina, poliitikkoina, ministereinä ja sen lähemmäs valtaa ei sitten enää pääsekään. Ura ja palkkanousu ovat pakoa vähemmän arvostetusta mediasta ammattina ja vallanhalu kertoo juuri luonteen. On nuoltava siihen suuntaan, johon herrahissi toimittajaa vetää. Ja se ei taatusti ole köyhä kansa ja sen elämä maan reuna-alueilla. Ihmisen motiivi kun ei ole yksilön motiivi vaan geneettinen ja yhteinen, jota ohjaa yhteiskunnan omat arvot ja normit, joista media kertoo ja toimittajan elämä on siinä raadollisin raksuttaminen, epäkohtien paljastaminen tiettyyn rajaan ja säätyyn saakka.
Oleellista on olla kollegiaalinen ja varoa, ettei vain pure toista toimittajaa ja tämän pyrkyryyttä tai oikeammin sen taustalla vaikuttavia nosteita. Jos niihin menet koskemaan, oma nosteesi loppuu samalla ja mediayhteiskunnan antama turva säilyttää keskiluokkainen elämä romahtaa. Hesarissa toimittaja Veli-Pekka Leppänen toteaa, kuinka vahtikoira on ehkä väsynyt, mutta voi sitä pitää kuitenkin eräänlaisena lammaskoirana. Tosin vanhana sellaisena.