Strateginen viestintä ja organisaation tavoitteet.
Mihin viestinnällä pyritään?
20.11.2022
Viestintä tutkimuksen kohteena on oman aikamme varmasti vaikeimpia seurattavia. Niin nopeasti viestintämme on muuttumassa. Strateginen viestintä on 2000-luvun viestinnän tutkimuksessa noussut PR:n, yhteisöviestinnän, viestinnän johtamisen ja integroidun viestinnän rinnalle sekä osittain korvaamaan niitä. Elisa Juholin ja Henrik Rynenfelt tarkastelevat tätä aihetta artikkelissa, miten organisaatiot määrittelevät viestinnän tavoitteitaan ja millaisia strategisen viestinnän näkemyksiä ne kuvastavat.
He tarkastelevat kysymystä sekä tutkimuskirjallisuuden että empiirisen aineiston valossa. Tutkijat erittelevät työssään tutkimuskirjallisuuden käsityksiä strategisen viestinnän käsitteestä ja sen kytköksestä organisaation tavoitteisiin sekä strategisen viestinnän ongelmista. Vaikuttaako tylsältä?
Empiirisen aineiston osalta he tutkivat, miten organisaatiot itse määrittelevät viestintänsä tavoitteet ja mikä viestinnän tavoitteiden suhde on organisaation strategiaan ja strategisiin tavoitteisiin. Artikkeli on julkaistu Media & Viestintä lehdessä 2020 (43/1). He viittaavat kirjoituksessaan julkaisuun: Ampuja, M., Koivisto.J & Väliverronen, E. (2014): Meditoituminen; iskusana, analyyttinen työkalu vai uusi paradigma (Media & Viestintä, 37(2). Pysytkö mukana?
Moni kysyy tänään, mihin viestinnällä pyritään silloin, kun kyse on strategisesta viestinnästä ja samalla organisaatioiden omista tavoitteista. Organisaatioviestinnän hoitavat ammattilaiset, strategisella viestinnällä ovat selkeät tavoitteet, viestinnän kontribuutio on alan ammattilaisten hoidossa. Uskotko lukemasi?
Tutustuin tuohon kirjoituksessa viitattuun julkaisuun. Marko Ampuja, Juha Koivisto ja Esa Väliverronen pohtivat siinä meditoitumistamme ja kysyvät, onko se iskusana, analyyttinen työkalu vai ehkä kokonaan uusi paradigma?
Avainsanoina he käyttävät käsitteitä meditoituminen, medialogiikka, mediatutkimus, kritiikki, tieteenalakritiikki, tutkimusrahoitus. Tutkijoilla on tällainen käytäntö silloin kun kyse on mediatutkimuksesta ja yhteiskuntatieteilijöistämme. Luonnontieteet etenevät toisin ja mukana on myös laitoskohtaisia erojamme.
Julkaisun tiivistelmässä, abstraktissa he toteavat, kuinka meditoitumisen käsite on noussut näkyvästi esille viestinnän ja median tutkimuksessa viime vuosina. Muutamat tutkijat ovat pyrkineet jopa nostamaan sen mediatutkimuksen keskeiseksi käsitteeksi ja tulkintahorisontiksi. Tämä on lainaus tekstistä, jota en ole popularisoinut. Tieteen popularisointi vaatii koko tekstin kirjoittamista uudelleen.
Käsite on kuitenkin jäänyt useista määrittely-yrityksistä huolimatta suhteellisen ambivalentiksi ja monitulkintaiseksi. Tässä̈ omassa julkaistussa artikkelissaan tutkijat pyrkivät lähestymään tätä̈ hajanaista kenttää̈ erottamalla kaksi teoreettista tulkintaa meditoitumisesta: vahvan ja heikon version. Mielestäni he onnistuvat siinä kohtuullisesti. Kerron myöhemmin mitä sillä tarkoitetaan.
Niinpä vahvan tulkinnan mukaan ”medialogiikka” määrittää yhä̈ enemmän eri yhteiskunnan instituutioiden ja ryhmien toimintaa, kun taas heikko versio puolestaan kyseenalaistaa yhden medialogiikan olemassaolon, vaikka korostaakin samalla median kasvavaa merkitystä̈ yhteiskunnassa.
Niinpä media näkee meditoitumisen yhtenä̈ keskeisenä̈ yhteiskunnallisena ”metaprosessina”. Tutkijat ovat arvioineet sitä kriittisesti sekä̈ vahvan että̈ heikon version lähtöoletuksina ja johtopäätöksinä median roolina yhteiskunnassa. Lisäksi he pohtivat medioitumisteorian merkitystä̈ mediatutkimuksen identiteetille, mikä̈ on keskeistä̈ pyrittäessä̈ ymmärtämään meditoitumista koskevan keskustelun viimeaikaista suosiota. Tämä onkin koko tutkimuksen parasta antia.
Tämä johdantona seuraavalle vuonna 2012 kirjoittamalleni artikkelille. Kyse kun on artikkeleiden klusteroitumisesta, käsitteestä ”cluster articles”. Ilmiö ei ollut vielä tuolloin käytössä Tampereella kirjoittaen ja tutkienkin. Vierasta oli myös puhua käsitteestä ”cluster policy tai politics” tai ”cluster art”. Sen sijaan ”cluster analyse” oli jo tutumpi mutta kovin harva sitä käytti sen jälkeen, kun kirja ”Temput ja kuinka ne tehdään” oli jäänyt opiskelematta professori Risto Sänkiahon eläköitymisen myötä. Tiede ja sen teknoäly, robotiikka ja algoritmit olivat edenneet jättiharppauksen etenkin medioitten käyttämänä ja professori Risto Harisalon innovaatopolitiikkaa seuraten hänen väitöskirjastaan alkaen.
Median vastuu veritekojen uutisoinnissa
Matti Luostarinen, professori, fil.tri, val.tri / Turun Sanomat
26.6.2012 – 20.11.2022
Helsingin Sanomissa (21.6.2012) on kirjoitettu aiheesta, joka liittyy media-ajan ilmiöihin. Vaikeista asioista, kuten lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, on siitäkin kirjoitettava. Etenkin kun nämä epämiellyttävät teot yleistyvät ja ovat osa arjen elämää ja aiheuttavat syvää surua mutta myös huolta lapsistamme.
Kun kyseessä on vuodesta 2022 ja sodasta Euroopassa, lapset seuraavat sodan julmuuksia kuvaruudulta ja omista koko ajan kehittyvistä mediavälineistään veritekoina, jotka ovat elokuvina kielletty heiltä. He elävät ikään kuin kahdessa eri maailmassa ja kuplassa, joista toinen on aikuisten ja toinen yhteinen sekä kolmas heidän omansa ja aikuisten sitä edes pohtimatta, miksi näin on päässyt käymään.
Tragedioista ei voi vaieta, mutta samalla vastuu uutisten vaikutuksista on tunnistettava. Artikkelissa päätoimittajat myöntävät, kuinka imitointikulttuuri on olemassa ja diffuusio leviää. Mallia veriteoista voidaan toki ottaa, mutta ajatus ikävien asioiden uutisoinnin kontrolloimisesta on mahdoton tehtävä sekin.
Kun kyseessä on meidän aikuisten ihmisten pahoinvointi, siitä on kerrottava. Oleellista on pikemminkin vastuullisuus uutisoinnin sisällöstä ja laadusta kuin uutisoinnista pidättäytyminen ja palstamäärän pohtiminen. Uutisoinnilla kun on myös ennaltaehkäisevä vaikutuksensa. Vai onko sittenkään? Oletammeko me lasten ottavan vastaan tietoa tavalla, joka on aikuisen tapaan analysoitavaa? Eivät he ota.
Päätoimittajat näkevät ongelman yhteiskunnallisena epäkohtana, jossa ilmiö ja sen julma luonne ovat pienyhteisöjen lähipiirin sisäisiä ja sitä järkyttäviä. Ilmiötä ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Perhesurmien kaltaisten tekojen hirveys on tuotava esille mutta tietyllä pieteetillä, joka ei voi liittyä palstalukuun. Ongelmana ovatkin ne kaikkein pienimmät, jotka eivät ole edes lukutaitoisia ja viestit alkavat olla liki kolmiulotteisiakin julmuuksineen.
Tutkija Minna Nikusen mukaan on varottava etenkin eläytymistä surmaajaa ymmärtävällä tavalla. Tämä saattaa ruokkia imitointia eniten. Medioitunut yhteiskunta antaa mahdollisuuden oman elämän pettymysten esille tuomiseen juuri tiedotusvälineiden kautta. Etenkin sosiaalinen media on täynnä näitä purkauksia. Siellä ne jäävät suljetun yhteisön sisäisiksi, eikä niillä ainakaan näyttäisi olevan huomiotalouden antamaa näkyvyyttä. Niiden merkitys onkin pääosin toisaalla.
Sen pohdintaa ei ole ehditty edes käynnistää ja tutkijat ovat hekin ylikuormitettuja aineistoineen. Raja se tulee tutkijallekin ja tämä vuosikymmen, nyt elettävä, vaikuttaa herättävän tunteita myös ministereissämme heidän kasvojaan tulkiten. Kyyneleet pääministerin kasvoilla kertovat paljon. Jos hän olisi mies, hänet ohjattaisiin hoitoon.
Diffuusiseen imitointiin liittyy aina mallioppimisen käytäntö. Reaaliaikaisessa imitoinnissa sähköisen median käyttäjä saa vastauksen viestiinsä usein jo ennen kuin itse kysymys on edes päässyt muotoutumaan hänen mielessään. Lasten kohdalla tämä on kovin erilainen kokemus kuin aikuista järkytettäessä.
Kun kyseessä on manipuloiva mainosteksti, ilmoitus ja hakukoneiden tapa operoida tekstillämme, kuten kirjoitusvirheiden huomaamaton korjaus, pidämme sitä harmittomana. Sen sijaan vaarallisempi viestitys, jossa reaaliaikaisuus on mukana, on vähemmän tutkittua, vaikka sen vaikutus oppimiseen tunnetaankin. Oppimisen kohdalla kyse on vain kokonaan muusta kuin alitajuisesta, piilossa pysyvässä ja tiedostamattomassa järkytyksessä. Se on traumaattinen myös aikuisen kokemana.
”Vastuullinen tiedottaminen ja taustojen laajempi ymmärtäminen ovat vaativaa
mediaosaamista.”
Vastuullinen tiedottaminen ja taustojen laajempi ymmärtäminen ovat vaativaa mediaosaamista etenkin julmien veritekojen yhteydessä. Internetissä leviää kirjoituksia, joissa vastuun kantaminen ei ole ensimmäinen eettinen ohjenuora.
Kun perinteinen ja diffuusinen tiedottaminen on asiantuntijoiden suorittamaa, heidän kauttaan suodattuvaa ja mahdollisesti myös toimenpiteisiin johtavaa, sen merkitys on uudessa reaaliaikaisessa tiedon leviämisessä juuri printtimedian kaltaisten taustoittavien tiedottajien vastuulla. Printtimedia ja alan julkaisut ovat kaukana siitä materiaalista, jota tänään seurataan. Olkoonkin että lapsena meille luetut sadut olivat joskus luettunakin julmuuksineen sopimattomia.
Surullisissa tragedioissa printtimedian merkitys on muuttunut takavuosien mediatehtävästään eettisesti pienyhteisöä ymmärtäväksi. Niinpä printtimediassa on mahdollisuus hakea asiantuntijoiden lausuntoja, etsiä myös kansalaisten surutyöhön sopivia välineitä sekä helpottaa etenkin lasten kohdalla äärimmäisen poikkeuksellisten mediailmiöiden käsittelyä. Vain onko sittenkään?
Lasten on mahdotonta suhteuttaa internetin ja sähköisen median usein mallioppimista korostavia prosesseja arkielämänsä lähiyhteisöön. Tapaukset ovat äärimmäisen poikkeuksellisia, julmia veritöitä, jotka on voitava suhteuttaa todelliseen reaalielämäämme. Väkivalta on kansakuntamme sisällä kuitenkin pääsääntöisesti vähenemässä. Lapsen turvallisuus ei saa rikkoutua.
Mutta miten on niiden julmuuksien kanssa, joita seuraamme päivittäin Ukrainasta meille välittäen? Niissä on kestämistä jopa sodat kokeneiden ikäihmisten kohdalla pyrkien toipumaan pandemian eristämän elämänsä palauttamisessa vähin erin lähemmäs ulkoilun sallimaa sosiaalista elämääkin.
Tosin nuoremmat vaikuttavat vieneen kaikki ne aiemmat tehtävät, jotka hoidettiin vielä ennen pandemiaa yhdessä. Tuloskin on sen mukainen, täydellinen kaaos, taloudellinen ja henkinen romahdus, sosiaalinen vararikko, jopa arjenelämän rutiinit tunaroiden ja riidellen YK:n peruskirjainta uhmaten saamelaisten ihmisoikeuksiinkin puuttuen.
Yksikin medioissa virheellisesti hoidettu julma, lapsiin kohdistuva verityö voi uuden sähköisen viestinnän seurauksena jäädä lapsen koko elämää varjostaviksi pelon ja trauman lähteeksi. Nyt niitä vilisee uutisissamme aamusta iltaan. Ei talvisodan kauhuja esitelty vuonna1939 lapsille. Jatkosodan aikana elettiin ikään kuin sotaa ei olisikaan. Sotakuvat tehtiin vasta paljon myöhemmin sodasta selvinneiden rintamamiesten mieliksi ja itsenäisyyspäivän iloksi.
Elitismiä rakastava Kekkonen kaipasi omia putinistisia menoja hänkin savupirtissä syntyneenä torpan poikana Pielavedeltä. Ei suomettumista ole syytä esitellä enää valtiomiestekona vaan pelon maantieteenä. Kekkosen tapaisia johtajia Eurooppa oli tulvillaan.
Myös herkimmät aikuiset reagoivat tavalla, jota medioissamme olisi syytä pohtia. Tämä voi tapahtua tutustumalla uuden reaaliaikaisen sähköisen median ilmiöihin ja merkitykseen niin sosiaalisena ja psykologisena, yhteisöjä sekä yhteiskuntaamme muuttavina ilmiöinä, lastemme mukana kulkevana päivittäisenä, uutena lähiympäristönämme ja taakkana myöhemmälle aikuistuvan ihmisen arjelle.