Helatorstai oli jossain vaiheessa myös helalauantai. Mauno Koivisto palautti Jeesuksen taivaaseen astumisen ihmeen takaisin oikealle paikalleen. Kristikunnan suurin päivä ei kuitenkaan ole oikein kohdallaan vieläkään. Sen tärkein tapahtuma vaivaa myös Helsingin Sanomien toimittajaa, Ilkka Malmbergia (5.5).
Viihteen vaatimukset
Olen kirjoittanut Jeesuksen tavasta kadota pilviin kirjassani Arctic Babylon ja pitänyt näitä tapahtumia erikoisina. Niitä kun oli jo ennen Jeesuksen häpäisemistä ristillä. Samalla syntyy vaikutelma, ettei Jeesus ollutkaan ensimmäinen ylösnoussut. Tämä Helatorstain tapahtuma on vain hieman kökkö tapa lopettaa evankelistien työ ja kirjoitukset, pohtii llkka Malmberg, joka ei selvästikään ole teologisen tiedekunnan pohtijoita. Toimittaja on arjen pragmaatikko ja viihteen tekijä. Lukijan on viihdyttävä tekstin parissa. Sen on imettävä hänet mukaansa. Nyt ei oikein ime. Sanoma on kadoksissa ja asia epämääräinen. Heitto siellä, toinen täällä, lopussa uuden tarinan alku.
Kun pohtijoiden joukossa on monenlaista kirjoittajaa syntyy kiintoisia, aikaan sopivia rinnastuksia. Kun suuria asioita tapahtuu, on tapahtunut 2000 vuotta takaperin, niiden pohdinta nyt on keskenään samankaltaista, viihteellistä ja ironista, satiiri ja sarkasmi saavat yliotteen ja naurettavi osa on juuri tuo kökköys. Kerrotaan, kuinka ristiinnaulitseminen oli aikanaan massakuolemana tapa häväistä ja usein naulojen paikatkin olivat missä sattui, sukuelinten kohdalla, ja usein naulittu joutui ristille pää alaspäin roikkuen. Niinhän niitä näkee nykyisin. Tutuin on kuitenkin tuo pää aina oikealle kallistuva hahmo. Miksi oikealle? Oliko Jeesuksen vasen olkavarsi vahvempi? Oliko hän vasenkätinen?
Oikeammin naulitseminen oli pyövelin työnä liki puolitieteellistä puuhaa ja siinä oli ammattilaiset asialla siinä missä pyövelin työssä tänäänkin. Oppikirjoja aiheesta oli runsaasti, mutta toki mukana oli sitten rapautuvaa kulttuuria ja ristille joutuminen oli kauhea häpeä, luonnollisesti, jonka opetuslapsetkin sitten kielsivät Mestarinsa kohdalla. Pietari jopa kolmeen kertaan.
Kuritta kasvaa – kunniatta kuolee
Tässä on selvä yhteys oman aikamme kiusaamiskulttuuriin, jossa tavoite on työpaikoilla ja kouluissa häpäistä kiusatun identiteetti ja sosiaalinen asema, saattaa hänet pilkan kohteeksi vähättelemällä ja lopulta aggressiivisesti toimien. Ristiinnaulita henkisesti ja koko ryhmän voimalla ja mieluiten pää alaspäin ja häväisten muutenkin kuin vain sylkemällä. Olemme tässä kiusaamiskulttuurissa maailman osaavimpia kansakuntia ja se näkyy etenkin vanhoissa agraarin elämän ja työläiskulttuurin sarkastisissa menoissamme. Aika ajoin niitä joutuu pakenemaan ja hakemaan happea muista kulttuureista. Aggressio, viha ja päihteet ovat suomalaisia ilmiöitä. Ironia ja sarkasmi ovat osa häpäisyä. Taitavinta kutsutaan kirjailijaksi tai pakinoitsijaksi. Narsistisin näyttelee tämän kaiken vielä teatterissa.
Toimittaja ja kirjailija pahoittelevat kuinka emme ymmärrä oikein hänen sarkasmiaan. Pahempaakin on nähty hiilikaivosalueilla ja etenkin Australiassa, vankilasiirtoloissa muuallakin. Poikakotien kasvattien kertomukset kertoivat kyllä muusta Suomessa. Siinähän oli jotain tuttua omasta lapsuuden koulusta ja myöhemmästä työympäristöstä. Häpäisy ja lyöminen, suljetut putkat olivat käytössä vielä myöhään 1960-luvulla. Näin lasta kasvatettiin Suomessa. Kasvatus oli sama asia kuin rangaistus.
Suomessa opettajat oppivat ensimmäisenä juuri pragmaattisen kulttuurin tämän puolen ja naiset miehiä paremmin kouluissamme. Oppi tuli Yhdysvalloista, jossa opettajia valmistaneiden seminaarien oppikirjat kirjoitettiin. Osa aluksi vain pöytälaatikkoon piiloon Peircen tapaan hieman häpeillen. Näistä tunnetuimpia nimiä olivat William James, John Dewey ja tietysti Charles Peirce. Näin opettajillemme oleellista oli opinnoissaan käytännön läheinen toteutus, toteutuksen mielekkyys käytännön elämässä, agraarissa Suomessa, hieman myöhemmin teollistuvissa yhdyskunnissamme ja Forssassa pumpulienkeleinä.
Sekoitus monia filosofisia aineksia
Pragmatismi ei ollut oikeastaan filosofia vaan lapsille opetettava maailmankuva, johon kuului myös luterilainen kasvatus suomalaiseen kulttuuriin muutettuna. Pietistiset liikkeet toivat omat maakunnalliset omaleimaset käytäntönsä. Häpäisy oli niistä tyypillisin.
Pragmatismin varsinainen filosofinen suuntaus oli lähellä naturalismia, empirismiä, instrumentalismia, skeptismiä ja fallibilisimia. Näin Karl Popperia lähestyen mikään ei ollut lopulta täydellisen oikeaa ja lopputulos oli suomalainen maailmankuva, joka jätti kaiken vähän avoimeksi. Protestanttisuus antoi sekin mahdollisuuden muuttaa maailmankuvaansa ja nyt etenkin sarkastiseen ja satiiriseen suuntaan sekä materialismiin, tolkuttomaan egoismiin, ahneuteen ja individualismiin.
Altruismi oli joskus jopa suomalainen hyve, mutta nyt pelkkää tyhmyyttä. Tähän tyhmyyteen tulivat mukaan sitten poliittiset liikkeemme. Syntyi verinen sisällissota, josta olisi vältytty, ellei yhteys Ruotsiin olisi katkennut. Sisällissota oli pelkkää sadismia.
Kun valalla ovat konservatiiviset ja oikeistolaiset tuulet, se merkitsi amerikkalaisen liikemiesmentaliteetin korostumista, jossa utilitarismi antoi mahdollisuuden kirjoittaa Malmbegin kaltaisia tulkintoja helatorstain tapahtumista. Niitä on vertailtu aikamme elokuvatuotantoon tai sarjaohjelmiimme televisiossa, jossa töksähtävä loppu tahtoo pilata muuten hyvän sarjan kokonaisuuden.
Jeesukselle olisi kuulut järjestää, Malmbergin mukaan, toisenlainen loppu. Toimittaja ei ole selvästikään uskonnollisesta kodista tai syvemmän filosofisen kasvatuksen tuote. Vaikka sukunimi toki muuhun viittaisisikin.
Kun Jeesus ei ollut muutenkaan oikein aikaan sidottu henkilö, kalendaarinen Jumalan poika, tämän voi myös ymmärtää paremmin pragmatismin tuotteeksi. Näin kirjoituksessa ironian huippu on etsiä lopuksi uusia juhlia, joista leivän ja kalan muuttaminen ruokkimisihmeeksi, tai veden muuttaminen viiniksi, tarjoavat mahdollisuuden suuren anteliaisuuden juhliin ja ruokakulttuuriin ravintolailtoina sekä aikamme kokki-ihmeille mahdollisuuden pyrkiä aina vain suurempaan salaisuuteen ja sen avaamiseen myös sosiaalisen median erikoissivuilla.
Oikeistotuulien aikaan nettikäyttäjien ja viihdebisneksen ristipaineissa bisneksellä on aina aiempaa isompi ääni. Eduskunnassa valiokunnat kuuntelevat lobbausjärjestyksessä ensimmäisenä vaikkapa tiukkoja tekijänoikeuksia ajavia bisnesihmisiä kuin sen vastapuolta. Lopulta raha ratkaisee ja utilitarismi voittaa, käytännön järki on lähempänä instrumenteilla pelaavia sijoittajia. Kyseessä ei ole kuitenkaan järki tai filosofia vaan pelkkä maailmankuva ja sen siirtyminen yhä kauemmas suomalaisen viihteentuotannon juurilta.
Tässä Perussuomalaiset heräsivät unesta muita aikaisemmin. Postmodernismin syyttäminen oli kuitenkin turhaa. Se kun oli vain yksi suuntaus 1970-luvun historiassa ja kaukana oman aikamme vaatimista uusista paradigmaisista löydöksistä.
Hullun kiilto silmissä
Maaginen snookertaiteilija Ronnie O’Sullivan on lopettamassa pitkän ja komean uransa toistamiseen mäkikotka Janne Ahosen tapaan elämäänsä puntaroiden. Hän on pelaamassa parhaillaan jälleen kerran lajinsa MM-kisojen finaalissa ja siellä hopeakaan ei ole taloudellisesti häpeä. Välieräottelijankin punnat ovat lähellä kymmentä miljoonaa palkintorahoina.
O’Sullivan on kärsinyt masennuksesta ja päihteistä. Alkoholin ja kannabiksen käyttö ei ole kuitenkaan hidastanut salamannopeita lyöntejä, joskin palo silmistä on sammumassa. Vanhenevan snookerjumalan hullun kiilto väri- ja sarveiskalvolta, iirikseltä, on muuttunut sameammaksi.
Janne Toivonen toimittajana (HS 5.5.) runoilee sen muistuttavan ikääntyvän kirjailijan elämää. Lause on mestarillinen mutta silmissä ei ole paloa.
Mitä kirjailija silmiensä palolla tekee, hullun kiillolla, jos sana on mestarillinen? Jörn Donnerin naisenkuvat ovat eri asia kuin snookerin kaltaisen pelin arki. Ja tämä arki on alkanut O’Sullivania kiusata yli kahden vuosikymmenen jälkeen. Hän kaipaa vaihtelua tyhjään elämäänsä. Voiko olla tylsempää tapaa tehdä työtään vuosikymmenet?
Liian ylivoimainen juopotellakseen
Toimittaja vertaa O’Sullivania tennistähti Andre Agassiin, joka niin ikään oli liian ylivoimainen lajiinsa. Tiger Woods sellainen ehkä oli, ja ranskalainen rallikuljettaja, mutta tuskin kukaan sen vuoksi masentuisi ja juopottelemaan alkaisi.
Bisnesajatteluun ja utilitarismiin ajautuva viihteellinen kirjoittaminen on epärationaalista ja tylsää. Siinä pelin lopettaminen tai aloittaminen on kerrottu johtuvan rahasta. O’Sullivan on kadottanut sadat miljoonat puntansa ja hänen lapsensa lukukausimaksut ovat jääneet maksamatta, synnin palkkana on kuolema.
Brittimedia pitää tällaisia puheita epäkunnioittavina. O’Sullivanin huumori on herrasmiesten lajille sopimatonta. Mestari on epäsovinnainen ihminen. Se on lopulta ainut asia mikä hänessä kiehtoo suuria massoja.
Suomalaiset ottavat kirjoitukset tosissaan. Se on suomalainen tapa. Vain Suomessa tällainen on mahdollista. Suomessa kirjoitetaan ilmaiseksi, tai jätetään kokonaan kirjoittamatta, maalaamatta, ja vasta kun se ei taatusti suju, siitä maksetaan palkkaa poliittisina meriitteinä ja toimittajana, kirjailijana. Matti Nykänen voi oikeasti olla vararikossa ja monta kertaa väitelleet suljetaan taatusti työyhteisöjen ulkopuolelle. Tyhkän naurajasta ei tule Suomessa miestä.
Suomessa maksetaan lahjattomuudesta. Vaivattomasti työnsä tekevät eivät voi saada siitä palkkaa. Se ei kuulu työyhteisön kärsimysnäytelmään. Uutta luova ja innovatiivinen ihminen on tuskissaan mielisairaalassa voihkiva ihmisraunio. Kun kaikki sujuu helposti ja myös on sitä, ei vain näytä, sitä ei pidä palkkaa maksaa. Tässä pragmatismi hakee tukea luterilaisesta uskonnosta suomalaisena tulkintana, otsa hiessä ja naama rutussa.
Peruskoulun opettaja ja kunnanlääkäri olivat kauan ylin sosiaalinen oppineiden ammattikunta Suomessa insinöörin ja apteekkarin, papin, rinnalla taantuvan teollisen paikkakunnan ja sitä ympäröivän maaseudun sisälle eksyneenä.
Pidä varasi tai olet kohta poliisin varamiehenä kunnanhallituksessa. Etenet Perussuomalaisten ja Keskustan varamieheksi eduskuntavaaleissa. Paikallislehti on varannut Kokoomuksen paikat omille lapsilleen. Niistä kilpaillaan kuin paikasta auringossa. Kun niitä kuuluisi järkevän ihmisen varoa siinä missä lipun kantajan paikkaa vappukulkueessa.
Mitä kehnompi kirjoittaja tai opettaja, sitä todennäköisemmin hän on kohta valtiovarainministeri ja kaupunginjohtaja sekä saa miljoonan avustukset tutkimukselleen. Utilitarismi kääntää kaiken päälaelleen. Se ei tunne oikeaa filosofiaa lainkaan, jossa sen saat mitä pakenet ja palkituksi tuleva kehno viini ei käy kaupaksi muualla kuin Suomessa.
Yhden asian kunnat
Utilitarismiin kuuluu nähdä myös kunnat vain yhden asian ilmiöinä. Niiden tehtävänä on kerätä ja jakaa rahaa ja valtaa sekä jauhaa vuodesta toiseen organisaatioista, mittareista ja asukasluvusta.
Kokonaan on unohdettu, että on myös sellaista filosofiaa, siis viisautta, jossa tämän ohella, jopa paljon utilitarismin ohi, puhutaan kuntaidentiteetistä, alueellisesta leimautumisesta, yhteisöistä, elinympäristöstä, vaakunoista ja kuntien nimistä, seurakunnista ja hautausmaista.
Kun Perussuomalaiset, rahvas kansa, ottivat nämä esille, heidät liki häväistiin ristille. Kun Kimi Räikkönen suorastaan raivostui rahasta puhumiseen syynä ajamiselleen, häntä ei Suomessa ymmärretty. Kysyjä oli saksalainen. Vain suomalainen ja saksalainen voi tehdä juuri tämän kysymyksen, jota kaikki muut varovat tai eivät ymmärrä lainkaan. Suomalainen outous on pelkkää onttoutta, henkistä pimeyttä.
Ilmiö tulee lännestä ja Ronni O’Sullivan on siihen kyllästynyt. Hän ironisoi sitä ja kertoo kuinka rahat ovat juopolta loppu ja oli lähdettävä papan tienestiin voittamaan taas kerran maailmanmestaruutta vanhana narkkarina. Tämä sopii oman aikamme lukijalle, joka ei ole lukutaitoinen, mutta juopotella hän osaa. Suurten massojen seurattavana elävän on opittava myös oikea elämänasenne ja filosofia.
Kansallisvaltion vastakohta
Kuntien tärkein tehtävä on olla kansallisvaltion vastakohta. Ne palvelevat demokratian toteuttajina yhteisötasolla. Jos kansakoulun opettaja ei tätä utilitarismissaan ymmärrä, siitä on syytettävä vanhaa kouluamme ja sen oppikirojamme. Chales Peircey, John Dewey ja William James on pantava vastuuseen. Ei sarkastinen ja pragmaatikon koulun käynyt opettaja voi lähiyhteisönsä antamille opeille yhtään mitään. Hän ei voi nähdä muita vaihtoehtojakaan.
Jos nykymenolla kadotetaan kansanvalta, demokratia, mitä meille sen jälkeen jää jäljelle? Ei suurkuntien vuoksi demokratiaa pidä kadottaa, päinvastoin. Ei ihmisten hoitaminen sairaalassa niin kallista saa olla, että kadotamme siihen demokratiamme. Ei sellaisia riskejä saa ottaa etteivät kansalaiset käy enää vaaleissa lainkaan.
Ihmisten luontainen asiointi on mahdollista järjestää optimaalisesti oman aikamme välinein, teknopolis ja agropolis alueina on mahdollista tehdä veronkannossa toki uskottavan suuriksi, niin että luonnonvara-alueen rajat ovat pohjoisessa Tampere, etelässä Helsinki, idässä itäraja tai Hämeenlinna sekä lännessä Turku. Jokainen saa varmasti lähiruokansa omalta alueeltaan ja kierto on täydellinen, suljettu. Ei vain yksisuuntainen, pellosta pöytään. Ei tämä ole ongelma ensikään. Oleellista on, että luonnonvaraympäristö pysyy asuttuna ja siellä on asiansa osaavia ihmisiä, veronmaksajia. Sama määrä kuin teknopoliksissa.
Eikä tähän malliin kolmatta tasoa ja verottajaa tarvita, himmelit ovat hallinnossa vahingoksi ja maakuntahallinto jo vanhahtava. Yhteisöä, demokratia-aluetta, on sen sijaan suojeltava kuin kruunun jalokiveä. Se on oltava yhteisön kokoinen ja näköinen. Slummiutumista ja segregaatiota on kaikin keinoin välteltävä ja se on mahdollista. Enemmistöllä on taipumusta tehdä näitä eristettyjä yhteisöjä, jotka ovat vaarallisia.
Yhteisön omaehtoinen yhdyskuntatyö ei kaipaa kaikkeen verorahoja. Enemmän kuin 500 000 asuu mieluummin agropoliksessa kuin tehnopoliksessa. Sen yhteydet teknopoliksiin ovat toimivat ja se kykenee myös kansainväliseen yhteistyöhön uskottavasti. Suomi on poikkeuksellisen rikas luonnonvaroistaan mutta vaatii agrokaupunkinsa, agropoliksensa, pysyäkseen globaalissa kilpailussa mukana.
Ihmisillä on oltava selvä visio, miten vuonna 2050 elämme ja mahdollisuus valita asuvatko he teknopoliksessa, metropoliksessa ja sen bulevardeilla ja Gesellschaft -tyyppisissä asiaorganisaatioissa, vaiko maaseudulla, agropoliksessa ja Gemeinschaft -tyyppisissä yhteisöorganisaatioissaan.
Avenue on siellä päätie, eivät vanhat sisäkkäiset metropolien bulevardit. Järki käteen ja filosofia laajemmaksi kuin kansakoulunopettajan oppikirjat Yhdysvalloissa tuotettuna yhden asian filosofiana, maailmankuvana, pragmatisminamme. jota luemme kuin piru raamattua.