09.10.2022
Vuosi 2005 oli poikkeuksellinen. Omalta kohdaltani muistan sen kahdesta kirjastani. Toinen kirjoista oli väitöskirjani, järjestyksessään toinen ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, ”Ecological cluster and innovation policy”. Toinen taas liittyi lähemmäs tulevaa uraani ja sen nimi oli ”Klusteritaide ja taiteen klusterin manifesti, Cluster Art and Art of Clusters”).
Samana vuonna esitettiin elokuvateattereissamme runsasta kohua herättänyt elokuva ”Maailmojen sota”. Se oli ehdolla kolmen Oscarin arvoisena ja me muistamme kyllä kuka sen ohjasi (Steven Spielberg) ja varmaan myös vaikuttavan työn pääosan esittäjän (Tom Cruise). Hän pyrki pelastamaan lapsensa tuolta tuholta. Sen tehosteet olivat epäilemättä vaikuttavat ja Oscarin arvoiset.
Ennen nykyistä kirjailijan uraani ja sen dramaattisia tapahtumia työpaikallani minua haastateltiin lounaishämäläisten kirjailijoiden puolesta. En tuolloin voinut millään arvata, että tulisin kirjoittamaan jatkossa eläkepäivinäni useita kirjoja vuodessa ja Saksassa ne kustantaen. Tänään monografisia kirjoja on jo 121 ja niistä neljä viimeisintä tälle samalle vuodelle 2022 ajoittuvia.
Ne liittyvät klustereihin mutta samalla myös edellisenä vuonna julkaisemiini kirjoihin muistelmateoksina täyttäessäni 70-vuotta (Cluster art and Art of Clusters 70 years ja Muistelmakirja NYT – This is my life).
Ensimmäisen väitöskirjani aikoihin Oulun yliopistossa Maantieteen laitos sijaitsi vielä Linnamaan kampusalueen sijasta Kalevan kirjapainon talossa. Kirjapainotoiminta oli minulle tuttu äitini kautta mutta myös isäni suvun omistaessa kirjapainon Savonlinnassa (Itä-Savo maakuntalehtenä). Se muuttui jo 1980-luvun alussa digiaikaan ensimmäisenä Suomessa.
Tapsin siis päivittäin toimittajia ja Teuvo Mällinen Kalevan päätoimittajana oli läheisempi kuin monikaan yliopiston professori. Samoin muut toimittajat mutta myös kirjapainon ja lehden toimitustyöstä vastaavat ammattilaiset ja lehden omistaja. Itse työskentelin myös hallituksemme nimeämänä (määräämänä) vaikkapa korkeakouluneuvostossa. Se oli kulloinkin istuvan hallituksen työrukkanen korkeakouluihimme. Myös kokonaan uusiin kuten tulevat ammattikorkeakoulumme.
Vuosikymmenen alussa (1980-luku) työskentelin Suomen Akatemian ensimmäisenä ympäristötoimikunnan tutkijana mutta toki edelleen myös yliopistossa ja Oulussa sekä Turussa. Nuorena jaksaa liikkua myös maailmalla. MTT ja Luke tuli mukaan 1990-luvun alussa. Yliopistot ja tutkimuslaitokset tekevät koko ajan yhteistyötä, luonnollisesti ja myös globaalisti.
Kirjapainossa taas työskenteli insinööri, josta tuli myöhemmin kirjailija ja kirjailijaliiton vetäjäkin. Hän kertoi kuinka kirjailjaksi ei voi ketään kouluttaa. Varmasti voi siinä missä toimittajaksikin. Oulun kaupungin ja myös Vantaan kaupunginjohtaja oli oppilaitani hänkin. Kaikki poliitikkomme Oulussa olivat hyvin läheisessä kontaktissa yliopistoonsa ja Kalevan kirjapainoon, toimitukseen. Teknopoliksen synty ensimmäisen tiedepuistona Ouluun oli sekin osa aluesuunnittelijoiden kasvatustamme. Aivan luonnollinen ilmiö innovaatiopolitiikkaamme.
Samoin vaikkapa poliitikkojemme kasvatus. Akateemisten ihmisten ”uusintaminen” ja uuden etsiminen, innovaatiot myös taloudellisina, sosiaalisina ja kulttuurisina, ei vain teknisinä.
Sekä isäni että äitini suku oli ollut mukana onnettomuudessa vuonna 1850. Onnettomuus tapahtui juhannuspäivänä paluumatkalla Kallavettä kirkkoveneellä soutaen kohti kotitilaa, noin 3000 hehtaarin suuruista luostarilaitoksen lampuoitien tuolloin hyvin tunnettua ja maineikasta savolaista kotipaikkaansa. He maksoivat veronsa luostarilaitokselle, josta myös tuo nimi Kloster, luostari.
Käynnistän muistelmani tuon tilan viikinkimallisten veneitten rakentajan työstä ja päätän sen onnettomuuteen, joka muistutti monella tapaa elokuvaa Titanicin hukkumisesta. Vain kaksi miestä jäi kertomaan mitä veneessä tapahtui ja kuinka he pelastuivat. Tällainen onnettomuus kun muuttaa kaiken.
Koskaan aiemmin eikä myöhemmin sen jälkeen ole koettu niin runsaasti kuolouhreja vaatinutta sisämaa onnettomuutta tuhansien järviemme partahilla. Isäni isoisä pelastui kymmenvuotiaana poikana jättäen veneen kesken matkan muutaman lapsen ja naisen tapaan jatkaen matkaa jalkaisin.
Raavaitten hukkuneitten miesten ohella hukkuneitten yli kolmenkymmenen uhrin joukossa oli myös muutama nainen. Kaksi pelastunutta pyrki pitämään yhtä heistä hengissä kaatuneen veneen päällä köyttäen hänet mutta turhaan. Kuvaus tuon ajan lehdestä muistuttaa erehdyttävästi taistelua Titanic laivan uppoamishetken jälkeen. Nyt vain voimat eivät riittäneet. Pelastava alus tuli paikalle myöhässä.
Ensimmäisessä väitöstilaisuudessani minulle järjestettiin peräti kaksi vastaväittäjää. Toinen oli sosiologi, laitoksensa esimies Turusta, professori Erkki Asp, ja toinen maantieteilijä, tuleva Oulun läänin Maaherra Eino Siuruainen. Aihe koski Lapin altaita ja koskisotia, jokiemme rakentamista sekä Iijoella Siuruan allasta, myös Kollajan altaana tunnettua. Sitä ei koskaan rakennettu mutta suunnitelmat elivät vuosikymmenet ja allaspeikko tyhjensi kylät. Se oli kiehtova aihe mutta samaan aikaan epäkiitollinen aiheuttaen jatkuvia riitoja ja koskisotiamme samalla.
Olin laajentanut väitöskirjan koskemaan myös Iijoen ohella Kemijoen rakentamisen ja myös sen altaat ja viimeisimmät suunnitteilla olleet ja vielä rakentamattomat kosket niin Kemijoen, Ounasjoen kuin Iijoen varsilla. Ne suojeltiin myöhemmin ja samalla perustettiin myös maahan ympäristöministeriö. Siis kovin myöhään. Sen ensimmäinen ministeri asusteli Iijoki laaksossa (Matti Ahde) ja tapasin hänet luonnollisesti useita kertoja. Ideoimani ympäristöinstituutti Iijoen suistoon olisi hyväksytty yliopistojemme puolesta mutta ei enää riitelevien poliitikkojen ja Ii jäi ilman merkittävää kouluttajaa ja monitieteistä tutkijaa instituuttina. Syynä koskiensuojelulaki ja jatkuvat ilmiriidat uuden ympäristöministeriömme tiimoilta.
Tutkijat yliopistolla ja Linnamaan kampusalueella kutsuivat minua ”patologiksi”. Epäilemättä tunsin kohtuullisen hyvin myös maailmalta tunnetut lukuisat vastaavat tapaukset ja kykenin analysoimaan jokirakentamista ja altaiden vaikutuksia myös paitis luonnolle myös ihmisille pakkomuuttoinamme. Jokilaaksot ovat muutenkin tärkein yhdistäjä oli aihe mikä tahansa. Niiden yhdistäminen vaatii poikkitieteistä ja -taiteista mukanaoloa.
Sodat niiden yhteydessä ovat tyypillisiä nekin. Suomessa siis koskisodat valtion Kemijoki OY:n ja yksityisen Pohjolan Voiman välillä. Sota Ukrainassa on muuttumassa sekin energiasodaksi sähköstä. Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan laatija oli Ilmari Luostarinen Enso Gutzeitin juristina ja myhemmin myös sen johtajana. Kehä umpeutui kun rakentaminen päättyi suojeluun omana työnäni. Näitä samoja kehiä löytyy muitakin siirryttäessä sukupolvesta toiseen.
Ilmiö oli vähintäänkin monitieteinen tai poikkitieteinen ja edellytti myös opintojen laajentamista kaiken aikaa luonnontieteistä kohti ihmistieteitämme. Samaan aikaan rinnalle tuli tietokone ja se helpotti työskentelyäni ratkaisevalla tavalla suurten aineistojen käsittelyssä. Samalla ilmiö klustereista tuli osaksi sekä tutkimusta että tapaani kouluttaa omia oppilaitani. Maantiede ja laitoksemme tunnettiin juuri tästä. Näin myös käsite ”tieteitten suuri sota” Science Big War, kosketti minua eri tavalla kuin sodan eri osapuolia erikseen. En kokenut luonnontieteitten ja sen menetelmien poikkeavan mitenkään ihmistieteitten vastaavista siirtyessämme klustereihin ja oman aikamme teknologiaan sekä sen tapaan tehdä tiedettä robotteineen.
Palaan nyt ajassa taaksepäin ja takaisin ”Maailmojen sotaan” ja vuoteen 2005. Forssalainen toimittaja haastatteli minua silloin ja laati kirjoituksistaan tuolloin henkilöäni kuvaavan reportaasin lounaishämäläisiä kirjailijoita kuvaavaan julkaisunsa. Vertailin sitä maaherra Eino Siuruaisesta tehtyyn vastaavaan toimittajan reportaasiin, jolloin Siruainen työskenteli Luoteis-Venäjällä ja aiemmin oli antanut myös toimittajalle tietoja lapsuudestaan sekä tuon ajan kuvauksesta oman aikamme Ouluun ja Pohjois-Suomen mahdollisuuksiin nyt maaherran silmin nähtynä ja toimien läänissä, joka oli jo aiemmin muualta lakkautettu.
Mutta ensin tuohon lounaishämäläiseen kuvaukseen minusta ja tekstiä suoraan lainaten. Itseään saa lainata, kertoi aikanaan myös kirjailijana tunnettu Jörn Donner ja etenkin kun kerrot, mistä olet tekstin lainannut. Nyt siis lounaishämäläisiä kirjailijoita kertovasta, mutta hyvin varhain ja paljon ennen varsinaisen kirjailijan urani käynnistymistä.
Forssalainen Matti Luostarinen on julkaissut erittäin laajan tieteellisen tuotantonsa lisäksi myös kaunokirjallisen teoksen Arctic Babylon 2011: apokryfiset ennustukset (2007). Tämän teoksen syntytaustasta Luostarinen kertoo seuraavasti:
Olin vuonna 2005 saanut loppuun laajan liki 300 sivuisen toisen väitöskirjani koskien ekologisia ongelmia ja innovaatioprosesseja sen torjunnassa. Väitös tuli kokonaan toiseen ihmistieteitä käyttävään konventioon kuin edellinen luonnontieteinen ja biologinen, maantiedettä ja geotieteitä lähellä oleva tutkintoni vuodelta 1982. Yliopistokin vaihtui Oulusta Turkuun.
Jatkossa syntyi, aineistoja edelleen käsitellen, vuonna 2007 liki 600 sivuinen tutkimus koskien webympäristöä ja sen bloggaajia sekä tiedon kulkua ja leviämistä siellä silloin yli 30 miljoonan aktiivisen uusmedian toteuttajan seurantana ympäri maailmaa. Koko prosessi sisälsi lisäksi vaatimuksen sellaisen poikkitieteellisen kirjallisuuden hallintaan, joka oli osin hyvin vanhaa, osin ihan uusinta tiedettä. Kaikkiaan tuhansia lainauksia ja julkaisuja. Osa aivan uusia, osin vuosikymmenten aikana hyvin tutuiksi tulleita.
Näiden jälkeen sain pyyntöjä kirjoittaa havaintoni tavalla, joka olisi kenen tahansa luettavissa ja fiktiivisenä, kaunokirjallisena työnä. Siis tieteen popularisointia tavattoman suurista aineistoista ja lukijaa ymmärtävällä tavalla, ei tieteen keinoin lukija sivuuttaen (lukuun ottamatta kapeaa professionaalista ryhmää) tai käyttäen tieteelliselle tekstille tyypillisiä tapoja esim. viittausten teossa ja lähdekirjallisuuden käytössä.
Tällaiselle tieteelle ja tutkimusraporteille tyypillisiä monografioita minulla on kirjoitettuna yli 50 ja artikkeleineen julkaisuluettelossa on yli 600 mainintaa. (Tänään 2022 monografioita kirjoina löytyy 121 ja artikkeleja yli 5000)
Otin haasteen vastaan.
Teoksen kirjoitusprosessia Luostarinen kuvaa näin:
Itse kirjoitusprosessia suunniteltaessa minulla oli käytettävissä joko perinteisempiä tapoja tehdä kaunokirjallista tekstiä (proosaa) tai ottaa riski ja kokeilla tutkimuksen itsensä tuomaa aineistoja tekstin tuottamisesta tekniikalla, joka muistuttaa hieman öljyvärimaalauksen tekoa. Tällöin ikään kuin ladotaan (maalataan) päällekkäin useampia kerroksia ja syvyys syntyy tässä tapauksessa kolmen eri kirjan aineistosta käyttäen tämän päivän teknologiaa apuna.
Lopputuloksena on myös kolme epilogia, teesi, antiteesi ja synteesi sekä samalla myös Homeroksen (kreikkalaisen kerronnan) tapaan draama, tragedia ja komedia.
Se oli ainut keino yhdistää monitieteistä aineistoa ja saatella lukijaa erittäin vaikeitten asioitten sisälle kertoen välillä mistä on kysymys, mihin vaikeat käsitteet viittaavat ja miten ne liittyvät yhtäällä hyvin vanhaan historialliseen (vertikaaliseen) näkökulmaan ja toisaalla horisontaaliseen (maantieteelliseen) osaan bio- ja geotieteissä sekä sosiokulttuurisissa globaaleissa ongelmissa.
Tätähän ei voinut suorittaa kuten tieteellisessä tekstissä käyttämällä yksinkertaisesti viitteitä tai lähteitä ja lähdeluetteloita niihin viitaten. Kirjan tuli edetä kaunokirjallisin välinein moniulotteisenakin ja tavalla, joka oli mahdollista lukea kenen tahansa, mutta luonnollisesti sen tuli avautua ja avautuu jokaiselle hänen oman viitekehyksensä kautta.
On siis jokaiselle täysin eri kirja ja muistuttaa myös kuvataiteesta saatavaa esteettistä, psykososiaalista vaikutelmaa. Niinpä esim. sosiologi ja biologi lukevat siten hyvin erilaisen konvention kautta avautuvaa kirjaa ja tuloskin on mahdollisesti hyvin erilainen ja kokonaan toinen kuin mihin kirjoittaja on ehkä pyrkinyt.
Itse kirjoitusprosessi eteni nopeasti viitenä eri vaiheena ja muistutti lopulta ikään kuin maratoonarin juoksua ja sen etenemistä kohti automaattisesti ohjautuvaa loppuaan, jossa kokonaisuus muuttuu oleellisesti sisään rakennettujen uusien osien tuloksena.
Riskin otto kannatti, olkoonkin että kirjasta tuli kohtuullisen vaativa lukijalleen. Kirjaa ei ollut tarkoitettu joulusesongin tai kevätsesongin lyhytaikaiseksi elämykseksi.
Lounais-Hämeen vaikutuksesta kirjoittamiseensa sekä suhteestaan Lounais-Hämeeseen ja Forssaan Luostarinen kertoo seuraavasti:
Tutkimuksissa Lounais-Häme on mukana hyvinkin monessa julkaisussa, ehkä noin 50 artikkelissa ja 10–15 monografiassa. Nämä koskevat Loimijokilaaksoa sekä alueen taloutta että myöhemmin maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusta seutukunnallisena ilmiönä ja paikallisena esimerkkinä myös globaaleissa prosesseissa ja kansainvälisissä yhteistyöhankkeissa.
Kirjassa ”Arctic Babylon 2011” koko rakenteen synty on läheisessä yhteydessä MTT:n (Luke) tutkimuskeskuksen läsnäoloon Lounais-Hämeessä sekä pyrkimykseen tuottaa monitieteistä aineistoa myös uuden median ja populaarin ilmaisun keinoin. Näistä kaunokirjallinen tapa on hyvinkin tyypillinen keino tuottaa uutta tietoa ja jakaa sitä sekä sosiologisena, filosofisena mutta myös biologisena prosessina ja niiden yhteisiä ilmiöitä näin sekä kuvaten että analysoiden.
Alueen nimekkäin kirjailija Väinö Linna on tuottanut historiatieteisiin ja sosiologiaan ehkä kansallisesti merkittävimmät julkaisut juuri kaunokirjallisina tuotteina. Kirjojen symbolirakenteita käytetään jopa johtamistieteissä sekä monessa muussa arkielämän käyttäytymistieteisiin liittyvissä ilmiöissä. Myös omalla kohdallani Väinö Linnan vaikutus on ollut varmaan vähintäänkin merkittävä.
Liki kaksi vuosikymmentä Lounais-Hämeessä ei voi olla vaikuttamatta ratkaisevalla tavalla kirjojen syntyyn, sisältöön ja rakenteeseen.
Olen asunut Forssassa aktiivisesti Lounais-Hämettä tutkien ja jo varttuneena senioritutkijan apuvälinein. Tutkijalle tutkimuskohde muodostuu lopulta ”pyhäksi”, jossa objektiivisuus tahtoo kadota ja tutkijasta tulee tutkimuskohteensa puolestapuhuja ja asianajaja. Näin käy vaikkapa tähtitieteilijälle galaksien kanssa tai matemaatikolle omien symbolirakenteittensa kimpussa, limnologille vesistöjen parissa jne. Tätä ei voi välttää tietoisesti ja vielä vähemmän piilotajuisesti.
Forssa ja Lounais-Häme ei ole minulla kotiseutu ja asuinpaikka vaan sielun tila. Teen siitä tauluni, veistokseni ja saan siitä symbolini kirjoihini itse edes huomaamatta. En pidä itseäni kuitenkaan missään tapauksessa ”maakuntakirjailijana” tai paikallisyhteisöjen tutkijana. Kaukana siitä.
Reagoin lounaishämäläisyyteen ja Forssaan aivan kuten taiteilija, kirjailija ja tutkija omaan elämänsä keskeisimpään teemaan ja identiteettinsä sisältöön reagoi. Se on yhtäällä viileän analyyttinen ja toisaalta kipeän emotionaalinen ja sitä kautta joskus jopa lapsekas viharakkaussuhde.
Nykyisin olen Lounais-Hämeestä huolissani lähinnä sen ongelmallisen sijainnin kautta ja osana koko maata ravistelevassa aluetalouden muutoksessa sekä ajankohtaisessa ikärakennemuutoksessa, palvelujen tuotossa tulevaisuudessa. Yhdyskuntarakenteen vinomassa ja rajojen kirossa ei ole mitään hyvää ajassa, joka antaa mahdollisuuden unohtaa monelle niin pyhät kuntarajansa. Toki elämä maaseudun yhdessäolo-organisaatioissa on eri asia kuin urbaanin kulttuurin asiaorganisaatioissamme. Ei sitä pidä rikkoa.
Avustan medioita kirjoittaen päivittäin jo yli 30-vuoden kokemuksella. Lounais-Häme ja Forssan Lehti, Bulevardi nettilehtenä, ovat päivittäisiä avustettavia muiden maakuntamedioitten rinnalla ja ne toki nykyisin ohittaen.
Palkinnot Suomessa
Tuotannosta Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan ritarimerkki 2004. Ideakilpailujen voittoja lukuisia. Globaaleja ja kansallisia jäsenyyksiä ja niiden tehtäviä palkintoineen.