Tämän päivän aiheet Suomessa ovat jatkoa jo kauan sitten käynnistyneelle keskustelulle sosiaalisen median paradigmasta, sen taloudesta ja strategista. Kun täytin 60-vuotta, tuo kirja oli juhlajulkaisuni silloin (Social media economy and strategy).
Se julkaistiin Saksassa, kuten kaikki muutkin kirjani sen jälkeen. Ketään ei enää kiinnostanut Suomi ja sen maabrändi liityttyämme EU:n jäseneksi ja pohtiessamme lähinnä vain asemaamme globaalin maailman paradigmaisesti muuttuvassa ja tietokoneiden kuvaamassa käsiteanalyysien ja algoritmien maailmassa.
Siinä missä DNA ja aminohapot määrittävät luontoa ja sen monimuotoista elämää, omaa elämäämme alkoivat ohjailla geenit ja meemit sekä armoton kisa paremmuudesta. Kieli maailman pelinä ja algoritmit sen peilinä ei oikein sopinut sellaiseen kulttuuriin, jonka sanat olivat onomatopoeettisia, luontoa matkivia. Syntyi hybridi, hybridiyhteiskunnan kouristelu sekä vuonna 2010 jo ounasteltu menetetty vuosikymmen lyhyine ja omituisine hallituksineen.
Tänään hallituksessa on punavihreä, jo aikapäiviä ennustettu väri, sekä ikävällä tavalla kompastelevat nuoret ministerimme naisina. Uskottavuuden menettämien keskellä pahinta pandemiaa ja virusten viedessä kaiken huomiomme, on surullista seurattavaa jo toisen joulun näin menettäen.
Maabrändi vuonna 2017 oli se, millaiseksi noin 70-vuotias sen kykeni esittelemään ja kirjassani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Jouduin hakemaan vauhtia Ruotsin kuninkaista ja Venäjän tsaareista, sadasta kirjastani. Yhtä hyvin maamme olisi voitu laskea liki sata vuotta vanhemmaksi, jonkun tutkijan tulkinnan mukaan liki tuhatvuotiaaksi.
Kun kirjoitin eilen Sibeliuksen päivänä hänestä ja osana maabrändiämme, vuonna 2010 käynnistin vastaavan tekstin Mika Waltarin kirjasta ja Sinuhesta.
Kaukana sekin on suomalaisesta maabrändistämme. Haemme sellaista, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Niinpä kirjassani ”Finland’s big year 2017-Suomi 100” kokoan työn palaten ensin historiassa tuhat vuotta taustoittaen maamme kuninkaita ja keisareita sekä esipuheessa myös ”The Viking Age in Finland” mainiten.
Kun edessä on pian maakuntavaalit aluevaaleina, odotan suurella mielenkiinnolla mitä ovat nämä maakuntamme ja niiden 21 henkeä, brändiä. Jos sitä ei ala löytyä palaisin pienempään määrään ja ottaisin mallia Sveitsistä, kantoneista siellä. Antaisin noin kymmenelle maakunnalle osavaltion kantonin itsenäisyyden, verotusoikeuden ja kyvyn kilpailla keskenään. Nykyinen malli kun on huonoin mahdollinen.
perjantai 26. marraskuuta 2010
Maabrändi – Sosiaalisen meadian paradigma Samoin oman sukunikin kautta
Mika Waltarin Sinuhe oli esillä kiinnostavalla tavalla vuonna 2007 poikkeuksellisesti Ateneumin portaikossa. Tietokoneella tehty valoteos toi mieleen tilataiteen tai mediataiteen, omalla kohdalla etenkin klusteritaiteen. Syynä oli sattuma. Olin samaan aikaan kirjoittamassa ulos toista osaa sosiaalisen median yhteisöllisistä rakenteista, ja etenkin innovaatioprosessien kulusta, symboleiden limittyessä kulttuurista toiseen käsiteanalyysiä soveltaen. “Living Rooms” oli ensimmäinen idea tulevasta, jossa käsiteanalyysiä avataan helppotajuisemmin kuvataiteen keinoin. Tätä samaa tapaa toki myös alkuperäiskansojen kielessä ja sen musiikillisessa tai kuvataiteen esitystavassa.
Vaeltavat sanat
Charles Sandisonin työssä tiekoneella ohjelmoidut sanat vaeltavat ympäri pimeää huonetta, globaalia kokemusta, avaruudessa toistensa kanssa kisaillen ja vuorovaikutuksessa toisiinsa, reaaliaikaisesti. Sanat etsivät toisiaan kuin dna-rakenteen aminohapot ja niitä avustavat rna-rakenteen omat viestinviejänsä.
Sanoista syntyy elämää, uusia sanoja, jotka rakentavat lauseita, ikään kuin geenien sosiaalisia vastineita meemeinä, jotka kisailevat keskenään paremmuudesta. Lopulta kaikki katoaa tai muuttaa muotoaan, syntyy uusi teoria, malli, ehkä lopulta vanhan hävittäen viruksen lailla ja heräten uuden paradigman kautta, entistä maailmaa vahvempana. Sanat mies, nainen, lapsi, ruoka, vanha, kuollut.. jatkavat vaellustaan.
Tampereella asuva kuvataiteilija Sandison vastaanotti presidenttimme ojentamana tämän vuoden merkittävimmän kuvataidepalkinnon Ars Fennican. Skotlannissa Glasgow School of Art -taidekoulussa 1988-1993 koulutuksensa saanut lahjakas ja hieman kapinallinenkin taiteen tekijä ja “Kieli maailman pelinä” oli saanut ansaitsemansa huomion.
“Huono voittaja”
Palkitun valinnut kuraattori David Elliot käytti kieltä, jossa puhuttiin luomistyön mikrokosmoksesta, taiteilijan tavasta leikellä, pirstoa, limittää kerroksittain ihmeellisessä maailmankaikkeudessa. Loputon määrä yhdistelmiä ja takana vain kevyt jumalallinen henkäys, sumu tai lumisade, tähdet sen takana.
Enemmän kuin Elliotin sanat minua puhutteli voittajan arka tapa esiintyä. Hän kertoi, kuinka maailmalla on paljon huonoja häviäjiä, mutta hän on poikkeuksellisesti huono voittaja. Vaimo oli kuitenkin kannustanut ja kehottanut esiintymään tavalla, jossa voittoa ei tarvitse hävetä. Hävetä voittoaan on hyvin suomalainen tapa, brändimme.
Sillä yritetään selvitä kiusaajistamme, joille voitto on heidän ja tappio jonkun muun.
Tunnen Glasgowia ja Skotlantia hyvin. Oulussa opiskelimme 1980-luvulla kulttuurin ystävinä, miten köyhästä teollisuuskaupungista monine ongelmineen tehdään Euroopan ensimmäinen kulttuurikaupunki panostamalla pelkästään korkeakulttuuriin. Sitä vietiin joka kadunkulmaan, sairaaloihin, vankiloihin. Jos nyt sellaista kulttuuria, korkeakulttuuria, vielä löytyy siinä sosiaalisen tai yhteisöllisen median uudessa paradigmassa, jota Charles Sandisonin työ minulle esitteli, ja joka löytyy uusimmasta kirjastani, juuri kustantajalta saamastani vuosien työstä. Samalla pohdin, miten pitkäaikainen kotikaupunkini mahtaisi menestyä Euroopan kulttuurikaupunkina. Tervaporvareitten perilliset ovat varmaan tätä jo pohtineet yhdistäessään ympäröivän maaseudun kaupunkiinsa.
Edinburgh ja geenit
Toisen kerran törmäsin skotteihin MTT:n, nykyisen Luken, tutkijana ja seuraten dna -molekyylin liikkeitä jalostettaessa lampaita ja nautoja myös suomalaiseen navettaan ja laitumille. Olin törmännyt niihin kyllä jo lapsena, Ayrshire-karjaan Ylä-Savon ja kotini pelloilla. Sumuinen maisema ja tähdet sen takana ovat nummien tuotetta ja Irlannissa vieläkin vaikuttavampi osa maisemaa kuin Skotlannissa.
Liikkuva sumu ja tähdet ovat suurenmoinen elämys ja sama löytyy, kun katsoo mikroskooppiin tai kaukoputkeen. Ihminen on puolivälissä mikro- ja makrokosmoksen välissä ja sanat avutonta hapuilua tulkita tuota rajallisin aistein avattavaa uutta ulottuvuutta, uutta maailmankuvaa, paradigmaa. Paradigmainen muutos on ilmiönä vaikea, ja sitä vuodesta toiseen jatkuvat pandemia viruksineen ja hybridiyhteiskunnan kouristeluineen ei ainakaan tee kulttuurikaupungin rakentajalle helpommaksi.
Skotit ja Tweedjoki
Kolmas kerta skottien kanssa kisaillen tapahtui EU-kautemme alkaessa. Pohdimme silloin, kuinka yhdistäisimme suomalaiset jokiohjelmamme yhdessä heidän ja irlantilaisten vastaaviin ohjelmiin. Syntyi eurooppalainen jokilaaksojen yhteinen verkosta ja ympäristöohjelma, joka sai myöhemmin EU:n Liferahan ohella myös palkinnon tuon ajan EU:n kärkiohjelmien joukossa. Tuohon aikaan liittyi myös sykähdyttävä juhla, skottien itsenäisyyspäivä, Edinburghin linnassa ja kohtalon oikku tavata Sean Connery, alias James Bond, se ainut oikea. Olen kertonut tämän pommiuhkasta syntyneen tapaamisen ja kiltin hankinnan aikaisemminkin. En kerro enää. Muutaman minuutin kohtaaminen ei muuttanut kummankaan elämää mihinkään suuntaan. Monet muut tapaamiset samalla torilla muuttivat enemmän.
Hämäläinen kademieli Forssassa ja Jokiosissa on raateleva kokemus vuosikymmenien ajan sitä sietäen. Mitä vähäisempi vätys, sitä näkyvämmin tämä haluaa palkita esimiehensä pelot ja kiusanteon nostattaen raivonsa suorastaan pelottavaksi liikkua ilman Sean Conneryn taitoja Hollywood -maailmassa maalaisympäristössä. Se muistuttaa ihmisten puolueen kokousta ja sellaisia kokouksia täytyy välttää, hyväksyä kiusaamiseen kuuluva lupa olla niistä ulkona. Joskus eristäminen on Jumalan siunaus. Suomalaiseen kiusaamiskulttuuriin ja narsismin häiriöihin kuuluu sellaisia rituaaleja, jotka ovat jossain muualla saaneet muodokseen tavan tanssia, joskus hyvinkin taitavasti askelkuvioitaan kehitellen. Olen näistäkin kuvioista aiemmin kirjoittanut, joten en palaa nyt enää sellaiseen, jota tapaa myös muualla luonnossa soidinmenojen muodossa.
Glasgow’sta Tampereelle
Suomessa on syytä pyytää anteeksi olemassaoloaan hieman samoin kuin Skotlannissa. Charles Sandison tuntee olonsa Tampereella varmaan yhtä kotoisaksi kuin työläiskaupungissa Glasgow’ssa. Niinpä voittaja kertookin Ars Fennican kiitospuheessaan, kuinka taideteos ja sen idea syntyikin oikeastaan ulkopuolella kouluttajan, Glasgow’n School of Art ahdistavan elämän.
Koulusta päästyään hän palasi kotonaan lapsuutensa ja nuoruutensa aikaiseen kokemukseen pelata tietokoneella. Sieltä tämä innovaatio ja suuri visio lopulta avautui, intohimosta tehdä rakastamaansa taidetta, ei muiden ohjeita. Ei kauhusta koulutus- tai työpaikalla eläen, tavasta ahdistella tulevaa mestaria. Nämä ovat pieniä asioita, jotka johtavat suureen loppunäytelmään. Pelkään että oman aikamme piilossa olevat pienet asiat ovat juuri nyt kypsymässä suureen finaaliinsa. Minulla on myös jonkinlainen mielikuva sen synnyn taustoittajien tarkoitusperistäkin.
Ehkä suurin osa tieteestä ja taiteesta, niitä yhdistävistä elementeistä, tehdään paeten vanhaa konventiota. Psykologian professorimme epäili, ettei mitään hyvää ehkä yliopistoissa ole koskaan keksittykään, saati paradigmaista. Se ei voisi sellaista sallia menettämättä samalla liian paljon rakentamansa kulttuurin kannattajien vallasta, arvovallasta ja siteistä ulkomaailmaan. Se on kuin kuvitelmamme eurosta ja sen sidoksista muuhun abstraktiin mutta samalla olemattomaan.
Konvention sisältä pakenevien tapa taistella vanhan rakenteen vinoja kuvia vastaan on ikään kuin alkua, ja tapa heijastaa sumun lailla takana avautuvaa tähtitaivasta. Sen näkeminen edellyttää sellaista sosiaalista rakennetta, jossa mukana on kiusattu ja kiusaaja, tapa karkottaa mahdollisimman kauas tuosta sosiaalisesta kentästä, jotta uusi voisi avautua. Erityisen kiintoisaa on havaita oman aikamme narsistien tapa käyttää valtaansa, pyrkien samalla hillitsemään liki yli kiehuvaa sisäistä paloaan kohti räjähdystä.
Moni on kokenut tämän helpotuksen vasta eläkkeelle jäätyään, ja suurimmaksi syyksi suomalaiset kokevat työyhteisönsä onnettomuudessa ja ahdistuksessa juuri esimiehensä, johtajat. Se on hyvin omituinen tutkimuksen tulos ja panee pohtimaan, tarvitaanko sellaista nykykulttuurissa lainkaan? Vahinkoa aiheuttavat ihmiset eivät ole kenenkään eduksi. Ainut todellinen on kuitenkin kokemuksellinen, ei toki dogmi.
Kohti uutta paradigmaa
En ole varma, onko heikon itsetunnon hankkineen ihmisen tai yhteisön tapa kiusata toisiaan välttämättä pelkästään kielteinen ilmiö. Ihminen kokee elämänsä aikana tunteiden kirjon, jossa niiden kirkkaus on osa henkisiä voivavaroja, lahjoja ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Kateudella, miesvaltaisen yhteisön tavalla torjua juuri verbaalista kilpailua, vastakkaisen sukupuolen tapaa käyttää käsitejärjestelmiään, on myös syvä tehtävänsä kasvattaa kohti uutta paradigmaa. Matkalla tulee tehtyä myös virheitä mutta niitähän myös narsisti osaa pyytää anteeksikin.
Ihmisen persoonan mitätöinti, tehokas eristäminen tai symbolinen vaikeneminen, on globaali ja kaikkialla esiintyvä yhteinen helvettimme. Dogmaatikon on mahdoton ajatella muuta kuin omaa vaihtoehtoa, ja uuden paradigman näkyminen saa yhden asian liikkeen ymmärtävän ja konvergoivan pragmaatikon panikoimaan. Johtajana sellainen ei ole onnistunut edes vankilayhteisössä tai tämän päivän Paavina esiintyen. Nyt ei ole otollinen hetki tehdä sellaista, joka tulkitaan myöhemmin luonnostaa syntyneeksi, virusten aiheuttamaksi.
Kiusaaja on uhri hänkin
Kiusaaja on välinpitämättömän, alistavan kasvatuksen tuote ja uhri, kirjoittaa Ilppo Aaltonen lehdessään (FL 25.11). Kun kotona, työyhteisössä tai koulussa saa käyttää toista halventaa dialogia, erilaisuus on silloin tuomittavaa ja halveksittavaa. Kasvuympäristön ulkopuolista normistoa käyttävää ei kunnioiteta. Eikä räjähdysmäisesti kasvavassa sosiaalisen, yhteisöllisen kansalaismedian sisällä enää muita olekaan. Kaikki he edustavat uutta, meille vierasta normistoa, jopa tieteellisen maailmankuvamme kohdalla. Se on hyväksyttävä. Paradigman vaihtuessa hybridiyhteiskunta hyväksyy monenlaista totuuden torvea.
On toinenkin syy ja se on todellisempi. Kun älyllinen kapasiteetti ja lahjat eivät riitä johonkin, sen torjunta on laiskuudesta syntyvä rationaalinen tapa käyttää yhteisön sisään kirjoitettua sopimusta sulkea tällainen uudistus ulkopuolelle. Tätä tapaa muuallakin kuin Suomessa tai Hämeessä, henkisen laiskuuden muodoista tavanomaisinta.
Hyvin usein tällainen henkilö on juuri johtaja, esimies, patriarkaalinen hahmo, patruuna. Näin koko ilmiö on yhteisölle helppo, mutta samalla kiusallinen, kuten Aaltonen on sen kirjoituksessaan aivan oikein havainnut. Hyväksymällä uudessa paradigmassa, muuttuvassa maailmassa kuningas, jolla ei ole enää vaatteita, säästytään uuden oppimisen vaivalta. Syntyy omituisia liki totalitaarisia järjestelmiä, joiden purkaminen edellyttää johtajien vaihtamista, tai heistä luopumista.
Suomen Pankin patruunat ja maabrändit
Kun Suomen Pankin johtajistoon kuulunut Sinikka Salo paljasti, millaista peliä Suomen Pankissa käydään, ei ole vaikea ymmärtää, miksi meidän on mahdoton vastata sellaisiin kysymyksiin, joita Irlanti, Kreikka ja jatkossa Portugali ja Espanja meille asettavat. Samoin on liiankin helppo etukäteen arvata, millainen on se tuote, jossa suomalaista brändiä toteutetaan lähivuosina.
Siinä brändissä on metsää, puita, luontoa, puhdasta vetää, luomua, yhteisöjä, särki-gourmet, Ahtisaari ja aikuispakkaukset, koululaitos ja kraanavesi. Sekä lapsekkaita tehtäviä suomalasille ja lukkarinkoulun kasvatit niitä toteuttamassa. Se on alkua kohti uutta aikaa ja hybridihallituksia, naisia niitä johtamassa. Elämän piiri kapenee samalla ja syyksi mainitaan taudit ja niiden leviäminen, pelko perinteisempänä muotonaan. Maailman kaikki punavihreät eivät kuitenkaan yhdy samaan letkajenkkaan suomalaisten kanssa tai skottien tapaan tanssahdellen.
Mihin tämä maa olisikaan joutunut, jos nykyiset brändin rakentajat olisivat takavuosina vastanneet Agricolan ja Lönnrotin töistä ja Topeliuksen tai Runebergin rakentamista brändeistä? Ne tulivat tyhjän päälle ja loivat pohjan sille tulevalle työllemme, jossa on toki muutakin kuin itsestään selvyys visioina, josta vain Joulupukki ja koivut tähtineen puuttuvat, hiljaisuus paketoituna maailman markkinoille yhdessä hightech -hengen ja innovatiivisuuden kanssa.
Sandison rautalankamalli
Charles Sandison visio on rautalankamallinakin monin verroin valoisampi kuin mihin rakentuu sellainen viestintä, jossa pohdimme medioissamme, onko parimetrinen ja 150 -kiloinen miehenköriläs, Paperiliiton Jouko Ahonen, kiusattu herravihan kohde, kun hänelle ei sallita 200 000 euron puheita vaativasta työstään lopettaa suomalaisia teollisia yhdyskuntia oman porukkansa päällikkönä. Se jos mikä on suomalaista brändin rakentamista ja yhteisöllistä vastuun kantoa, tehtävä Suomelle, mutta vain väärässä maanosassa ja aina hiven väärään aikaankin.
Me tuemme suomalaisia työpaikkojakin, mutta kaukana Irlannissa, Kreikassa ja Portugalissa, ja me uskomme tähän. Se on suomalainen brändi siinä missä istua hallituksessa rakentaen vihreitä ydinvoimaloita. Koska hallituksessa voi vaikuttaa enemmän kuin oppositiossa omiin hyviin arvoihin, ja ne ovat vihreillä väriltään vihreitä, valtapolitiikkaa, hallituskipeyttä ja jostakin syystä kansa kaikkoa, ei tahdo uskoa. Se on suomalainen brändi vuonna 2010. Tätä menoa tuleva vuosikymmen on menetetty jo nyt ja edessä on uskomaton määrä hallituksia sen kantajinamme.
Tätä kirjoittaessani uusin gallup lupaa sosiaalidemokraateille historiansa heikointa vaalitulosta oppositiossa istuen, keskusta on hieman edellä ja perussuomalaiset ovat jatkaneet nousuaan nyt kolmen prosenttiyksikön päähän maan toiseksi suurimman puolueen paikasta. Jos näin on vielä vuonna 2020, silloin keskustan on kyettävä tekemään uskomaton loikka ohjelmassaan. Tähän loikkaan ei kukaan tänään usko. Vanha maalaisliitto elää nyt odottaen vain kuinka suurin tappioin tuleva vuosikymmen eletään, maaseudun autioituessa seutukaupunkeineen. Maakuntahallinnon voisi toteuttaa senkin ikään kuin Sveitsissä sen kantoneissa asuen ja riittävän vahvoina sekä itsenäisinä pelastamaan nyt rapautuva paikallishallintomme ja sen tapa kilpailla vahvuuksillaan ja veronmaksukyvyllään. Helsingistä ei ole tämän ilmiön toteuttajaksi ensinkään, päinvastoin.
Uusi kirja kustantajalta BoD
Samaan aikaan kustantaja on tuonut markkinoille viimeisimmän kirjani otsikolla “Sosiaalinen media ja uusi paradigma.” (Social media economy and strategy). Kirjassa on vajaa 400 sivua ja liki sata puutarhaani ja taidettani esittelevää arkin täyttäviä kuvia. Kirjan lopussa on kattava englanninkielinen yhteenveto ja toki myös sama suomenkielisenä. Kovakantinen ja sidottu, kannetaan kotiin kustantajan oman kuriirin toimesta. Ei tehdä bulkkia ja turhia varastoja, yksikään kirja ei jää hukkaan ja heitteille.
Kirja on suoraa jatkoa kolmelle edeltäjälleen ja hoitaen kustantaminen Saksassa käyttäen uusinta tekniikkaa mutta myös luonnollisesti netistä luettavat vedokset. Omalta kotisivultani jopa ilmaiseksi www.clusterart.org. Mikäli kuvat ja aineistojen analyysit, sadat blogit osana sosiaalisen median paradigman tutkimusta, eivät olisi omaa työtä, kirja olisi mahdoton julkaista liian kalliina pienen kielialueen luettavaksi. Suomessa kirjaa ei voisi julkaista, vaikka aineisto olisi kustantajalle ilmainen, kaikki valmiiksi taitettua työtä ja lukijakin saa sen ilmaiseksi. Meiltä puuttuu tällaiset yritykset ja se on taas eräs oma brändimme, joka rapauttaa lopulta ei vain kirjallisuuden vaan myös luku- ja kirjoitustaidonkin. Kirjahyllyt katoavat kodeistamme, ensimmäisenä mukamas kulttuurkodesiatemme.
Pitäisin kuitenkin juuri tällaisen kirjan laadintaa “Social media paradigm” suomalaisena brändinä. Siinä on samaa kuin Euroviisut voittaneessa tuotteessamme, joka oli Rovaniemelle tehty ja käytännössä yhden ihmisen, tai hyvin pienen ryhmän, miltei pakkomielteinen tapa voittaa kaikki eteen asetetut tahalliset esteet ja silkka kiusanteko. Tehdä mahdottomaksi väitetystä mahdollinen.