Pandemia toi tullessaan maaseudun takaisin luovana ja innovatiivisena, turvallisena kasvuympäristönämme. Olen vuosikymmenien ajan kirjoittanut maantieteiljänä ja aluesuunnitteiljana mutta myös sosiologina ja biologina maaseudustamme. Samalla monen ihmisen spatiaalisesta identiteetistämme, juuristamme. Ensimmäinen väitöskirjani keskittyi tähän ilmiöön ja sen selittämiseen myös globaalina ilmiönä. Muistelmissani jouduin tähän palaamaan, maaseutuun juurinani. Se on kipeä kokemus tutkijallekin.
Enkä vain Suomessa vaan myös yliopistoissamme ympäri maailmaa. Olen perustanut myös maaseudulle instituutteja ja kirjan ”Agropolis strategy” on sekin maailmalle levinnyt alan pääteoksia. Suomessa siihen asennoidutaan suurella tunteella, mutta niin myös Ranskassa. Ero on vain liki päinvastainen. Näin se otettiin vastaan myös vaikkapa Etelä-Anrikassa, Afrikassa ja Aasiassa. Ilmiö on kulttuurinen. Suurten tunteitten tapa ohittaa rationaalinen järki on raskas taakka aluesuunnittelijan työssä, luonnonvarojemme järkevässä käytössä, verkottumisessamme uuden hybridiyhteiskunnan kouristelussa. Pandemia palautti meidät takaisin tuohon yhteiseen sosiaalisen pääomamme muistiinkin. Aloimme hakea turvaa juuriltamme.
Olen myös dosenttina, erikoistutkijana ja opettajana, professorina, erikoistunut juuri maaseutuun. Urbaani ympäristö ei kuitenkaan ole kääntöpuoli maaseutuasumiselle, kuten se meillä Suomessa usein esitellään. Olemme nuori valtio ja maaseutumme poikkeaa vanhojen kulttuurien maaseudusta ja urbaani asuminen metropoleineen on vierasta sekin. Me selviämme pandemiastamme vanhan sosiaalisen pääomamme ja muistin avulla. Ruotsalaisille se on jo vaikeampaa.
Asetamme ne kuitenkin edelleen vastakkain ja näemme ikään kuin toistensa kilpailijoinakin. Se on hyvin suomalainen maailmankuva monessa muussakin ajattelussamme. Ratkaisut ovat joko tahi ratkaisuja ja dikotominen elämä leimaa hyvän ja pahan valintoja, ei niinkään hyvän ja huonon erottelua. Alusmaa ja orja jakaa näin jopa maailmankuvansakin ja alueiden kehittäminen on regionaalista, mentaalista puuhastelua, ei spatiaalista ja verkostojen välistä klusteritaloutta.
Törmäsin tähän työpaikallani Jokioisissa (MTT, LUKE) yhtenään ja se herätti hämäläisessä kanta-asutuksessa ja karjalaisessa evakossa suuria tunteita. Niiden tunteiden käsittely oli jäänyt puolitiehen niin Forssassa kuin sen ympäröivän maaseudun sisällä. Sompion allasevakkojen kohdalla nämä tunteet oli käsitelty ja niistä kyettiin myös puhumaankin. Syntyi käsite ”juuret” ja ”spatiaalinen identiteetti”, ei regionaalinen kartta ensinkään rajoineen. Se on nuorelle valtiolle vaikeaa tänäänkin metropoleista ja maaseudusta puhuttaessa. Se jopa politisoidaan ja sitä pilkataan. Se muistuttaa surureaktiota lapsella vanhemman menetyksen jälkeen. Suomalaiset vanhat leffat ja kirjallisuus ovat sitä tulvillaan. Sitä voisi nyt jo vähän helpottaa ja keskittyä pandemian tuomaan luovan tuhon mahdollisuuteemme.
Nyt pandemian aikana olemme joutuneet pysähtymään ja pohtimaan uudelleen tämän ajattelumme oikeutusta. Seuraava teksti on 2000-luvun alussa kirjoittamani ja vaiheessa, jolloin julkaisin toisen väitöskirjani. Se liittyy aluesuunnittelussa maaseutusosiologiaan mutta myös samalla maaseutumaantieteeseen ja varoo regionaalisia rajojamme etenkin innovaatiopolitiikan syntyä hoidettaessa. Tuolloin oli varottava Suomessa myös nuoren kaupunkikulttuurin tsaarin aikaisen yliopiston henkistä ilmapiiriäkin.
Jopa poliittinen järjestelmämme, puolueet, oli rakenneltu maaseudulla maalaisliitto-keskusta akselin kautta sekä korostan sen vastakohtana Forssan kaltaisia pieni työläiskaupunkejamme. Punamulta ja kansanrintama korostivat hallituksina näitä suomalaisia omituisuuksiamme Kekkosen ajan Suomessa eläen. Se oli ahdistavaa aikaa kehittää maaseudun ja kaupungin vuoropuhelua. Olen kertonut siitä muistelmissani peitetyin sanakääntein ja vältellen viemästä sitä lähihistoriamme tunkkaiseen poliittiseen ilmapiiriin ja sen esittelyyn. En halua jättää sellaista perintöä lastenlapsilleni.
Yhteistyö talousalueen sisällä vaikeutui tämän jyrkän, menneen maailman sosiaalisen pääomamme ja sen muistin seurauksena. Tätä rajaa voisi nyt jo madaltaa tai oikeammin digiaikanamme unohtaa kokonaan sekä taloudellisena että sosiaalisena raitteenamme. Se kun on meidän suurin mahdollisuutemme nyt pandemian jälkiaallolla. Olemme siinä ruotsalaisia melkoisesti edellä pelkän sattuman ja sosiaalisen pääomamme muistona.
Maaseudullakin innovoidaan
Matti Luostarinen, MTT, LUKE
Innovaatioista ja innovaatiopolitiikasta on tullut eräänlainen uusi yhteiskuntapoliittinen ohjaaja ja jopa uskonto. Innovaatioita tehdään niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.
Innovaatio on tekninen tai taloudellinen uudistus. Yhä useammin siihen liitetään myös koko yhteiskunta monine palveluineen. Lisäksi puhutaan sosiaalisista ja kulttuurisista
innovaatioista ja innovoivista organisaatioista, alueista ja innovaatiorooleista sekä omaksujatyypeistä. Kaikkein vaativimpia ovat symboli-innovaatiot.
Nämä voivat muuttaa koko käsitejärjestelmämme jäädessään elämään ja
vakiinnuttaessaan asemansa. Kestävä kehitys ja maaseudun monet ympäristöä koskevat uudet korjausmenetelmät ovat esimerkkejä tällaisista nopeasti yleistyneistä uusista
symbolirakenteita vaatineista uudistuksista. Ensin ne muuttavat hitaasti asenteitamme kohti toimintaa ja lopultamyös koko arvomaailman.
Suomessa innovaatiopolitiikka käynnistyi myöhään 1980-luvulla kapeana tiede- ja teknologiapainotteisena ohjelmana. Sitä luonnehti pragmatismi sekä tutkimuksen ja tieteen
valjastaminen yhdysvaltalaisen utilitaristisen mallin mukaiseen työskentelyyn.
Innovaatioiden synty
Innovaatioiden oletettiin syntyvän yhdessä pisteessä ja leviävän sieltä hierarkkisesti metropolialueille, pääkaupunkiseuduille, maakuntakeskuksiin ja lopulta
maaseudulle. Syntyi hierarkkinen ketjuajattelu, jossa luonnonvarat kulkivat jalostuksen kautta kauppaan. Tämän ajattelun mukaan aiemmin maalla syntyneet innovaatiot
syntyivät nyt kaupan hyllyillä, mistä ne hankittiin valmistuotteina.
Alueellinen innovaatiopolitiikka käynnistyi Suomessa vasta EU:n myötä 1995. Tämä tapahtui yliopistopaikkakunnilla osaamiskeskusohjelmana ja nykyisin sitä jatkavana
keskusalueohjelmana. Tämä ohjelma syntyi kirjani ”Agropolis Strategy” tuotteena sisäministeriössämme, kuntaministeriössä. Jotain kun oli tehtävä EU-kautemme alussa ja sen tarjoamaa rahoitusta hakien. Se onnistui hyvin. Kirjani lainaaminen tähän tarkoitukseen luvattiin korvata myöhemmin. Olen odottanut tämän lupauksen täyttäjiä.
Suomessa innovaatiot on liitetty suuriin massoihin, kriittiseen massaan ja osaamiseen sekä alunperin ruotsalaiseen hägestrandilaiseen leviämisprosessiin. Sen taustalla on klassinen fysiikka ja tuloksena muun muassa hierarkkiset aluejaot, rajat ja vaikutusalueet seutukaavaliittoineen ja runkokaavoineen. Hierarkkiset rakenteet ja rajat ovat kuitenkin innovaatioiden vaikein este. Törmäsimme siihen yhtenään mm. sotea rakenneltaessa ja menetimme vuosikymmeniä. Oli tästä keskushallintoamme varoittanut. Tiedettä ei tule soveltaa tavalla, jossa sen ymmärtäminen on jäänyt puolitiehen. Perustuslakimme ja sen soveltajat eivät ole tiedemiehiä valiokunnassaan.
Innovaatiot vaativat luovuutta
Nykykäsityksen mukaan alueet eivät sinänsä ole oppivia eikä niihin liity mitään innovatiivista tai innovaatiot pois sulkevaa. Tärkeitä ovat alueella sijaitsevat toimijat. Oleellista on kyky
hankkia innovaatioita, rakentaa tätä varten innovaatio-organisaatioita, verkostoja ja ryhmiä.
Pienimmillään tämä luovuus kiteytetään tiimiorganisaatioissa ja näiden rooleissa.
Tiimi ja klusteri ovat uusia symboli-innovaatioita organisaatioina. Pääsääntöisesti ne ovat lainasanoja muista kielistä ja kertovat innovaation olevan muualta kuin
Suomesta peräisin. Innovaation diffuusio kuvaa tämän leviämisprosessin luonnetta. Olemme lainanneet innovaatiomme alusmaana muualta.
Tiimeissä on innovaattoreita, jotka uskaltavat osallistua muille vaikeisiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Kännyköitä ja tietokoneita kukaan ei enää pelkää. Ryhmissä
on mukana myös institutionaalisia osaajia, tutkimuslaitoksia. Innovaatioita ei niinkään ideoida, vaan ne ovat kaikkialla läsnä ja ne löydetään osana globaalia paikallisuutta. Tärkeää
on osata ottaa ne käyttöön. Maaseutu ei tässä poikkea millään tavalla kaupunkiympäristöstä. Tässä meillä on outo virhekäsitys korjattavana. Sen korjaaminen olisi sysäys myös uusien organisaatioiden synnylle.
Innovoiva maaseutu
Maaseutua on pidetty heikosti innovoivana tai innovaatiota vastanottavana ympäristönä. Tämä voi johtua sosiaalisesta muististamme. Käsitteet sosiaalisesta muistista ja osaavista
alueista ovat nekin uusia innovaatioprosesseja tulkitsevia symbolirakenteita. Samaan aikaan 1960-luvun kansallisen rakennemuutoksen aikoihin toteutettiin jo kansainvälistä
mittavaa innovaatiopolitiikkaa. Nämä ilmiöt liitettiin Suomessa yhteen ja näin syntyi mielikuva kaupungistumisesta osana innovaatioiden leviämistä.
Kaupunkilaistumiseen liittyivät rikastuminen, uudet tuotteet ja palvelut sekä ammatit osana kansainvälistä innovaatiopolitiikkaa. Näin innovointi liitettiin Suomessa kaupungistumiseen sen sosiologisen sosiaalisena ilmiönämme. Näin se myös meille esiteltiin ja olemme edelleen sen vankeja. Ulkopuolelta tätä virhettä seuraten se vaikuttaa pelkästään koomiselta, surkuhupaisalta.
Lisäksi pyrittiin tavoittamaan muu maailma kansallisesti jälkijättöisessä innovaatiopolitiikassamme. Tämä tehtiin keskittämällä vähäiset varat pääkaupunkiseudulle sekä tekniseen ja pragmaattiseen innovointiin. Näin saavutettiin kyllä kapea-alaisia tuloksia, mutta samalla maaseutu ja sen innovaatiokapasiteetti luonnonvarojen tuottajana ja
jalostajana sekä kasvavan palvelusektorin verkottajana jäi kokonaan hoitamatta. Mielikuva ali-innovatiivisesta maaseudusta syveni. Se oli virhe johon kukaan ei puuttunut Helsinkiin muuttaessaan. Ei edes yliopiston sisällä ja keskushallinnossamme. Se olisi ollut liian suuri riski omalle uralle ja sen etenemiselle.
Maaseudulta puuttuu innovaatiopolitiikka
Maaseudulta puuttuu edelleenkin innovaatiopolitiikka. Symbolirakenteissamme maaseutu ei kuulu innovaatioprosessiin lainkaan. Tämän vuoksi maaseutu ei pysty hyödyntämään globaalia paikallisuuttaan.
Läntisessä maailmassa maaseutuasuminen mahdollistaa erittäin vaativan sosiaalisen pääoman ja muistin käytön osana suuria rakennemuutosta ohjaavia prosesseja. Näissä hyvin vaativat rakenteelliset innovaatiot kyetään siirtämään koko yhteiskuntakoneiston käyttöön.
Ne siirtyvät varsinkin palvelusektoreille eikä vain kapea-alaisesti teknisiin prosesseihin ja sellaiseen tuotantoon, jonka tuloksena on vaatimaton uudistus, kuten langattoman puhelimen käyttö. Tämäkin hämärsi digiajan syntynä omaamme, rajat ylittävää regionalismiamme.
Kulttuurisia ja sosiaalisia sekä niitä ruokkivia taloudellisia innovaatioita hyödynnetään nykyisin maailmanlaajuisesti maaseudun luonnonvarojen käytössä. Edellytyksenä on, että
maaseudulla kyetään vastaanottamaan ja lähettämään sellaisia innovaatioita, joiden prosessoinnin taustalla ovat verkostojen ja klusterirakenteiden ohella hyvin vanha maaseudun sosiaalinen muisti.
Lisäksi tarvitaan kykyä integroitua vastaaviin globaaleihin kulttuurirakenteisiin.
Maaseudun rakenteita ei ole urbaanissa ympäristössä eikä se voi niitä vastaanottaa. Yhdyskuntarakenteiden köyhtyminen ja vararikot sekä slummiutuminen johtuvat pääosin tästä rakennemuutoksesta. Joskus sitä jopa kiihdytetään poliittisella toiminnalla tahallisesti tai tahattomasti.
Paikalliset innovaatiot
Kaikki toiminta on innovoinnissa lopulta paikallista. Sitä yhdistää nykyisin 1600-luvun newtonilaisen absoluuttisen ajan ja paikan sijasta einsteinilainen suhteellinen aika ja
paikka. Tähän on johtanut meidät globaalisti yhdistävä teknologia. Niinpä ero tätä teknologiaa käyttävien sukupolvien välillä on nykyisin vuosien sijasta vuosisadoissa. Muuta teeskentely on vain itsensä pettämistä.
Tämäkään ilmiö ei poikkea kaupungeissa millään tavalla maaseudusta. Erot näkyvät kaupungeissa ja maaseudulla niiden sisäisinä suurina vaihteluina. Tähän vaihteluun on nyt puututtava ja jäämättä odottamaan pandemian katoamista tai uuden syntymistä. Ruotsi on tämän ilmiön vankina meitä suomalaisia vieläkin syvemmässä suossa.
Lue aiheesta lisää: Luostarinen, Matti, 2004.
Innovaatiostrategia ja –kapasiteetti. Ekologinen klusteri ja
innovaatiopolitiikka. Maa- ja elintarviketalous 45. Hinta 25
euroa.
Tilaukset: Sähköinen
julkaisu www.mtt.fi/met/pdf/met45.pdf
www.clusterart.org