Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on kuntareformissa turhaa
Helsingin Sanomat (30.10) uutisoi kuinka Tammelan kunnan Letkun kylässä maanomistajat myyvät puolen hehtaarin tontteja lähinnä pääkaupunkiseudun muuttajille. Neliöhinta vaihtelee reilusta eurosta viiteen euroon kunnallisteknisesti valmiilla, suurehkoilla tonteilla. Pääkaupunkiseudulla vastaava tontti olisi kymmenen talon yhteinen ja neliöhinta aivan muuta kuin euron luokkaa. Letkun kylästä on vajaan tunnin matka Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Asioida voi myös Forssassa ja Hämeenlinnassa, Tammelan kirkonkylässä.
Samaan aikaan kun kuntien rakenneuudistus etenee suurkuntien suuntaan, kylät käyvät kilpailua keskenään säilyttääkseen muutaman peruspalvelun. Lähinnä taistelua käydään kouluista. Niin myös Tammelan kunnassa, joka oli alkujaan vieressä kuihtuvan Forssan kaupungin emäkunta. Emäkunta on kasvukunta ja Forssa menettää sinne asukkaitaan. Forssan talousalueeseen kuuluu Tammelan lisäksi Jokioinen, Humppila, Ypäjä ja pitkin hampain Urjala sekä kaupunkikunta Somero. Suur-Hämeenlinna on jo syntymässä Tammelasta itään ja vieressä lännessä on niin ikään suur-Salon talousalue sekä Loimaan maaseutupitäjien talousalue. Kaikki muuttovoittoalueita Forssaa lukuunottamatta. Maaseutupitäjä Rengon liittyminen Hämenlinnan kaupunkiin on sama ilmiönä kuin kirkonkylän muuttuminen aikanaan kunnan keskukseksi ja sivukylien unohtuminen jonnekin periferiaan. Kylien on siis itse hoidettava omaehtoisesti yhteytensä verkottuen ja verkostoituen. Tämä koskee myös maankäyttöä ja sen säätelytarkoituksia kyläyhteisön käytössä. Suuren pinta-alan kaupunkikunnilla on jo nyt laiminlyötyjä entisiä maaseutualueita viheralueina ja niiden lisääminen Rengon tai Hattulan kaltaisilla kymmenien kylien yhdyskunnilla ei näiden toimelaiaisuutta ja yhdyskuntarakenetta juuri auta. Politiikassa (politics) kyse on pelkästään vallankäytöstä ja valtapolitiikka ei suosi maaseudun pienkyliä. Tämän varmasti jokainen myöntää puolueesta riippumatta. Sen sijaan ihmisten elinympäristön kehitys (policy) on kokonaan toisen tason kysymys ja mahdollista myös suurkunnan osana. Näitä kahta ”politiikkaa” ei pidä sotkea toisiinsa. Ei myöskään regionalismia spatiaaliseen alueeseen ja mentaaliseen yhteisöllisyyteemme, juuriin ja sosiaaliseen pääomaan tai muistiin.
Suomen rikkaimman maatalousalueen (”Vakka-Suomen”) kohdalla maaseutupolitiikka menee tasatahtia luonnonvarojen käytön kanssa eikä vastakkainasettelua juurikaan esiinny. Vastakkainasettelu on syntynyt pikemminkin perinteisimmän aluepolitiikan maakunnissa Itä- ja Pohjois-Suomessa. Maataloustuet ovat yhteistä aluepolitiikkaa ja kinastelu aiheesta lähinnä poliittista peliä. Uutisköyhinä aikoina kaivetaan esille vanhoja hautoja ottaen vauhtia kansalaissodan vuosilta. Suomi nyt on tylsä, uutisköyhä maa. Huhtiniemen haudatkin vaikuttavat olevan 1800-luvulta ja Venäjän vallan aikaisia. Niistä ei saa kunnon riittaa tai vastakkainasettelua tekemälläkään. Konsultoivaa apua olisi haetava Lapin allasrakentajilta. Dikotomia on kuulunut Lapissa ja köyhillä kehitysalueillamme tyypiliseen imperialisimin peraatteeseen, jossa köyhät asetetaan vastakkain. Näin on estetty horisontaalinen verkostoituminen. Nykyisein se tapahtuu kuitenkin netissä ja rajat ylittäen eikä manipulointi ole mahdollista. Suuret ikäluokat eivät saa enää lapsiaan ja näiden lapsia mukaan globaalista nettiympäristöstä. Rullaattoreilla tehty vallankumous ei ole uskottava. Yliopistojen ”verkottaminen” on hallinollisesti turhaa puuhastelua. Ei innovaatioympäristö hallintoa kaipaa verkostoympäristönä vaan sen poistumista eläkkeelle. Sama koske ”valtapolitiikkaa” kuntien rajoilla. Kehen se valta kohdistuu? Valta ilman alamaisia on turhaa. Konflikititeoreetikkojen ”pelaaja” -luonne ja persoonallisuus on vain yksi lähes kymmenestä verkoston ”tyypeistä” eikä pelin ulopuolella olevat havaitse sen tekemisiä lainkaan (tyyppiluokitukset katso Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka)
Kuntauudistus ei koske niinkään vain kirkonkyliä, joista takavuosina tuli kuntiemme ja kylien yhteisiä palvelukeskuksia, vaan ennen kaikkea se koskee liki 3000 aktiivista pienkyläämme. Nämä pienkylät jäivät aikanaan suuremman kirkonkylän varjoon, josta tuli samalla kunnan hallinnollinen keskus ja usein myös kunnan nimi. Varakkaista pienistä kylistä tuli paljon itsenäisiä kuntia. Yhteistä pohjaa ei niin kauheasti haettu ja Hämeen kylissä riitti kun tunsi lähinaapurit. Maailma loppui hevosen kulkemaan matkaan. Nyt tämä sama matka on nettiympäristö ja globaali, rajaton todellisuus. Se ei suinkaan ole surrealistinen virtuaalimaailma. Virtuaalisena ja surrealistisena maailma avautuu nyt regionalismiin kiinni jääneille ja autoineen lumisohjossa tuskaileville. Tällaisia on vain vajaa 2% koko ihmiskunnasta. Härillä kyntäjä puhuu häristä ja lähtee kohti itää kun tarkoitus on mennä länteen.
Samalla kun ehkä noin sata kirkonkylää on nyt menettämässä itsenäisyytensä, samaan aikaan monet pienen kylät ovat kasvattaneet itsenäisyyttään EU:n omaehtoisen toimeliaisuuden ja tukitoimien rahoittamana. Paluumuutto kyliin on alkanut jo vuosikymmen takaperin ja koskee usein muuta kuin kirkonkylää. Niinpä esim. Forssa on menettänyt väestöään jo yli vuosikymmenen, mutta Tammela ja sen kylät lisäävät väestömääräänsä. Tammelan kironkylää ei pidä kuitenkaan sotkea Letkun kylään spatiaalisena yksikkönä. Mitä tekemistä Letkun kylällä on Tammelan kirkonkylän kanssa, jonne lapsia yritetään ”muiluttaa” elpyvistä kylistä ympäri maakuntaa?
Monet seutukunnat kasvavat kylien kasvun varassa. Koko Etelä-Suomen kolmio Helsingin, Tampereen ja Turun rajoittamana on muuttovoittoaluetta. Täällä kylärakenteiden muutokset ja kasvavat vahvuudet ei ole ollenkaan sama kuin kuntarakenteen kriisi kirkonkylästä tai seutukunnan kaupunkikeskuksesta tulkiten ja koko maata ravistellen. Kunnan hallinnon kriisi ja valtapolitiikka siellä ei ole sama asia kuin kylät ja niiden toimeliaisuus. Mitä tekemistä Letkun kylällä ja sinne muuttavilla helsinkiläisillä lapsiperheillä on kunnalispolitiikan muutaman juonittelija valtapolitikan kanssa? Pienet maaseutukylät vahvistuvat siinä missä suuret kasvukeskuksemme järkevän maaseutupolitiikan (policy) keinoin oli kunnallispolitiikka (politics) vaikka kuinka syvässä ahdingossa. Ei näitä kahta asiaa tule sotkea toisiinsa vaikka ”peluri” (”politics”) niin haluaisikin. Peluri sulkee pelinsä ulkopuolelle kaiken ja kaikki, jotka eivät suostu hänen sääntöihinsä. Pelurin mailman suurin ongelma on moraalin puute ja emotionaalinen köyhyys.
Maastamme on muotoutumassa maakuntakeskusten ja maaseutukylien Suomi, jossa vanhat hallinnolliset kuntarajamme ovat olleet rasite jo runsaan vuosikymmenen ajan. Seutukunnat ovat toki lähempänä työssäkäyntialueita ja palveluiden hankinta-alueet on kohtuullisen helppo Suomessa rajata. Uusi verkostosukupolvi ei kunnnioita hevospelien aikaa ja auto vie etsimään asuinpaikkoja kauas pääkaupunkiseudun ulkopuolelle. Kansainvälistynyt nuoriso hakee rajojaan netin ja globaalin maailman tarjoamin keinoin. Perinteinen kunnallispolitiikka on siitä uskomattoman kaukana. Verkkolehden lukija ja nörtti ei paljon paikallista paperilehteä selaile. ”Nörtiksi” nimittelykää ei enää oikein toimi, kun kyseessä on yhteiskunnan toimivan koneiston ulkopuolelle jäävä ”etanolirotta” EU:n liberalaismin kokeilualueella ja laboratoriossa pohjoisessa periferiassa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan suurten ikäluokkien yleisin kuolinsyy on jo alkoholismi sekä naisilla että miehillä (HS. 1.11.06). Verisuonitautimme ja rintasyöpä on ohitettu yhteisellä rintamalla.
Olemme siirtymässä yhtäällä kohtuullisen suuriin alueyksikköihin, joita leimaa lähinnä tapamme hankkia palvelut kalliina erikoispalveluna. Näillä muutamalla suuryksiköllä on kohtuullisen tutut rajat, joita maassa on käytetty periteisesti maakuntarajoinamme, olkoonkin että aivan niitä ne eivät näytä nyt noudattavan. Toisaalla Etelä-Suomessa Helsingin ja Pietarin vaikutus näkyy ja liikkuminen lisääntyy. On syntynyt uusia palvelukeskuksia, jotka eivät vastaa vanhoja hallinnollisia rajojamme lainkaan. Erikoissairaanhoito ja -koulutus ovat esimerkkejä palveluista, joita vanhat rajat eivät enää oikein tottele. Nettinuorille nekin ovat vähä ahtaita. Jatkossa kilpailevat yksityinen ja julkinen. Todellista ongelmaa ”etanolirottien” hoidossa on piiloteltu, kuten aina Suomessa. Miten ”etenolirotta” hoitaisi itsensä, kysytään? Ongelma on sama kuin median kriisissä. On mahdotonta taistella itseään vapaaksi kun vastassa on ”ei kukaan” tai oma peilikuva.
Maallemuuton kautta syntyvä kylien herääminen uudelleen on paluuta takaisin pienyhteisöjen suureen aikaan, jolloin kylä oli asumisemme perusyksikkö palveluita haettaessa. Tämä kylien uusi aika on syytä havaita ajoissa, ettei palvelujen alasajo kohdistuisi väärään osoitteeseen. Osa kunnista ja kuntakeskuksista on toki menettämässä paikkaansa palvelujen tarjoajana, mutta ei toki alkuunkaan kaikki. Maaseutupolitiikalla on saavutettu tuloksia, joiden merkitys tulee huomata myös pohdittaessa palvelurakenteemme ruohonjuuritason toimivuutta tuhansien hyvin aktiivisten kyliemme kohdalla. Kun kyseessä ovat usein joko keski-ikäiset tai nuorperheet, heitä ei voi kylissä siirtää sellaiseen hallinnolliseen kujanjuoksuun, jossa esim. lapsia lähdetään maaseutuneuvos Eero Uusitaloa lainaten ”muiluttamaan” vanhoihin kirkonkyliin ja kuihtuviin kaupunkitaajamiin. Ihmiset itse vapaasti valitkoot asumismuotonsa ja -paikkansa eikä sitä saa ohjailla tai rasittaa väkisten piirrettävillä rajoilla tai keinotekoisella tavalla jähmettyen kuntakokoihin ja jo kauan sitten unohdettuun ”regionalismiin” karttaharhana.
Verkostoitunut Suomi ja sen maaseutu ei ole tuon vanhakantaisen ajattelun ja arvomaailman vankina. Vastakkainasettelujen aika on ohi olkoonkin että vaalit lähestyvät. Verkostopuolueesta puhuvat eivät vaaleista piittaa. Helsigissä liikutaan paljon vähemmän kuin maaseudulla ja netissä ”etanolirotat” viihtyvät paljon huonommin kuin lähikapakoissa. Tämän ”surffailun” ero on syytä ymmärtää kun rajoja pohditaan regionaalisena tai spatiaalisena prosessina. Edellisten surffailijoiden maailma laajenee niin regionaalisena kun spatiaalisena ilmiönä, kun taas jälkimmäsiten kapenee ja vaihtuu painajasimaiseksi sairaskertomukseksi.
1.11.2006
Matti Luostarinen