08.11.2022
Masennus, depressio, on yleinen mielenterveyden häiriö ja vakava kansanterveydellinen ongelma, joka aiheuttaa myös työkyvyttömyyttä. Masennus luokitellaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön ohella mielialahäiriöihin.
Masennus ja depressio eivät ole ihan sama asia, mutta niitä käsitellään ikään kuin fysiologinen sairastuminen ja alakuloinen olo olisivat sama asia. Kun vielä muutamia vuosia takaperin itsemurhat olivat suomalaisten liki yleisin kuolinsyy etenkin vielä kovin nuorten, etenkin miesten kohdalla, sitä ei oikein olisi kuulunut sivuuttaa krapulan tuomana oireena marraskuisena maanantaiaamuna.
Oikean depressiivisen diagnoosin joskus saaneet ja taudin sairastaneet sekä siitä toipuneet ovat käyneet läpi hyvin vakavan taudin, josta toipuminen on vienyt oman aikansa ja sen uusiutumista pelkää.
Toki samaa Suomessa tapaa monen muunkin taudinkuvan kohdalla ja diagnoosit kulkevat edelleen tyyliin, jos sauna ja terva ei auta, tauti on kuolemaksi. Samaan aikaan suomalaisten geneettinen perimä ja sen tuomat rasitteet unohdetaan nekin.
Niinpä kun oma terveydenhuoltomme ja sen järjestelyt ovat aika ajoin hieman hakoteillä ja mukaan tulee ylimääräinen pandemia, aiemmin terveenä pidetyt siirretään kotiarestiin ensin kuukausiksi, sitten vuosiksi, elämä kapeutuu ja sitä kutustaan uudeksi normaaliksi. Sitähän se ei suinkaan ole eikä saisi sivuuttaa jättäen ihmiset heitteille ”uuden normaalin” käynnistyessä nyt suurten ikäluokkien kohdalla sulkemalla heidät ensin kotiarestiin ja unohtaen sitten sinne lopun ikää sekä näin ongelmia ratkoen. Pragmaatikoksi itseään kutsuva kansa jättää näin myös sosiaalisen pääomansa ja arvot herran haltuun myös uuden kansavan sukupolven kohdalla. Kun ikäihmiset ovat heitteillä, silloin ovat heitteillä varmasti myös lapset.
Tämä käytäntö, Suomessa hyvin tyypillinen, muistuttaa suljettuun vankilan selliin unohdetulta Papillonilta, mutta myös Stefan Zweigin shakkitarinan sankarilta, pyrkien pysymään hengissä ja pitämään mielenterveytensä raiteillaan hakien itselleen terapia-apua leivänpaloista muovailtuja shakkipelin nappuloita sellin lattialla siirrellen, kaltereista heijastuvia ruudukkoja lautanaan käyttäen. Tällainen elämä on kapeutunut ulkopuolisen yhteiskuntamme toimesta ja muuttunut epätoivoiseksi taisteluksi säilyä hengissä.
Kun muutin Hämeeseen, Forssaan, minulle kerrottiin, karjalainen kansanedustaja kertoi, kuinka täällä ei tulla hakemaan kotoa ja että muutenkin ovat ihmiset ympärillä ikään kuin syvästi masentuneita, eikä heihin saa kontaktia muuten kuin ehkä joskus viikonloppuisin ja silloinkin päihtyneenä. Keskiviikko oli pieni lauantai, perjantai lauantain aatto, torstaina naistentanssit ja sitten olikin viikonloppu ja maanantai kohmelopäivä. Vain tiistai oli päivä, jolloin saattoi pitää yhteistä palaveria työpaikalla. Opin työskentelemään yksin ja hakemaan apuni muualta. Uusi etätyö ja netti auttoi sekä sopiva sijainti Turun, Tampereen ja Helsingin kolmion keskellä. Samalla työn tulokset siirtyivät kyllä nekin maan rajojen ulkopuolelle.
Sellainen köyhdyttää kansakuntaa ja sen jäljet näkyvät Suomessa tänään. Suurin ikäluokka kun operoi tuloksineen, verkostoineen ja klustereineen, Suomen ulkopuolella. Tämäkin teksti muokataan uudelleen ja käännetään julkaistavaksi Saksassa ja levitettäväksi amerikkalaisten avulla sekä samalla kuvittaenkin. Kun näin toimivat tuhannet suomalaiset, poikkitieteisen koulutuksen itselleen hankkineet, menetys on luonnollisesti vielä mittavampi kuin pelata jääkiekkoa NHL:n joukkueissa tai jalkapalloa eurooppalaisissa seuroissamme.
Me vain koulutamme duunareita maailman turuille ja toreille, olemme siitä vielä ylpeitäkin. Suomalainen poliitikkokin alkaa olla pelkkää rupusakkia ja puulaakijoukkueiden peliä hupsuissa puolueissamme. Pääministeritkin siirtyvät Venäjän kautta Kiinaan tai ainakin Brysseliin. Meidän kouluttamamme.
Näin ei ollut vielä siinä Suomessa, jossa nuoret toimijat olivat oppineet sosiaalisen verkoston ja sen vaatimukset kasvuympäristössään jo lapsena. Niinpä jo muutaman kuukauden kuluttua Forssaan muutettuani oveeni kolkuteltiin ja tapasin miellyttäviä ihmisiä, halusivat keskustella uskonnostaan, maailmankuvastaan ja muistin kuinka myös aikanaan Oulussa, opiskeluni alkuaikoina, ensimmäinen kohtaaminen oli juuri tällainen laestadiolainen diakoniatyötä tekevä harhaileva vanhus. Hän koki sen elämäntehtäväkseen ja hyvä niin. Hänestä oli minulle apua ja tukea huomaamattani.
Yliopisto oli hajallaan ympäri kaupunkia ja kampusalue puuttui. Viikonloput vietin kotonani Iisalmessa. Valmistuin parin ensimmäisen vuoden aikana ja työurani käynnistyi rinnan jatko-opintojen kanssa yliopistossa. Tukirakenteet olivat kaukana Savossa kuten Raaheen muuttaneilla terästeollisuuden duunareilla tutkimuksessamme. Koko kaupunki oli ollut jo vuosikymmenet Rautaruukin takapihaa, mutta ongelmiin haettiin edelleen apua synnyinseuduilta, satojen kilometrien matkalta. Tähän oli saatava viimeinkin korjaus.
Omalla kohdallani tätä jatkui eläkepäiviin saakka, rinnakkain hoidettavia työuria. Jäin yhdestä sellaisesta ”putkesta eläkkeelle” mutta jatkoin entistä ahkerammin etenkin vapaana yliopiston opetuksesta, tutkimuslaitoksen hallinnosta, EU:n raportoinneista, rahan kerjäämisestä tutkijoille ja labroillemme. Aloin kirjoittaa, nauttia tieteen ja taiteen tarjoamista vapauksistamme. Poikkitieteisyys ja globaali maailma, teknologia, ne olivat minulle tuttuja siinä missä puutarha ja suomalainen luonto. Kaikkea tätä kykeni nyt hyödyntämään omaan tutkimustyöhöni ja kirjoittaen samalla verkostoissa, jotka olivat nyt globaaleja. Oma kansallisuuskin oli muuta kuin pelkkä Suomessa hankittu ja kovin kapea-alainen käytettäväksi. Kuten NHL joukkueissa tai jalkapalossa, eri liigoissamme pelaten. Tiede, taide ja kulttuuri olivat vain hämäläisille globaaleina vieras ilmiönä. Edes kartanomiljöö ja Forssan perustaja ei siinä auttanut. Kartano jäi tyhjäksi ja sen puutarha rappeutui sekin.
Samalla suoritin hoitamatta jääneen velvoitteeni yhdyskuntapalveluna politiikassa, kunnan ja maakunnan, terveydenhuollon palveluksessa vuosikymmenen. Puoluekin oli tuttu jo lapsuudestani ja tutkijan uran kohdalla ehdottomasti tuon hetken mielenkiintoisin ilmiö, populistinen liike Suomessa. Kymmentä vuotta kauempaa tuollaista palvelua ei jaksa Erkkikään. Sillähän ei ole minkäänlaista kosketusta edes naapurikuntiin ja maakuntiin, saati globaaliin maailmaan. Sisäsiittoista riitelyä kuin lapset Juhani Ahon romaaneissa veljeksiä kuvaten.
Kun olen syntyisin Savosta, siellä naapurit kävivät säännöllisesti tapaamassa toisiaan, liki päivittäin joku naapureistamme oli pohtimassa etenkin isäni kanssa hyvinkin reaaliaikaisia poliittisia virtauksia ja samalla televisio oli pantava kiinni. Se oli hankittu 1950-luvun lopulla ja levisi 1960-luvun alussa joka pirttiin. Heikki Kahila ja Teija Sopanen sekä laatikkoleikit olivat tuon ajan naapureitamme. Mukana oli pari Yhdysvalloista levinnyttä sarjatuotantoa ja niiden sankarit korvasivat vanhat naapurisuhteet ja ajankäytön yhteisön sisällä talkoineen. Se loppui kuin veitsellä leikaten.
No nyt niitä kuvaruutuja, aikanaan Savossa ”paskaluukuksi” kutsuttuja, on samassa kiinteistössä, joka huoneessa ja lisäksi kännykät kädessä, jolloin niihin pakeneminen on varmaan osasyy suomalaista surullista depressiivisen ihmisen vakavampaa epikriisiä, sairaushistoriaa, ja sen havainnointia ihmisten kalpeilla kasvoilla masennuksen alkaessa ottaa ylivaltaa. Sota ja rutto samaan aikaan on kehno yhdistelmä maan nuorten ministereitten hoidettavaksi ja samalla työkokemuksensa hankkien, Naton hyväksyntää Turkissa ja Unkarissa nöyristellen.
Asiantuntijat kertovat medioissamme missä mennään ja kuinka vuorossa on jo kohta kolmassadas sotapäivä ohittaen mennen tullen talvisotamme 105 vuorokautta syvää masennustamme. Natoon ovi oli raollaan mutta sitten tuli Turkki ja muisti sotamme jostain keskiajalta, hakkapeliitat ja Kustaa Adolfin ajatkin. Putin jos kuka muistutti meitä, kuinka hankalia olivat hakkapeliitat ja Suomi on tänään kylvetty täyteen kurjuutta ja ydinaseita on kohta maa tulvillaan. Tsaarin ajan kasvatti, mytomaanikko ja koulutukseltaan eskapismin tunteva Putin, KGB:n kouluttama agentti, osaa asiansa ja tuntee suomettumisen historian liiankin hyvin.
Jotta osaisi sairastaa syvän depression oikein, erona lievemmät masennukset, niiden oireet on hyvä kerrata aina marraskuun alkupäivinä ja hakea kliimaksi seuraten itsenäisyyspäivämme sotakuvat ja kättelyt presidenttimme toimesta sekä opiskella samalla, ketkä ovat saaneet ja millaisia mitaleja ansioistaan Ukrainan sotaa ja omia sotiamme muistellen, pandemiaa pakoillen ja marraskuista maisemaa katsellen. Kutsu presidentin linnaan on kuin tsaarin hoviin hakeutuisi 1800-luvun alkupuolella mutta tuolloin vielä puoliksi ruotsalaisena.
Jotkut lähettelevät niistä myös kuvia sosiaalisen median kautta ja ne ilahduttavat muuten niin apeaa mieltä. Kirjoitukset ovat rohkaisevia ja etenkin kevään vaaleihin valmistautuvilla kuvat värikylläisiä. Yhdysvaltain välivaalien seuraaminen on sekin mieltä virkistävää siinä missä ilmastokokouksen Egyptissä. Se että maailman huiput kohtaavat kohta jalkapallossa, ja osa jääkiekon NHL huipuista vaivautuu pelaamaan myös liigapelejään Suomessa, nostaa suomalaista mielialaa ja itsetuntoa sekin. Vai nostaako, onko kokemus juuri päinvastainen?
”Save America” ja Donald Trumpin iloiset kuvat heiluttamassa meille kättään, lupaus kuinka Ukrainan ase- ja talousavun voisi jättää eurooppalaisten huoleksi, nostaa mielialaa meilläkin. Demokraattien tukiryhmät, radikaaleimmat heistä, taas rahoittavat Trumpin radikaaleja ja näin jättiläinen on repeilemässä, taas kerran. Mieleen tulee kirja ja sen kirjoittajat: ”Mies kuin Amerikka itse”. Kirjan kirjoittajat olivat hetken Yhdysvalloissa ja poika tunnetaan isästäänkin kirjailijana. Kun kyseessä oli vielä tuon ajan radikaali vasemmisto, sitä voi pitää jo melkoisena ansiona.
Trumpin päävastustaja on republikaani hänkin. Ilmiö on toki tuttu Suomestakin. Tulevissa vaaleissamme pahin vihollisesi löytyy, kuten aina ennenkin, siitä omasta puolueestasi. Ja voittaja vie lopulta kaiken.
Masennus helpottaa, kun luet Suomen Kuvalehden ”Juhiksen” Juha-Matti Saksan urakehityksen Suomen nuorimmaksi yliopistonrehtoriksi. Ei artikkeleita, saati tutkintoja ja kirjoja niin kauheasti vaadita, mies ylpeillee hengentuotteillaan, tai niiden puuttumisella. Pelin politiikkaa, sanoisi Veikko Vennamo.
Saman lehden seuraava aukeama kertoo unohtumattomasta yöstä muurien sisällä. Suomen kuuluisimmassa vankilassa voi viettää lokoisia hetkiä, nauttia ainutlaatuisesta tunnelmasta ja huippuluokan elämyksistä. Kakola kun on varustettu tänään kaikilla mukavuuksilla kylpylävieraita varten. Mitä noista mukavuuksista sieltä aiemmin puuttui? Henkivartijat?
Toisin kun on kuviteltu, myös kirjailija voi vaikuttaa, kuuleeko joku? Ei pidä kirjailijoiden ajautua takavuosien tapaan suljetulle osastolle Aleksi Kiven ja kumppaneitten tapaan eläen, Sillanpään ja Waltarin tapaan vanhentuen.
Parasta yhteiskunnallista vaikuttamista on, kun kirjailija tekee kirjailijan töitä, eikä hauhuile menneen maailman tapaan, missä sattuu messuilla, tai viihdyttäjänä television viihdeohjelmissamme. Sellainen itsensä hajottaminen on vaarallista ja tuloksena on syvä masennus, depressio. Suomen kaunein sana ei olekaan Ismo Leikolan kertoma ”puliukko” tai ”rapajuoppo” vaan kirjailijan, monialataiteilija Jari Tervon havaitsema ”kuukausipalkka”.
Taiteilijan ammatti on tehdä ammattitaitoisesti taiteilijan töitä. Hän on sitoutunut omaan työhönsä ja myös osaa sen. Kirjailija vaikuttaa puolestaan meihin lukutaitoisiin kirjoittamalla. Siitä syntyy uusia ajatuksia, uutta keskustelua. Yhteiskunta tarvitsee, se suorastaan huutaa ja vaatii myös taidetta itseisarvona.
Tutkija ja taiteilija tekee omaa duuniaan ja pulinat pois. Asenteiden muuttaminen ja ajatusten herättäminen on paras lääke totalitarismiin ja masennukseen, sairaan yhteiskunnan lääkkeeksi. Tämän minä tiedän, olen sen oppinut kovan koulun käyneenä minäkin. Yrityksen ja erehdysten kautta oivaltamalla. Se on kova hinta mutta ”elämä on”. Tämän oivaltamista kutsutaan juuri elämäksi. Joskus jopa rikkaaksikin.
Kun taide ja kirjallisuus kuolee, kirjoja poltetaan, kirjahyllyt katoavat kodeistamme, jotain on pahasti pielessä ja elämme synkän depression pimeintä aikaa, fasistit heiluvat niin oikealla kuin vasemmalla. Fasismi kun ei ole arvo tai maailmankuva vaan pelkkä toimintatapa. Tyhjän pään viimeinen huuto. Depressio taudeista pahimpana.
Kyse ei ole vain vaikuttamisesta vaan myös vastaanottamisesta. On niitä, jotka muuttavat, mutta myös heitä, joiden on muututtava. Kun silmien ja korvien päälle pannaan kädet, on yhdentekevää, kuinka moni meistä kirjoittaa, laulaa, maalaa, tai ahkeroi metsissämme. Aktiivisuus, tiede ja taide, kaiken tämän seuraaminen, on ainut keino ja lääke eilen, tänään, huomenna, nostaa itsensä ja yhteiskuntamme depression syvästä suosta.
Kauniita sanoja on uskomattoman paljon mutta niiden kesyttäminen ja järjestely oikeaan asentoon on jumalten lahja. Älä väheksy sellaista lahjaa ja sen vilpitöntä käyttäjää. Kyse ei ole vaikuttamisesta vaan vastaanottamisesta. Vastaanottimen on oltava kunnossa. Kun vastaanotin on kunnossa, masennus alkaa hellittää.