Matka pandemian jälkeisen ajan Pohjolaan
Perinteiset kertomukset, narraatio, ovat menettäneet otteensa ja tämä muutos on todellinen. Kun kirjoitin tästä muistelmissani ja aiemmin kirjoissani mediayhteiskunnan murroksesta sekä puolueittemme syvästä kriisistä, aikaa on jo vuosikymmen. Mistä tämä viive kirjoittaa aiheesta tänään Helsingin Sanomissa (6.4.2021) ja lainaten Simo Alastaloa, Anu Kantolaa ja lehden pääkirjoitusta, kulttuurisivulla Pauline von Bonsdorffin purkausta kertoen nuoruudestaan, jolloin hän kertoo halunneensa päästä pois sukunsa tuomasta ikeestä. Hän kun halusi toimia omin avuin, eikä liitettynä suvun 17. professoriksi, tosin ensimmäisenä naisena.
Ymmärrän hyvin nyt 60-vuotta täyttävän Paulinen totuuden jälkeistä aikaa ja joutumista nuorempana lähelle loppuun palamisen tuskaa. Onneksi Paulinen oma lapsi ja hevoset, lannan luonti ja eläinten viestit, ihmisen asettamat rajat, alkoivat hellittää. Jokainen vauva rakastaa melodioita ja musiikkia, liikettä ja eleitä, luoden sitä kautta suhdetta muihin ja itseensä, on nero värien käyttäjänä. Jokainen meistä muistaa täsmälleen, mitä oli olla lapsi ja lapsen nerous, taiteellisuus. Kirjoitin siitä muistelmissani, peitellyin sanakääntein.
Sain lapsiltani lahjaksi von Bonsdorffien, lääkäreitten suvussa kauan kiertäneen tohtorin hatun toisen väitöskirjani jälkeen. Se on minulle kuin isoisän olkihattu ja muisto 1960-luvun rillumarei ajasta, Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaaran laulamasta nostalgisesta iskelmästä. Olemme taantuneet noihin aikoihin ja joku vielä kauemmaskin kriisin koetteleman Suomen hakiessa psyykkistä turvaa hallituksineen koomisesta pykäläviidakostaan.
Anu Kantola (HS 6.4) oivaltaa tämän saman ilmiön ja kirjoittaa psykohistoriastamme ja koronasekoilustamme, maan hallituksesta ja sen syvään suohon uponneista puolueistamme. Lakiuskoisuudella, suomalaisella selviytymistarinalla, kun on myös sekoiluineen varjopuolensakin. Se kun kertoo taantumasta juuri vaaran hetkellä, juurtumista lapsuuden maisemaan vaaran uhatessa, ullakolle piiloutumisesta isoisän olkihattua hakien. Turvallisuuden tunnetta haetaan jankuttaen loputtomiin pienistä asioista, juridiikan yksityiskohdista, ikään kuin sieltä löytyisi pakkoneurootikolle ratkaisu. Pelon maantiede on juuri suomalaisten maantiedettä, josta kirjoitin ensimmäisen väitöskirjanikin, peläten koko ajan mihin se voisi johtaa. Forssaa kutsutaan helvetin tulirotkoksi.
Poliittinen päättäjä ei voi piiloutua nykyvasemmiston tai vihreitten, kirkon tapaan menneen maailman muistoihin. Ei Jeesus jäänyt odottamaan, kuinka tämän maailman tuskat päättyvät vasta taivastodellisuudessa. Sama päti aikanaan myös varhaiskristittyihin. Yhteisöllisyys on sekin arvokas asia, mutta ei nyt sen kielteisimmässä merkityksissä, juoruja ja pilkkalauluja sosiaalisessa mediassa lasketellen. Ei kirkko voi olla sekään yhteiskunnan muutosta hidastavana jarruna ja juridiikka jatkuvaa saivartelua. Perussuomalaisten jatkuva kannatuksen kasvu on muutakin kuin Anu Kantolan havaitsema myrskyvaroitus hallitukselle. Tätä myrskyähän on jatkunut jo yli vuosikymmenen ja Kantola kasvoi tohtoriksi sen nousua seuraten, tutkijana analysoiden. Tai ainakin näin olisi kuulunut tapahtua. Tosin peitetyin sanakääntein.
Hesarin pääkirjoitus pääsiäisen jälkeen on tehty kuitenkin Ruotsista ja siellä kääntyvistä takeista. Ruotsi on ollut meille suomalaisille mallivaltio kauan mutta nyt se aika on takana. Suomalaisten mielikuvat Ruotsista synkkenevät koko ajan Pohjolan paratiisina. Ruotsalaiset ovat pandemian myötä havahtuneet lopulta itsekin ja bloggipolitiikka on murtumassa. Valtiopäivävaaleihin on aikaa enää pari vuotta ja poliitikot eivät edusta virkamiehiä, byrokratiaa tai kirkkoa. Vaalit ja kansa ratkaisee heidän kohtalonsa. On poliittisten johtopäätösten aika.
Bloggien välissä rimpuillut ympäristöpuolue on vaarassa pudota kokonaan pois parlamentista. Meillä Suomessa vihreitten kannatus kieppuu kymmen prosentin tietämissä, kun vielä hetki takaperin sen julistetiin olevan vastapooli perussuomalaisille. No ei nyt enää näin hupsuja toimittajat medioissamme tänään kirjoittele. Ruotsissa kolme neljästä porvaripuolueesta on jo linjannut, ettei yhteistyö ruotsindemokraattien kanssa ole mahdotonta. Viimeksi sen ilmoittivat liberaalit. Ketkäs ne ovatkaan Suomen liberaaleja?
Ruotsindemokraatit iski kiilan ikiaikaiseen ruotsalaiseen bloggipolitiikkaan ja pandemia teki siitä vain nopeutetun lopun. Sosiaalidemokraattien identiteettikriisi on ollut ongelma Ruotsissa jo kauan ja ruotsalainen keskusta ei ole suomalainen entinen maalaisliitto sekään. Kun vasemmistolle ja porvaripuolueille tuli äänestäjinä kolmaskin vaihtoehto, suhtautuminen maahanmuuttoon ja samalla ruotsidemokraatteihin jouduttiin arvioimaan uudelleen. Kun Suomessa syntyneiden koronakuolleisuus Ruotsissa oli suurempaa kuin missään muussa maahanmuuttajaryhmässä, hoivakotien ja ruotsalaisen politiikan ongelmat eivät voineet syntyä tyhjästä.
Syyt löytyivät nykyisestä hallituksesta ja sen edeltäjistä. Pääministeri Stefan Löfven syytti luonnollisesti terveysviranomaisia ja byrokratiaa huonosta työstä, kehnosta ennakoinnista. Ketä syyttävät Suomessa istuvat hallitukset ja keskusta, jonka merkitys kuntapuolueenamme on ylivertainen muihin puolueisiimme verrattuna? Kun Ruotsi on keskellä poliittisen kentän mullistusta, sitä ei voi selittää pelkällä koronaviruskriisillä vaan katsellen myös ympärilleen, ei vähiten Suomeen. Ruotsin perinteinen bloggipolitiikka ja sen aika on nyt ohi. Se on Suomessa hyvä havaita ajoissa ennen kuntavaalejamme. Onneksi Helsingin Sanomat sen lopulta sekin myöntää pääkirjoituksessaan. Jonain päivänä myös minun kirjoitukseni saattavat kelvata lehteen? Ihmeitä on nähty ennenkin.