Kurkistus mediavuoteen 2011
Eskapismilla tarkoitamme brittikirjallisuuden mukanaan tuomaa 1930-luvun ilmiötä, jossa korostuu yhteiskunnallisen tietoisuuden sekä arkirealismin ymmärryksen hämärtyminen. Toki tätä todellisuuspakoisuutta oli havaittavissa jopa Suomessa saakka. Euroopassa oltiin pettyneitä tylsän arjen realismiin ja sitä paettiin päihteisiin, taiteeseen ja taiteen mukanaan tuomaan fantasiaan, mietiskely ja matkustelu oli etenkin uuden keskiluokan muuttuvaa elämää.
Oman aikamme eskapismi eroaa kuitenkin etenkin sosiaalipsykologisesti tuon ajan todellisuuspakoisuudestamme. Kanssakäymisen vaikeus etenkin lähiympäristössä näkyy ja kuuluu, vaikkapa tavassamme muuttaa maalta kaupunkeihin globaalisti valtavina massoinamme. Tämä näkyy ei vain maailmalla, toki myös Suomessa, vieraantumisesta perheestä, suvusta ja nyt myös työyhteisöstämme. Pandemia vain vauhditti tätä uutta ilmiötä sosiologisena eskapismin lähteenämme.
Yksilötasolla ja psykologiassa uudet mediamme ja niiden alustat, reaaliaikaiset kosketukset ajattomaan ja paikattomaan maailman, on ollut kuitenkin ratkaiseva ja poikkeaa 1930-luvun ilmiöstä ennen toista maailmansotaa. Tuolloin eskapismi oli sosiologista tai enintään sosiaalipsykologinen ilmiö. Nyt se on kaikkialla pääsääntöisesti yksilöön ja hänen luonnolliseen elinympäristöönsä kohdistuvaa hyvin konkreettista todellisuuspakoisuutta jo pelkkänä tapana viestittää, käyttää omaa mediaa sekä etääntyä koulun ja kodin, työympäristön sosiaalisista rakenteistamme.
Ilmiön oireet vain paikantuivat pandemian aikana ja alkoivat korostua nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyytenä sekä lisääntyvänä paineena kohti perinteistä katoavaa työyhteisöä ja kouluamme, mutta myös ikäihmisten hoivan tarvetta. Syntyi käsite ”downshifting” pyrkimyksenä estää ja vähentää tämän eskapismin karkeimpia muotoja dystooppisena yhteiskunnallisena kehityssuuntana.
Takavuosina tämä utopian ja dystopian välinen näkökulma oli liki pelkästään kirjallinen, 1800-luvun puolivälin jälkeen luotu käsite brittien parlamentissa, ja nyt se oli siirtynyt uusmedian ja sen alustojen kautta käsittämään koko hybridiksi vaihtuneen kansalaisyhteiskuntamme. Taustalla oli niin ikään uutena koettu käsite hybridiyhteiskunnasta ja sen uudesta teknologiasta ja ympäristön pilaantumiseen liittyvistä peloistamme.
Psykologisena tämä koetiin misantropiana, tosin väärin ymmärrettynä ihmisvihaksi se muuttaen. Misantropian ihmiskäsite on liki käänteinen perinteiselle kristilliselle ihmiskuvallemme. Näin siitä tuli liki tabu perinteisen sosiaalisen pääoman ja kulttuurimme näkökulmasta sitä eskapismina tutkien ja tulkiten. Pelko ja inho ovat saaneet ihmiset perustamaan keskusteluryhmiä, joiden taustalla on misantropian sijaan eskapismia. Ilmiö näkyy myös perinteisessä sosiaalisissa rakenteissa ja vaikkapa kansallisuudessa, Suomi-kuvan synnyssä ja siinä alueellisessa identifioitumisperustassa, jota aiemmin kuvatiin ja myös tutkittiin lähinnä identiteettinä, juurinamme. Näin tein itsekin vielä 1970-luvulla tästä väitöskirjanikin valmistellen ”Spatial identity in the face of environmental changes”.
Vielä tuolloin tutkimuksen lähtötilanne oli suurissa ympäristömuutoksissa ja niiden vaikutuksissa pakkomuuttajien kokemuksiin. Tänään taustalla olevat muutokset ovat luonteeltaan jo lapsuuden elinympäristöön liittyviä, fiktiivisiä ja poikkeavat virtuaalisina kokemuksina oleellisesti perinteisistä ala tutkimuksen tai kirjallisuuden tuottamista kuvauksistamme.
Yritän avata tätä muutosta ensin kirjallani, joka kuvasi muutoksen syntyä ja ennakoimista 1970-luvulta kirjassani ”Arctic Babylon 2011” ja sitten seuraamaan vuoden 2011 tapahtumia oman mediamme kautta. Kirjoittaen juuri tuolloin, vuonna 2011 ”mediapalkinnot” tuon kymmenen vuotta takaperin lukemieni ja kuulemieni medioitten analyysinä. Miltä se mielestäsi näyttää nyt vuonna 2021 sitä lukien ja vertailleen tähän aikaan? Vuosikymmen 1970 on kuvattu jo aiemmin. Pidimme sitä omissa tutkimuksissani itsenäisyytemme ajan parhaana vuosikymmenenä. Tosin vain kielen mitan 1980-lukua parempana. Siinä missä 1500-lukua vuosisadoistamme upeimpana kuninkaineen ja uljaine joukkoinemme Eurooppaa vallaten.
tiistai 27. joulukuuta 2011
Vuosi 2011 oli poikkeuksellisen vilkas mediavuosi. Alkuvuodesta uutistarjonta ylitti perinteisen median kyvyn välittää globaalin maailman dramaattisia tapahtumia, joista Japanin luonnonkatastrofi ja islamilaisen arabimaailman vallankumousdomino olivat päällimmäisinä. Niiden taustalle jäivät maailmantalouden syvenevä lama ja euroalueen ongelmat, valmistautuminen omiin kevään vaaleihimme. Ja sitten tuli paukku Norjasta, norjalainen huuto, joka järkytti Pohjolan lintukotoa.
Ensimmäinen palkinto
Median kyky seurata globaalin maailman liikkeitä onnistui vuonna 2011 paremmin kuin edellisinä vuosina ja siitä oli tullut uuden mediayhteiskunnan selvästi ohjaava mahti myös järjestettäessä omaa valmiuttamme luonnonkatastrofin mahdolliseen laajenemiseen tai euroalueen kriisin hoidossa. Tämä näkyi erityisen selvästi oloissamme poikkeuksellisten eduskuntavaalien jälkeen ja hallitusta koottaessa tai pohdittaessa kansamme huolen aiheita.
Ne olivat nyt oikeita, todellisia pelkoja ympäristötuhoista, talouskriiseistä ja globaaleista katastrofeista, ihmisten vieraantumisesta ja syrjäytymisestä. Kun aiemmin kaikille ristiretkille ja mielettömille liikkeille ominaista olivat psykopaattien valtaannousu, nyt sellainen alkoi käydä liki mahdottomaksi. Johtajuutta oli, jos se sellaiseksi katsottiin tai myönnettiin.
Johtajuus katosi, kun kansalaisten media, sosiaalinen media, ei sitä sellaiseksi enää laskenut. Kun joukkorikollisuus ei tehnyt aiemmin yksilöstä rikollista, nyt tätä pohdittiin uudesta näkökulmasta, jossa kansakuntien riippuvuus ja kohtalonyhteys alettiin oivaltaa myös yksilötasoisena kysymyksenä. Sosiologia ja psykologia lähestyivät siinä toisiaan ja lääketiedettä, samalla kun biologia ja teknologia lähestyivät toisiaan uudessa hybridiyhteiskunnassa.
Ihmisten ajatuksia ei voitu muuttaa pelkällä retoriikalla, puhetaidolla, vaan opastamalle heidät näkemään asiat uudella tavalla. Kun sotien koristeellisuus katosi, hävisi myös niiden mytologinen vanha välineellinen kiinnostavuus ongelmien ratkaisijana, saati biologisena välttämättömyytenä.
Neljäs valtiomahti, etenkin sosiaaliset mediat viidentenä, olivat ottaneet niskalenkin vanhasta vallasta, vahoista puolueista. Gallupvaalien jälkeinen tapa rakentaa media-ajan hallitusta oli sekin sähköisten medioittemme visioimaa todellisuutta, liki innovaatiojournalismia ja painotti euroalueen kriisiä, vastuunkantoa uudesta globaalista todellisuudesta. Sellainenkaan mielipide ei ollut enää oikea ja pyhä, jonka puolesta oli aiemmin kuoltu.
Printtimedia taustoitti prosessia ja lopputulos oli odotettu medioita seuraavan suuren yleisön ymmärtämänä. Kansalaismediat välittivät tietoa, joka kertoi mitä tuleman pitää ja miksi. Draaman kaari kulki odotetulla tavalla ja johti odotettuun ratkaisuun. Siinä vallankäyttäjä paljasti itsensä kuvaamalla toista vallankäyttäjää. Ikään kuin ihminen, joka paljastaa oman luonteensa kuvatessaan toisen ihmisen paheita, juorutessaan.
Tämä koski myös vaalien tulosta, joka oli tiedossa jo kuukausia ennen vaaleja, ja tutkijoiden antamat ennusteet pitivät lopulta paikkansa liki täsmälleen vaalipiireittäin annetuissa ennusteissa. Niissä tekopyhät ihmiset vihasivat tekopyhyyttä ja ennakkoluulot ruokkivat tietämättömyyden lapsia kertoen, kuinka nyt eletään uudelleen1970-lukua.
Ero vuoden 1970 vaaleihin, jossa SMP ja populistiseksi luonnehdittu liikehdintä sai murskavoiton, oli valtava. Silloin sähköinen mediamme kertoi vielä vaaliyönä, kuinka tuota voittoa ei tullut lainkaan. Pohjoiskarjalainen pienviljelijä Eino Poutiainen ennusti täsmällisemmin kuin yleisradion ”rokonoosit” ja professori Risto Sänkiahon (Sdp) laatimat tietokoneohjelmat.
Kun nyt ei voitu olla enää veljiemme vartijoita, pyrittiin olemaan heidän teloitajia. Syntyi suomalainen käsite vihasta, vihapuheesta ja siveydestä, joka Aldoux Haxleyta lainaten, on seksuaaliperversioista luonnottomin ilmiö. Politiikassa, puolueissa, alettiin jälleen kerran puhua ja kirjoittaa aatteista ja periaatteista, kun elämä oli yhä kauempana niiden toteutuksesta.
Takavuosista oli kuitenkin jotain jo opittu, ja vaalien suurin voittaja oli mukana medioitten suurten puolueitten pääesiintymisissä omiin galluptuloksiin nyt uskoen. Älyllistä epärehellisyyttä haluttiin näin välttää. Hyve määriteltiin ikään kuin tahdon vastaiseksi toiminnaksi. Tämä toiminta toi mukanaan kunniaa ja kunnia taas ruokki median turhamaisuutta.
Kun tulokset olivat odotettuja, gallupin mukaisia, myös hallitusneuvottelut tiedettiin jo etukäteen vaikeiksi ja että todellisia hallituspohjia jäisi käteen lopulta vain yksi uskottava vaikean euroalueen kriisin suomalaiseksi ratkaisijaksi ja taloutemme ohjailijaksi mahdollisen laman alkaessa. Alkoi vyörytys, jossa oli lopulta liki pakko hyväksyä toisissa ihmisissä ja poliitikoissa kaikki se sietämätön, jonka johtajat yleensäkin hyväksyvät omassa itsessään. Syntyi sietämätön hallituspohja ja ohjelma.
Kaikki eduskuntapuolueemme kantoivat samalla oman vastuunsa mediayhteiskuntamme tärkeimmän median, yleisradion rahoituksen järjestelyissä kiitettävällä tavalla. Tästä kaikesta on annettava ensimmäinen mediapalkinto suomalaista perinteistä mediaosaamista ja sen osa-alueita tukevalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmällemme, sen kulttuuriselle osaamiselle. Vai Helsingin Sanomien päätoimittaja vaikutti jäävän osattomaksi tästä uudesta suomalaisesta hyveestä. Jos ihminen ei saa rangaistusta paheistaan, miksi hänen olisi saatava palkinto hyveistään, kysyttiin, ja ihan syystäkin.
Pienet ylilyönnit ja draaman kaaren tavoittelu kuuluvat medioitten keskeiseen näytelmään siinä missä viihteellinen osa mielenkiinnon ylläpitäjänä. Kokonaisuus säilyi kuitenkin ehjänä ja arvosana oli korkea vaikean vuoden viestinnässä. Kun joku on tekemässä jotain vastuullista, perustelee sitä rationaalisella järjellä, ymmärrämme hänen heti tarkoittavan sillä jotain epämiellyttävää ja pahaa.
Toinen mediapalkinto
Vuoteen kuului myös surullisia tapahtumia ja sellaisia, jossa median oma osuus oli mukana välittömästi tai välillisesti. Tällaisia pyrittiin rohkeasti oikomaan ja myöntämää niiden olemassaolo. Kun kahden edellisen vuoden teemana oli ollut keskustelu eliitin poliittisesta ja taloudellisesta vallasta sekä sen marinadista medioittemme kanssa, nyt tätä jatkettiin myös globaalisti. Media puuttui omiin heikkouksiinsa. Rikkaana ja eliitin mukana elämisen surkeus on sinä, että joutuu sietämään muita rikkaita.
Keskittynyt mediaomistus, sen koko ajan kasautuva taloudellinen ja poliittinen valta, konkretisoituivat kahdessa tapahtumassa. Ensimmäinen järjestettiin Britanniassa ja osana australialaisen mediamogulin valtakuntaa, sen skandaaleja, sekä toinen Italiassa ja siellä osana italialaisen pääministerin ongelmallista asemaa osana kriisiytyvää euroalueen ytimen uskottavuutta. Näin siitäkin huolimatta, että italialaisen ikääntyneen pääministerin huvit maksoivat kaikille vähiten.
Globaali media ja sosiaalinen media onnistuivat tässäkin tehtävässä nyt kiitettävästi. Australialainen moguli oli brittien kuultavana ja muutoksen mahdollisuus on jopa uskottava. Rikollisesta toiminnasta oli lopulta eniten hyötyä mediayhteiskunnan viestinnälle ja sen itsekritiikille, myös meidän oloissa oleellisesti poikkeavassa tiedotuksessa niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa.
Kun rahaa oli jo liian paljon, sillä ei ollut enää merkitystä, ainoastaan pelillä. Tuossa pelissä rikkaat halusivat päästä otsikoihin ja sinne päässeet taas rikastua. Näin tekemisenarvoinen jäi epämääräiseksi ja sitä tehtiin salaa ja ilman medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia.
Italian kohdalla pääministerin ja mediamogulin ero oli medioitten painostuksen tulosta ja sisäistä mittavaa pyykinpesua myös mediatalojen ja konserninen sisällä, kulissien takana. Virkamieshallituksen kokoaminen oli suuren luokan kysymys ja teko, jossa mukana olivat etenkin Saksan ja Ranskan tekemä taustatyö. Tuohon soppaan suomalaiset eivät lusikkaansa panneet, vaikka siltä omissa medioissamme vaikuttikin. Käsitys siitä, että palkat maksaa työnantaja tai pankki, oli väärä. Palkan maksaa tuote.
Paineet Italiaan olivat monikansallisia ja mediamogulin kyky pysyä vallassa medioittensa tukemana ei ollut enää uskottava. Globaali talous oli tullut osaksi mediataloutta ja samalla hybridiyhteiskunnan tapa toimia kävi konkreettiseksi juuri sen teknologian kautta, tuotteen ominaisuuden voimalla, ei niinkään vain politiikan tai talouden tuloksena.
Mediamogulin oli erottava ja tilalle tuli professori, jonka olen tavannut joskus 1970-luvun puolivälin jälkeen, jolloin opastin Oulun yliopiston yhdyskunta- ja aluesuunnittelun opiskelijoita matkoillamme eurooppalaisiin kohteisiin ja etenkin italialaiseen käytäntöön tuottaa.
Myöhemmin se kohdistui lähemmäs Neuvostoliitoa ja siellä Kaukasian tapahtumiin ja sen poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin 1980-luvulla, venäläiseen tapaan tuhlata. Toisen palkankorotus oli siellä aina toisen hinnankorotus eikä kukaan tahtonut tehdä itse tuotetta.
Ei Välimeren talous niin paljon Gruusian tai Armenian taloudesta poikennut. Velkaa otettiin yhdessä ohi Bkt:n antaman kansantalouden kasvun. Monelle raha maksaa aina liikkaa ja pelko siitä, että sen käyttämättä jättäminen johtaa menetyksiin, on Henry Fondan viisautta. Suuri omaisuus on aina suuri orjuuttaja hänen kaltaiselleen, oli kyse mistä tahansa talousmallista tai yhteiskunnallisesta filosofiasta.
Hybridiyhteiskunnassa sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet yhdistyvät vain osittain poliittisina ratkaisuina. Näitä jopa voimakkaammin vaikuttaa tiede ja sen sovellukset, sosiaalisen median lähettiläät ja sen omalakinen toimintastrategia, joka alkoi toteuttaa omaa maailmaansa rinnan vanhan yhteiskuntarakenteen kanssa 2000-luvun toisella vuosikymmenellä.
Muutoksen murrosvaihe ohitettiin jo edellisen vuoden aikana ja vallankumoukset Pohjois-Afrikassa ennustettiin toki tapahtuviksi alan tutkijoiden odottaessa vain ajankohtaa, dominoilmiötä. Alan julkaisuissa käytettiinkin juuri tuota käsitettä jo jonkin aikaa.
Samoin hybridiyhteiskunta (Hybrid Society) alkoi yleistyä ja korvata muita, lähinnä teknisempiä ja juuri mediaan ja informaatiovirtoihin liitettyjä käsitteitä, informaatioyhteiskunnan symboleja. Kiintoisaa oli, että omien tutkimusteni tulokset ja niiden tiivistelmä kohosi vuoden 2011 aikana kärkeen yli 1000 miljoonan alan julkaisun tai koulutusta ja tiedettä, yritystoimintaa, hyvää hallintoa suorittavien instituutioiden vastaavien julkaisujen ohi ja on siellä edelleen (Social media economy and strategy).
Se selittynee julkaisun tekotavalla sekä sen tulosten sovelluksilla sitä globaalisti levitettäessä. Samalla sen nosteessa kärkeen nousi neljä muuta prosessia kuvaavaa varhaisempaa julkaisuani (Arcrtic Babylon 2011, Ecological Cluster, Agropolis Strartegy ja Cluster art) .
Kolmas mediapalkinto
Näin kolmas mediapalkinto on ohjattava sille prosessille, jonka taustalla on hybridiyhteiskunnan synnyn biologiset ja tekniset, toisiaan lähestyneet prosessit, sosiaaliset ja kulttuuriset ilmiöt, mutta etenkin tieteen itsensä käyttämät välineet ja niiden integroituminen lähemmäs sitä sosiaalista ja taloudellista rakennetta, jota palvelevat myös ikivanhat dogmit, mytologiat, uskomukset, uskonnot sekä lopulta tieteen ja taiteen tapa muuttaa nämä käsitteelliseksi yhteiseksi kieleksemme, tänään digikielen symbolein.
Sen selittäminen vanhoilla symboleilla, informaatioajan ja yhteiskunnan käsitteillä, ei kerro mistä on kysymys.
Pääosa uusista mukana olevista kulttuureista ja ihmisistä ei ole erityisen informatiivisia, ei edes luovia ja innovatiivisia tavalla, jonka itse pragmaatikkoina tällaisiksi ymmärrämme. Palkan suuruus ei mittaa kaikkialla arvostusta eikä raha ole arvon mitta.
Vastaavasti köyhyys kannustimena on kehno väline ja varojensa mukaan elävä eliitti kärsii usein vain mielikuvituksen puutteesta. Bernard Shaw’ta siteeraten on herrasmies, joka elää ryöstämällä köyhiä. Globaalissa taloudessa, sosiaalisen median arjessa, monella ei ole muuta rikkautta kuin elämä itse, jossa tieto opettaa yhä useamman nauramaan, raha tanssimaan.
Kunniamaininta
Ihminen oppii yleensä epäonnistumisesta, negaatioista, ei niinkään menestyksestään. Se on lajin tapa pysyä hengissä, osa evoluutiotamme. Positiivinen kokemus voi toistua usein ja sen kokeminen ei vie henkeä siinä missä kerran jäihin uppoaminen, väärän kasvin syöminen. Näin kehnot kokemukset on palkittu jo poistamalla sen kokeilijat jatkamasta lajiaan.
Norjalaisten surullinen kokemus sai suomalaiset mediat toimimaan tavalla, jossa mukana oli jo annos kansallista kokemusta, omaa surutyötä koulusurmiemme kohdalla. Pieteetti suhtautuminen norjalaisten suruun oli oppimista, jossa mikään ei lopulta kouli kansakuntaa niin hyvin kuin oma menetys, pohjaton suru.
Menneen vuoden aikana media opetti meille vilpittömyyttä, lahjomattomuutta, vaatimattomuutta, ystävällisyyttä, viisautta ja ihmisrakkautta. Jäljelle luokkayhteiskuntaamme jäi lopulta vain kaksi luokkaa: ensimmäinen luokka ja luokattomat. Tästä opista kunniamaininta.
Lähettänyt Matti Luostarinen 27.12.2011